Kytäjän kartano

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kytäjän kartano (ruots. Nääs) on kartano Kytäjän kylässä Hyvinkäällä. Kartano oli aikoinaan Suomen suurin maatila. Tilan pinta-ala on sittemmin supistunut 4 400 hehtaariin, mutta se on edelleen Suomen suurimpia maatiloja. Maatilalla on hevosia, mutta ei karjaa eikä muita eläimiä. Kytä­järveen pistävällä niemellä puiston keskellä sijaitsee vuonna 1878 valmistunut puurakenteinen ja rappauspintainen päärakennus, joka on nykyisin asumaton, rapistunut ja huonokuntoinen. Kytäjä Golfin 2x18-reikäiset kentät on erotettu kartanon pelloista, ja Kytäjärven vastarannalle päärakennuksesta on rakennettu modernistisen tyylinen golfklubirakennus. Alun perin kartanoa ja Karkkilan kauppalan tehtaita varten rakennettu Hyvinkään–Karkkilan rata, joka kulki kartanon pihankin halki, purettiin 1960-luvun loppupuolella. Ratalinja on maastossa silti vielä monin paikoin havaittavissa, ja Kytäjän rautatieaseman rakennus on yhä pystyssä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kytäjän kartanoa ovat hallinneet muun muassa Tottin, Flemingin, Armfeltin, Linderin ja Vähäkallion suvut. Tottin suvulle kartano kuului vuosina 1574–1672 ja tänä aikana sen omisti mm. kolmikymmenvuotisessa sodassa ansioitunut sotamarsalkka Åke Tott. Tämän jälkeen kartano siirtyi Flemingin suvulle. Molemmat suvut omistivat useita muitakin kartanoita, ja harva niiden jäsenistä lienee koskaan edes käynyt Kytäjällä. Tänä aikana Kytäjällä asuivat ja sen maita viljelivät vuokraajat, lampuodit. Vuonna 1740 kartanon osti kapteeni Gustaf Wulfcrona. Hän oli tiettävästi ensimmäinen Kytäjällä asunut aatelinen, koska hänen mainitaan kuolleen siellä vuonna 1754. Seuraavaksi Kytäjän omistajaksi tuli Armfeltin suku.

Linderit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ministerivaltiosihteeri Constantin Linder osti kartanon vuonna 1861 Armfeltin suvulta.

Lohjan selluloosatehtaan (nyk. Loparex) omistaja Hjalmar Linder syntyi kartanossa ministerivaltiosihteeri Constantin Linderin ja tämän vaimon Marie Mussin-Puškinin pojaksi vuonna 1862, ja vietti lapsuutensa Kytäjän kartanossa. Linderien aikana vuosina 1863–1864 kartanossa toimi oma koulu, jonka opettajana oli runoilijana tunnettu Aleksanteri Rahkonen. Rahkonen erotettiin kuitenkin pian elämäntapojensa vuoksi ja koulun toiminta päättyi.

Carl Gustaf Emil Mannerheim oli usein nähty vieras Kytäjällä Hjalmar Linderin ollessa kartanon isäntänä.

1920-luvun alkuvuosina kartanon maista erotettiin lukuisien torppien ja mäkitupien lisäksi suuret Karlbergin, Palkkisillan ja Suopellon sivutilat. Talvi- ja jatkosotien jälkeen erotettiin suuri määrä tiloja, yhteensä 3000 hehtaaria, karjalaiselle siirtoväelle ja rintamamiehille.

Vähäkalliot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkitehti Väinö Vähäkallio osti kartanon vuonna 1928 yhdessä professori Kaarlo Kairan kanssa. Vähäkallio osti Kairan osuuden itselleen vuonna 1932. Hän hoiti kartanon loistokuntoon, rakennutti piirtämiään rakennuksia sekä kyläkirkon kartanon maille. Sotien aikana kartano toimi hoitokotina. Vähäkallion aikana kartanossa vieraili useaan otteeseen presidentti P. E. Svinhufvud metsästysretkillään.

Vuonna 1931 Kytäjän kartanoa viljeltiin viitenä eri maatilana, joilla kullakin oli omat rakennukset ja kotieläimet. Kyseisillä tiloilla oli yhteensä 76 hevosta, 630 lehmää, 100 sikaa ja 200 kanaa. Kartanon kokonaispinta-ala oli 10 500 hehtaaria, josta oli metsää 8 102 hehtaaria, peltoa 774 hehtaaria ja puutarhaa kaksi hehtaaria sekä loput kitu- ja joutomaita.[1]

Kytäjän kartanon ympäristössä elää yksi Suomen kolmesta kuusipeurapopulaatiosta. Ensimmäiset yksilöt tuotiin alueelle Ruotsista vuosina 1953–1954.[2]

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina kartanon mailta nostettiin energiantuotantoon suuret määrät polttoturvetta kivihiilipulan vuoksi. Työstä vastasi sitä varten perustettu yhtiö Turvela Oy.

Vähäkallion läheinen ystävä, taidemaalari Kaapo Wirtanen, rakennutti itselleen kesähuvilan kartanon maille. Nykyisin kartanon omistavat pohjoiskarjalaiset Laakkoset, autokauppias Yrjö Laakkonen ja hänen lapsensa Jyrki Laakkonen ja Reetta Laakkonen[3].

Vähäkallioidenkin yhdessä sukuhaarassa on vielä omistuksessaan osa Kytäjää; Karlbergin sivutila. Sekin on kooltaan useita satoja hehtaareja.

Kolmoissurma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

12. toukokuuta 1972 Kytäjän kartanon mailla tapahtui raaka kolmoismurha. Kartanon silloinen isäntä, Väinö Vähäkallion pojanpoika Kai Kustaa Vähäkallio ampui kolme nuorta, jotka olivat leiriytyneet kartanon maille. Uhrit olivat hyvinkääläiset Veijo Ilmari Häkkinen, Esa Tapani Hyväkkä ja Kai Tapani Hyväkkä.[4]

Kartanon omistajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Klaus Åkenpoika Tott (s. 1530, k. 1590)
  • Henrik Klaunpoika Tott (kuoli maanpaossa vuonna 1602 tai 1603)
  • Sigrid Vaasa (edellisen leski, kuoli vuonna 1633)
  • Åke Tott (kuoli vuonna 1640)
  • Kristina Brahe (edellisen leski, Pietari Brahen sisar)
  • Klaus Åkenpoika Tott (sai omistuksen äitipuoleltaan tultuaan täysi-ikäiseksi, s. 1630, k. 1674, ei perillisiä)
  • Herman Fleming (s. n.1520, k. 1583)
  • edellisen perilliset
  • Kustaa Wulfcrona (osti tilan vuonna 1740, s.1693, k. 1753)
  • Helena Sofia Barck (edellisen leski, kuoli vuonna 1782) ja Carl Armfelt (s. 1717, k. 1784)
  • Carl Johan Armfelt (ilmeisesti lunasti tilan muilta perillisiltä itselleen, s. 1764, k. 1819)
  • Cristopher Armfelt (edellisen veli, s. 1765, k. 1848)
  • Anna Aurora Adelaide Indrenius (edellisen tytär)
  • Constantin Linder (s. 1836, k. 1908) ja Marie Linder (os. Mussin-Puškin) (s. 1840, k. 1870)
  • Hjalmar Linder (s. 1862, k. 1921) ja Sophie Mannerheim (s. 1863, k. 1928) (C. G. E. Mannerheimin sisar)
  • Finska Finansaktiebolaget-yhtiö (Leopold Lerchen yhtiö, joka sai tilan haltuunsa vuoden 1918 syksyllä Hjalmar Linderin omaisuuksien realisoinnissa)
  • Nobel Standard-yhtiö (omisti kartanon 1918-1928, toimitusjohtajana Leopold Lerche)
  • Leopold Lerche (omisti kartanon vuonna 1928, mutta myi sen jo samana vuonna edelleen)
  • Väinö Niilo Vähäkallio (s. 1886, k. 1959) ja Kaarlo Kaira (kartano oli heidän yhteisomistuksessaan vuodet 1928-1932, jonka jälkeen Vähäkallio lunasti Kairan osuuden itselleen)
  • Väinö Niilo Vähäkallio ja Astrid Vähäkallio (os. Sahlberg) (avioero vuonna 1944)
  • Väinö Niilo Vähäkallio ja Maire Vähäkallio (os. Saario) (kuollut 1980) (avioliitto solmittiin vuonna 1950)
  • Kai Väinö Vähäkallio (s. 1916, k. 1940) ja Katri Vähäkallio (os. Tuuteri, alun p. Tudeer, myöh. Lehto)
  • Kai Kustaa Vähäkallio (s. 1940, k. 1979) ja Irma Vähäkallio (os. Loukola) (asumusero vuonna 1973, avioero vuonna 1975)
  • Kai Yrjö Vähäkallio (s. 1964) ja Erkki Vähäkallio (s. 1967) (olivat periessään alaikäisiä, holhoojaksi määrättiin heidän äitinsä, Irma Karmavuo (ent. Vähäkallio, os. Loukola), jolla ei itsellään ollut Kai Kustaa Vähäkallion kuoltua mitään saamisia Kytäjän kartanosta.[5]
  • Yrjö Laakkonen sekä hänen lapsensa Jyrki Laakkonen ja Reetta Laakkonen

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Felix Jonasson, Akseli Kivialho ja K. Kivialho (toim.): Suomen maatilat I, s. palsta 252. Porvoo: WSOY, 1931.
  2. Nummi, Petri: Suomeen istutetut riistaeläimet, s. 30–32. (Julkaisusarjan 9. osa. 2. uudistettu painos). Helsinki: Helsingin yliopisto, Maatalous- ja Metsäeläintieteen Laitos, 1988. ISBN 951-45-4760-8.
  3. Karjalainen 20.9.2006
  4. Markkula Hannes 1997: Kuusi suomalaista murhaa, s. 44-74
  5. Pesonen Aake 1983: Kytäjä, kohtalon kartano

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano. Kirjayhtymä 1983, Helsinki.
  • Talvio, Väinö: Minun Kytäjäni. Omakustanne, 1971, Hyvinkää.
  • Harkoma-Laine, Riitta (toim.): Juuret Hyvinkäällä - kertomuksia ja muistelmia Hyvinkäästä ja hyvinkääläisistä. Medialehdet 1978, Hyvinkää.