Uskonpuhdistus

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 25. elokuuta 2008 kello 19.21 käyttäjän Green Bonsai (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Kristinuskon risti

Uskonpuhdistus (myös reformaatio) on 1500-luvulla Länsi-Euroopassa alkanut liike, joka pyrki oikaisemaan katolisen kirkon opissa näkemiään epäkohtia. Uskonpuhdistuksen taustalla oli jo kauan jatkunut paaviuden alennustila sekä levinnyt turmeltuneisuus kirkon piirissä.

Uskonpuhdistuksen aloittajana pidetään yleisesti saksalaista augustinolaismunkki Martti Lutheria, vaikkakin jo ennen häntä jotkin "esiuskonpuhdistajat", esimerkiksi John Wycliffe ja Jan Hus olivat hyökänneet kirkon virallista oppia vastaan. Lutherin anekauppaa vastaan suuntautuneet 95 teesiä aloittivat levitessään laajan liikkeen, joka myöhemmin sai uusia muotoja. Uskonpuhdistukseen liittyi Lutherin lisäksi joukko muita teologeja, joiden näkemykset poikkesivat paljoltikin Lutherin ajatuksista. Niinpä katolisen kirkon jakaantuminen ei loppunut vain luterilaisten syntyyn, vaan synnytti myös anglikaanisen ja reformoidun kirkon sekä lukuisan joukon erilaisia vapaita suuntia.

Uskonpuhdistuksen keskeisiä henkilöitä olivat eräät saksalaiset, sveitsiläiset ja ranskalaiset teologit. Lutherin lisäksi tärkeimpiä olivat Ulrich Zwingli, Philipp Melanchthon ja Jean Calvin. Näiden hengellisten uskonpuhdistajien lisäksi myös maallisten ruhtinaiden valtatavoitteet korostuivat uskonpuhdistuksessa: reformaatio tarjosi maallisille ruhtinailla tilaisuuden vapautua katolisen kirkon vallasta. Euroopassa oli lähes koko keskiajan käyty kiivasta valtataistelua paavin ja piispojen sekä maallisten ruhtinaiden vallanjaosta (muun muassa investituurariita). Esimerkiksi Ruotsin uskonpuhdistus toteutettiin täysin kuningasjohtoisesti, sillä se tarjosi kuningas Kustaa Vaasalle mahdollisuuden ottaa kirkko hallintaansa ja peruuttaa sen runsas omaisuus kruunulle. Toinen tärkeä esimerkki oli Henrik VIII:n johdolla toteutettu uskonpuhdistus Englannissa.

Uskonpuhdistuksen taustaa

Paaviuden tila

Pääartikkeli: Paavius uudella ajalla
Aleksanteri VI, yksi paaviuden historian arvostelluimmista paaveista

Uskonpuhdistusta edeltävä paavius oli moraalisesti aallonpohjassa, paavilla oli laajasti valtaa. Uudelle ajalle tultaessa paavius oli laitoksena yli tuhatvuotias, mutta vasta myöhäiskeskiajalla paavin valta oli kivunnut huippuunsa. Aivan 600-luvun alussa hallinneen paavin Gregorius Suuren on katsottu siirtäneen läntisen kristillisyyden uudelle ajalle,[1] ja hänen kautensa jälkeen paaviuden asema oli huomattavasti voimistunut sekä uskonnollisen että maallisen vallan osalta. Lisääntynyt valta oli keskiajalla johtanut siihen, että paavit alkoivat entistä kiihkeämmin vaatia suurta vaikutusvaltaa paitsi ihmisten elämän osa-alueilla, myös poliittisissa asioissa.

Myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa paavin suuri maallinen valta ja rikkaus johti joihinkin väärinkäytöksiin. Yksi esimerkki turmeltuneista renessanssipaaveista oli Innocentius VIII, joka kuollessaan jätti paavinistuimen sekasortoiseen tilaan. Jo hänen hallintokaudellaan kansalaiset olivat antaneet hänelle pilkkanimen ”Rooman isä” tämän lukuisten aviottomien lasten vuoksi, eikä paavien moraali parantunut hänen kuoltuaankaan. 1400-luvun lopulla etevän lääkärin kerrotaan pystyneen tutkimaan paavin hovissa kaikkia siihen aikaan tunnettuja seitsemää kuppatautia.[2]

Vuonna 1492 tuleva paavi Aleksanteri VI onnistui lahjomaan kardinaalien enemmistö, minkä jälkeen hän nousi paaviksi.[2] Paavi aloitti kautensa lupaavasti, mutta pian hän lopetti uskonnollisen työn ja keskittyi omien rikkauksien keräämiseen. Hän jakoi lapsilleen sekä kirkollisia virkoja että maa-alueita Kirkkovaltiosta. Paavi myös suunnitteli tekevänsä Kirkkovaltiosta maallisen valtion ja antavan sen sitten pojalleen.[2]

Aleksanteri VI kuoli 1503. Hänen seuraajansa oli Julius II, joka keskittyi mieluummin sodankäyntiin kuin uskonnolliseen työhön. Hänestä kertoo vuonna 1513 ilmestynyt kirjoitus Julius exclusus (”Ulos jätetty Julius”).[3] Kirjoitus kuvaa kuollutta Julius II:ta, joka yrittää päästä Taivaaseen, mutta jota ei päästetä sisälle. Kirjoituksen lopussa paavi yrittää vielä avata taivaanportteja aarrekammionsa avaimella.[3]

Vaikka useat renessanssipaavit olivatkin moraaliltaan turmeltuneita, pyrkivät heistä monet myös panostamaan tieteisiin ja taiteisiin. Monet heistä pyrkivät kehittämään Roomaa uusilla rakennushankkeilla, mutta tästä heitä arvosteltiin kirkon ja sen johtamisen laiminlyönnistä.[3] Juuri tähän Julius exclusus puuttui kuvaamalla paavi Juliuksen puhetta Pietarille Taivaassa. Kun Julius kertoo Rooman ”loistavista palatseista, hyvätuloisista papeista, useista rikkaista ja aseistetuista piispoista, purppuraan puetuista kardinaaleista” sekä ”sotakoneista ja palavista soihduista” sekä kysyy Pietarin mielipidettä paavin hovin loistosta, vastaa Pietari: ”Näen maallisen tyrannin, Kristuksen vihollisen ja kirkon turmelijan”.[4]

Katolisen kirkon arvostelijat ennen uskonpuhdistusta

Konstanzin kirkolliskokouksen polttama Jan Hus

Paaviuden alennustila oli herättänyt yksittäisten teologien ja piispojenkin keskuudessa halua korjata kirkon ongelmia. Näkyviä varhaisia uskonpuhdistajia olivat olleet John Wycliffe Englannissa ja Jan Hus Tšekissä. Heidät molemmat oli tuomittu harhaoppisina, ja Jan Hus poltettu elävältä Konstanzin kirkolliskokouksen aikana.[5] Näiden yksittäisten paavin arvostelijoiden lisäksi paavin ylivalta-asemaa oli alettu kyseenalaistaa myös kirkolliskokousten piirissä.

Suuren skisman aikana läntinen kristillisyys oli jakautunut useisiin leireihin, jotka kukin tunnustivat omaa paaviaan. Kiistan ratkaisua oli yritetty hakea kirkolliskokouksista. Pisassa pidetty kirkolliskokous oli vain lisännyt skismaan kolmannen osapuolen taistelemaan paavinkruunusta, mutta Konstanzin kokouksessa onnistuttiin lopettamaan skisma ja valitsemaan paaviksi Martinus V.[6] Kirkolliskokous myös vaati, että siitä eteenpäin kokous tulisi pitää korkeintaan kymmenen vuoden väliajoin. Ajatus paavin yläpuolella olevasta konsiilista osoittautui toimimattomaksi, sillä seuraavat paavit pitivät tiukasti kiinni ylivallastaan.[6] Baselissa kokoontunut kirkolliskokous ei tuottanut juurikaan konkreettista tulosta. Sen päätyttyä paavi Pius II hyökkäsi voimakkaasti kirkolliskokousaatetta vastaan. Myöskään uskonpuhdistuksen kynnyksellä pidetty Viides lateraanikonsiili vuosina 1512–1517 ei pystynyt muuttamaan kirkon epäkohtia.[7] Se kyllä arvosteli kirkon silloista tilaa ja vaati uudistuksia, mutta paavi oli kokousta voimakkaampi, eikä konsiilin päättämiin toimenpiteisiin ryhdytty.[7]

Pietarinkirkko ja anekauppa

Pääartikkelit: Pietarinkirkko ja ane

Katolisen opin mukaan synneistä oli mahdollisuus vapautua joko hyvitystöiden taikka kiirastulen kautta. Myöhäiskeskiajalla anekirjeistä, eli ostettavista vapautuksista, muodostui yhä kasvava tulonlähde paavilliselle kuurialle.[8] Rahoja ei kuitenkaan käytetty esimerkiksi köyhien auttamiseen, vaan puolet tuloista kuuluivat paavi Leo X:lle ja puolet tämän valtuuttamalle ”anekomissaarille”, Mainzin arkkipiispa Albrechtille.[8] Saatuaan paavilta luvan anekaupan harjoittamiseen kahdeksaksi vuodeksi arkkipiispa laati anekaupalle seuraavanlaiset säännöt:[9]

»Saadakseen täydellisen anteeksiannon kaikista synneistä on jokaisen, joka on ripittäytynyt tai ainakin aikoo ripittäytyä vaadittuna aikana, rukoiltava Isä meidän -rukous 5 kertaa ja Ave Maria 5 kertaa jokaisessa Rooman 7 pääkirkossa. Jos hän jostakin syystä vaatii vapautusta Rooman-matkasta, se sallittakoon, mutta silloin hänen on maksettava huomattava korvaussumma: – – Anekirje säilyttää arvonsa, aneita voidaan ostaa myös kiirastulessa olevien vainajien puolesta.»

Yksi kohde anekaupasta saaduille varoille oli Pietarinkirkon rakentaminen. Kirkon rakentaminen kysyi paljon varoja, joita kerättiin kirkon siunaamalla anekaupalla pohjoista Eurooppaa myöten,[10] mikä johti lopulta uskonpuhdistukseen ja protestanttisten kirkkojen eroamiseen katolisesta kirkosta.[11]

Uskonpuhdistus alkaa Lutherista

Martti Luther

Teesit

»Maassa harjoitetaan paavillista anekauppaa sinun nimissäsi, Armollisin Vaaliruhtinas, Pietarinkirkon rakentamista varten. En halua lainkaan valittaa anesaarnaajien pitämästä suuresta melusta, jota itse en ole kuullut. Mutta minä valitan sen väärinkäsityksen johdosta, jonka köyhä, yksinkertainen ja sivistymätön kansa saa joka puolelta noiden anekauppiaiden arvottomista saarnoista. [...] Kristus ei ole käskenyt saarnata aneita vaan evankeliumia.»
(Ote Lutherin kirjeestä arkkipiispa Albrechtille.[12])

Saksalainen augustinolaismunkki Martti Luther julkaisi 95 teesiään vuonna 1517 katolisen kirkon anekauppaa vastaan. Teesit sisälsivät paavin oppia kyseenalaistavia ajatuksia: ”Joka luulee anekirjeen takaavan itselleen autuuden, hän tulee oppi-isineen iankaikkisesti tuomituksi"” (teesi 32), ”Jokaisella kristityllä on, jos hänen katumuksensa on todellinen, täydellinen anteeksianto rangaistuksesta ja syynalaisuudesta, ja se kuuluu hänelle ilman anekirjeitäkin” (teesi 37) tai ”Opetettakoon kristityille, että se, joka antaa köyhälle tai lainaa tarvitsevalle, tekee paremmin, kuin jos hän lunastaisi aneen” (teesi 43).[13]

Lutherin ajatusten leviämistä helpotti Johannes Gutenbergin keksimä painokone. Aluksi teesit eivät juuri tunteita kiihdyttäneet, eikä Luther siten joutunut väittelemään niiden oikeaoppisuudesta.[14] Joulukuussa vuonna 1517 teesit painettiin, minkä jälkeen ne alkoivat levitä ympäri Saksaa. Ehkä innokkaimman vastaanoton ne saivat humanistien keskuudessa. Muun muassa tunnettu ajattelija Erasmus Rotterdamilainen tuki alussa Lutheria.[3]

Katolinen kirkko reagoi teeseihin

Kun Lutherin ajatukset alkoivat levitä, myös katolinen kirkko alkoi kiinnittää aiheeseen huomiota. Anekaupasta vastannut arkkipiispa Albrecht raportoi Lutherista Roomaan. Vuoden 1518 alkupuoliskolla dominikaanien veljeskunta julisti Lutherin harhaoppiseksi.[14] Huomattavaa asiassa on, että Lutherin teesien kiivain arvostelu suuntautui juuri teesejä myyvään dominikaanipappi Johann Tetzeliin. Vuoden 1518 kesän koittaessa Luther sai haasteen saapua Roomaan kuulusteluja varten. Tilanne kuitenkin muuttui maallisen politiikan sekaantuessa alkavaan uskonpuhdistukseen.

Kardinaali Cajetanus kuulustelee Lutheria.

Uskonpuhdistuksen aikaan paavina oli Leo X. Hän muistutti käytökseltään tyypillistä renessanssiruhtinasta, eikä aluksi kiinnittänyt saksalaisten munkkien väliseen riitaan juurikaan huomiota. Katolisella kirkolla olisi ehkä ollut mahdollisuus estää uskonpuhdistus, mutta se ei reagoinut Lutherin uusien oppien nostattamaan väittelyyn tarpeeksi ajoissa, eikä Roomassa aluksi ymmärretty tilanteen vakavuutta.[15] Paavi olisi helposti voinut tuomita Lutherin roviolle,[15] mutta samalla paavi olisi voinut menettää Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarinvaalien ennakkosuosikin, Lutherin vaaliruhtinaan, tuen. Tämä sai paavin viivyttelemään.[16]

Lopulta päätettiin, ettei Lutheria vaadittaisi saapumaan Roomaan. Sen sijaan paavin legaatti, kardinaali Cajetanus, määrättiin suorittamaan kuulustelut Augsburgin valtiopäivien yhteydessä.[12] Kuulusteluissa ei kuitenkaan edistytty, sillä Cajetanuksen vaatimuksista huolimatta Luther ei perunut näkemyksiään. Kuulusteluprosessin aikana Luther alkoi jopa pohtia mahdollisuutta, että paavi olisi itse antikristus.[12] Luther yritti vielä vedota paaviin saadakseen uuden kuulustelun. Samassa pyynnössään Luther totesi Cajetanuksen olevan toimissaan epäpätevä ja puolueellinen.[12] Lokakuussa vuonna 1518 Luther lopulta pakeni paavin lähettilään luota muutaman ystävänsä avustuksella.[12]

Arvostelua paavia ja kirkkoa vastaan

Kesäkuussa 1519 Leipzigin kaupungissa järjestettiin yli kolmiviikkoinen väittely liittyen kirkon opetuksiin. Väittely käytiin Lutherin, Andreas Karlstadtin ja Johann Eckin kesken.[17] Väittelyn ensimmäisenä aiheena oli vapaa tahto, mistä keskustelivat Karlstadt ja Eck. Heinäkuun 4. päivänä aloitettiin paaviuteen liittyvä väittely Lutherin ja Eckin välillä. Keskustelussa Luther otti sola scriptura -kannan (suom. "Raamattu yksin"), jossa hän nosti Raamatun arvovallan paavin ja kirkolliskokousten yläpuolelle.[17] Eck taas syytti Lutheria Wycliffen ja Husin ajatusten omaksumisesta, mihin Luther vastasi muun muassa: "Mitä tulee Husin lausumaan, että 'ei ole autuuden ehto uskoa, että Rooman kirkko on kaikkien muiden yläpuolella', niin en välitä siitä, onko se peräisin Wycliffeltä vai Husilta."[17] Samoin Eck syytti Lutheria kirkolliskokouksen hylkäämisestä.[17]

Väittely ei tuonut ratkaisua kiistoihin, vaan pikemminkin jakoi teologeja entisestään. Leipzigin teologien piirissä Eckin katsottiin voittaneen väittelyn, kun taas humanistit pitivät Lutheria voittajana.[17] Eri yliopistoilta pyydettiin väittelystä laadittujen selostusten pohjalta mielipidettä asiassa. Leuvenin ja Kölnin yliopistot ilmoittivat nopeasti vastustavansa Lutherin esittämiä ajatuksia.[17]

Väittelyn vain kärjistettyä riitaa Luther alkoi hahmotella kirjallisesti kirkon uudistamiseen tähtäävää ohjelmaansa. Kesällä ja syksyllä 1520 Luther kirjoitti kolme merkittävää teosta: Saksan kansan kristilliselle aatelille, Kirkon Babylonian vankeudesta ja Kristityn vapaudesta. Niistä Saksan kansan kristilliselle aatelille vetosi keisari Kaarle V:nteen ja totesi, ettei Raamatun tulkinta ollut vain piispojen ja paavin etuoikeus. Siten Luther kehotti maallisia säätyjä ryhtymään paavin ja piispojen puolesta kirkon uudistamiseen, mikäli nämä itse eivät siihen suostuisi.[17] Samoin Luther asetti maalliset ammatit samalle tasolle pappien ammatin kanssa. Tällöin papisto ei olisi esimerkiksi talonpoikien yläpuolella.[17] Kirkon Babylonian vankeudesta taas esitteli Lutherin käsitystä sakramenteista. Hän kyseenalaisti katolisen kirkon seitsemän sakramenttia, joista vain ehtoollisen ja kasteen hän hyväksyi täysin, ripin taas osittain.[17] Kristityn vapaudesta sisälsi Lutherin näkemyksen , jonka mukaan "kristitty on riippumaton ja vapaa kaikesta eikä kenenkään alamainen" mutta "on velvollinen palvelemaan kaikessa ja on jokaisen alamainen".[18] Nämä kolme kirjoitusta asettivat kyseenalaisiksi useita kirkossa hyväksyttyjä näkemyksiä.[17]

Luther julistetaan pannaan

Paavi Leo X
Keisari Kaarle V

Vuonna 1519 Saksan vaaliruhtinaat olivat korottaneet keisarikseen Kaarle V:n. Paavin ei tarvinnut enää ajatella suhteitaan Lutherin vaaliruhtinaaseen, sillä tätä ei paavin harmistukseksi ollut valittu keisariksi.[19] Kesäkuussa vuonna 1520 paavi Leo X antoi bullan Lutheria vastaan. Bullassaan paavi uhkasi julistaa Lutherin harhaoppisena pannaan, mikäli tämä ei kuudessakymmenessä päivässä peruisi teesejään.[19] Bullaa oli jo saman vuoden tammikuussa edeltänyt Lutheria vastaan nostettu syyte kerettiläisyydestä. Bullan taustalla oli Lutherin väittelykumppani Leipzigistä, sillä Johann Eck oli heti väittelyn jälkeen matkannut Roomaan saadakseen paavin uhkaamaan Lutheria.[19]

Johann Eckin oli tarkoitus vastata bullan julkaisemisesta Saksassa yhdessä Hieronymus Aleanderin kanssa. Yllättäen hänen tielleen kasautui esteitä. Ensinnäkin Erfurtissa yliopisto kieltäytyi bullan julkaisemisesta.[19] Samassa kaupungissa ylioppilaat varastivat bullan kirjakauppiailta ja viskasivat sen jokeen.[19] Leipzigissä tilanne ei ollut sen parempi, sillä nyt Eck itsekin joutui varomaan opiskelijoita.[19] Vaaliruhtinas Fredrik Viisas ei hänkään suostunut julkaisemaan bullaa. Sen sijaan itse keisarin puheilla Aleander onnistui paremmin, ja muutamassa kaupungissa Lutherin teokset poltettiin. Myös Kölnin oli tarkoitus hävittää Lutherin tuotantoa. Aie kuitenkin peruuntui, sillä poltettaviksi onnistuttiin piilottamaan myös Lutherin vastustajien kirjoituksia.[19]

Luther itse kiivastui paavin uhkauksista ja puolestaan ekskommunikatisoi paavin omalta osaltaan.[19] Wittenbergissä hän järjesti ylioppilaiden kanssa polttotilaisuuden, jossa paloi paavin bullakirjeen lisäksi myös joukko kanoniseen lakiin liittyviä teoksia.[19] Ele oli merkittävä, sillä kanoninen laki oli keskiajalla erittäin merkittävä niin kirkko-oikeuden kuin maallisenkin oikeustoiminnan kannalta.[19] Polttaminen ei herättänyt pelkkää tyytyväisyyttä Wittenbergin asukkaissa. Lutherin kollegankin tiedetään kirjoittaneen tapauksesta: "Mitä tuo kapinen munkki julkeaakaan tehdä?"[19] Lutherin ja paavin kiista aiheutti kuohuntaa koko saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella, mistä paavin lähettiläs raportoi Roomaan:

»Yhdeksän kymmenesosaa huutaa: Luther! Ja nekin, jotka eivät välitä hänen kirjoituksistaan, huutavat siitä huolimatta: Kuolema Rooman kuurialle!»
([19])

Paavi julisti Lutherin pannaan, mutta ajoitus oli väärä ja vain kiihdytti katolisen kirkon vastustajien mieliä.[15] Luther toivoi keskustelua paavin ja uudistusmielisten kanssa, jotta katolisen kirkon epäkohdat saataisiin korjattua.[20] Paavi kieltäytyi kuuntelemasta Lutherin esittämää kritiikkiä, mutta tuomitsi silti tämän ajatukset.[20] Tämä johti siihen, ettei epäkohdista puhuttu ja vain muutamissa kaupungeissa järjestettiin opillisia väittelyitä aiheesta.[20]

Luther valtakunnankirouksessa

Luther puolustaa näkemyksiään Wormsin valtiopäivillä.

Kun Luther oli paavin toimesta ekskommunikatisoitu, paavin lähettiläät vaativat myös valtakunnankirousta hänelle. Lutherin vastustajat olisivat halunneet estää hänen saapumisensa myös Wormsin valtiopäiville, mutta vaaliruhtinas Fredrik Viisas halusi järjestää Lutherille kuulustelut. Pysyäkseen Fredrikin kanssa hyvissä väleissä keisari Kaarle V suostui antamaan Lutherille vapaan kulkuoikeuden valtiopäiville.[21] Luther suostui tulemaan valtiopäiville, vaikka tiesikin, että aikanaan Jan Hus oli poltettu kulkuoikeudestaan huolimatta.[21]

Valtiopäivillä Luther puolusti kirjoituksiaan ja kieltäytyi yhä peruuttamasta niitä. Tämän jälkeen Kaarle V vaati Lutherin tuomitsemista harhaoppisena. Kovista vaatimuksistaan huolimatta keisari suostui takaamaan Lutherille vapaan kulkuoikeuden myös kotimatkalle.[21] Muutaman viikon kuluttua keisari sai allekirjoitettavakseen Wormsin ediktin, jossa Luther päätettiin julistaa valtakunnankiroukseen. Kirous merkitsi käytännössä, että kenellä tahansa oli oikeus vangita Luther ja tuoda hänet keisarin eteen. Lisäksi Lutherin teokset määrättiin poltettavaksi ja niiden painaminen, ostaminen ja myyminen kiellettiin ehdottomasti.[21] Samoin ihmisiä kiellettiin majoittamasta, syöttämästä ja juottamasta Lutheria, eikä minkäänlaista tukea saanut antaa hänelle sanoin eikä teoin.[21] Myös Lutherin kannattajien omaisuuden vainoaminen ja ryöstäminen sallittiin.[21]

Wormsin valtiopäivien jälkeen Lutherin olinpaikka ei ollut yleisessä tiedossa. Monet uskoivat hänen jo kuolleen vastustajiensa salamurhan uhrina, mutta todellisuudessa Lutherin vaaliruhtinas oli järjestänyt hänet turvapaikkaan Wartburgin linnaan.[21]

Uskonpuhdistus laajenee

Wittenbergin kuvainraastajat

Tiedosto:Dirk van Delen De Beeldenstorm 1530.jpg
Kuvainraasto Dirk van Delen kuvaamana

Vaikka Luther joutuikin piilottelemaan, eivät hänen kannattajansa jääneet toimettomiksi. Leipzigin väittelyyn osallistunut Andreas Karlstad oli yksi niistä Lutherin kannattajista, jotka yrittivät reformoida kirkkoa Wittenburgissa.[22] Uudistusohjelma oli katolisen kirkon mittapuulla radikaali: maallikoiden ehtoollinen jumalanpalvelusten yhteydessä haluttiin sallia, nunnille ja munkeille taata oikeus poistua luostareistaan ja pappien selibaatti poistaa.[22] Vanhaan testamenttiin vedoten osa myös halusi kuvainraastoa eli ikonoklasmia, kuvakieltoa kirkkoihin.[22] Vaaditut uudistukset eivät kuitenkaan toteutuneet tarpeeksi nopeasti, mikä lisäsi väkivaltaa ja levottomuuksia kaupungissa. 1. maaliskuuta 1522 Luther palasi piilopaikastaan Wittenbergiin.

Luther alkoi saarnata kaupungin väelle. Hänen kritiikkinsä ei pääasiassa kohdistunut itse uudistuksiin, vaan niiden toteuttamistapaan. Tosin kuvainraastoon hän suhtautui kielteisesti perustellen, että tärkeämpää oli hävittää ihmisten sydämiin juurtuneet epäjumalankuvat. Samoin Luther sanoi, että "usko otetaan vastaan vapaaehtoisesti ja itsestään ilman pakotteita", millä hän torjui kannattajiensa väkivaltaiset toimet.[22]

Vuoden 1522 toinen merkittävä tapahtuma uskonpuhdistuksen kannalta oli Lutherin saksankielisen raamatunkäännöksen ilmestyminen Uudesta testamentista . Käännöstyöhönsä hän oli käyttänyt yksitoista viikkoa Wartburgin linnassa.[23] Ajatus Raamatun kääntämisestä kansankielelle ei ollut uusi, sillä jo Erasmus Rotterdamilainen oli suositellut asiaa ennen Lutheria.[23] Käännöstyössään Luther ei ollut nojautunut latinankieliseen painokseen, vaan pääasiassa kreikankieliseen alkutekstiin.[23] Lutherin työ saavutti kansan parissa suurta suosiota, ja jo samana vuonna Lutherin Raamatusta otettiin uusi painos. Hepreankielisen Vanhan testamentin saksantamiseen Lutherilla meni aikaa selkeästi Uutta testamenttia kauemmin, sillä vasta vuonna 1534 ilmestyi koko Raamattu Lutherin kääntämänä.[23]

Vuonna 1523 Lutherin korviin kantautui tieto hänen raamatunkäännöksensä kieltämisestä joillain Saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueilla. Asiaan Luther palasi saman vuoden teoksessaan Maallisesta esivallasta.[22] Siinä hän esitteli opin Jumalan kahdesta regimentistä, jonka mukaan maallista ja uskonnollista valtaa ei pitäisi sekoittaa toisiinsa.[22]

Zwingli uskonpuhdistajana

Pääartikkelit: Uskonpuhdistus Sveitsissä ja Uskonpuhdistuksen kastajaliikkeet
Ulrich Zwingli, sveitsiläinen uskonpuhdistaja

Tammikuun lopussa vuonna 1523 järjestettiin Zürichissä uskonnollinen keskustelu alueen papiston keskuudessa. Mukana keskustelussa oli Ulrich Zwingli, sveitsiläinen kirkkoherra ja teologi. Kokouksessa hän esitteli oppiaan "yksin Kristuksen evankeliumista" uskon ainoana lähteenä.[24] Samaten Zwingli katsoi, että evankeliumi päti myös, vaikkei kirkko sitä vahvistaisikaan.[24] Hänestä tuli lähivuosina sveitsiläisen ja eteläsaksalaisen uskonpuhdistusliikkeen kärkihahmo.

Jo vuonna 1519 Zwingli oli kohonnut Sveitsin tärkeimmäksi papiksi. Taustallaan hänellä oli humanistinen ajattelutapa, johon hän oli tutustunut muun muassa Erasmus Rotterdamilaisen kirjoitusten kautta. Päästessään kirkkoherraksi Zürichin Grossmünsteriin Zwingli oli saanut virkansa ehdoksi vaatimuksen, jonka mukaan hänen saarnojensa tuli perustua Raamattuun.[24] Zwingli suostui, ja vähitellen hän alkoi myös uudistaa kirkkoa poistamalla siitä tavat, joita ei voitu perustella Raamatulla.[24]

Zwingli piti kirkossa tapahtuvia muutoksia liian hitaina. Vuoden 1523 keskustelun seurauksena Zürichin kaupungin raati salli Zwinglin ja muiden pappien jatkaa saarnojaan, minkä lisäksi se itse alkoi toimeenpanna joitain uudistuksia. 1520-luvun puolivaiheilla kirkkojen pyhäinjäännökset ja kuvat kiellettiin, luostarilaitostoiminta lopetettiin kuten tehtiin myös latinalaiselle messulle.[24] Vieläkin radikaalimpia toimia vaatineet erosivat uudesta yhteisöstä ja perustivat erilaisia "kasteenuusijoiden" yhteisöjä.[25] Tällaiset uudet liikkeet korostivat aikuiskastetta ja suhtautuivat kielteisesti myös maalliseen esivaltaan. Nämä syntyneet ryhmät olivat keskenään hajallisia, ja niiden opit erosivat paljon toisistaan. Yleisesti kasteenuusijat kieltäytyivät aseiden käytöstä, mutta myös poikkeuksia oli: melchiorilaisiksi kutsuttu ryhmä muun muassa valtasi aseellisesti Münsterin. Kaupunki kuitenkin vallattiin takaisin ja sen johtajisto kidutettiin hengiltä.[25] Muutenkaan kasteenuusijat eivät olleet yleisesti kovin arvostettuja, ja heitä vainottiin esivaltaan kohdistuvan tottelemattomuuden tähden. Näistä erilaisista liikkeistä kehittyi myöhemmin erilaisia vapaakirkollisia liikkeitä.

Zwinglin toiminta ei rajoittunut pelkästään teologiseen työhön. Hän halusi myös koko Sveitsin asettuvan reformaatio-ohjelmansa kannattajaksi.[24] Idea ei saanut vastakaikua kaikkialla. Toinen ongelma oli, että sveitsiläinen uskonpuhdistus oli monissa kysymyksissä eri linjalla Lutherin kannattajien kanssa. Vuonna 1529 ongelma yritettiin ratkaista Marburgin uskontokeskustelun avulla, missä Lutherin ja Zwinglin kannattajien ristiriitoja yritettiin selvitellä.[24] Pääaiheena oli ehtoolliskysymys, mutta siitäkään ei saavutettu yksimielisyyttä. Luther näki ehtoollisen asettamisen Jumalan lupauksena, kun taas Zwingli piti sitä ainoastaan symbolisena.[24] Käytännössä kiistojen ratkaisemattomuus erotti orastamassa olevat protestanttisen kirkon ja reformoidun kirkon toisistaan.[24]

Kun Zwingli ei saanut aikaan yksimielisyyttä protestanttien välillä, yritti hän saada ainakin Sveitsin aatteidensa taakse. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi hän ei poissulkenut edes sotilaallista toimintaa.[24] Sveitsin uskonpuhdistusliikkeen kannattajat ryhtyivät sotaan katolilaisia kantoneja vastaan.[24] Sotapappina toiminut Zwingli menetti henkensä sodan uhrina vuonna 1531. Kaatumisensa jälkeen hänen ruumiinsa paloiteltiin neljään osaan ja poltettiin.[24] Sota itse päättyi katolilaisten voittoon ja heikensi Sveitsin uskonpuhdistusliikkeen voimakkuutta.

Talonpoikaiskapinoita Saksassa

Katso myös: Ritarien kapina (1522-1523)
Talonpoikaiskapinoiden aikana vaikuttaneen radikaalin teologin Thomas Müntzerin kuva itäsaksalaisessa setelissä

Leviävä uskonpuhdistusliike aikaansai myös laajaa levottomuutta Saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueen talonpoikien keskuudessa. Talonpoikien liikehdintä oli merkittävää varsinkin siinä mielessä, että he muodostivat valtakunnan väestöstä kolme neljäsosaa.[26] Jo aiemmin feodaaliruhtinaat olivat pyrkineet hallitsemiensa alueiden yhtenäistämiseen, mikä oli rajoittanut talonpoikien oikeuksia. Kapinointia ja liikehdintää oli nähtävillä paikallistasolla jo 1300-luvulla, mutta uskonpuhdistus ja Lutherin ajatukset kristityn vapaudesta toivat niihin uusia sävyjä.[26] Vuosina 1524-1525 syntyi laajamittaista liikehdintää, joka sai pian vallankumouksellisia piirteitä. Liikehdintään liittyi myös aateliston ja porvariston edustajia.[26]

Talonpoikaissotana tunnetun protestiliikkeen taustalla piili useita uskonpuhdistukseen liittyviä ajatuksia. Uskonpuhdistaja ja radikaali teologi Thomas Müntzer vaikutti paljolti siihen, että talonpojat uskoivat taistelevansa tasa-arvoisen "Jumalan valtakunnan" puolesta.[26] 1525 julkaistiin Schwabenin talonpoikien kaksitoista artiklaa -nimellä tunnettu julistus. Siinä vaadittiin osin uskonnollisin perusteluin metsästystä, puunhakkuuta ja kalastusta vapautettavaksi rajoituksista.[26] Samoin kymmenyksinä kerättävän verotuksen ja maaorjuuden poistaminen olivat vaatimuslistalla.[26] Minkäänlaisia neuvotteluja ei kuitenkaan käyty.

Ruhtinaat ja maanomistajat kävivät talonpoikia vastaan omilla joukoillaan, joiden varustelu ja organisointi oli huomattavasti kapinaliikettä korkeammalla tasolla. Kapina tukahdutettiin, ja arviolta 100 000 kapinaan osallistunutta talonpoikaa teloitettiin.[26] Kapinoinnin jälkiseurauksena ruhtinaiden suhtautuminen Lutheriin viileni, sillä he pitivät tätä yhtenä syyllisenä levottomuuksiin.[26] Luther puolustautui syytöksiä vastaan. Vielä kapinan alussa hän oli yrittänyt ottaa maltillista kantaa tilanteeseen, mutta väkivaltaisuuksien lisääntyessä hän oli kehottanut ruhtinaita kaikin tavoin kukistamaan kapinaliikkeen.[26]

Uskonpuhdistajien uudistukset jatkuvat

Zwingli ja Luther keskustelemassa ehtoollisesta

Talonpoikaiskapinan säikäyttämänä Luther alkoi luoda seurakunnilla selkeitä sääntöjä radikaalien toimien välttämiseksi. Ensimmäisenä toimena puututtiin jumalanpalvelukseen. Uudistustyö johti kolmen asiaa käsittelevän kirjoituksen julkaisuun: Saksalainen messu vuonna 1525, Pieni kirja kasteesta 1526 ja Pieni kirja vihkimisestä 1529.[27] Lutherin uudelleenjärjestämässä jumalanpalveluksessa saarna korostui, minkä lisäksi koko seurakunnan yhteinen virrenlaulanta otettiin mukaan.[27] Osana uudistustyötä Luther myös käänsi virsiä saksan kielelle.

Kirkon omaisuutta Luther käsitteli vuonna 1523 ilmestyneessä Yhteisen arkun järjestyksessä -kirjoituksessaan. Siinä hänen kaavailemia ajatuksiaan oli muun muassa seurakunnan omaisuuden ja tulojen kerääminen kymmenen esimiehen valvontaan.[27] Näiden varojen käyttökohteina taas olisivat kirkon työntekijöiden lisäksi opettajat ja köyhät.[27] Järjestelmään kuuluivat myös vaaliruhtinaan järjestämät tarkastukset, joissa rahankäytön lisäksi tutkittaisiin myös siveyttä ja "Jumalan sanan todellisen opin" noudattamista.[27] Alkujaan Lutherin ideana oli ollut jättää tarkastukset piispojen vastuulle, mutta koska yksikään piispa ei ollut hylännyt katolilaisuutta, siirrettiin vastuu hallitsijalle.[27]

Vuonna 1524 julkaistiin Lutherin kirjoitus Kaikkien Saksan kaupunkien raatimiehille, että he perustaisivat ja pitäisivät yllä kristillisiä kouluja.[27] Siinä Luther esitteli ajatuksiaan koulunkäynnin järjestämisestä. Hän ei halunnut jättää kasvatustyötä pelkästään vanhemmille, vaan tuoda työhön mukaan myös esivallan. Luther kirjoittikin: "Hyvät herrat, onko todellakin tarpeen käyttää joka vuosi niin paljon varoja aseisiin, teihin, siltoihin, patoihin ja muuhun sellaiseen kaupunkien ylläpitämiseksi? Vai olisiko mieluummin annettava edes sen verran janoiselle, köyhälle nuorisolle, että valittaisiin yksi taitava mies tai kaksikin koulumestariksi?"[27]

Lutherin ideoiden mukaan suoritetut tarkastukset paljastivat pian, kuinka huonolla tolalla seurakuntien ja pappienkin tietämys uskonnollisissa asioissa oli.[27] Ongelmaa lievittääkseen Luther laati vuonna 1529 kaksi katekismusta. Niistä Vähä katekismus suunnattiin tavalliselle kansalle ja se olikin kirjoitettu kansantajuisella kielellä. Iso katekismus taas suunnattiin papiston ja opettajien pariin.[27]

Uskonpuhdistus poliittisista syistä

Ruotsi

Kuningas Kustaa Vaasa

Siinä missä Keski-Euroopan teologit väittelivät kiistellyistä uskonkohdista, toteutettiin Ruotsin uskonpuhdistus poliittisten halujen pohjalta. Virallisesti maan uskonpuhdistus käynnistyi 1527 Västeråsin valtiopäivillä.[28] Käytännössä uskonpuhdistuksen taustalla oli hallitsija Kustaa Vaasan halu heikentää voimakkaan katolisen kirkon valtaa paikallisen hallinnon kustannuksella. Konkreettisesti Ruotsin uskonpuhdistus merkitsi kirkon omaisuuden takavarikoimista valtiolle ja suhteiden katkeamista paavin kanssa.[28] Ruotsin uskonpuhdistajista merkittävimmäksi nousi Wittenbergissä opiskellut Olaus Petri.

Koska nykyinen Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa, vaikutti maan uskonpuhdistus myös Suomessa. Suomen uskonpuhdistuksen tärkein henkilö oli Mikael Agricola. Hänen toimintansa Suomen kirkon uudistamiseksi oli maltillista, eikä vanhoja traditioita hylätty kovinkaan radikaalisti.[28] Yleisesti Agricolan uudistukset olivatkin Olaus Petrin uudistuksia maltillisempia ja vanhaa traditiota kunnioittavampia.

Uskonpuhdistuksen kantavia ajatuksia oli Raamattu ylimpänä kristillisenä opinkappaleena. Siksi raamatunkäännösten tekeminen kansankielelle oli tärkeää.[28] Suomessa työstä vastasi Agricola, jonka käännöstyö loi perustan Suomen kirjakielelle.[28]

Myöhempinä vuosina protestanttisen uskon omaksunut Ruotsi oli merkittävänä voimatekijänä Euroopan katolilaisten ja protestanttien välisissä riidoissa. Esimerkiksi Kolmikymmenvuotisessa sodassa Ruotsi näytteli kuninkaansa Kustaa II Aadolfin johdolla merkittävää roolia.

Englanti

Pääartikkeli: Uskonpuhdistus Englannissa
Kuudesta vaimostaan kuulu kuningas Henrik VIII

Ruotsin tavoin uskonpuhdistus oli Englannissa pikemminkin poliittinen kuin uskonnollinen. Uskonpuhdistuksen levitessä keskisessä Euroopassa olivat uudistuspaineet paljon vähäisempiä Britteinsaarilla. Maassa oli toki ennenkin arvosteltu kirkkoa – muun muassa John Wycliffen ansiosta – mutta pääasiallinen vaatimus uudistua tuli humanistien puolelta. Sen sijaan vankassa asemassa oleva kuningas Henrik VIII suhtautui kielteisesti Lutherin ajatuksiin vähentää sakramentteja tai kääntää Raamattu kansankielelle. Kuninkaan toiminta oli niin katolismyönteistä, että paavi jopa antoi hänelle arvonimen defensor fidei (uskon puolustaja).[29]

Tilanne muuttui radikaalisti Henrikin halutessa avioeron vaimostaan Katariina Aragonialaisesta. Paavi Klemens VII ei hyväksynyt tällaista menettelyä. Saadakseen tahtonsa läpi Henrik kutsui maansa papiston koolle ja nimitytti itsensä maan kirkon pääksi vuonna 1531. Thomas Cranmer nostettiin Canterburyn arkkipiispaksi.[29] Seuraavana vuonna välirikko katolisen kirkon kanssa sinetöitiin lopullisesti uudella suprematialailla:

»Kuningasta, ylintä Herraamme ja hänen perijöitään ja seuraajiaan on pidettävä Englannin kirkon ainoina päämiehinä ja heillä olkoon kaikki valta tukahduttaa ja poistaa kaikki erehdykset, harhaopit, väärinkäytökset ja pahennukset.»
([29])

Henrik VIII:n toiminta loi anglikaanisen kirkon maan valtionkirkoksi. Koska uskonpuhdistuksen luonne ei piillyt teologisissa kysymyksissä, ei uuden kirkon oppi alkuun juurikaan poikennut katolisen kirkon ajatuksista.[29] Näkyvimpänä merkkinä luostaritoiminta lakkautettiin ja paavin ylivalta kumottiin, mutta esimerkiksi messu ja pappien selibaatti jätettiin ennalleen.[29] Vasta Henrik VIII:n kuoltua reformaatio ulottui myös opinkappaleisiin. Edvard VI:n hallituskaudella uudistukset ulottuivat jo oppiin ja liturgiaan. 1552 ilmestyi anglikaaninen uskontunnustus 42 artiklaa. Henrik-kuninkaan kuoltua myös ulkomaalaisten teologien, etupäässä Jean Calvinin, vaikutus alkoi ulottua myös Englantiin.

Myöhempinä vuosina osoittautui, ettei Englannin uskonpuhdistus ollut järin vakaalla pohjalla. Kuningatar Marian valtakaudella vuonna 1554 katolilaisuus palasi jälleen Englannin uskoksi.[29] Tämä merkitsi paitsi paavin ylivallan paluuta, myös laajoja protestanttien vainoja. Kuningattaren kuolema vuonna 1558 nosti Elisabet I:n valtaan. Hänen aikanaan anglikaaninen kirkko uudelleenperustettiin.[29]

Calvin jatkaa uskonpuhdistusta

Uskonpuhdistaja Jean Calvin jatkoi Zwinglin aloittamaa työtä.

1530-luvulla uskonpuhdistus oli jo levinnyt laajalti. Vuonna 1536 julkaistiin uskonpuhdistaja Jean Calvinin pääteos Institutio Religions Christianae (suom. Kristinuskon opetus). Tämän jälkeen Calvin alkoi saavuttaa laajaa kuuluisuutta. Pian hän alkoi jatkaa 1531 menehtyneen Ulrich Zwinglin työtä Sveitsin kirkon uudistamiseksi.[30]

Vuonna 1536 Calvin pysähtyi Geneven kaupunkiin. Siellä häntä pyydettiin uudistamaan kaupunkia uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaisesti. Calvinin laatima kirjoitus Artikkeli kirkon järjestämiseksi aloitti kalvinismin. Voimakkailla toimillaan Calvin loi asteittain reformoitua kirkkoa selkeästi omaksi linjakseen. Joinain vuosina hänen työnsä kärsi vastustuksen vuoksi, mutta vähitellen työ alkoi tuottaa tuloksia. Oltuaan jonkin aikaa pakolaisena Genevestä Calvin pääsi palaamaan vuonna 1541. Tapauksen jälkeen Calvin suunnitteli Genevelle ankaran kirkkojärjestyksen.[30] Kirkkokurin säilymistä valvoi konsistori, ja rikkomuksista saattoi saada jopa kuolemantuomion.[30] Vuonna 1559 perustettu Geneven korkeakoulu levitti opiskelijoiden kautta reformaatiota yhä laajemmalle.

Calvinin toiminta vaikutti ratkaisevasti reformoidun kirkon kehittymiseen. Geneveen luotu kirkkojärjestys levisi laajalle saaden paljon kannatusta. Piispoja ei lainkaan ollut Calvinin järjestelmässä, vaan seurakunnan toimijat olivat pastoreita, opettajia, diakoneja ja "siveellisyystuomareina" toimivia vanhimpia.[30] Pastorien ja vanhimpien muodostama konsistori valvoi siveellisen järjestyksen säilymistä. Se saattoi syyttää esimerkiksi kiroilijoita, juomareita, tappelupukareita, tanssijoita ja piirileikkien ohjaajia.[30] Valvontaelimen eteen saattoi joutua myös, ellei ymmärtänyt uskoa tarpeeksi hyvin.[30] Tosin tällöin rangaistuksetkin olivat lieviä.[30]

Merkittävä piirre reformoidussa kirkossa oli myös se, että siitä kehitettiin valtiosta riippumaton. Luterilaisen näkemyksen mukaan kuuliaisuus valtiota kohtaan oli kristityn velvollisuus, kun taas kalvinistit saattoivat sallia myös vastarinnan esivaltaa kohtaan.[30] Teologisesti reformoituun kirkkoon liittyy myös ajatus ennaltamääräämisopista. Sen mukaan toiset ihmiset on jo ennalta määrätty pelastukseen ja toiset kadotukseen.[30] Ajatus herätti vastustusta myös reformoidun kirkon omien teologien keskuudessa, vaikka Calvin katsoi voivansa perustella opin suoraan Raamatulla.[30] Ennaltamääräämisoppiin liittyy myös korkea uskonnollinen työmoraali, joka muodostui merkittäväksi tekijäksi kalvinistilaissiirtolaisten lähdettyä Amerikkaan.[30]

Luterilaisuus pääsee voitolle Saksassa

Kiristynyt tilanne

1530 keisari Kaarle V piti Augsburgin valtiopäivät, joilla käsiteltiin kirkon oppiriitoja. Samoilla valtiopäivillä esiteltiin Melanchtonin luterilainen tunnustus. Vastauksena tunnustukseen kirjoitettiin vastakirjoitus, jonka keisari katsoi kumoavan protestanttiset ajatukset. Protestanteille annettiin puoli vuotta aikaa kääntyä takaisin katolilaisuuteen.[31] Protestanttisen opin omaksuneet ruhtinaat yrittivät vielä vedota keisariin Melanchtonin kirjoittamalla puolustuksella, mutta Kaarle V hylkäsi senkin.[31] Vastareaktiona tälle protestanttiset ruhtinaat muodostivat Schamalkadenin liiton keisaria vastaan.

Kaarle V piti muodostettua liittoumaa uhkana varsinkin sen ranskalaisyhteyksien takia. Turkkilaisten hyökkäys kuitenkin pakotti keisarin suuntaamaan huomiotaan toisaalle. Vuonna 1532 solmittiin aselepo keisarin ja protestanttisten ruhtinaiden välille.[31] Kaarle V joutui jättämään Saksan, eikä palannut ennen 1540-luvun alkua. Tällä välin uskonriitoja yritettiin ratkaista oppikeskustelujen avulla.

Protestanttien oppikeskustelut

Satiirinen teos 1600-luvulta. Vasemmalla Luther, keskellä paavi ja oikealla Calvin.

Uskonpuhdistuksen levitessä myös sen omat omit olivat hajaantuneet. Erimielisyyksiä oli luterilaisten, eteläsaksalaisten ja reformoitujen teologien välillä, minkä lisäksi osin reformoidusta kirkosta syntyneet vapaat suunnat erosivat opiltaan kaikista muista. Protestanttisten ryhmien välille ei haluttu hajaannusta ja välirikkoa, mikä johti useisiin oppikeskusteluihin teologien välillä. Vuonna 1536 kokoontui Wittenbergissä joukko teologeja. Heidän joukossaan olivat Luther, tämän työtoveri Philipp Melanchthon ja wittenbergiläisiä sekä Zwingliä puoltaneita teologeja.[32] Wittenbergin oppikeskusteluissa onnistuttiin saavuttamaan yksimielisyys luterilaisten ja eteläsaksalaisten teologien välillä, sillä osanottajat hyväksyivät Melanchtonin laatiman luterilaisen tunnustuksen. Myös ehtoolliskysymyksestä päästiin yhteisymmärrykseen. Lutherin näkemys, jonka mukaan Kristuksen ruumis ja veri ovat todellisesti läsnä ehtoollisviinissä ja -leivässä, hyväksyttiin.[32] Erimielisyydet, joihin ei saatu ratkaisua, jätettiin vain pois sopimusasiakirjasta.[32]

Sen sijaan sveitsiläiset teologit kieltäytyivät hyväksymästä Wittenbergin sopimusasiakirjaa. Reformoidun kirkon sisällä ei hyväksytty luterilaista näkemystä ehtoollisesta, vaan puollettiin Zwinglin esittämiä ajatuksia.[32] Kolmeatoista vuotta myöhemmin Calvin yritti vielä saada aikaan sopua, mutta hänen onnistui vain turvata reformoidun kirkon yhtenäisyys. Sen sijaan luterilaisuuden kanssa ei päästy lähentymään. Pikemminkin reformoitu oppi vain erkani kauemmas luterilaisuudesta.[32]

Keisari Kaarle V toivoi vielä 1530-luvun alussa voivansa säilyttää kirkon yhtenäisyyden ainakin valtakuntansa alueella.[32] Hän yritti vedota paaviin uuden kirkolliskokouksen aikaansaamiseksi. Paavi ei suoranaisesti kieltäytynyt, mutta poliittisista syistä Ranska asettui vastustamaan sitä. Vastakaikua ei tullut myöskään protestanttien suunnalta, sillä he halusivat paavista riippumattoman, vain Raamatun auktoriteetikseen tunnustavan kokouksen.[32] Kaarle V:n kirkolliskokousajatus ei edennyt, joten hän pyrki sen sijaan pitämään pienempiä oppikeskusteluja sovittelunhaluisiksi tiedettyjen teologien välillä. Muutamat oppikeskustelut eivät kuitenkaan tuottaneet suurempaa tulosta.[32] Regensburgissa tosin saatiin jonkinlainen ratkaisuehdotus aikaan, mutta sekä Luther että paavillinen kuuria tyrmäsivät sen.[32]

Sotilaallisia toimia

Pääartikkeli: Schmalkaldenin sota

Suora sotilaallinen yhteenotto keisari Kaarle V:n ja Schmalkaldenin liiton välillä vältettiin aina vuoteen 1546 asti. Aikaisemmin italialaissodat ja turkkilaiset olivat Kaarlen suurimmat uhkakuvat, mutta kun 1544 solmittiin Crépyn sopimus Ranskan kuningas Frans I:n kanssa, vapautuivat Kaarlen voimavarat Schmalkaldenin liittoa vastaan. Sopimus myös purki aikaisemman Ranskan ja protestanttien välisen liiton. Samoin Kaarle sai puolelleen Saksin herttua Moritsin ja Hessenin maakreivin[31]. Kaiken lisäksi paavi Paavali III kehotti katolilaisia ruhtinaita ryhtymään uskonsotaan protestantteja vastaan.

Helmikuussa 1546 Luther kuoli. Vielä saman vuoden heinäkuussa Schmalkaldenin sota puhkesi Schmalkaldenin liiton ja Kaarle V:n välillä. Kaarle V:n onnistui kukistaa protestanttiset ruhtinaat.[31] Voitettuaan sodan hän saattoi sanella Augsburgin interimin, väliaikaisjärjestelyn, jossa protestantit joutuivat luopumaan kaikista uudistuksistaan lukuun ottamatta maallikkojen ehtoollista ja pappien avioliittoja.[31] Tosin nämäkin uudistukset sallittaisiin vain seuraavaan kirkolliskokoukseen saakka.[31] Samoin keisari kohotti puolelleen loikanneen Saksin herttua Moritsin vaaliruhtinaaksi. Takinkääntönsä takia protestantit alkoivat nimittää Moritsia "Meissenin Juudakseksi".[31]

Augsburgin interim laittoi uskonpuhdistuksen ahtaalle, muttei kyennyt mitätöimään sitä. Sen vaikutukset olivat laajempia eteläisessä Saksassa kuin pohjoisessa, missä protestantit puolustautuivat tehokkaammin päätöstä vastaan.[31] Tilanne muuttui yllättäen vuonna 1552, kun vaaliruhtinas Morits loikkasi uudelleen toiseen leiriin.[31] Tällä kertaa hän kävi keisaria vastaan, joka valmistautumattomuudessaan melkein jäi Moritsin vangiksi keväällä 1552.[31] Keisari Kaarle joutui alistumaan muuttuneeseen tilanteeseen ja sallimaan protestantismin seuraaviin valtiopäiviin asti.

Uskonrauha solmitaan

Pääartikkeli: Augsburgin uskonrauha

Seuraavat valtiopäivät kokoontuivat Augsburgissa vuonna 1555.[31] Kaarle-keisarin veli Ferdinand I vastasi neuvotteluista. Valtiopäivillä Ferdinand joutui myöntymään luterilaisten vaatimuksiin, mikä merkitsi, että Kaarle V:n suunnitelmat kitkeä protestantismi Saksasta romuttuivat.[31] Luterilaiset säädyt tunnustettiin tästä edespäin Saksalais-roomalaisen keisarikunnan laissa. Tunnustus ei kuitenkaan koskenut reformoituja.[31] Valtiopäivät hyväksyi Cuius regio, eius religio -periaatteen ("Kenen maa, sen uskonto"), jonka mukaan maallisille ruhtinailla taattiin oikeus määrätä alamaistensa uskonto.[31] Pian Saksa jakautuikin eri kirkkoja tunnustaviin ruhtinaskuntiin. Piispojen kääntyminen luterilaisuuteen sallittiin, vaikkakin tällöin heidän oli luovuttava maallisesta vallastaan.[31]

Saksaan syntyi paljon luterilaisia alueita. Niiden keskuudessa Lutherin kirjoituksia pidettiin arvossa, vaikkakin hänen opistaan käytiin keskusteluja teologien välillä. Liiallisten väittelyiden ja epäsovun välttämiseksi otettiin vuonna 1577 käyttöön "Yksimielisyyden ohje" (Formula concordiae), josta tuli luterilaisuuden lopullinen tunnustus.[31]

Uskonpuhdistus Ranskassa

"Pariisin verihäät" eli Pärttylinyön verilöyly 24. elokuuta 1572.

Uskonpuhdistus otti oman roolinsa myös Ranskan historiassa. Jo uskonpuhdistuksen alkuvuosina Ranskassa oli osoitettu kiinnostusta sitä kohtaan, ja vuonna 1522 evankeliumit käännettiin ranskaksi.[33] Toisaalta uskonpuhdistushenkeä rajoitti katolisen kirkon vankka jalansija maassa. Samoin uskonpuhdistuksen voimakkuuteen vaikutti alati vaihteleva suurvaltapoliittinen tilanne: ulkopolitiikassaan kuningas Frans I oli lähes jatkuvassa sodassa katolilaisen Kaarle V:n kanssa.[34]

Ranskan uskonpuhdistajilla oli kuitenkin omat suojelinsa hovissa, sillä Frans I:n sisar Margareeta Navarralainen kuului Ranskan uskonpuhdistajien tukijoihin. Kuningas itse ei suhtautunut maansa protestantteihin yhtä suosiollisesti, vaan heitä vainottiin paitsi polttamalla roviolla myös luovuttamalla inkvisition käsiin.[35] Henrik II:n valtakaudella toimet protestantteja vastaan kiristyivät: muun muassa Ranskan parlamenttiin perustettiin erillinen kerettiläisoikeudenkäyntien parlamentti (ranskaksi "Chambre ardente").[35]

Lopulta tilanne Ranskassa muuttui kaoottiseksi. Protestantismi ja varsinkin ranskalaissyntyisen Calvinin kalvinismi sai tukijoita myös ylhäisön joukossa, minkä takia maahan syntyi katolilainen ja protestanttinen puolue.[34] Sovitteluyrityksistä huolimatta Ranska ajautui kahteen leiriin. Lähivuosikymmeninä keskinäiset vihamielisyydet purkautuivat useaan otteeseen sekä verilöylyjen että uskonsotien muodossa. Näistä tapahtumista tärkeimpiä lienevät Ranskan uskonsodat sekä Pärttylinyön verilöyly. Uskonnollinen väkivalta hiipui vasta Nantesin ediktin taattua omatunnon- ja uskonvapauden Ranskan protestanteille.

Katolisen kirkon vastauskonpuhdistus

Pääartikkeli: Vastauskonpuhdistus

Vastauskonpuhdistuksen taustaa

Paavi Hadrianus VI esitti katolisen kirkon "synnintunnustuksen" jo kuuden vuoden kuluttua Lutherin teesien naulaamisesta. Hänen aikainen kuolemansa tosin lopetti uudistukset.

Vuonna 1523, eli kuuden vuoden kuluttua Lutherin teesien julkaisusta, paavi Hadrianus VI antoi lukea Nürnbergin valtiopäivillä paaviudelle huomattavan poikkeuksellisen julistuksen:

»Tunnustamme vilpittömästi, että Jumala on sallinut tämän kirkkoon kohdistuvan vainon ihmisten, varsinkin pappien ja prelaattien syntien tähden. --- Tiedämme hyvin, että Pyhän istuimen piirissäkin on jo vuosien ajan esiintynyt paljon tuomittavaa: väärinkäytöksiä hengellisissä asioissa, käskyjen rikkomista, niin, kaikki on kääntynyt pahaksi. --- Me kaikki, prelaatit ja papit, olemme poikenneet oikealta tieltä. --- Sen tähden sinun on meidän nimissämme luvattava, että ryhdymme ensin ahkerasti korjaamaan Rooman hovia, josta kenties kaikki paha on saanut alkunsa; niin että mistä sairaus on lähtöisin, sieltä alkaa myös paraneminen.»
([36] )

Hadrianus VI:n kirkon puolesta esittämä "synnintunnustus" oli merkittävä askel vastauskonpuhdistuksen alkamista ajatellen.[36] Katolinen kirkko tunnusti olevansa syyllinen alkaneeseen kirkkojen jakaantumiseen, mutta enempää Hadrianus VI ei saanut aikaan. Hänen reformisuunnitelmansa saivat vastustajia paavillisen kuurian joukosta, ja lopulta paavin varhainen kuolema vielä samana vuonna esti reformaation kunnollisen alkamisen.[36]

Uudistushalut eivät säilyneet kirkon sisällä kovinkaan pitkään, sillä jo Hadrianuksen seuraajaksi valittu Klemens VII sekaantui uudelleen vallitseviin poliittisiin kiistoihin ja valta-asemasta käytyihin taisteluihin.[36] Vuonna 1527 Roomaa ryöstelivät niin espanjalaiset sotilaat kuin myös saksalaiset palkkasoturit, minkä lisäksi kaupunkia koettelivat pian sekä nälänhätä että rutto.[36] Paavi Klemens itse vietti seitsemän kuukautta vangittuna Castel Sant'Angelossa.[36]

Klemens VII:n seuraaja Paavali III päätti aloittaa todellisen uudistustyön kirkon sisälle. Tämä merkitsi Trenton kirkolliskokouksen kutsumista koolle vastoin useiden maallistuneiden kardinaalien tahtoa.[36]

Jesuiitat

Pääartikkelit: Jesuiitat ja Jesuiittojen historia
Ignatius Loyola, jesuiittaveljeskunnan perustaja

Vuonna 1540 paavi Paavali III antoi vahvistuksensa ja siunauksensa kuusi vuotta aikaisemmin perustetulle jesuiittajärjestölle.[37] Jesuiittaveljeskunta kehittyi Pariisissa opiskelleiden nuorten miesten ryhmästä, jonka johtajana toimi entinen ritari Inigo López de Loyola, tunnetummalta nimeltään Ignatius Loyola (1491–1556).[37] Uskonpuhdistuksen aikakaudella jesuiitat olivat paaville uskollisia, ja he halusivatkin palvella kirkkoa.[37] Jesuiitoilla oli myös oma sotilaallinen organisaatio, jonka johtaja toimi paavin alaisuudessa. Jesuiitat eivät muiden hengellisten seurojen tapaan olleet sidottuja luostareihin tai muihin keskuksiin, mikä mahdollisti jäsenille liikkuvan elämän.[37] Jäsenmäärä kasvoikin huomattavasti vuoden 1556 tuhannesta jäsenestä, ja vuonna 1750 jesuiittoja olikin jo 22 590.[37]

Jesuiittoja alettiin pian järjestön perustamisen jälkeen syyttää siitä, että se noudatti "tarkoitus pyhittää keinot" -tyyppistä toimintamallia, ja että järjestön tavoitteenaan ilmoittama "sielujen pelastumisen auttaminen" sisälsi myös joukon muita päämääriä.[37] Jesuiitat toimivat ympäri Eurooppaa erilaisten katolisten ruhtinaiden hoveissa, mutta harjoittivat myös laajaa käännytystyötä varsinkin Amerikassa ja itäisessä Aasiassa.[37]

Yksi jesuiittaveljeskunnan alkuperäisistä tavoitteista oli päästä "valtaamaan" takaisin katolilaisuudelle sen protestantismille menettämät alueet Euroopasta. Euroopassa tapahtuvan työn keinoina oli koulutustyö sekä diplomatian käyttö.[38] Jesuiittojen toiminta Euroopassa oli osaltaan pysäyttämässä protestantismin leviämistä Puolaan, Itävaltaan ja eteläiseen Saksaan.[38]

Trenton kirkolliskokous

Pääartikkeli: Trenton kirkolliskokous
Trenton kirkolliskokousta esittävä teos

Paavi Paavali III kutsui Trenton kirkolliskokouksen koolle vastareaktiona protestanttiseen reformaatioon, ja tarkoitus oli vahvistaa katolisen kirkon oppia ja rakenteita. Kirkolliskokous kesti yhteensä kahdeksantoista vuotta.[39] Syynä olivat kulloisenkin paavin ja keisarin väliset riidat ja poliittisten tilanteiden vaihtelu.[39] Kirkolliskokous kesti paavien Julius III, Marcellus II ja Paavali IV hallintojen ajan ja päättyi Pius IV:n paaviuden aikana, joten kulloinenkin paavi vaikutti omalta osaltaan kokouksen pitkittymiseen. Esimerkiksi Paavali III:n riitaannuttua keisari Kaarle V:n kanssa kirkolliskokous siirrettiin Bolognaan.[39]

Lopulta kirkolliskokous saatiin päätökseen vuonna 1563. Sen tuloksena katolinen kirkko uudistui monella osa-alueella, minkä lisäksi aikaisempia uskonkappaleita dogmatisoitiin. Uskonopin alueella kirkolliskokous otti kantaa muun muassa Raamattuun ja traditioon, perisyntiin ja sakramentteihin.[39] Esimerkiksi erään päätöksen mukaan apostoliseen traditioon tuli suhtautua yhtä kunnioittavasti kuin Raamattuun, mikä oli muun muassa Lutherin ajatusten vastainen kanta.[39] Kirkolliskokous osallistui myös kirkon reformoimiseen. Kirkolliskokous päätti esimerkiksi, että

  • piispojen ja kardinaalien on oltava läsnä hiippakunnissaan.[39]
  • piispat tai kardinaalit eivät saa hoitaa useita virkoja samaan aikaan.[39]
  • jotta papeista saataisiin teologiaa opiskelleita, olisi perustettava pappisseminaareja.[39]
  • selibaatti vahvistetaan uudelleen.[39]

Uskonpuhdistuksen jälkivaikutukset

Uusia kirkkoja ja oppisuuntia

Lutherin sinetti

Uskonpuhdistuksen konkreettisena vaikutuksena näkyi uusien kirkkojen ja oppisuuntien muotoutuminen. Katolisesta kirkosta irrottautui useita uusia suuntia, joista tärkeimmäksi muodostuivat luterilaisuus, reformoitu kirkko ja anglikaaninen kirkko. Protestanttiset liikkeet myös haarautuivat edelleen, jolloin syntyi puritanismin kaltaisia liikkeitä. Reformoidusta kirkosta irtaantuneet "uudelleenkastajat" taas kehittyivät useiksi vapaiksi suunniksi. Varhaisia tällaisia liikkeitä ovat esimerkiksi baptistit ja mennoniitat[40]. Myöhemmin syntyivät muun muassa metodismi, helluntailaisuus, adventismi, hutteriitit, evankelioiva herätyskristillisyys sekä pelastusarmeija.

Nykypäivän kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 225 miljoonaa ortodokseja ja 77 miljoonaa anglikaaneja.[41] Reformoidun kirkon jäseniä on noin 75 miljoonaa.[42] Luterilaiseen kirkkoon kuuluvia on maailmanlaajuisesti noin 63 miljoonaa.[43] Euroopassa luterilaiseen kirkkoon kuuluu noin 37 miljoonaa ihmistä.[43] Pohjoismaat ja Saksa ovat luterilaisuuden vankinta kannatusaluetta. Saksassa on eniten luterilaisia, noin 14 miljoonaa.[43] Luterilaisuus on valtionuskonto Islannissa, Norjassa, Tanskassa ja Suomessa.

Jäsenmäärältään suurimmat luterilaiset kirkot sijaitsevat: Ruotsissa (noin 7 miljoonaa)[44], Amerikassa (ELCA) (noin 4,9 miljoonaa)[45] ja Suomessa (noin 4,4 miljoonaa)[46]. Saksan luterilaisessa kirkossa (VELKD) on yhteensä noin 10,7 miljoonaa jäsentä[47], mutta se on jaettu kahdeksaan osavaltiokirkkoon, joista suurin on Hannoverin kirkko, noin 3,2 miljoonaa.[47]

Katolisen kirkon valta-aseman horjuminen

Uskonpuhdistuksen leviäminen ja vastauskonpuhdistuksen vastaisku. Siniset alueet ovat protestanttisia, vihreät katolisia.

Uskonpuhdistus muutti syvästi Euroopan alueiden uskonnollista jakautumista. Ennen uskonpuhdistusta Euroopan kristilliset alueet olivat jakautuneet joko katolilaisuuteen tai ortodoksisuuteen. Käytännössä katolilaisuus oli vallitsevassa asemassa kaikkialla läntisessä ja keskisessä Euroopassa.

Uskonpuhdistuksen jälkeen tilanne oli muuttunut huomattavasti. Ruotsin valtakunta ja muut Pohjoismaat olivat hylänneet katolilaisuuden, ja siirtyneet lähes täysin luterilaisuuteen. Kustaa II Aadolfin aikakaudella Ruotsissa oli jopa säädetty kuolemantuomio kaikille maassa tavattaville katolilaisille papeille paavin lähettejä lukuun ottamatta.[48] Saksalais-roomalaisen keisarikunnan osalta tilanne oli monimutkaisempi. Pohjoiset alueet ja Preussi olivat vahvasti luterilaisia, kun taas etelässä oli katolilaisten alueiden lisäksi myös kalvinistisia seutuja. Puola ja Itävalta säilyivät pääosin katolilaisina alueina, kun taas Böömi, Määri ja Unkarin kuningaskunta kääntyivät pääosin luterilaisuuteen.[31] Etelä-Euroopassa ja varsinkin italiassa katolilaisuus pysyi vankassa asemassa. Sveitsistä taas tuli reformoidun kirkon kannatusalue. Uskonpuhdistuksen myöhäisinä vuosina protestantismi saavutti myös Ranskan, missä oli arvioiden mukaan parhaimmillaan noin kymmenen prosenttia väestöstä protestantteja.[49]

Myöhemmin, vastauskonpuhdistuksen edetessä, katolinen kirkko pääsi taas valtaan useilla alueilla. Jesuiittaveljeskunnan voimakas toiminta Keski-Euroopassa oli osittain pysäyttämässä protestantismin leviämistä. Seuraavina vuosina vaikutuspiirit riippuivat paljolti poliittisesta tilanteesta useiden sotien ja kahnausten takia.

Uskonpuhdistusta seuranneita uskonsotia ja -vainoja

Uskonpuhdistus loi syvää kuilua protestanttisten kirkkojen ja katolilaisuuden välille. Syntyneiden kirkkojen ja oppisuuntien välillä oli jännitteitä, jotka uskopuhdistusta seuraavina vuosina purkautuivat uskonsotina. Esimerkiksi kolmikymmenvuotinen sota alkoi protestanttisten ja katolilaisten välisenä uskonsotana, vaikkakin se myöhemmin kehittyi poliittiseksi suurvaltasodaksi. Toinen esimerkki on Ranskan uskonsodat protestanttien ja katolilaisten välillä vuosina 1562–1598.

Erimielisyydet purkautuivat paitsi sotina, myös verilöylyinä ja vainoina. Tunnetuimpiin niistä kuuluu Pärttylinyön verilöyly, jossa arvioidaan saaneen surmansa noin 30 000 ihmistä.[50] Myös "Pariisin verihäinä" tunnettu verilöyly oli katolilaisten väkivaltaista mellakointia protestanttisia hugenotteja vastaan.

Katolisen kirkon uudistuminen

Uskonpuhdistus myös pakotti katolisen kirkon uudistumaan vastauskonpuhdistuksen muodossa. Siten uskonpuhdistus vaikutti myös Trenton kirkolliskokouksen kautta katoliseen oppiin. Trenton kirkolliskokous aiheutti paitsi uudistuksia kirkon sisällä, myös paluun joihinkin jo hylättyihin menetelmiin. Yksi päätöksistä oli uudelleenperustaa paavillinen inkvisitio, joka alkujaan oli lähtöisin 1200-luvulla hallinneelta paavilta Gregorius IX:ltä. Virallisesti perustettu inkvisitiolaitos oli "Pyhä virasto harhaoppien vastustamista varten".[51] Virastolle annettiin tehtäväksi valvoa uskon puhtautta ja tarvittaessa rangaista kerettiläisiä.

Vaikutukset maalliseen elämään

Uskonpuhdistuksen pääasialliset vaikutukset olivat kirkollisia, mutta se vaikutti laajasti myös tavalliseen maalliseen elämään. Maallisten ruhtinaiden sekaantuessa uskonpuhdistukseen se sai myös poliittisia piirteitä. Esimerkiksi Saksalais-roomalainen keisarikunta jakautui eri oppia tunnustaviin alueisiin, joiden välille muodostui jännitteitä.[31] Toiset politiikkaankin kytkeytyvät vaikutukset liittyivät ihmisten muuttuneeseen moraalikäsitykseen: esimerkiksi reformoidussa kirkossa hyväksyttiin esivallan vastustaminen, mikäli esivallan voitu enää katsoa "palvelevan Jumalan kunniaa".[30] Samalla reformoidut perustelivat kansanvaltaa ja kansojen vapautta uskonnollisesta näkökulmasta, jonka mukaan seurakunta oli Jumalan kansa ja siten valtiollinenkin järjestys perustui siihen.[30] Samoin uskonpuhdistuksen omaksuneiden piirissä Luther nähtiin paikoin vapauttajana, joka johti kristikunnan ulos pitkäaikaisesta pimeydestä.[18] Samoin uskonpuhdistuksen voidaan katsoa lisänneen tavallisen kansanosan itsetuntoa suhteessa esimerkiksi papistoon.[18][17]

Uskonpuhdistuksen vaikutukset ulottuivat seuraavina vuosikymmeninä ja -satoina myös Amerikan mantereelle, minne protestantit lähtivät siirtolaisiksi. Sinne kotiutui useita vapaiden suuntien lahkoja. Nykyään näistä lahkoista tunnetuimpia ovat esimerkiksi amishit. Samoin on sanottu, että Amerikkaan muuttaneiden reformoidun kirkon jäsenten korkea uskonnollinen työmoraali oli osittain vaikuttamassa nykyaikaisen kapitalismin syntyyn.[30]

Vaikutukset tieteeseen ja filosofiaan

Uskonpuhdistuksen vaikutukset ulottuvat myös tieteelliseen vallankumoukseen. Paikoin protestanttien parissa syytettiin katolilaisten konservatiivisissa tavoissaan harjoittavan "magiaa".[52] Kun kirkkoa oli riisuttu, myös traditioihin perustuvia käytäntöjä oli karsittu protestanttisissa kirkoissa. Protestantit näkivätkin paljolti eettisten tekojen olevan Jumalan palvelemista katolilaisten riittien sijaan. "Maagisina" pidettyjen käytäntöjen hylkääminen sai jatkoa valistusajan sarastaessa 1600-luvulla.[53] Nyt valistusfilosofit menivät uskonpuhdistajia pidemmälle ja hylkäsivät uskonnon tunnustuksellisuuden. He riisuivat uskonnoista uskonnolliset ja siten "järjenvastaiset" piirteet ja pyrkivät luonnontieteiden kautta luomaan uutta maailmankuvaa. Tosin taustalla oli yhä paljolti kristillisen etiikan piirteitä.[53]

Lähteet

Kirjallisuus

Viitteet

  1. ↑ Kristinuskon historia 2000, osa 1, s. 94.
  2. ↑ a b c Ihmistä suurempi: Paaviuden historia, s. 57–60.
  3. ↑ a b c d Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 11.
  4. ↑ Heininen, Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 60-61.
  5. ↑ Heininen, Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 49.
  6. ↑ a b Heininen, Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 49–51.
  7. ↑ a b Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 10.
  8. ↑ a b Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 16.
  9. ↑ Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 17.
  10. ↑ Saint Peter's Basilica.org: Saint Peter's in 1505, James Lees-Milne (1967), haettu 25.9.2007 ”In 1513 the pope issued a bull announcing to the world that the new basilica would eclipse in size and magnificence every church in Christendom. Graciously he promised an extension of indulgences to those pious benefactors who agreed to pay contributions on an annual basis”.
  11. ↑ About.com: Art History - Creating St. Peter's: Architectural Treasures of the Vatican, Stan Parchin, haettu 25.9.2007 ”Financing its building partially through the sale of indulgences (remissions of temporal punishments due to sin) infuriated many faithful Christians north of the Alps. This abuse was a major factor that contributed to the development of Martin Luther's Reformation...”
  12. ↑ a b c d e Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 17.
  13. ↑ Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykypäivään s. 17.
  14. ↑ a b Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 16.
  15. ↑ a b c Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 65.
  16. ↑ Orlandis, José: Katolisen kirkon historia, s. 94. (Historia breve del Cristianismo, 1999.) Kääntäjät: Tuomo Lahdelma, Hannu Kaivonen. Helsinki: Okeanos, 1999. ISBN 952-9804-05-9.
  17. ↑ a b c d e f g h i j k Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 24
  18. ↑ a b c Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 25
  19. ↑ a b c d e f g h i j k l Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 26
  20. ↑ a b c Kristikunnan historia s. 66
  21. ↑ a b c d e f g Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 27
  22. ↑ a b c d e f Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 28
  23. ↑ a b c d Kristinuskon historia: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 29
  24. ↑ a b c d e f g h i j k l Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 30
  25. ↑ a b Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 38
  26. ↑ a b c d e f g h i Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 31
  27. ↑ a b c d e f g h i j Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 33
  28. ↑ a b c d e Turun yliopisto: Agricola 2007 -juhlavuosi turunyliopisto.fi. Viitattu 4. elokuuta 2008.
  29. ↑ a b c d e f g Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 36-37
  30. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 39-40
  31. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 46-47
  32. ↑ a b c d e f g h i Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 41
  33. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen s. 396
  34. ↑ a b Orlandis s. 98
  35. ↑ a b Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 54
  36. ↑ a b c d e f g Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 50
  37. ↑ a b c d e f g Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 42
  38. ↑ a b eininen, Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 77
  39. ↑ a b c d e f g h i Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 49
  40. ↑ Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 38, otsikolla Kastajia ja vapaakirkkoja
  41. ↑ Religious Bodies of the World with at Least 1 Million Adherents adherents.com. Viitattu 5. elokuuta 2008. (englanniksi)
  42. ↑ World Alliance of Reformed Churches warc.jalb.de. Viitattu 5. elokuuta 2008. (englanniksi)
  43. ↑ a b c Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Luterilaiset maailmalla Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 17. tammikuuta 2007.
  44. ↑ Svenska kyrkan: Tervetuloa Ruotsin kirkkoon! Svenska kyrkan. Viitattu 17. tammikuuta 2007.
  45. ↑ Evangelical Lutheran Church in America: ELCA Quick Facts Evangelical Lutheran Church in America. Viitattu 17. tammikuuta 2007.
  46. ↑ Kirkon tiedotuskeskus: Uskonnot Suomessa: Suomen evankelis-luterilainen kirkko Kirkon tiedotuskeskus. Viitattu 17. tammikuuta 2007.
  47. ↑ a b VELKD: Who we are, statistics VELKD. Viitattu 17. tammikuuta 2007.
  48. ↑ Leena Kurki: Kasva vapaaksi: matka jesuiittojen kasvatusajatteluun. Kirjapaja oy, 2004. ISBN 951-607-036-1. , s. 27
  49. ↑ Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 54
  50. ↑ Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 55
  51. ↑ Kristinuskon historia 2000: Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 51
  52. ↑ Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 65
  53. ↑ a b Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 67

Katso myös

Aiheesta muualla

Malline:Link FA Malline:Link GA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Uskonpuhdistus&oldid=5345481”