Ane
Ane on katolisen kirkon opetuksessa tapa vähentää rangaistuksen määrää, joka henkilön on kärsittävä jo anteeksi annetuista ajallisista synneistä. Ne eivät itse tarjoa syntien anteeksiantoa. Katolisen kirkon katekismus selittää, että ”ane on syyllisyyden puolesta jo poispyyhittyjen syntien ajallisesta rangaistuksesta Jumalan edessä saatu vapautus, jonka oikein asennoitunut kristitty saa määrätyillä ehdoilla kirkon avulla, joka lunastuksen palvelijattarena on valtuutettu hoitamaan ja jakamaan Kristuksen ja pyhien hyvitystöiden aarretta”.[1]
Aneen saaminen edellyttää yleensä tiettyjen ennalta määrättyjen ehtojen täyttymistä ja tiettyjen ennalta määrättyjen tekojen suorittamista. Uskovan täytyy esimerkiksi olla armon tilassa vähintäänkin silloin, kun aneeseen liittyvä teko suoritetaan.[2] Hänen täytyy myös olla sisäisesti täysin irrottautunut synnistä, sakramentaalisesti tunnustanut syntinsä, ottanut vastaan pyhän ehtoollisen sekä rukoillut paavin tarkoitusten puolesta. Ane voi olla osittainen tai täydellinen. Täydellisen aneen voi saada vain kerran päivässä.[3]
Aneita voi käyttää itsensä hyväksi tai kuolleiden ihmisten sielujen hyväksi, mutta ei toisten maan päällä elävien ihmisten hyväksi.[4] Erityisiä aneita myönnetään myös erityisen hengellisellä merkityksellä olevissa tilanteissa, kuten juhlavuosina. Vuoden 2025 tavallisen riemuvuoden julistusbullassa Spes non confundit kappaleessa 23 paavi Franciscus selittää aneiden anteeksiantavan luonteen hyödystä:[5]
»Ane auttaa meitä ymmärtämään Jumalan rajattoman laupeuden. Ei ole sattumaa, että muinoin termit ”laupeus” (misericordia) ja ”ane” (indulgentia) olivat keskenään vaihtokelpoisia, ilmauksina Jumalan anteeksiannon täyteydestä, joka ei tunne rajoja. [...] Ihmisyydessämme, joka on heikko ja taipuvainen pahaan, tietyt "synnin jäännösvaikutukset" pysyvät. Ne poistaa ane, aina Kristuksen armosta, joka, kuten pyhä Paavali VI kirjoitti, "on itse 'aneemme'".»
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Alun perin ane eli anne tarkoitti vapautusta rippiin kuuluvista hyvitysteoista, joita katuvan kristityn tuli kirkon ohjeistuksen mukaan harjoittaa. Anekäytäntö juontaa juurensa varhaiskristillisestä katumuksen kurinalaisuudesta ja kehittyi ajan saatossa. Erityisesti myöhäiskeskiajalla aneoppi alkoi liittyä kirkon ansioiden aarteeseen ja yhdistettiin määrättyihin tekoihin pyhiinvaelluksina, vierailuna pyhäinjäännösten luona ja almujen antamisena.[6]
Aneet olivat olennainen osa keskiaikaisen kirkon hengellistä harjoitusta. Tuolloin ajateltiin, että Jeesus Kristuksen ja pyhimysten hyvien tekojen ”ylijäämä” oli kirkon hallussa olevaa pyhyysvarantoa, jota voitiin jakaa pyhyyttä vailla kärsiville aneiden muodossa.[6] Keskiajalla muodostui mahdollisuudeksi myös se, että hyvitysteon saattoi korvata ostamalla ane eli antamalla rahaa kirkon osoittamiin tarpeisiin, kuten kirkkojen korjaustöihin, sairaaloihin ja infrastruktuurihankkeisiin, kuten patojen rakentamiseen. Anemaksun saattoi porrastaa varallisuuden mukaan tai tarjota köyhille maksutta tiettyjä uskonnollisia suorituksia vastaan.[6][7]
Katolinen kirkko oli omaksunut opin kiirastulesta (lat. purgatorium, ’puhdistuspaikka’), joka on kuolemanjälkeinen tila puhdistumiselle (lat. purgare, ’puhdistaa’) ennen taivaaseen pääsyä.[8] Myöhäiskeskiajalla aneen käsite kehittyi siten, että paavilla nähtiin olevan valta vapauttaa synninkatumusta tunnustavan ja harjoittavan kristityn kiirastulesta.[9] Kirkkohistorioitsija Kaarlo Arffmanin mukaan erityisesti kardinaali Raimundus Peraudin (k. 1505) mukaiset aneopin tulkinnalliset muotoilut saivat aneopin näyttämään lähes aukottomana suojalta kiirastulta pelkäävälle kristitylle.[10] Merkittävimpiä anekaupan myyjiä oli dominikaanimunkki Johan Tetzel, jonka väitettiin myyvän aneita, joilla saattoi vapauttaa kiirastulesta sekä itsensä että sukulaisensa, ja ostaa aneita myös tulevia syntejä vastaan.[11] Teologian tohtori Olli-Pekka Vainion mukaan paavi Julius II:n saman vuosisadan alkupuolella liikkeelle lasketut niin sanotut pietarinaneet Rooman Pietarinkirkon rakennusprojektia varten kietoutuivat valtapolitiikkaan, mikä oli omiaan lisäämään aneiden väärinkäytön kritiikkiä.[12]
Kirkon oppien väärinkäytösten kritisointi ei ollut tavatonta myöhäiskeskiajalla. Vuonna 1517 augustinolaisveli Martti Luther julkaisi 95 teesiä, joissa hän kritisoi anekaupan käytäntöjä, mutta ei itse aneoppia kokonaisuudessaan.[13] Teesissä 71 Luther kiroaa paavinistuimen toteuttaman aneiden liikkeelle laskemisen oikeutuksen kieltäjät.[14] Myöhemmin Luther alkoi suhtautua torjuvasti aneoppia vastaan, ja hänestä liikkeelle lähteneen reformaation myötä luterilaiset reformaattorit päätyivät hylkäämään roomalaiskatolisen kirkon opit kiirastulesta ja aneiden hyöydystä.[15]
Vastauksena reformaatioon Roomalaiskatolinen kirkko pyrki hillitsemään aneiden väärinkäyttöä esimerkiksi vaatimalla, että piispojen oli huolehdittava väärinkäytösten kitkemisestä ja raportoinnista. Trenton kirkolliskokous vahvisti kappaleessa XXI aneet myös osaksi katolista uskoa.[16] Vuonna 1567 paavi Pius V kielsi sitomasta aneita mihinkään taloudelliseen tekoon, kuten almujen antamiseen.[17] Aneilla on edelleen merkitystä nykyajan katolisessa uskonnollisessa elämässä.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Arffman, Kaarlo: Mitä oli luterilaisuus? Helsinki: Helsinki University Press, 2009. ISBN 978-952-495-129-6
- Vainio, Olli-Pekka: Luther. Helsinki: Kirjapaja, 2016. ISBN 978-952-288-517-3
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Katolisen kirkon katekismus. #1471. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus, 2005. ISBN 952-9627-37-8
- ↑ Apostolisen katumusoikeusistuimen asiakirja Aneen lahja, 2–3 (2000)
- ↑ Apostolisen katumusoikeusistuimen asiakirja Aneen lahja, 4 (2000)
- ↑ Apostolisen katumusoikeusistuimen asiakirja Aneen lahja, 7 (2000)
- ↑ Franciscus: Spes Spes non confundit (Eikä toivo ole turha), s. 25-26. Katolinen tiedotuskeskus, 9.5.2024. ISBN 978-952-7153-78-9
- ↑ a b c Vainio, Olli-Pekka: Luther, s. 43. Helsinki: Kirjapaja, 2016. ISBN 978-952-288-517-3
- ↑ Arffman, Kaarlo: Mitä oli luterilaisuus? s. 18. Helsinki University Press, 2009. ISBN 978-952-495-129-6
- ↑ Vainio 2016, s. 44.
- ↑ Arffman 2009, 18.
- ↑ Arffman 2009, s. 18.
- ↑ Vainio 2016, s. 46.
- ↑ Vainio 2016, s. 45.
- ↑ Vainio 2016, s. 46−49.
- ↑ Martti Luther: 95 teesin selitys. Aneiden voimaa koskevat väittämät selityksineen. Aurinko Kustannus ja Concordia ry 2019, s. 348-349. ISBN 978-952-68793-6-9
- ↑ Augsburgin tunnustuksen puolustus, luku XII.
- ↑ The canons and decrees of the sacred and oecumenical Council of Trent Hanover College. 1848. London: Dolman. Viitattu 20.10.2025. (englanniksi)
- ↑ CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: Indulgences www.newadvent.org. Viitattu 20.10.2025. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Indulgences, Catholic Encyclopedia (englanniksi)
- Apostolic Indulgences, Catholic Encyclopedia (englanniksi)
- Indulgences, Sancta Congregatio Sedes (latinaksi)
- Ane ja sen saaminen, Katolinen kirkko Suomessa