Hutteriitit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hutteriittinaisia käsittelemässä maissisatoa.

Hutterismi on protestanttiseen tunnustuskuntaan kuuluva kristillinen ryhmä, joka on mennoniittien ja amishien tavoin anabaptistinen.

Hutteriitit elävät äärimmäisen yhteisöllistä elämää Lounais-Kanadassa ja Yhdysvaltojen pohjoisosissa. Hutteriittien lukumäärä on noin 42 000. Äidinkielenään he puhuvat saksan murretta.

Jokainen hutteriitti elää maatalousyhteisössä, syö yhteisön ruokasalissa, peseytyy yhteisissä pesutiloissa ja asuu talossa, josta kullekin perheelle annetaan huoneet tarpeen mukaan nukkumista varten. Samaa sukupuolta olevat hutteriitit pukeutuvat hyvin samankaltaisiin vaatteisiin. Yksilön elämä on hutteriittiyhteisössä muutenkin rajoitettua: ”Mitä vähemmän vapauksia ihmisellä on, sitä turvallisempaa elämä on.”lähde?

Ajatuksena oli luoda yhteisö, jossa yksilöt toimisivat oman etunsa unohtaen kuin mehiläiset. Poikkeamista yhteisistä normeista rangaistaan ankarasti. Evolutiivisen uskontotieteen tutkija D. S. Wilson kutsuu tällaista yhteisöä ”superorganismiksi”.lähde?

Oppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hutteriittien opin mukaan kristityn tulee nöyrtyä Jumalansa edessä ja jättäytyä Jumalan armon varaan. Kristitty myös luopuu yksityisestä omaisuudesta ja liittyy yhdessä muiden kristittyjen kanssa kommunistiseen yhteisöön, Bruderhofiin. Itsensä kieltämistä ja Jumalan armoon jättäytymistä kutsutaan ”Gelassenheitiksi”. Kun ihminen luopuu itsestään, hänestä tulee Jumalan instrumentti.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hutterismi syntyi 1500-luvulla osana sitä laajaa uskonnollista liikehdintää, jota protestanttisessa perinteessä kutsutaan uskonpuhdistukseksi. Katolinen kirkko ja luostarit olivat rikastuneet, ja näin niiden katsottiin hylänneen alkukristillisyyden köyhyyden vaatimuksen.

Jacob Hutter.

Hutterismi – ja anabaptismi yleensä – joutui nopeasti ristiriitaan sekä katolisen kirkon että muiden protestanttisten kirkkojen kanssa. Monet anabaptistit kuolivat marttyyreina. Anabaptismi sai kannatusta varsinkin käsityöläisten, mutta myös taiteilijoiden ja tiedemiesten keskuudessa.

Hutterismin voi katsoa syntyneen vuonna 1528, kun joukko anabaptisteja siirtyi yhteisomistukseen paetessaan Nikolsburgista Määrin Austerlitziin. Liikkeen johtoon nousi Jacob Wiederman. Kaksi muuta tärkeää hahmoa liikkeen synnyssä olivat Jacob Hutter, joka kärsi marttyyrikuoleman roviolla Innsbruckissa 1536, ja Peter Riedeman, joka vietti yhdeksän vuotta elämästään vankiloissa, mutta kuoli kuitenkin luonnollisesti työskenneltyään sitä ennen liikkeen johtajana noin 27 vuotta.

Ensimmäinen Bruderhof perustettiin Austerlitziin. Aluksi määriläiset olivat tyytyväisiä ahkeriin hutteriitteihin, jotka toimivat käsityöläisinä, maanviljelijöinä ja perustivat kylpylöitä. Hutteriittien määräkin oli noussut 20 000:een. Ilmeisesti hutteriittien varakkuus alkoi synnyttää kateutta ja vihaa väestön keskuudessa ja asevelvollisuudesta kieltäytyminen taas vihaa vallanpitäjien keskuudessa. Liikkeen jäsenet eivät myöskään suostuneet maksamaan sotatarkoituksiin käytettäviä veroja, mutta nämä verot otettiin väkisin heidän karjastaan. Kolmikymmenvuotinen sota ja sodan mukana tuomat vainot pakottivat lopulta hutteriitit pakenemaan Määristä Slovakiaan ja Transilvaniaan. Tällöin eräs kartanpiirtäjä arveli heidän lukumääränsä olleen noin 70 000, mutta kyseistä lukua on pidetty liian korkeana. Vainot kuitenkin jatkuivat – hutteriitteja vangittiin ja heidän lapsiaan pantiin lastenkoteihin – ja hutteriittit jatkoivat vaellustaan Valakiaan (nykyiseen Romaniaan).

Vuonna 1770 hutteriitit saivat Ukrainasta (silloisesta Venäjän keisarikunnasta) suhteellisen turvallisen asuinsijan. Siellä liikkeen yhtenäisyys alkoi kuitenkin rakoilla – hutterismin perusajatuksesta, yhteisomistuksesta, luovuttiin vuonna 1819. Tästä seurasi köyhtymistä. Varojen puutteessa myös hutteriittien koululaitos kärsi ja lukutaito heikkeni. Venäjän kansallismielinen liikehdintä heitti myös varjon hutteriittien tulevaisuudenuskolle ylle.

Hutteriittien johtoon nousi voimakas ja herkkätuntoinen Michael Waldner, joka päätti palauttaa yhteisomistuksen. Kun Venäjällä otettiin vuonna 1871 käyttöön kaikkia koskevat sotaväenotot, Waldner päätti viedä väkensä Yhdysvaltoihin. 800 hutteriittia siirtyi vuoteen 1877 mennessä Yhdysvaltoihin.

Yhdysvalloissa hutterismi nousi taas uuteen kukoistukseen. Ensimmäisen maailmansodan aikana pasifistiset hutteriitit joutuivat kuitenkin vaikeuksiin myös Yhdysvalloissa ja yhtä luukkunottamatta Bruderhofit siirtyivät Kanadaan Albertan, Manitoban ja Saskatchewanin provinsseihin.

Kun Albertan provinssi rajoitti toisen maailmansodan aikana hutteriittiyhteisöjen leviämistä lailla, hutteriitteja alkoi siirtyä myös Brittiläiseen Kolumbiaan. Nykyään noin 75 prosenttia hutteriiteista asuu Kanadassa ja 25 prosenttia Yhdysvalloissa. Hutteriittien määrä on voimakkaassa kasvussa – lapsia syntyy 9,6 naista kohti – ja liikkeestä eroaminen on harvinaista.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albertalainen hutteriittityttö pikkusiskonsa kanssa. Kuva vuodelta 1950.

Hutteriittien syntyvyys on D. S. Wilsonin mukaan korkein maailmassa. Hutteriitit eivät kuitenkaan lisäänny vain ihmisyksilöinä vaan myös itse Bruderhof lisääntyy tietyn tarkan kaavan mukaan jakautumalla kahdeksi erilliseksi Bruderhofiksi: Kun Bruderhofin jäsenmäärä alkaa lähestyä 160:ta, Bruderhof ostaa uutta maata ja alkaa rakentaa uutta yhteisöä, johon puolet vanhan yhteisön jäsenistä siirtyy. Jäsenraja vaikuttaisi osuvan juuri Dunbarin luvun rajoihin.

Jako lähtijöihin ja jääjiin tapahtuu jakamalla ensin yhteisö kahteen ryhmään niin, että ryhmät ovat työkyvyn, sukupuolen ja ikärakenteen suhteen mahdollisimman tasavahvat. Vanhukset saavat valita ryhmän itse. Molemmat ryhmät pakkaavat tavaransa, minkä jälkeen arvalla valitaan kumpi ryhmä lähtee ja kumpi saa jäädä. Lähtijät nousevat kuorma-autoihin ja siirtyvät tyypillisesti muutaman kilometrin päässä olevaan uuteen Bruderhofiin, toiset purkavat tavaransa.

Erikoinen jakautumistapa edistää ilmeisesti omalta osaltaan Bruderhofien koheesiota.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ilmari Vesterinen: Geishat ja muita etnologisia kirjoituksia. Hämeenlinna: Karisto Oy, 1992.
  • D. S. Wilson: Darwin's Cathedral: Evolution, Religion, and the Nature of Society. The University of Chicago Press, 2003.