Suojärvi
| Suojärvi | |
|---|---|
| Entinen kunta – luovutettu Neuvostoliitolle | |
 |
|
|
sijainti |
|
| Lääni | Viipurin lääni |
| Maakunta | Karjalan historiallinen maakunta |
| Kihlakunta | Salmin kihlakunta |
| Kuntanumero | 773 |
| Hallinnollinen keskus | Suvilahti |
| Perustettu | 16301 |
| Lakkautettu |
1948 (luovutettu Neuvostoliitolle 1944) |
| Pinta-ala |
3 688,40 km² [1] (12.3.1940) |
| – maa | 3 474,29 km² |
| – sisävesi | 214,11 km² |
| Väkiluku |
15 934 [2] (31.12.1939) |
| – väestötiheys | 4,6 as./km² |
|
1 Ortodoksisen seurakunnan perustamisvuosi |
|
Suojärvi on entinen Suomen kunta Laatokan Karjalan pohjoisosassa Raja-Karjalassa Neuvostoliitolle vuonna 1944 luovutetulla alueella.
Pitäjän alue
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suojärven pinta-ala oli 3 474,3 km2 ja asukkaita oli vuonna 1939 yhteensä 15 934. Se oli luovutetun alueen ja samalla Viipurin läänin toiseksi suurin maalaiskunta Sortavalan maalaiskunnan jälkeen. Pitäjän keskusjärvenä on 20 kilometriä pitkä, pohjoisosassaan kaksihaarainen Suojärvi johon lännestä laskee Annankosken ja Karatsalmen kautta lähes samanpituinen Salonjärvi. Vedet laskevat Suojärven pohjoispäästä alkavaa 160 kilometriä pitkää Suojokea pitkin Ääniseen Petroskoin pohjoispuolella. Joen keskimääräinen leveys on 100–225 metriä ja suurin syvyys lähes 9 metriä. Joessa on useita koskia. Joen varrella toimii Suojärven kartonkitehdas, joka perustettiin jo suomalaisten aikana. Salonjärveen laskevat pohjoisen suunnasta Aittojoen kautta Ägläjärven ja Vegaruksen vesistöt, samoin siihen laskee Vuotelejärvi ja lännen puolelta Ruaduvus sekä Vieksinki Kivijärven ja Hanhijoen kautta. Salonjärvessä ovat Salonsaari ja Hirvatsaari, Suojärvessä taas Niilosaari (Markinsaari tai Murginsaari), Tervasaari ja Pöpöinsaari. Järvien ja metsien ohella Suojärven maisemaan ovat kuuluneet vaarat, kuten Viirunvaara, Moisenvaara, Kuuttivaara, Hautavaara ja Suojärven länsirannan Pönttösenvaara, Nasareinvaara ja Rasvasenvaara.
Kylät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suojärvellä oli 76 kylää, jotka on lueteltu seuraavassa:
Historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Asukkaat ja hallinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäiset Suojärveä asuttaneet suvut mainitaan vuosina 1550–1570. Nimeltään ne olivat Pusu ja Kuksina. Lappalaisperäiset paikannimet viittaavat tosin alueen olleen asutun jo aiemmin. 1600-luvulla mainittuja sukuja ovat muun muassa Kuikin, Kuiginen, Turha, Kutti, Huttuin, Rytzä sekä Määränen.
Suojärvi kuului Kajaanin vapaaherrakuntaan eli Pietari Brahelle vuodesta 1652 alkaen, ja vuonna 1721 se joutui Uudenkaupungin rauhassa Venäjän alamaisuuteen. Suojärven lahjoitusmaaisäntinä olivat 1700-luvulla kenraali Buturlin, varakuvernööri Engelhard sekä kenraali Kaskin ja hänen perillisensä; 1800-luvun alkupuolella kenraali Orlov-Tshesmenski, kreivitär Anna Orlova-Tshesmenskaja sekä Gromovin veljekset. Vuonna 1856 pitäjän lahjoitusmaat joutuivat Venäjän vuorihallitukselle, jolta Suomen valtio osti ne vuonna 1880 noin 59 000 markalla. Isojako Suojärvellä toimitettiin vuonna 1888 ja vahvistettiin viisi vuotta myöhemmin. Suomen valtio luovutti tilakirjat omistajilleen vasta vuonna 1922 eli peri heiltä aiheetonta maanvuokraa 42 vuotta. Suomeen kuuluessaan Suojärvi oli myös useiden merkittävien runonlaulajien kotipaikka.
Suomen itsenäistyessä 98 prosenttia suojärveläisistä oli karjalankielisiä ortodokseja. Suojärvi oli Salmin ohella tässä mielessä ainutlaatuinen pitäjä Suomessa. Suojärvellä puhuttu karjalan kieli oli pohjoisimmissa kylissä varsinaiskarjalan etelämurteisiin kuuluvaa kieltä ja eteläisimmissä kylissä, muun muassa laajalla Hyrsylän alueella aunukselaisväritteistä livvin murretta. Se on sama murre jota puhutaan Suojärven eteläpuolella sijaitsevan Salmin pitäjässä. Vuonna 1922 avatun rautatieyhteyden myötä Suojärvelle syntyi metsäteollisuutta, jonka palvelukseen muutti runsaasti luterilaista väestöä muualta Suomesta. Tämän seurauksena vuonna 1939 enää 70 prosenttia Suojärven väestöstä oli ortodokseja.
Talvisodassa suojärveläiset joutuivat evakkoon, joskin osa asukkaista joutui sotavangiksi ja palautettiin Suomeen vasta toukokuussa 1940. Sodassa tuhoutui 70 prosenttia pitäjän kylistä. Lopullisesti asukkaat lähtivät kesäkuussa 1944, heidät sijoitettiin asumaan pääosin Pielisjärvelle, Valtimoon, Nurmekseen, Sotkamoon, Kajaanin maalaiskuntaan ja Juukaan.
Koulutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäinen yksiopettajainen venäjänkielinen seurakuntakoulu perustettiin Suojärven Leppäniemelle 1847. Opettajan vuosipalkka oli 20 tynnyriä ruista, oppilaiksi valittiin yhdeksi vuodeksi 25 kahdestatoista viiteentoistavuotiasta lasta. Vuodesta 1883 alkaen toimi eri kyliä kiertävä pikkulasten seurakuntakoulu, Varpakylän ja Leppäniemen kansakoulut aloittivat 1887 ja Salonkylän koulu 1895. Kirjastot saatiin näiden kylien lisäksi Kaitajärvelle ja Vegarukseen 1890-luvulla.
Lukuvuonna 1937–1938 kunta oli jaettu 23 koulupiiriin.[3] Koulupiirien määrä kasvoi, niin että vuonna 1939 niitä oli 25, yhteensä koululaisia oli 2 623. Venäläinen koulu toimi Karatsalmella vuodesta 1894 alkaen, muita vastaavia kouluja perustettiin yhteensä 14 vuosisadan alkupuolella. Suojärven yhteiskoulu aloitti Lietteen Välikylässä 1938, vaikka keskikoulun kannatusyhdistys oli perustettu jo 1924. Syksyllä 1939 siinä toimi kolme luokka-astetta ja useita rinnakkaisluokkia, rehtorina Lauri Viitala.
Jo 1890 oli perustettu kutoma- ja käsityökoulu, opettajana koulussa toimi pitkään Anna Poutanen. Kaksi kuukautta kestäviä maanviljelys- ja karjanhoitokursseja pidettiin vuodesta 1923 alkaen.
Seurakunnat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suojärvi todetaan vuonna 1589 Sortavalan ortodoksisen seurakunnan kappelina, ensimmäisen Helylänniemeen rakennetun kirkon hävittivät ruotsalaiset: 1615 Suojärvi mainitaan autiona pogostana. Suojärven ortodoksinen seurakunta itsenäistyi vuonna 1630. Korpiselkä erotettiin omaksi seurakunnakseen vuonna 1777. Annantehtaan kappeliseurakunta perustettiin vuonna 1898. Annantehtaan seurakunta itsenäistyi vuonna 1917, jolloin Suojärven ortodoksinen seurakunta jaettiin kahtia, Suojärven ja Annantehtaan ortodoksisiin seurakuntiin.
Suojärven ortodoksisen seurakunnan pääkirkko, Pyhän Kolminaisuuden kirkko Varpakylässä, oli rakennettu vuonna 1894. Sen vieressä oli Neitsyt Marian kirkko 1600-luvulta. Annantehtaan ortodoksisen seurakunnan pääkirkko oli rakennettu puusta vuonna 1887. Leppäniemen Kristuksen kirkastuksen kirkko rakennettiin vuonna 1930. Tšasounia oli miltei joka kylässä, merkittävimmät Varpakylässä, Moissienvaarassa, Vegaruksessa, Leppäniemellä, Kuikkaniemellä, Kaitajärvellä, Kaipaankylässä, Hautavaarassa, Salonkylässä, Kotajärvellä ja Niemistenkylässä. Vuonna 1939 Suojärvellä asui 9 888 ortodoksia.
Suojärven luterilainen seurakunta kuului aikaisemmin Impilahteen ja vuodesta 1885 rukoushuonekuntana Soanlahden seurakuntaan. Ensimmäinen puukirkko tehtiin Kuikkaniemen kylään, Eranniemeen vuonna 1890. Seurakunta itsenäistyi vuonna 1928 ja samana vuonna tehtiin puukirkko Suvilahteen. Vuonna 1923 luterilaisia oli Suojärvellä vain viisisataa.
Maatalous ja teollisuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suojärveläinen maatalous kehittyi 1920-luvulta lähtien niin, että keskimääräinen tilakoko oli 340 hehtaaria, yksityisiä tiloja oli yli 120 000 hehtaaria ja valtion maata yli 220 000 hehtaaria.
Anna Orlova-Tshesmenskaja rakennutti vuonna 1809 Karatsalmelle masuunin ja vuonna 1814 rautaruukin, josta tuli Pyhän Annan rautatehdas. Raaka-aineena käytettiin molempien suurten järvien järvimalmia; tehdas toimi liki sata vuotta eli vuoteen 1905. 1920-luvulla Suojärvelle perustettiin useita sahoja ja puutavaraliikkeitä, vanhastaan siellä oli myös myllyjä. Suksitehdas Urheilutarpeita Oy perustettiin Hyrsylään vuonna 1929. Metsä- ja uitto-töiden ansiosta Suojärvi tunnettiin Suomen Klondykena[4]. Suojärvi teollistui ripeästi 1900-luvulla, sillä vuonna 1910 maataloutta harjoitti 99,6 % asukkaista, mutta 1939 teollisuusväestön osuus oli 47,3 %. Suojärvellä oli myös kartonkitehdas, joka jatkaa toimintaansa edelleen.
Kauppa ja liikenne
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suojärveläisten varhaisimpia kaupankäyntimuotoja olivat markkinat Käkisalmessa, Sortavalassa, Salmissa, Nurmeksessa ja Kajaanissa. 1700-luvulla mainitaan omassa pitäjässä olleen kauppiaita, mutta ensimmäiset henkikirjoihin merkityt kauppiaat olivat Varpakylän Jemeljan Filipov ja Leppäniemen Dimitri Agapov vasta vuonna 1901. Silti vuonna 1920 kauppiaita oli jo 25.
Vanhin reitti pitäjään kulki Kaipaasta Suojärven itärantaa Varpakylän kautta Pönttösenvaaraan. Siellä siihen yhtyi Salokylästä tuleva tie, joka jatkui Vuonteleen ja Aittojoen kautta Ägläjärvelle ja edelleen Korpiselkään. Repolaan menevä tie oli myös jo varhain käytössä, Pyhän Annan tehtaan perustamisen yhteydessä valmistui tie Karatsalmesta Petroskoihin. Lietteen–Loimolan–Koirinojan tie tehtiin 1880-luvun aikana ja sen jälkeen Kaipaan–Lietteen tie.
108 kilometrin pituinen Matkaselkä–Suojärvi-rata rakennettiin vuosina 1918–1924. Rata oli tarkoitettu lähinnä puutavaran kuljetuksia varten, ja asema-alueeksi otettiin eteläinen Suvilahti. Radan 32 kilometrin pituinen jatke Naistenjärvelle valmistui syksyllä 1927.[5] Suojärveltä Petroskoihin rakennettiin Suojärven rata. Autoliikenne kehittyi niin, että vuonna 1939 Suojärvellä oli rekisterissä eniten autoja koko Viipurin läänissä.
Suojärven alue nykyään
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nykyään Suojärven keskustaajaman Suvilahden paikalla on Suojärven kaupunki (ven. Суоярви, Suojarvi), jossa oli vuonna 1990 noin 11 700 asukasta. Siellä on sahatoimintaa, iso rajavartioston kasarmi ja tutka-asema sekä rautatieasema. Suojärvellä toimi 1990-luvulla majoitusliike. Suojärven kaupungin lisäksi on entisen Suojärven kunnan alueella Naistenjärven asutushallintoalue, Suojoen ja Piitsjoen kylähallintoalueet sekä osittain Vegaruksen ja Veskelyksen kylähallintoalueet.
Vanhoista suomalaisista kylistä asuttuja ovat vain Kaipaa ja Kaitajärvi. Rautatieasemista asutusta on Piitsjoella, Naistenjärvellä ja Torasjoella. Vähäistä asutusta on lisäksi Hyrsylässä, Hautavaarassa ja Ignoilassa sekä Kuikkaniemen ja Leppäniemen alueilla. Neuvostoaikaisia kyliä ovat Lahkolampi, Suojoki ja Vegarus. Kaikki muut kylät ovat autioita ja asumattomia.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Norppa, Nestor, Lämsä, Aune, Harakka, Paavo, Norppa Aune & Ottavainen Terttu (toim.): Oma Suojärvi kuvina. Nurmes: Suojärven Pitäjäseura, 1986. ISBN 951-99740-3-2
- Hämynen, Tapio (toim.): Vierahal mual. Nurmes: Suojärven Pitäjäseura, 2011. ISBN 951-97512-4-6
- Hämynen, Tapio (toim.): Omal mual. Nurmes: Suojärven Pitäjäseura, 2011. ISBN 951-97512-3-8
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Suomen tilastollinen vuosikirja 1940 (PDF) (sivut 2–3, taulukko 3. Suomesta Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitolle Moskovan rauhassa maalisk. 12 p:nä 1940 luovutettujen alueiden sekä vuokra-alueen pinta-ala) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
- ↑ Väestösuhteet vuonna 1939 (PDF) (Laskettu väkiluku seurakunnankirjojen ja siviilirekisterin mukaan, kunnittain) Suomen virallinen tilasto VI: Väestötilastoa 93. Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
- ↑ Kansakoululaitos lukuvuonna 1937–38 (PDF) (Taulu XI: Maalaiskuntien kansakoulut lukuvuonna 1937–1938. Yleisiä tietoja kunnittain.) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 2.11.2014.
- ↑ R. O. Sten: Suomen Klondyke – Suojärvi. Aitta, 1929, 3. vsk, nro 12, s. 64–72, 112.
- ↑ Zetterberg, Seppo: Yhteisellä matkalla. VR 150 vuotta, s. 122–124. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-34742-3
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Luovutetun Karjalan linkit: Suojärvi (archive.org)
- Norppa, Nestor, Lämsä, Aune, Harakka, Paavo, Norppa Aune & Ottavainen Terttu (toim.): Oma Suojärvi kuvina. Nurmes: Suojärven Pitäjäseura, 1986. ISBN 951-99740-3-2
- Suojärven kirkko, Suomen Kuvalehti, 16.03.1929, nro 11, s. 23, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Suojärvi - "vihreän kullan pitäjä", Helsingin Sanomat, 02.04.1939, nro 89, s. 35, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot