J. G. Granö

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
J. G. Granö
J. G. Granö vuonna 1920.
J. G. Granö vuonna 1920.
Syntynyt 14. maaliskuuta 1882
Lapua
Kuollut 23. helmikuuta 1956 (73 vuotta)
Helsinki
Tutkimusala maantiede
Instituutti Tarton yliopisto
Turun yliopisto
Helsingin yliopisto
Tutkinnot Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto
Tunnetuimmat työt Puhdas maantiede (1929)
Tunnustukset Alfred Kordelinin säätiön kunniapalkinto (1934 ja 1949)
Suomalaisen tiedeakatemian kunniapalkinto (1948)

Johannes Gabriel (Kaapo) Granö (14. maaliskuuta 1882 Lapua23. helmikuuta 1956 Helsinki) oli suomalainen maantieteilijä, joka kehitti erityisesti maisemamaantiedettä ja maantieteen metodologiaa. Granö toimi Turun yliopiston rehtorina (1932–1934) ja kanslerina (1945–1955). Lisäksi hän oli merkittävästi vaikuttamassa erityisesti Tarton ja Turun yliopistojen maantieteen laitosten perustamiseen.

Granö teki monia tutkimusmatkoja Mongoliaan ja Altaivuoristoon. Ensimmäiset matkansa hän teki jo opiskeluaikoinaan isänsä Johannes Granön kanssa, joka toimi Siperian suomalaisena pappina. Tämän jälkeen Granö teki useita tutkimusmatkoja vuosina 1906–1916 ja teki niiden pohjalta laajoja geomorfologisia tutkimuksia: hän muun muassa päätteli Altaivuoriston olleen mannerjäätikön peitossa. Hän julkaisi matkakirjan Altai (1919–1921), josta otettiin uusintapainos 1993 ja joka käännettiin 2000-luvulla myös venäjäksi. Granön matkoillaan ottamat valokuvat ovat herättäneet uudestaan huomiota 2000-luvulla.

Granö toimi maantieteen professorina Tarton, Turun ja Helsingin yliopistoissa. Hän vaikutti yliopistomaantieteen syntyyn ja kehittymiseen Virossa. Turussa hän osallistui myös yliopistohallintoon, kun Turun yliopisto oli 1920–1930-luvuilla vaarassa tulla lakkautetuksi yliopiston kanslerin E. N. Setälän suunnitelmien takia. Granön tunnetuin tutkimustyö Altai-tutkimusten jälkeen suuntautui maisemamaantieteeseen ja maantieteen metodologiaan, joista hän esitti näkemyksenä pääteoksessaan Puhdas maantiede (1929). Myös se on viime vuosikymmeninä saanut uudestaan huomiota ja ilmestyi englanniksi käännettynä vuonna 1997.

Lapsuus ja kouluvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

J. G. Granö syntyi maaliskuussa 1882 kirkkoherra Johannes Granön ja Alma Fontellin esikoisena. Poika kastettiin Johannes Gabrieliksi, ja hänen puhuttelunimekseen tuli erotuksena isästä Gabriel. Suomenkieliset ystävät kutsuivat häntä kansanomaisesti Kaapoksi ja muutamat ruotsinkieliset Gabbukseksi. Nimikirjaimia J. G. Granö alkoi käyttää itsestään jo nuorena. Perheeseen syntyi vuonna 1883 toinen poika, Paul eli Paavo.[1]

Johannes Granö työskenteli vielä Kaapon syntymän aikaan Lapualla mutta siirtyi kevään aikana Kemiöön. Perhe asui Kemiön kirkonkylässä, mutta Johannes Granö halusi tehtäviin, jossa voisi koetella omia rajojaan. Hän alkoikin suunnitella lähtöä Siperiaan sinne karkotettujen ja muiden suomalaisten papiksi ja ilmoitti syksyllä 1882 halukkuutensa tehtävään.[2] Senaatti nimitti Johannes Granön tehtävään toukokuussa 1885, ja hän asettui perheineen Omskiin, elokuussa 1885. Omsk oli kansainvälinen kaupunki, ja Kaapo oppi siellä puhumaan venäjää ja saksaa. Hänellä oli hyvä kielipää: hän oppi myöhemmin puhumaan sujuvasti myös viroa ja tuli toimeen lisäksi ranskalla, tanskalla, altailla ja mongolialla. Englantia hän ei kuitenkaan oppinut hyvin, vaikka opiskelikin sitä ahkerasti.[3]

Johannes Granö halusi kouluttaa poikansa Suomessa,[4] joten perhe palasi Suomeen syksyllä 1891. Granö toimi ensin Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan virkaatekevänä kappalaisena, mutta vuonna 1893 hänet nimitettiin Alatornion pitäjän kirkkoherraksi.[5] Granön molemmat pojat aloittivat 1893 koulun Tornion yhteislyseossa, Kaapo suoraan toiselta luokalta. Hän sai päästötodistuksen vuonna 1896 ja siirtyi Oulun suomalaiseen lyseoon. Kaapo kiinnostui jo kouluaikana luonnontieteistä, ja hän oli esimerkiksi lyseon kasvitieteellisen yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Kasvitiede kiinnosti häntä erityisesti, ja hän teki kasvien keräysmatkoja jopa Pallastunturille saakka.[6]

Opiskeluaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opiskelualan valinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

J. G. Granö valmistui kesäkuussa 1900 ylioppilaaksi hyvin arvosanoin. Isä olisi halunnut hänen alkavan papiksi ja pettyi, kun poika halusi lukea luonnontieteitä. Isä suostui kuitenkin lopulta kysyttyään neuvoa eläintieteilijä J. A. Palménilta. Palmén neuvoi, että poika opiskelisi aluksi useita eri luonnontieteitä ja päättäisi erikoistumisalansa myöhemmin. Hänen mukaansa opinnot kannattaisi aloittaa eläin- ja kasvitieteestä, ja opettajaksi hän suositteli J. P. Norrlinia.[7] Johannes-isän pettymystä lievitti se, että toinen poika Paavo alkoi lukea teologiaa vuonna 1902.[8] Paavo Granöstä tuli myöhemmin isänsä seuraaja Siperian suomalaisten kirkkoherrana.[9]

Granö kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin-Yliopistoon (nykyinen Helsingin yliopisto) 11. kesäkuuta 1900 ja aloitti opinnot syksyllä. Hän jätti kasvitieteen opinnot nopeasti, sillä opetus ei vastannut odotuksia, mutta säilytti kuitenkin kiinnostuksensa kasvitiedettä kohtaan koko uransa ajan. Hän jatkoi opintojaan Palménin ohjeiden mukaan. Syksyllä 1901 Granö kiinnostui maantieteestä oltuaan kuuntelemassa maantieteen ylimääräistä professoria J. E. Rosbergia, joka luennoi vuoristojen synnystä.[10] Maantiedettä ei arvostettu omana tieteenään vielä vuosisadan alussa, ja Palmén vastusti maantieteen valintaa pääaineeksi. Granö valitsi sen kuitenkin, ja hän keskittyi opintoihinsa niin tarmokkaasti, että Rosberg valitsi hänet seuraavana syksynä maantieteen laitoksen ylimääräiseksi assistentiksi. Granön tehtäväksi tulivat ensimmäisen vuoden opiskelijoiden ohjaaminen ja kartografisten harjoitustöiden uudelleen järjestäminen. Harjoitustyöt oli aloittanut Ragnar Hult, joka oli Helsingin yliopiston ensimmäinen maantieteen dosentti ja maantieteen laitoksen perustaja.[11]

Granön opiskeluaika oli poliittisesti epävakaata ensimmäisen sortokauden vuoksi. Hän oli suomenmielinen ja harkitsi sukunimensä vaihtamista Teerijärveksi isänsä synnyinseudun mukaan. Hän liittyi Pohjalaisen Osakunnan vanhasuomalaiseen ryhmään, jota johti Paavo Snellman. Lisäksi hän osallistui raittiustoimintaan ja soitti viulua yliopisto-orkesterissa.[4]

Ensimmäiset tutkimusmatkat ja valmistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäisin Granö matkusti usein Omskiin, mihin Johannes-isä oli palannut suomalaissiirtokuntien kirkkoherraksi. Granö keräsi siellä kesällä 1902 aineistoa maantieteen laudaturtutkielmaan ”Siperian suomalaiset siirtolat” ja kiersi isänsä seurana tämän virkamatkoilla eri siirtokunnissa. Syksyllä 1905 Granö ulotti matkansa Kulunda-aron eteläosaan ja sieltä edelleen hetken mielijohteesta kahdeksi viikoksi Altaivuoristoon ja Kiinan rajoille asti. Granö kertoi myöhemmin, että häneen heräsi matkan aikana halu päästä uudestaan retkille ”vuorimaahan”.[12] Suomalais-Ugrilainen seuran puheenjohtaja Otto Donner etsi henkilöä, jonka seura voisi lähettää Mongoliaan tutkimaan piirtokirjoituksia. Donner kuuli Granön Altain-matkasta ja tarjoutui kustantamaan uuden matkan Mongoliaan kuuluneeseen Urjanhaihin ja Luoteis-Mongoliaan. Granö otti tehtävän vastaan, jos saisi viimeistellä opintonsa ensin ja tehdä matkan aikana myös maantieteellisiä havaintoja.[13]

Granö joutui matkaa varten perehtymään arkeologiaan ja erilaisiin tutkimus- ja jäljentämismenetelmiin. Hän lähti 9. kesäkuuta 1906 Helsingistä Pietariin, missä haki myös opastusta tunnetulta muinaistutkija Wilhelm Radloffilta. Pietarista Granö lähti kesäkuun puolivälissä ja saapui viikossa Omskiin. Varsinainen tutkimusmatka alkoi heinäkuussa.[14] Granön viiden kuukauden retken reitti kulki Sajanvuoriston yli Pohjois-Mongolian järvialueelle, mistä se jatkui Altain yli Kiinaan ja edelleen takaisin pohjoiseen vanhaa Džungarian portin kautta kulkevaa vaellustietä.[12]

Toisen tutkimusmatkansa Granö teki vastakkaiseen suuntaan kuin ensimmäisen. Se alkoi Altain länsipuolelta Bijskin kaupungista, ja hänen apulaisenaan toimi Siperian virolainen Karl Vok. He ylittivät Altain nopeasti päästäkseen mahdollisimman pian Mongoliaan ja saapuivat Uvs Nuurin etelärannalle kesäkuun lopussa. Mongolian järvialuetta Granö tutki kolmisen viikkoa ja siirtyi sen jälkeen pohjoiseen Urjanhaihin, missä hän tutki Jenisein lähdejokien aluetta noin kuukauden ajan.[15] Matkan aikana Granön väitöskirjan teemat alkoivat selvitä, ja sen jälkeen hän sopi geologian sivutyön aiheen J. E. Rosbergin ja Wilhelm Ramsayn kanssa ja eläintieteen sivulaudaturin aiheesta J. A. Palménin kanssa.[16]

Koska Granön opinnot olivat sujuneet hyvin, hän suostui lähtemään vielä kolmannelle tutkimusmatkalle Otto Donnerin pyynnöstä[16] ja teki pisimmän Mongolian-matkansa kesällä 1909. Granön apulaisena matkalla oli Siperiassa syntynyt suomalainen Stepana Unkuri. He lähtivät liikkeelle Irtyšin sivujoen Buhtarman laaksosta. Tällä kertaa matka suuntasi Altaille, kun viimeksi vuoristo oli ylitetty nopeasti, ja Granö tutki parin kuukauden ajan erityisesti Altain Mongolian puoleista osaa.[17] Altain Tavan Bogdin rajavuoriston alueella Granö löysi laaksoja, joita reunustivat moreenikerrostumat ja joiden alaosissa oli päätemoreeneja. Hän vakuuttui lopullisesti siitä, että myös Altai oli ollut jääkaudella jäätiköiden peitossa. Granön tarkoituksena oli jatkaa Kiinan ja Mongolian alueelta Altain kautta Siperiaan. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun apulaisena olleet miehet varastivat retkikunnan hevoset, jotka kuitenkin myöhemmin saatiin takaisin. Granö päättikin jatkaa itään Kobdon kaupunkiin (nykyinen Hovd) ja sieltä edelleen Hangaivuorten yli Mongolian sisäosiin. Vuoristossa Granö tapasi toisen Aasian sisäosia tutkineen suomalaisryhmän, johon kuuluivat kielitieteilijä G. J. Ramstedt sekä arkeologi ja kansatieteilijä Sakari Pälsi. Granö jatkoi matkaansa Urgaan (nykyinen Ulan Bator) asti, minne hän saapui 10. syyskuuta.[18] Urgasta Granön retkikunta jatkoi mahdollisimman pian Venäjän puolelle, ja retki päättyi 22. syyskuuta Verhne-Udisnkiin (nykyinen Ulan-Ude). Arkeologisten tutkimusmatkojensa tuloksia Granö julkaisi kolmessa saksankielisessä tutkimuksessa vuosina 1909–1910. Hän esitteli niissä erityisesti löytämiänsä muinaisjäännöksiä.[19]

Granön väitöskirja Beiträge zur Kenntnis der Eiszeit in der nordwest Mongolei und einigen ihrer südsibirischen Grenzgebirge perustui myös Siperian-matkoihin ja varsinkin niiden geomorfologisiin ja geologisiin havaintoihin. Granö väitteli 28. toukokuuta 1910, ja hänen vastaväittäjänään toimi J. E. Rosberg. Tutkimus herätti paljon kiinnostusta, sillä ensimmäinen ei-venäläinen Altain-tutkija Granö esitti siinä, että vastoin aiempia käsityksiä Altailla oli ollut kolme jäätiköitymisvaihetta. Väitöskirjan ansiosta Granö kutsuttiin puhumaan Berliiniin ja Leipzigiin ja hänet pyydettiin kirjoittamaan Brockhaus Enzyklopädieen hakusanat Siperiasta ja Mongoliasta.[20]

Altain-tutkimusmatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin yliopiston matka-apurahan ansiosta Granö pystyi keskittymään Venäjän Altain tutkimiseen kolmen ja puolen vuoden ajan 1913–1916. Kesät ja syksyt hän tutki vuoristoa ja talvet asui Omskissa. Ennen Altain-matkaa Granö teki Rosbergin kanssa vertailevia tutkimusmatkoja Kaukasukselle, Kirgisiaan ja Tienšaniin.[21] Altain-matkojen tarkoituksena oli selvittää yli 100 000 neliökilometrin laajuisen Venäjän Altain jääkausihistoria. Aluksi Granön oli tarkoitus tehdä monipuolisia havaintoja, ja päähuomio keskittyi erityisesti Obin lähdejokien Bijan ja Katunin laaksoihin. Kaksi ensimmäistä tutkimusvuotta menivätkin pääosin aineiston keräämiseen.[21]

Granö lähti joka kesä matkalle Bijskistä, joka on lähellä Bijan ja Katunin yhtymäkohtaa. Tutkimukset keskittyivät kahtena ensimmäisenä vuotena Bijanjoen alueelle, erityisesti vuonomaiseen Altyn-Köl-järveen ja siitä jatkuvaan Tšulyšmanjoen rotkomaiseen laaksoon. Viimeisenä matkavuotena Granö teki täydentäviä tutkimuksia eri puolella Itä-Altaita. Hän teki pääosan matkoista yksin apunaan vain pari hevosmiestä ja paikallinen opas. Vuonna 1914 Granön mukana oli kuitenkin Kaarlo Hildén, metsätataarien parissa tutkimusta tehnyt maantieteilijä ja antropologi.[21]

Granö kirjoitti matkoista artikkeleita suomeksi, saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Keski-Aasian ylängön pinnanmuotoja hän selitti Suomen maantieteellisen seuran aikakauskirja Fenniassa 1919 julkaistussa monografiassa Les formes du relief dans l’altai russe et leur genèse, jossa hän tukeutui William Morris Davisin eroosiosyklioppiin. Teos oli eräänlainen välietappi, jonka avulla Granö halusi osoittaa tutkimustensa merkityksen ja saada kahden vuoden jatkon tutkimuksille. Hän ei saanut kuitenkaan tarvittavaa stipendiä, vaan se myönnettiin Pentti Eskolalle Itä-Karjalan geologisiin tutkimuksiin.[20] Stipendittä jääminen oli Granölle paha pettymys, eikä hän sen takia pystynyt jatkamaan Altain-tutkimuksiaan. Pettymys olisi saattanut olla vieläkin suurempi, jos Granö olisi tiennyt, ettei pystyisi Lokakuun vallankumouksen jälkeen palaamaan enää tutkimusalueelleen.[22] Granön aikomuksena oli ollut jatkaa tutkimuksia Venäjän olojen rauhoituttua, mutta hän ei lopulta pystynyt palaamaan Siperiaan, missä oli viettänyt ison osan lapsuudestaankin.[23]

Helsingin kautta Tarttoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Granö hylkäsi 1916 Tomskin yliopiston tarjoaman professuurin ja palasi Suomeen, missä mahdollisuudet toimeentuloon olivat heikentyneet.[4] Kevätlukukaudella 1917 Granöllä ei ollut muita vakituisia tuloja kuin maantieteen laitoksen assistentuurin viran palkka. Dosentin tehtävästä hän sai vain opetuspalkkiota. Maantieteessä ei ollut avautumassa uusia yliopistovirkoja, joten Granö joutui harkitsemaan uransa jatkoa ja hankkimaan sivutöitä. Hän suunnitteli vakituiseksi opettajaksi ryhtymistä, mitä ei kuitenkaan tehnyt, vaikka opettikin välillä Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa ja Helsingin suomalaisen tyttökoulun yliopistoon johtavilla jatkoluokilla.[24] Syyslukukaudella 1917 Helsingin yliopisto oli suljettu, mutta dosenteille luvattiin palkka ilman opetustöitä. Kun Granöllä ei ollut opetusvelvollisuutta, hän päätti hankkia lisää kokemusta kirjoitustehtävistä. Granö kirjoitti muun muassa maantieteellisiä artikkeleita Tietosanakirjan viimeisiin osiin ja Kuolan niemimaan kuvauksen Theodor Homénin toimittamaan tietokirjaan Itä-Karjala ja Kuollan Lappi, vaikka suhtautuikin projektiin varauksellisesti sen Suur-Suomi-luonteen takia.[25]

Granö oli kirjoittanut alkuvuodesta 1917 Uuteen Suomeen kuvauksia matkoistaan. WSOY kiinnostui niistä niin paljon, että pyysi Granöltä kansantajuista kuvausta matkoista ja tutkimuksista.[20] Granö ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa perinteistä kronologista matkakertomusta, vaan hänen kirjansa perustui Altain alueen kaunokirjalliseen kuvaukseen. Kirjoitustyön aikataulu oli melko tiukka, mutta tekstiä syntyi niin paljon, että Altai julkaistiin viimein kahdessa osassa: ensimmäinen ilmestyi syksyllä 1919 ja toinen vuoden 1921 alussa.[26] Jalmari Jäntin aloitteesta Granö oli siirtynyt töihin WSOY:lle, ja vaikka hänen päätehtävänsä oli Altain kirjoittaminen, hän osallistui myös muihin kustannustöihin. Granöllä oli niin paljon tehtävää WSOY:llä, että hän oli luopunut koulunopettajan paikastaan ja oppikirjojen kirjoittamisesta. Hän harkitsi vakavasti jopa tieteellisen työn jättämistä.[27]

Vuonna 1919 Granö otti vastaan professuurin Tarton yliopistossa, juuri itsenäistyneessä Virossa. Viroon hänet värväsi yliopiston kuraattori Peeter Põld, mutta myös Oskar Kallas toimi siirrossa aktiivisesti. Helsingin yliopistossa Granön ratkaisusta ei pidetty, ja esimerkiksi yliopiston kansleri Edvard Hjelt yritti painostaa Granöä jäämään Helsinkiin, sillä Suomessakin oli pulaa suomenkielisistä opettajista.[4]

Granön ensimmäinen työ Tartossa oli maantieteen laitoksen perustaminen. Sen oli tarkoitus aloittaa toimintansa vuoden 1920 alussa, mutta lokakuussa 1919 järjestettiin jo kartografian peruskurssi.[28] Tarton yliopiston maantieteen laitos kehittyi nopeasti Granön aikana. Hän oli laitoksen toimintaa suunnitellessaan perustanut ajatuksensa humboldtilaiseen tieteeseen, joka korosti erityisesti omakohtaisen tutkimuksen merkitystä opetuksessa. Granö pystyi Tartossa kokeilemaan ajatusta käytännössä, sillä yliopisto oli ennen venäläistämisaikaa perustanut toimintansa humboldtilaisiin vaikutteisiin.[29]

Granö keskittyi Tartossa opetus-, tutkimus- ja kirjoitustöihin ja kieltäytyi muista tehtävistä. Hän muun muassa torjui J. K. Paasikiven pyynnön Suomen ja Venäjän välisten rauhanneuvotteluiden asiantuntijan ja tulkin tehtävistä. Granö osallistui kuitenkin Viron ulkoministeriön pyynnöstä Viron ja Latvian välisen rajan määrittelyyn liittyviin tehtäviin.[30]

Paluu Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Granö oli alkujaankin suunnitellut, että hän palaisi Suomeen, kun virolaiset pystyisivät itse kantamaan vastuun maantieteen tutkimuksesta. Lisäksi Granö odotti Suomesta kykyjään vastaavia tehtäviä. Pian Granön lähdettyä Viroon Suomessa käynnistyivät toimet hänen kutsumisekseen takaisin; sopivia tehtäviä ei kuitenkaan löytynyt.[31] Vuonna 1921 perustettu Suomen maantieteellinen seura päätti pyytää Granötä uuden Suomen kartaston toimittajaksi. Seura teki lopulta Granölle tarjouksen kokonaisuudesta, johon kuuluisi seuran sihteerin tehtävä ja vastuu kartaston sekä Fennia-aikakauskirjan toimittamisesta. Lisäksi Helsingin yliopistosta vakuutettiin, että Granö saisi dosenttistipendin syksyllä 1922. Granö ilmoittikin kevään aikana ottavansa tehtävän vastaan, kun oli löytänyt sopivan henkilön seuraajakseen Viroon.[32]

Helsingissä Granö aloitti työnsä syksyllä 1922.[32] Hänet nimitettiin vuonna 1923 Helsingin yliopiston ylimääräiseksi professoriksi, ja vuotta myöhemmin hänen asemansa vakinaistettiin.[4] Granö hoiti professuuriansa Helsingissä vain lyhyen aikaa, sillä hän siirtyi sieltä uuden Turun yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan ensimmäiseksi maantieteen professoriksi. Presidentti Lauri Kristian Relander myönsi Granölle eron 3. elokuuta 1926 alkaen.[33]

Siirtyminen valtion yliopistosta pieneen resurssipulasta kärsivään yksityiseen yliopistoon herätti kummastusta. Granön päätökseen vaikuttivat monet asiat. Hän oli saanut toimia vapaasti perustaessaan Tarton yliopiston maantieteen laitosta, mutta Helsingissä hänen piti sopeutua vanhaan laitostraditioon ja ison yliopiston hallintokoneistoon.[33] Hän otti paikan Turussa, kun Iivari Leiviskä oli siitä kieltäytynyt. Helsingissä ei oltu tästäkään siirrosta erityisen mielissään, ja harmistuksensa ilmaisivat muun muassa Fredrik Elfving, joka oli järjestänyt Granölle paikan ylimääräisenä professorina, ja Maanmittaushallituksen ylijohtaja Kyösti Haataja.[4]

Turussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimustyöstä rehtoriksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Granö aloitti Turussa vielä vuonna 1926. Häntä kohtaan oli suuria odotuksia, sillä uuden professuurin ja tunnetun tutkijan toivottiin tuovan lisää opiskelijoita ja vahvistavan yliopiston asemaa.[34] Granö itse odotti voivansa keskittyä Turussa paremmin tieteelliseen työhön kuin Helsingissä. Hän ei pystynyt kuitenkaan heti keskittymään oman maantieteellisen teoriansa kehittämiseen, sillä hänen piti ensin saada valmiiksi joitakin karttoja Suomen kartastoa varten.[35] Turussa Granö jatkoi jo Tartossa aloittamaansa maisematieteellistä tutkimusta ja julkaisi 1929 saksankielisen teoksen Reine Geographie, joka ilmestyi seuraavana vuonna suomeksi nimellä Puhdas maantiede.[36] Siinä Granö esitteli "puhtaaksi maantieteeksi" nimittämänsä oppisuunnan, jonka metodeilla pystyi erottamaan maisemallisesti yhtenäisiä alueita ja tekemään aluejakoja.[37] Granön ajatukset pohjautuivat osaltaan saksalaiseen Landschaft-traditioon, ja teos ilmestyi aikana, jolloin maantieteen olemuksesta keskusteltiin vilkkaasti. Granö esitteli ensimmäisenä tutkijana aistiympäristön tutkimuskohteena. Puhdas maantiede sai kuitenkin aikanaan ristiriitaisen vastaanoton, mikä oli pettymys Granölle. Hän jatkoikin tutkimuksensa parissa ja julkaisi seuraavaksi teoksen Suomen maantieteelliset alueet, jossa hahmotteli käytännön sovelluksia aluetieteelleen.[38]

Granö ei pystynyt Turussa olemaan sivussa yliopistopolitiikasta, sillä Turun yliopisto ajautui 1920-luvun lopulla kriisiin, jonka takia se oli lähellä joutua kokonaan lakkautettavaksi. Kriisin taustalla oli suomen kielen tutkijan E. N. Setälän valinta yliopiston kansleriksi.[39] Setälä pyrki supistamaan yliopiston toimintaa ja samalla vahvistamaan perustamaansa Suomen suku -tutkimuslaitosta. Se kiristi yliopiston johdon välejä. Rehtori V. A. Koskenniemen erottua vuoden 1931 lopulla professorit alkoivat etsiä uudeksi rehtoriksi miestä, joka kykenisi vastustamaan voimakastahtoista Setälää. Granö oli arvostettu, ja hän oli jo aiemmin ilmaissut vastustavansa Setälän suunnitelmia, joten katseet kääntyivät hänen puoleensa. Granö hyväksyi lopulta hallintomiehen tehtävät ja aloitti rehtorina tammikuussa 1932.[40]

Rehtorina Granö keskittyi yliopistohallinnon kehittämiseen ja rahoituksen turvaamiseen. Vuoden työrupeaman jälkeen hän oli omasta mielestään täyttänyt tehtävänsä. Setälä myönsi Granölle eron, mutta yliopiston järjestysmuodon perusteella rehtori voitiin valita uudelleen pyynnöstä huolimatta, jos tämä oli ollut virassa alle kolme vuotta. Professorit valitsivatkin Granön vielä kolmivuotiskaudelle.[41] Granö sairastui todennäköisesti osin kovien paineiden takia, ja hän oli vuoden 1934 alussa pitkään vuoteenomana ja virkavapaalla suurimman osan kevätlukukaudesta. Granön tehtävän otti hoitaakseen hänen hyvä ystävänsä Einar W. Juva.[42]

Sairastuminen ja paluu tutkimustyöhön[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Granö sairastui vuoden 1934 vaihteessa vakavasti. Hänen vatsaansa tuli outo punainen läiskä, joka paisui isoksi pahkuraksi. Se diagnosoitiin bakteerin aiheuttamaksi sädesieneksi, ja sen aiheuttamaa tulehdusta hoidettiin radioaktiivisella jodilla. Vaikka sen ymmärrettiin saattavan aiheuttaa syöpää, menetelmää käytettiin, koska sairaus oli vakava ja potilas yli 50-vuotias.[43] Joko taudin tai sen hoitokeinojen takia Granölle kehittyi nivelreuma, minkä takia hän joutui välillä vuodepotilaaksi. Pahimmat vaiheet olivat talvina 1935–1936 ja 1936–1937. Tauti alkoi kesällä 1937 helpottaa, ja Granö pystyi luopumaan jodi-hoidosta ja lääkkeistä.[44]

Altain-tutkimusmatkojen aineisto oli jäänyt 1910-luvun lopun jälkeen syrjään, vaikka Granö olisi halunnutkin koota niistä aineistoa heti palattuaan matkoilta. Hän keskittyi kuitenkin 1920-luvulla erityisesti maisematieteelliseen teoriaan.[45] Vuonna 1934 hän päätti palata Altai-aineistoonsa ja aloitti työnsä vuosien 1906, 1907 ja 1909 piirtämiensä karttojen puhtaaksi piirtämisellä, mihin hän sai tukea Suomen maantieteelliseltä seuralta. Granö keskittyi kuitenkin sairautensa pitkittyessä suunnittelu- ja tarkastustehtäviin ja siirsi piirtämisen kokonaan A. K. Merisuon vastuulle. Kartat julkaistiin 1938 ilmestyneessä itineraarissa, jonka piti olla Mongolian aluemaantiedettä kuvaavan teoksen karttaosa. Neliosaisesta teoksesta ilmestyi lopulta toisen maailmansodan takia vain johdannoksi tarkoitettu ensimmäinen osa, Mongolische Landschaften und Örtlickeiten.[46]

Altain pinnanmuotoja käsittelevän tutkimuksensa uudelleen tutustumiseen Granö sai 1942 Emil Aaltosen säätiön antaman 100 000 markan tieteellisen apurahan.[47] Vaikka Granön pitikin laatia alkujaan koko Altaita käsittelevä tutkimus, hän keskittyi kuitenkin parhaiten tuntemansa Venäjän Altain pinnanmuotojen selittämiseen. Sota-aikana työmotivaatio oli ajoittain kateissa, mutta loppukesällä 1944 työ oli valmis. Sodanjälkeisen taloustilanteen takia teoksen julkaiseminen osoittautui vaikeaksi, ja se olisi saattanut jäädä kokonaan julkaisematta, ellei Turun Sanomien Arvo Ketonen olisi maksanut sen julkaisemisen Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisusarjassa. Granön yhteenveto Altain pinnanmuodoista ja niiden synnystä julkaistiin 1945 nimellä Das Formengebäude des nordöstlichen Altai.[48]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Granö palasi Helsinkiin 1945, kun hänet kutsuttiin Helsingin yliopiston maantieteen professoriksi. Hän ei kuitenkaan jättänyt Turun yliopistoa vaan toimi 1945–1955 yliopiston kanslerina.[4] Granö halusi palata Helsinkiin, koska yliopiston maantieteen laitos oli pahassa opettajapulassa, kun monet professorit ja opettajat olivat jättäneet laitoksen eri syistä.[49] Hänet valittiin maantieteen laitoksen johtajaksi 1946, kun Väinö Auer lähti Argentiinan hallituksen kutsumana Patagoniaan.[50]

Yliopistojen ulkopuolellakin Granö oli edelleen tärkeä tiedevaikuttaja. Hänet oli vuonna 1945 kutsuttu Otavan Tiedekirjasto-nimisen kurssikirjasarjan toimituskuntaan vastuualueenaan maantiede, ja seuraavana vuonna hän teki Suomalaisen tiedeakatemian esimiehenä ehdotuksen Suomen maantieteen käsikirjan ja Suomen kartaston uusimisesta. Suomen maantieteellinen seura ei pystynyt vastaamaan samaan aikaan molemmista teoksista, joten ensin aloitettiin käsikirjan suunnittelu. Granö valittiin sen toimituskunnan puheenjohtajaksi, ja 500-sivuinen suomenkielinen laitos Suomen maantieteen käsikirjasta ilmestyi 1951. Suomen kartaston neljännen laitoksen valmistelut aloitettiin 1953. Granö johti sitä varten perustettua kartastotoimikuntaa, josta hän kuitenkin erosi vuoden 1955 lopulla terveydellisistä syistä. Granö oli vuonna 1954 valittu myös Tieteen päivien puheenjohtajaksi. Hänen puheensa Tieteen päivillä oli hänen viimeinen julkinen esiintymisensä, ja seuraavana vuonna ilmestyneen Maat ja kansat -teoksen Suomi-kuvaus oli hänen viimeinen julkaisunsa.[51]

Granön terveys alkoi heikentyä nopeasti maaliskuussa 1955. Häneltä oli leikattu vatsasyöpä vuoden 1952 alussa, mutta onnistuneen leikkauksen jälkeen hän oli pystynyt palaamaan töihin jo maaliskuussa. Terveyden heikkeneminen tuli yllätyksenä, ja huhtikuussa Granö oli jo niin väsynyt, että selviytyi vain vaivoin Turun yliopiston kanslerin tehtävistä. Syy kunnon heikentymiseen löytyi tammikuussa 1956, kun syövän havaittiin uusiutuneen ja levinneen nopeasti. Lääketieteellisesti ei ollut enää mitään tehtävissä, ja pian Granö siirrettiin Mehiläisen sairaalaan, jossa hän kuoli 23. helmikuuta 1956.[52] Granölle järjestettiin hänen toivomuksensa mukaan hiljaiset hautajaiset Hietaniemen krematorion kappelissa. Tuhkat sijoitettiin aluksi krematorion uurnalehtoon, mistä ne siirrettiin myöhemmin Hietaniemen vanhalle hautausmaalle.[53]

Yksityiselämä ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

J. G. Granö meni 1. heinäkuuta 1913 naimisiin Hilma Ekholmin kanssa, jonka hän oli tavannut Hanna Lignellin kotona. Hilma oli myös maantieteilijä, ja suhde olikin alkanut ja lopulta syventynyt maantieteen laitoksella. Vaikka Hilma Granö vastasi ajan tavan mukaan lasten hoidosta ja muista arkielämän asioista, hän auttoi ja tuki koko avioliiton ajan miehensä tieteellistä työtä. Hän oli auttanut miestään jo tämän väitöskirjan karttojen piirtämisessä.[54]

Granöille syntyi neljä lasta. Ensimmäinen lapsi Aune syntyi heinäkuussa 1914 Omskissa, missä perhe asui J. G. Granön tutkimusmatkojen aikana.[55] Toinen lapsi, joka sai Altain aikojen muistoksi nimekseen Siine Taiga, syntyi Helsingissä tammikuun alussa 1917.[56] Perheen kolmas lapsi Eeva syntyi Helsingissä Suomen sisällissodan aikana samana päivänä, kun Rüdiger von der Goltzin joukot valtasivat Helsingin.[57] Neljäs lapsi Olavi syntyi toukokuussa 1925, Granöjen muutettua Tartosta takaisin Helsinkiin.[58] Lapset asuivat vanhempiensa luona pitkään. Ensimmäisenä muutti Siine 1950-luvun alussa, kun hän avioitui kirjastonhoitaja Henrik Schaumanin kanssa, josta tuli myöhemmin eduskunnan ylikirjastonhoitaja. Olavi muutti kotoa 1953 avioiduttuaan Eeva Kalevan kanssa, mutta naimattomat proviisori Aune ja käsityön lehtori Eeva asuivat vielä senkin jälkeen vanhempiensa asunnossa. Aune asui Helsingin-asunnossa kuolemaansa, vuoteen 2006 asti.[59] J. G. Granön poika Olavi Granö valitsi isänsä tavoin maantieteilijän uran ja toimi myös Turun yliopiston maantieteen professorina ja kanslerina. Kumpaakin yhdisti kiinnostus maantieteen metodologiaan, ja Olavi Granö osallistui aktiivisesti myös isänsä tieteellisen perinnön vaalimiseen muun muassa tämän metodologisen pääteoksen Puhtaan maantieteen englanninkielisen käännöksen toisena toimittajana.[60][23]

Granöt asuivat yliopistojen lukuvuosien aikana kaupungissa mutta muuttivat kesäisin usein maaseudulle. Heidän kesäpaikkansa oli 1923 ja 1924 Mikkelin lähistöllä oleva Valosaari, jota Granö sittemmin käytti esimerkkinä Puhtaan maantieteen maisematieteellisissä karttakuvissa. Granö nautti suomalaisesta järvimaisemasta, ja kalastus oli hänen lempiharrastuksensa. Hän kuitenkin kaipasi vakituista lomapaikkaa, ja vuonna 1925 hän hankki 20 kilometriä Porvoosta etelään sijainneen huvilamaisen talon.[61]

Tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Granö sai merkittävän uransa ansiosta useita tunnustuksia ja palkintoja. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1 luokan komentajamerkin hän sai vuonna 1950. Itsenäisyyspäivän vastaanotolle Granö osallistui kahdesti Turun yliopiston rehtorina, ja sodan jälkeen hänet kutsuttiin vastaanotolle useasti.[62]

Suomen Maantieteellinen Seura myönsi Granölle vuonna 1947 kultaisen Fennia-mitalin, jonka oli häntä ennen saanut vain Carl Gustaf Emil Mannerheim. Suomalaisen tiedeakatemian kunniapalkinnon Granö sai vuonna 1948 ja Alfred Kordelinin säätiön kunniapalkinnon sekä 1934 että 1949. Essi Renvall suunnitteli Granön 70-vuotispäivän kunniaksi juhlamitalin, jonka takapuolella on Granön itsensä valitsema tunnuslause Via longa, vita brevis (”Tie pitkä, elämä lyhyt”). Mitaleja lyötiin kolme kappaletta, ja niissä Granön toinen nimi on muuttunut muotoon Cabriel. Turun yliopisto on myös muistanut pitkäaikaista työntekijäänsä: yliopiston juhlasalissa paljastettiin 1945 Emil Rautalan suunnittelema muotokuva.[62]

Granön muisto näkyy myös maasto- ja tähtinimistössä. Altain vuoristossa on yksi Granön mukaan nimetty jäätikkö, ja Yrjö Väisälä on nimennyt planeetta numero 1451:n Granoksi.[62] Granön mukaan on nimetty myös Turun ja Tarton yliopiston yhteinen Granö-keskus, joka sijaitsee Alvar Aallon professori August Tammekannille suunnittelemassa omakotitalossa Tartossa.[63] Keskuksessa on majoitus-, seminaari- ja virkistystiloja, ja sitä voidaan käyttää Turun ja Tarton yliopiston yhteistyöhön liittyviin tarkoituksiin.[64] Lisäksi Suomen Viron-instituutti järjestää siellä kerran kuukaudessa Granö-luentoja.[65]

Tutkimustyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhdas maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Granön merkittävin panos maantieteelle oli hänen luomansa puhtaan maantieteen oppisuunta, joka herätti laajaa huomiota 1930-luvun Euroopassa.[4] Geomorfologia muodosti 1900-luvun alussa maantieteen ytimen, mutta kansainvälisellä tasolla sen rinnalle oli noussut tutkimussuunta, joka tarkasteli maapallon luonnonjärjestelmiä ja ihmisen niissä aikaansaamia muutoksia. Granö oli yksi ensimmäisiä uuden tutkimussuunnan kehittäjiä, ja hän loikin omaleimaisen maisematieteellisen oppisuunnan.[66] Granön lähestymistavan mukaan perusteellisen koulutuksen saanut tutkija tekee tutkimuksensa omien aistihavaintojensa perusteella. Maantieteellisessä maisematutkimuksessa oli yleensä keskitytty vain näköaistin kautta järjestyvään maisemaan, mutta Granö painotti kaikkia aisteja, joiden avulla tutkija pystyisi tekemään alueellisia yleistyksiä ja maisemiin perustuvia aluejakoja. Granö ei ollut kiinnostunut siitä, miten tavalliset ihmiset jäsentävät ympäristöään, vaan keskittyi koulutettujen ammattilaisten tekemiin tarkkoihin havaintoihin, jotka voitaisiin esittää karttojen muodossa. Tavallisten ihmisten havainnot ympäristöstään tulivat maantieteen tutkimuskohteeksi vasta 1960–1970-luvuilla.[4]

Granö esitti puhtaan maantieteen idean vuonna 1929 julkaistussa teoksessa Reine Geographie (suomennettu nimellä Puhdas maantiede). Granön mukaan ihmisen kaksi havaintoalaa ovat suppeampi lähiympäristö, eli lähiö, ja laajempi maisema. Lähiön havainnointiin ihminen käyttää kaikkia aistejaan, mutta kauempana olevaa maisemaa hän havainnoi pääasiassa näköaistin avulla. Maisema onkin puhtaan maantieteen keskeisin alueellinen tutkimuskohde. Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa laajoja, maisemaltaan mahdollisimman yhtenäisiä alueita. Granön mukaan tähän ei pelkkä pinnanmuotojen tutkiminen riittänyt.[37]

Granön ajattelussa keskeisintä oli pyrkimys maantieteelliseen aluejakoon näkyvien maisemamuotojen yhdistelmänä. Maisemamuodot Granö jakoi neljään pääosaan: maankamaraan, veteen, kasvillisuuteen ja tekoainekseen, joka määriteltiin ihmisen muovailemaksi tai valmistamaksi maisemaksi.[66] Granön puhtaan maantieteen alueellinen lähestymistapa näkyi jo matkakirja Altaissa, jossa matkan tarkastelu etenee vyöhykkeittäin tai alueittain. Viron-aikanaan Granö suunnitteli puhdasta maantiedettä, ja hän kehitti lähestymistapaansa suuressa Viron aluetieteellisessä tutkimuksessa, jonka hän toteutti oppilaidensa kanssa. Suomessa hän toteutti samantapaisen maisematieteellisen aluejaon, joka julkaistiin Suomen kartaston kolmannessa laitoksessa ja vähän myöhemmin teoksessa Suomen maantieteelliset alueet. Aluejaon yhteydessä määriteltiin tyyppialueet, joista muun muassa Järvi-Suomi ja Saaristo-Suomi ovat käsitteinä jääneet myös yleiseen käyttöön. Viroa koskevasta tutkimuksesta on jäänyt käyttöön muun muassa nimitys Lahemaa. Suomen aluejakoa varten tehtiin myös kasvillisuuskartta, jossa kuvattiin Cajanderin metsätyypit, mutta siinä oli myös ihmisen toiminnan vaikutusta havainnollistavia merkintöjä. Kartasta hahmottuivat Suomen alueelliset kehittyneisyyserot. Pohjanlahden pohjukasta Laatokalle kulkevan linjan lounaispuolelle jäi kehittynyt kulttuuri-Suomi ja toiselle puolelle luonnon-Suomi. Jaottelun välillinen vaikutus näkyi 1950-luvun alussa vaikuttaneessa kehittyneisyystutkimuksessa.[67]

Reine Geographie -teos julkaistiin alkujaan saksaksi, joka oli hallitseva maantieteen kieli, ja siitä tuli merkittävä teos saksankielisissä maissa.[23] Teos vaikutti maantieteen kehitykseen erityisesti 1930- ja 1940-luvuilla, mutta se sai osakseen myös kritiikkiä. Suomessa sen keskeisin arvostelija oli Iivari Leiviskä.[68] Anglosaksisissa maissa kirjan vaikutus jäi sen ilmestymisaikana pieneksi, sillä siitä tehtiin englanniksi vain pieniä selostuksia tai käännösotteita. Maisematutkimus on kuitenkin 1970-luvulta lähtien tehnyt uutta tuloaan, ja siksi myös Reine Geographien kääntäminen englanniksi alkoi herättää kiinnostusta. Yllättäen aloite kirjan kääntämiseksi tuli lopulta Ruotsista, jossa teosta oli kritisoitu paljonkin sen ilmestymisaikoihin. Aloitteen tekijänä oli ruotsalainen maantieteilijä Torsten Hägerstrand, jonka mukaan Granön puhdas maantiede oli ”ajatusmaailmaltaan puoli vuosisataa aikaansa edellä”. Lopulta teos ilmestyi 1990-luvun lopulla Johns Hopkins University Pressin kustantamana. Sen toimittivat ja laajan johdannon kirjoittivat J. G. Granön poika, akateemikko Olavi Granö ja Oulun yliopiston maantieteen professori Anssi Paasi. Kääntäjänä oli Malcolm Hicks.[23][69]

Tutkimusmatkojen tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Granö kirjoitti paljon Altaille tehtyjen tutkimusmatkojen tuloksista. Hänen tutkimuskysymyksensä laajeni asteittain käsittelemään laaksojen kehitystä jääkausien aikana ja puolitasankojen eli peneplaanien muodostumista. Vuonna 1945 ilmestyneessä työssään Granö yhdisti molemmat tapahtumat ja teki uuden tulkinnan Altain pinnanmuotojen synnystä.[67]

Aluksi Granö piti Altain-tutkimusten lähtökohtana Albrecht Penckin ja Eduard Brücknerin tutkimusta Alppien jääkautisista vaiheista. He olivat määrittäneet Alpeilta neljä eri jääkautta, jotka sopivat laaksojen kehitysvaiheisiin. Samoja havaintoja ei kuitenkaan voinut soveltaa Altailla, missä ei ole vastaavia jääkautisia päätemuodostumia. Granö pystyi kuitenkin osoittamaan sivulaaksojen avulla, että myös Altailla oli merkkejä eri jääkausivaiheista. Hän havaitsi, että sivulaaksoihin oli muodostunut terassijärjestelmiä, jotka olivat kerrostuneet päälaakson jäätiköstä peräisin olevasta aineksesta ja sivulaaksoissa virtaavan joen omista kerrostumista.[67]

Granö käytti puolitasankojen muodostumisen tulkintaan ensin William Morris Davisin eroosiosyklioppia. Davis totesi itse, että Granön Altai-tutkimukset todistavat hänen teoriansa yleisen sovellettavuuden. Granö kehitti kuitenkin myöhemmin oman teoriansa, joka selittää kohoamisen ilman erillisiä syklejä. Granön tulkinnan mukaan vuoriston esimaa ja tunturiylängöt olivat alkujaan yhtenäistä tasankoa, jota hän kutsuu alkupinnaksi. Ennen jääkautta alkupinta kohosi kupolimaisesti, ja jääkauden aikana tasankojäätikkö suojasi kohonnutta alkupintaa. Jäätikkövirrat ovat puolestaan muovanneet jokilaaksot syviksi kanjoneiksi, ja tunturiylängön yläpuolella kohoavat suippohuippuiset vuoret ovat rapautuneet jään ja pakkasen myötä.[67] Vaikka Granö olikin alkujaan tukeutunut Davisin teoriaan, hän oli hylännyt sen 1940-luvulla, kun oli palannut Altai-tutkimuksiinsa. Davisin näkemykset eivät enää tuolloin tyydyttäneet Granötä.[48] Granön geomorfologiset näkemykset jäivät melko vähälle huomiolle, ja ne käytännössä vanhentuivat 1960-luvulla, kun laattatektoniikka nousi vuorijonojen synnyn selittäjäksi.[70]

Granön ensimmäiset matkojen tarkoituksena oli tutkia Mongolian alueen arkeologiaa. Granö keskittyi tutkimuksissa lähinnä muinaismuistojen luettelointiin, kuvaamiseen ja levinneisyyden kartoittamiseen. Hänen tekemänsä sadat piirustukset ja ottamansa valokuvat ovat tämän jälkeen olleet merkittävässä tutkimuskäytössä, ja venäläiset tutkijat ovat käyttäneet niitä hyväkseen vielä 2000-luvullakin.[71]

Sanasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Granö kehitti suomen ja viron maantieteen sanastoa ja loi monia uudissanoja. Suomen kieleen Granön kehittämistä sanoista ovat jääneet muun muassa lähiö, autiomaa, laakio, kuru, syvänkö ja seutukaava. Joidenkin sanojen merkitys on kuitenkin muuttunut.[23] Esimerkiksi lähiö viittasi alkujaan maantieteelliseen ympäristöön liittyvään alueeseen, joka oli havainnoitsijan lähellä.[72] Virossa Granö johti komissiota, jonka tarkoituksena oli uudistaa maantieteen ammattisanastoa. Komissio tarkisti lähes 2200 maantieteen, meteorologian, geologian ja muiden lähitieteiden sanaa. Granön kehittämiä tai täsmentämiä vironkielisiä maantieteen käsitteitä ovat esimerkiksi lähestik ja maastik (suom. lähiö ja maisema) sekä geograafiline indiviid (maantieteellinen yksilö).[73]

Matkakirjailijana ja valokuvaajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieteellisten saavutustensa lisäksi Granö oli merkittävä matkakirjailijana ja suomalaisen valokuvauksen pioneerina. Granön kahdessa osassa julkaistu Altai-matkakirja sai ilmestyttyään ylistävän vastaanoton, ja sitä kehuttiin Suomen maantieteellisen kirjallisuuden parhaimmistoon. Se kuitenkin jäi hieman unohduksiin, vaikka esimerkiksi Aaro Hellaakoski ja Reino Kalliola saivat inspiraatioita teoksesta. Kirja nousi uudestaan suosioon 1900-luvun lopussa, kun Yleisradio nosti sen vuoden 1991 kesäkirjaksi. Altai loppui tämän jälkeen nopeasti useimmista antikvariaateista, ja siitä päätettiin ottaa uusintapainos, joka julkaistiin 1993. Uusintapainoskin sai hyvän vastaanoton, ja sen ansiosta heräsi myös kiinnostus Granön valokuviin.[74] Suomenkielisen uusintapainoksen pohjalta kirjasta alettiin vuosina 1996–1997 valmistella myös venäjänkielistä laitosta Suomalaisen kirjallisuuden seuran ja Venäjän tiedeakatemian yhteistyönä. Käännös ilmestyi vuonna 2012 ja se herätti suurta kiinnostusta sekä paikallisesti Altailla että venäläisten Altai-tutkijoiden keskuudessa.[75]

Taneli Eskola kokosi kuvia Granön suvun arkistoista, ja hänen ansiostaan ne järjestettiin, konservoitiin ja dokumentoitiin. Eskola kokosi lopulta kuvista Helsingin taidemuseoon Sininen Altai -näyttelyn.[74] Meilahden toimitiloissa vuonna 2002 järjestetyssä näyttelyssä oli esillä Granön valokuvia vuosilta 1902–1916. Näyttelyn järjestivät Helsingin taidemuseo, Taideteollinen korkeakoulu ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.[37] Granön ottamat valokuvat ovat olleet Helsingin lisäksi esillä Pietarissa, Tartossa ja Turussa. Tämän jälkeen Eskola kokosi Rajanylityksiä-nimisen näyttelyn, jossa oli sekä hänen omiaan että J. G. Granön, Jorma Purasen ja Pentti Sammallahden kuvia. Näyttely avattiin syksyllä 2005 Minnesotan yliopiston Katherine E. Nash -galleriassa, minkä jälkeen se kiersi Seattleen, Torontoon, Espoon Gallen-Kallelan museoon, Helsingin Laterna Magicaan ja Oulun Galleria Colmioon. Näyttely oli Pohjois-Amerikassa suosittu, mikä vahvisti käsitystä Granön kuvien kansainvälisestä merkityksestä. Häntä verrattiin muun muassa Yhdysvaltain länsiosia ja Yosemiten kansallispuistoa kuvanneeseen Ansel Adamsiin ja intiaanien kuvaajaan Edward S. Curtisiin.[76]

Granön valokuvat olivat hänen kenttätutkimuksiinsa kenttätutkimuksiinsa liittyviä, ja niitä on otettu Altain alueesta, Siperian suomalaisista siirtolaisista, Länsi-Siperian aroilta ja Mongoliasta. Granö oli taitava tilan ja liikkeen kuvaaja. Hänen valokuvansa näkökulmat vaihtelevat huomattavasti retkikunnan arjen tallentamisesta idyllisiin järvimaisemiin ja jylhiin vuorijonoihin.[37]

Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Siperian suomalaiset siirtolat (1905)
  • Matkamuistelmia Länsi-Siperiasta ja Mongoliasta (1907, 1908 ja 1909)
  • Piirteitä eläinmaantieteen historiasta, etenkin aluejakokysymystä silmällä pitäen (1909)
  • Beiträge zur Kenntnis der Eiszeit in der nordwestlichen Mongolei (1910)
  • Archäeoligsche Beobachtungen von meiner Reise in Südsibirien und der Nordwestmongolei im Jahre 1909 (1910)
  • Über die geographische Verbeitung und die Formen der Altertümer in der Nordwestmongolei (1910)
  • Maantieteellisen maakuntajaon perusteista (1910)
  • Matkoiltani Keski- ja Itä-Aasiassa vuosina 1909 ja 1911 (1912 ja 1913)
  • Jääkauden gemorfologisesta vaikutuksesta Venäjän Altain Bija-alueeseen (1916)
  • Les formes du relief dans l’Altai russe et leur genèse (1917)
  • Maantieteestä, sen asemasta yliopistossamme ja sitä meillä edustavista seuroista (1920)
  • Eesti maastikulised üksused (1922)
  • Viron kotiseutututkimus (1923)
  • Maisematieteen tehtävät ja maiseman muotojen järjestelmä (1924)
  • Ympäristö maantieteen tutkimusesineenä (1924)
  • Morfografia ja ympäristötiede (1926)
  • Suomalainen maisema (1927)
  • Maantieteellinen Lounais-Suomi (1929)
  • Maisematieteellinen aluejako (1930)
  • Altain kasvillisuus (1931)
  • Itinerarien und Landschaftprofile J. G. Granös aus Uranchai und der Nordmongolei (1938)
  • Ulko-Mongolia (1939)
  • Mongolische Landschaften und Örtlichkeiten (1941)
  • Sotamarsalkka Mannerheimin matkateos (1941)
  • Das Formengebäude des nordöstlichen Altai (1945)
  • Jäätiköityminen ja pinnanmuodostus. Havaintoja ja päätelmiä Altain vuorimaasta (1945)
  • Altain vuorimaan muotovyöhykkeistä ja tasaantumispinnoista (1945)
  • Aluemaantieteellisestä tutkimuksesta ja sen tehtävistä maassamme (1947)
  • Tunturilakeuksista ja ruuhilaaksoista Keski-Aasian pohjoisosissa (1949)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Granö, Olavi: Puhdas maantiede aikansa kuvastimessa. Tieteessä tapahtuu, 1998, 16. vsk, nro 4. Tieteellisten seurain valtuuskunta. ISSN 1239-6540. Artikkelin verkkoversio Viitattu 1.2.2013.
  • Granö, Olavi: ”Pohjanmaalta Siperiaan”. Teoksessa Löytönen, Markku: Matka-arkku – suomalaisia tutkimusmatkailijoita. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1989. ISBN 951-717-561-2.
  • Paasi, Anssi: ”Granö, Johannes Gabriel (1882–1956)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4. Teoksen verkkoversio. (maksullinen)
  • Rossi, Leena: Tie pitkä, elämä lyhyt Agricolan kirja-arvostelut. 14.12.2011. Agricola. Viitattu 22.2.2013.
  • Tarmio, Timo: Päin nousevan Suomen rantaa – tutkijaprofiileja Turun yliopistosta. Turku: Kirja-Aurora, 2000. ISBN 951-29-1664-9.
  • Tiitta, Allan: ”Maantiede”. Teoksessa Tommila, Päiviö (päätoim.): Suomen tieteen historia. 3, Luonnontieteet, lääketieteet ja tekniset tieteet. Porvoo: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23106-1.
  • Tiitta, Allan: Sinisten maisemien mies. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tiitta 2011, s. 16, 19.
  2. Tiitta 2011, s. 20–22.
  3. Tiitta 2011, s. 26–28.
  4. a b c d e f g h i Paasi, s. 276–278
  5. Tiitta 2011, s. 33.
  6. Tiitta 2011, s. 35–36.
  7. Tiitta 2011, s. 38–39.
  8. Tiitta 2011, s. 41.
  9. Tiitta 2011, s. 106.
  10. Tiitta 2011, s. 52–53.
  11. Tiitta 2011, s. 60–61.
  12. a b Tarmio, s. 53.
  13. Tiitta 2011, s. 70–71.
  14. Tiitta 2011, s. 72–74.
  15. Granö 1989, s. 206.
  16. a b Tiitta 2011, s. 84–85.
  17. Granö 1989, s. 207.
  18. Tiitta 2011, s. 86–89.
  19. Tiitta 2011, s. 91.
  20. a b c Rossi.
  21. a b c Granö 1989, s. 208–210.
  22. Tiitta 2011, s. 134.
  23. a b c d e Granö 1998.
  24. Tiitta 2011, s. 138, 140.
  25. Tiitta 2011, s. 143–144.
  26. Tiitta 2011, s. 173–177.
  27. Tiitta 2011, s. 149.
  28. Tiitta 2011, s. 204.
  29. Tiitta 2011, s. 217.
  30. Tiitta 2011, s. 207.
  31. Tiitta 2011, s. 246–247.
  32. a b Tiitta 2011, s. 248–250.
  33. a b Tiitta 2011, s. 294
  34. Tarmio, s. 65.
  35. Tiitta 2011, s. 334.
  36. Tiitta 2011, s. 338–339.
  37. a b c d Oivallus 07/05: Maisema kaikilla aisteilla Helsingin yliopisto. Viitattu 1.2.2013.
  38. Tiitta 2011, s. 350–351, 358–359.
  39. Tiitta 2011, s. 382.
  40. Tiitta 2011, s. 385–386.
  41. Tiitta 2011, s. 388.
  42. Tiitta 2011, s. 391.
  43. Tiitta 2011, s. 394.
  44. Tiitta 2011, s. 396–397.
  45. Tiitta 2011, s. 399.
  46. Tiitta 2011, s. 403–405.
  47. Tiitta 2011, s. 421.
  48. a b Tiitta 2011, s. 422–423.
  49. Tiitta 2011, s. 430–432.
  50. Tiitta 2011, s. 436.
  51. Tiitta 2011, s. 448–455.
  52. Tiitta 2011, s. 468–470.
  53. Tiitta 2011, s. 472.
  54. Tiitta 2011, s. 107.
  55. Tiitta 2011, s. 125–126.
  56. Tiitta 2011, s. 140.
  57. Tiitta 2011, s. 145.
  58. Tiitta 2011, s. 267.
  59. Tiitta 2011, s. 433–434.
  60. Virtanen, Keijo: Granö, Olavi (1925 – 2013) (maksullinen artikkeli) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 8.6.2004 (päivitetty 23.4.2013). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  61. Tiitta 2011, s. 268–270.
  62. a b c Tiitta 2011, s. 464–466.
  63. Turun yliopiston ja Tarton yliopiston Granö-keskus Granö-keskus. Viitattu 16.1.2013.
  64. Käytöstä Granö-keskus. Viitattu 16.1.2013.
  65. Granö-luennot Granö-keskus. Viitattu 16.1.2013.
  66. a b Tiitta 2000, s. 318–319.
  67. a b c d Granö 1989, s. 210–211.
  68. Tiitta 2000, s. 320.
  69. Granö, Johannes Gabriel: Pure Geography. Edited by Olavi Granö and Anssi Paasi. Baltimore – London: Johns Hopkins University Press, 1997. ISBN 0-8018-5591-8.
  70. Tiitta 2011, s. 427.
  71. Tiitta 2011, s. 91.
  72. Hacklin, Saara: Lähiö Helsingin taidemuseo. Viitattu 24.2.2013.
  73. Tiitta 2011, s. 215.
  74. a b Tiitta 2011, s. 190–192.
  75. Linkola, Hannu: Granön Altai ilmestynyt venäjäksi. Terra, 2012, 124. vsk, nro 4, s. 271-272. Helsinki: Suomen maantieteellinen seura.
  76. Tiitta 2011, s. 194–195.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Granö, Olavi (toim.): Origin of Landscape Science. J. G. Granö and a new pure geography for a new state. Collection of papers edited by Olavi Granö. Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja 167. Turku: Turun yliopistosäätiö, 2003. ISBN 951-984458-5-2.
  • Granö, Olavi (toim.): References to the work of J. G. Granö. Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja A 170. Turku: Turun yliopiston maantieteen laitos, 2005. ISBN 951-29-2903-1.