Amerikansuomalaiset

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Amerikansuomalainen)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Amerikansuomalaiset
Väkiluku 649 107 (v.2011)
Asuinalueet Flag of Michigan.svg Michigan
Flag of Florida.svg Florida
Flag of Minnesota.svg Minnesota
Flag of Wisconsin.svg Wisconsin
Flag of Massachusetts.svg Massachusetts
Flag of Oregon.svg Oregon
Flag of Washington.svg Washington
Flag of Ohio.svg Ohio
Kielet suomi, ruotsi, englanti, amerikansuomi
Uskonnot luterilaisuus

Amerikansuomalaiset ovat Pohjois-Amerikassa asuvia suomalaisia.[1] Amerikansuomalaisia ovat Suomesta Amerikkaan, yleensä Yhdysvaltoihin lähteneet henkilöt, jotka ovat jääneet Amerikkaan asumaan ja ainakin jossain määrin kotiutuneet sinne omaksuen paikallisen kulttuurin ja kielen. Osa muuttajista on pyrkinyt sulautumaan valtakulttuuriin, mutta osa on pitänyt kiinni suomalaisista erityispiirteistään eikä ottanut edes Yhdysvaltain kansalaisuutta. Amerikansuomalaisiksi voidaan laskea myös suomalaisille vanhemmille Amerikassa syntyneet lapset eli toisen polven amerikansuomalaiset. Joskus amerikansuomalaisiin luetaan myös sellaisia ihmisiä, joilla on tietoa suomalaisista juuristaan ja halua säilyttää jotain omasta suomalaisuudestaan.[2]

Amerikansuomalaisten yhteisö muodostui 1860-luvulla alkaneen suuren siirtolaisaallon seurauksena, jolloin vajaan sadan vuoden aikana Suomesta Pohjois-Amerikkaan muutti noin 400 000 siirtolaista. Jo 1600-luvulla oli Uuden Ruotsin siirtokuntaan syntynyt muutaman sadan suomalaisen yhteisö, mutta se sulautui 1700-luvulla amerikanenglantilaisiin.

Amerikansuomalaiset perustivat uuteen kotimaahansa suomalaiskortteleita, joissa käytettiin suomen kieltä ja pidettiin yllä suomalaista kulttuuria. Amerikansuomalainen elämä alkoi hiipua ensimmäisen siirtolaissukupolven kadotessa 1900-luvun puolivälissä. Toisen polven amerikansuomalaiset ottivat käyttökielekseen englannin ja puhuivat suomea enää kotioloissa. Kolmannen sukupolven amerikansuomalaiset ovat yleensä jo täysin amerikkalaistuneet, vaikka jotkut heistä ovatkin tietoisia suomalaisista juuristaan.

Suomalaissukuisia ihmisiä asuu nykyisin paljon erityisesti Michiganissa, Minnesotassa ja Floridan Lake Worthissa.

Lukumäärä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen polven amerikansuomalaisia eli Suomessa syntyneitä ja 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkuvuosikymmenien välillä Amerikkaan muuttaneita oli 400 000, ehkä jopa 500 000.[3]

Vuoden 2010 väestönlaskennassa itsensä ainakin osittain suomalaistaustaiseksi ilmoitti 680 000 yhdysvaltalaista. Heistä 230 000 ei ilmoittanut muita sukujuuria kuin suomalaiset.[4] Kanadassa suomalaistaustaisiksi ilmoitti itsensä 140 000 ihmistä.[5] Jälkimmäisiä kutsutaan kanadansuomalaisiksi.

Suomen kieltä osaavien määrä on todennäköisesti suomalaisia sukujuuria omaavien osuutta pienempi.[6] Vuoden 2009–2013 tietojen mukaan Yhdysvalloissa suomea käytti kotikielenä 26 000 ihmistä.[7] Kanadan väestönlaskennassa 2011 suomea äidinkielenään puhui 17 000 ihmistä.[8]

Suomalaisten suosimat alueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaista sukujuurta olevan väestön prosenttiosuudet Yhdysvaltain piirikunnissa vuonna 2000. Michigan ja Minnesota ovat olleet merkittävimmät suomalaisten muuttoalueet.

Keskilänsi ja suurten järvien alue ovat perinteisesti olleet alueita, joilla amerikansuomalaisia on ollut runsaasti. Yhdysvalloissa Michigan ja Minnesota ovat olleet merkittävimmät suomalaisten muuttoalueet.[9] Merkittävä suomalaiskeskittymä on Michiganin yläniemimaalla. Copper Countrylla (Kuparisaari) sijaitsevaa Hancockia voi kutsua suomalaisten pääkaupungiksi, sillä siellä on toiminut suomenkielinen, alkujaan pappeja kouluttanut Suomi Opisto, nykyiseltä nimeltään Finlandia University. Suomalaissiirtolaisten perinteiden tallentaja Finnish American Heritage Center toimii niin ikään Hancockissa.[10] Hancockin lähistöllä on lukuisia nimeltään suomalaisia kyliä, kuten Nisula, Toivola ja Tapiola.[9]

Kanadan tihein suomalaisalue on Port Arthur ympäristöineen Ontariossa. Suomalaisia muutti myös Sudburyyn, Torontoon, Sault Ste Marieen, Timminsiin, Montrealiin ja Vancouveriin.[11]

Michiganin yläniemimaan suomalaissiirtolaisilla oli hyvät suhteet alkuperäisväestöön ojibwayintiaaneihin, josta osoituksena ovat monet seka-avioliitot.[12] Seka-avioliittojen jälkeläiset ovat usein vaalineet enemmän intiaani- kuin suomalaisjuuriaan. Yläniemimaalla monilla ojibwayheimon jäsenillä on suomalainen sukunimi. Osaa suomalaisten ja intiaanien jälkeläisistä kutsutaan fintiaaneiksi.[13]

Merkittävä suomalaisyhteisö on myös Floridassa Lake Worthin seudulla, jossa asuu noin 30 000 amerikansuomalaista.[14] Floridassa ei vielä 1900-luvun alussa asunut juuri lainkaan suomalaisia, mutta moni suomalaissiirtolainen muutti sinne eläköidyttyään. Suomestakin alkoi muuttaa Floridaan eläkeläisiä 1970-luvulla.[15]

Katso myös: Suomalaiset Ohiossa

Muuttoliikkeen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset suomalaissiirtolaiset Uuteen Ruotsiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisiä suomalaisia siirtolaisia muutti 1600-luvulla Uuteen Ruotsiin Delawarejoen varrelle.

Ensimmäiset Pohjois-Amerikkaan muuttaneet suomalaiset asettuivat Ruotsin siirtokuntaan Uuteen Ruotsiin Delawarejoen varrella. Moni heistä oli Ruotsin salomaiden metsäsuomalaisia, jotka oli pakotettu muuttamaan pois kotiseuduiltaan. Jo keväällä 1640 siirtokuntaan rantautuneessa ensimmäisessä siirtolaislaivassa oli mukana suomalaisia, joista nimeltä tunnetaan merimies Maunu Anderson ja ahvenanmaalainen Lars Anderson. Myöhemmillä laivoilla heitä tuli paljon lisää, ja heidän määränsä ohitti lopulta ruotsalaistenkin määrän. Kun sana kiiri Suomeen Amerikan hyvistä viljelysmaista, vuoden 1649 laivaan ilmoittautui vapaaehtoisesti jo parisataa suomalaista, eivätkä kaikki halukkaat enää päässeet mukaan.[16]

Uuden Ruotsin käyttökieli oli suomalaisten suuresta osuudesta huolimatta alusta pitäen ruotsi, mutta suomea puhuttiin kotioloissa. Siirtokunta siirtyi ensin hollantilaisten ja vuonna 1664 lopulta englantilaisten haltuun. Nelisatapäiseksi siirtokunnan lopussa kasvanut suomalaisjoukko sulautui 1700-luvulla kokonaan lukumääräisesti suurempaan englantilaisväestöön, suomen kieli katosi ja sukunimet englantilaistuivat. Joitain suomalaisuuteen viittaavia paikannimiä on säilynyt, kuten Mullica Hill, alun perin Mulikkamäki. Alueella on myös suomalaisuudesta muistuttavia muistomerkkejä. Wilmingtonissa sijaitseva Pyhän kolminaisuuden kirkko on koko Yhdysvaltain vanhin edelleen pystyssä oleva kirkko, joka on rakennettu osin suomalaisvoimin.[17]

1650-luvulla Uuteen Ruotsiin saapuneen Martti Marttisen pojanpojanpoika John Morton (s. 1726) oli vuonna 1776 yksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista. Hänen muistoaan vaalitaan edelleen niin Yhdysvalloissa kuin sukunsa kotiseudulla Rautalammillakin.[18]

Siirtolaisuuden hiljaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Delawaren muutamat sadat suomalaiset olivat sulautuneet englantilaisiin, Suomesta lähti ennen 1860-lukua Amerikkaan vain satunnaisia siirtolaisia. Kalifornian kultaryntäykseen 1848–1855 osallistui noin 50 suomalaista merimiestä, jotka olivat jättäneet aluksensa Yhdysvaltain satamissa.[19]

1800-luvun alkupuolella suomalaisia muutti myös Alaskaan, joka oli tuolloin Venäjän omistama. He saivat elantonsa etupäässä kalastuksesta ja turkiksista. Kaksi suomalaista toimi Alaskan kuvernööreinäkin. Yksi suomalaiskekuksista oli Sitka, jonne suomalaiset rakensivat kirkon. Kun Yhdysvallat osti Alaskan Venäjältä vuonna 1867, siellä asuneet suomalaiset muuttivat muualle Yhdysvaltoihin tai Kanadaan tai palasivat takaisin Suomeen. Alaskaan muutti taas suomalaisia, kun sieltä löydettiin kultaa.[20]

Siirtolaisuuden suuri aalto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset lähtijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen syrjäisen sijainnin vuoksi suomalaiset eivät olleet mukana vielä Amerikan-siirtolaisuuden suuren aallon ensimmäisillä vuosikymmenillä.[21] Laaja siirtolaisuus Suomesta Amerikkaan alkoi vasta 1860-luvulla. Ensimmäiset tämän ”toisen vaiheen” siirtolaisista olivat Suomesta Pohjois-Norjaan muuttaneita ja siellä kaivoksissa työskennelleitä. Pohjois-Norjan kaivosten alkaessa ehtyä Yhdysvaltojen sisällissodan vuoksi Pohjois-Michiganin Kuparisaaren kaivoksissa vallitsi työvoimapula, ja Pohjois-Norjassa liikkui amerikkalaisia värväreitä.[22]

Lähtijöiden määrät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomesta lähti vuosina 1860–1944 erään arvion mukaan noin 370 000 siirtolaista Pohjois-Amerikkaan.[23] On mahdollista, että lähtijöitä olisi ollut yli 400 000, jopa 500 000.[3] 1870-luvulla Suomesta Amerikkaan lähti 3 000 siirtolaista, 1880-luvulla 36 000, 1890-luvulla 60 000, 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä 150 000, 1910-luvulla 80 000 ja 1920-luvulla 60 000.[24]

Suomalaisia muutti Amerikkaan sekä absoluuttisesti että suhteellisesti vähemmän kuin ruotsalaisia (yli miljoona) ja norjalaisia (750 000). Tanskasta Amerikkaan muutettiin yhtä paljon kuin Suomesta. Suomalaissiirtolaisten osuus kaikesta Euroopasta lähteneestä amerikansiirtolaisuudesta oli alle yksi prosentti.[25]

Keitä lähtijät olivat?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen läänit 1800-luvulla. Yli puolet siirtolaisista lähti Vaasan läänistä (4).

Vuosina 1870–1914 Amerikan-siirtolaisista 52 prosenttia lähti Vaasan läänistä (kartassa numero 4), 16 prosenttia Oulun läänistä (10), 15 prosenttia Turun ja Porin läänistä (1), 5,3 prosenttia Viipurin läänistä (13), 4,4 prosenttia Uudenmaan läänistä (2), 3,3 prosenttia Kuopion läänistä (8), 2,9 prosenttia Hämeen läänistä (3) ja 1,6 prosenttia Mikkelin läänistä (6).[26]

Siirtolaisiksi lähteneistä noin 63 prosenttia oli miehiä, joista yli kaksi kolmasosaa 15–34-vuotiaita. Miesten osuus oli suurimmillaan muuttoaallon alkuvuosikymmeninä.[27] Muuttoaallon alkuvaiheessa saattoi kokonainen perhe lähteä yhdessä, mutta myöhemmin yleensä mies lähti edeltä ja ansaittuaan riittävästi maksoi vaimonsa ja lapsensakin Amerikkaan.[28]

Lähtijöistä 80–90 prosenttia oli maaseudulta.[26] Ammattiryhmittäin vuosien 1893–1914 välillä lähteneet olivat mäkitupalaisia (27 %), talollisten lapsia (24 %), työväestöä (20 %), torppareiden lapsia (10 %), talollisia (5 %) ja torppareita (3 %).[29]

Suomalaisia muutti Amerikkaan myös Suomen rajojen ulkopuolelta, eniten naapurimaista Norjasta, Ruotsista ja Venäjältä. Heihin kuului muun muassa ruijansuomalaisia ja värmlanninsuomalaisia. Lisäksi Pietarista lähti satoja suomalaisia käsityöläisiä. Suomalaisten lisäksi Suomesta lähti Amerikkaan myös enintään muutama kymmenen Suomen juutalaista.[30]

Lähdön syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisilla oli monia syitä lähteä Amerikkaan. Yleisiä syitä olivat kiristynyt asevelvollisuuslaki, Venäjän sortotoimet, väestönkasvu, ansaintakeinojen väheneminen maaseudulla ja kylissä sekä toive rikastumisesta ja noususta yhteiskunnallisessa arvossa. Kun tiedonvälitys kehittyi uuden ajan alkaessa, moni suomalainen huomasi elämänsä olevan alkeellista ja alkoi kaivata kehittyneempään paikkaan. Jotkut lähtivät koettuaan jonkin henkilökohtaisen vastoinkäymisen Suomessa. Lähtijöitä houkuttelivat myös värvärit sekä Amerikasta Suomeen kirjoittelevien kuvaukset, joissa Amerikkaa usein ylistettiin.[31]

Suurin osa lähti Pohjanmaalta, mille on esitetty useita selityksiä. Pohjanmaan talous oli joutunut 1800-luvun puolivälissä vaikeuksiin, kun tervan kysyntä oli vähentynyt purjelaivojen korvautuessa höyrylaivoilla. Muualla Suomessa sen sijaan saha- ja selluloosateollisuuden nousu vauhditti teollisuutta ja taloutta, joten työntöpainetta ulkomaille ei ollut yhtä paljon. Pohjanmaan väkiluku oli samalla kasvanut, mikä yhdessä tervakriisin kanssa johti massatyöttömyyteen. Pohjanmaalla muodostui myös perinteeksi lähteä etsimään töitä juuri Amerikkaan, eikä esimerkiksi Helsinkiin, kuten Savossa. Pohjanmaalta oli myös rannikkoseutuna hyvät yhteydet Ruotsiin ja Norjaan, joista Amerikkaan oli myös tapana muuttaa runsain joukoin. Aikoinaan pohjalaisten lähtöintoa selitettiin myös pohjalaisella kansanluonteella, johon kuului esimerkiksi vapaudenrakkaus.[32]

Lähtijöitä oli niin paljon, että Suomessa alettiin puhua ”Amerikan-kuumeesta”. Jotkut olivat huolissaan muuttoaallon vaikutuksesta Suomen väestömäärään.[31]

Muuttomatka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hulliin lähdössä oleva S/S Urania Hangon satamassa vuonna 1893, kannellaan 509 siirtolaista matkalla Amerikkaan.

Suomalaiset joutuivat aluksi ostamaan matkalippunsa Ruotsista tai Norjasta, kunnes ostaminen tuli vuonna 1886 mahdolliseksi myös Suomessa. Jotkut saivat prepaid-matkalipun Yhdysvalloista laivayhtiöiden asiamiehiltä, jotka olivat yleensä amerikansuomalaisia liikemiehiä.[33] Monet laivayhtiöt kilpailivat Suomessa asiakkaista 1890-luvulle asti, kunnes Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö solmi yhteistyösopimukset usean yhtiön kanssa ja aloitti vuonna 1891 säännölliset siirtolaiskuljetukset. SHO sai pian kymmeneksi vuodeksi monopolin siirtolaisliikenteessä Suomesta. Sen jälkeen se sai kilpailijoita, mutta se kuljetti pienimmilläänkin vuonna 1929 vielä yli puolet Suomesta lähteneistä siirtolaisista.[34]

1870- ja 1880-luvulla suomalaissiirtolaiset purjehtivat yleensä suomalaisella rannikkolaivalla jostain Pohjanlahden satamasta ensin Tukholmaan ja jatkoivat sieltä Göteborgin kautta Englantiin. 1880-luvulla suosituimmaksi lähtösatamaksi alkoi vakiintua Suomen etelärannikon Hanko, jonne oli saatu rautatieyhteys Pohjanmaalta. Vuodesta 1891 alkaen matkustaminen Ruotsin kautta kuihtui kokonaan.[35]

Matkalippu Hangosta New Yorkiin maksoi vuonna 1899 halvimmillaan 155 silloista markkaa. Matkalle tarvittiin passi, hiukan matkatavaroita sekä rahaa, joka vaadittiin tulosatamassa maahanpääsyyn. Pieni osa käännytettiin takaisin jonkin sairauden vuoksi jo Hangon satamassa ja osa myös tulosatamassa.[36]

Niin kauan kuin suomalaissiirtolaiset vielä kulkivat Ruotsin kautta, yleisintä oli lähteä kesä- tai heinäkuussa, jolloin laivat kulkivat Ruotsiin. Kun Hangon-reitti yleistyi ja aukesi myös talveksi, muuttoliike jakautui tasaisemmin vuoden ympäri. Ensimmäisen maailmansodan aikoihin yleisintä oli lähteä Amerikkaan keväisin. Myös syksyisin lähdettiin melko usein, sillä silloin Amerikassa alkoi metsätyösesonki. Naisten töillä ei ollut yhtä selvää sesonkivaihtelua kuin miesten töillä. Myös Yhdysvaltain nousu- ja laskukausien vaihtelut muutaman vuoden välein vaikuttivat lähtijöiden määrään. Tilapäistä vaikutusta siirtolaisuuteen oli myös esimerkiksi vuoden 1893 koleraepidemialla ja satunnaisilla työtaisteluilla Yhdysvalloissa.[37]

Suomalaissiirtolaiset purjehtivat yleensä Hangosta Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön laivoilla ensin Hulliin Englantiin. Sieltä he jatkoivat junalla rannikolle Southamptoniin tai Liverpooliin, missä he nousivat valtamerilaivaan, joka vei heidät New Yorkiin, Bostoniin tai Kanadan Halifaxiin.[26] Koko matka Suomesta kotipaikkakunnalta Pohjois-Amerikan satamakaupunkiin vei noin kaksi viikkoa.[38]

Moni jäi New Yorkiin, mutta osa jatkoi suunnitellusti edemmäs sisämaahan, kuten pohjoisen tukkikämppiä ja kaivoksia kohti.[39]

Määränpäät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hancock oli yksi Michiganin suomalaiskaupungeista. Suomi Collegen päärakennus Hancockissa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Suomalaiset hakeutuivat usein keskenään samoille seuduille, joille syntyi pieniä tai suuria suomalaisyhteisöjä. Suomalaiset suosivat itärannikkoa ja pohjoisia osavaltioita, kuten Michigania, Minnesotaa, New Yorkia ja Massachusettsia. Myös länsirannikolle ja keskivaltioihin muutti suomalaisia. Etelään suomalaisia ei juurikaan muuttanut.[40]

Vuonna 1900 Yhdysvalloissa asuneista 62 641 Suomessa syntyneestä siirtolaisesta 89 prosenttia asui joko Michiganissa, Minnesotassa, Massachusettsissa, New Yorkissa, New Jerseyssä, Ohiossa, Pennsylvaniassa, Wisconsinissa, Illinoisissa, Montanassa, Washingtonissa, Oregonissa tai Kaliforniassa.[41] Vuonna 1930/1931 ensimmäisen ja toisen sukupolven amerikansuomalaisten (yhteensä 320 500 henkeä) asuinpaikkoina yleisimpiä olivat Michigan (23,2 %), Minnesota (18,9 %), New York (8,5 %), Massachusetts (8,4 %) ja Washington (6,9 %). Kanadansuomalaisista tuolloin asui Ontariossa 62,3 prosenttia ja Brittiläisessä Kolumbiassa 15,0 %.[42]

Pohjois-Michiganin suomalaispaikkakunnista suurimpia olivat Calumet, Hancock, Marquette, Negaunee, Crystal Falls, Ishpeming ja Ironwood. Myös Detroitiin muutti tuhansia suomalaisia kaupungin autoteollisuuden kasvun myötä. Minnesotassa suomalaisia asui paljon Duluthissa, Minneapolisissa, Elyssä, Hibbingissä ja Virginiassa. Suomalaisten suosimia lännen kaivospaikkakuntia olivat Etelä-Dakotan Lead, Montanan Butte, Wyomingin Carbon, Idahon Mullan, Utahin Salt Lake City ja Coloradon Denver. Kalifornian suomalaiskeskuksia olivat San Francisco, Los Angeles, Fort Bragg ja Reedley. Oregonissa suomalaisia asettui etenkin Astoriaan ja Portlandiin ja Washingtonissa Aberdeeniin ja Seattleen. Itärannikolla suomalaisia oli eniten New Yorkin kaupungissa, etenkin Brooklynin Finntownissa ja Harlemissa. Massachusettsin suurin suomalaiskaupunki oli Fitchburg.[43]

Muuttoaallon hiipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1921 Yhdysvalloissa säädettiin ensimmäinen siirtolaisten maahanmuuttolaki, jonka seurauksena siirtolaisia hyväksyttiin maahan kiintiöittäin lähtömaiden mukaan. Suomen vuosikiintiöksi määrättiin 3 921 tulijaa, ja vuoden 1924 laissa Suomen kiintiö alennettiin 471 henkilöön. Siirtolaisuus Yhdysvaltoihin tyrehtyi lopulta lähes kokonaan 1930-luvun laman johdosta. Kanadan-siirtolaisuus kuitenkin jatkui.[26]

Viimeinen suuri suomalaisten muuttoaalto Pohjois-Amerikkaan koettiin toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkuvuosina, ja pääasiallisena kohdemaana oli nyt Yhdysvaltain sijasta Kanada. Vuosien 1940 ja 1960 välillä Suomesta muutti Kanadaan noin 15 200 henkilöä, mutta Yhdysvaltoihin alle puolet tästä eli noin 6 300 henkilöä.[44] Huippuvuonna 1951 Kanadaan muutti 5 210 ja Yhdysvaltoihin 289 henkeä.[45]

Uusimmat siirtolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia on muuttanut 1900-luvun lopullakin Pohjois-Amerikkaan opiskelemaan, työskentelemään tai perustaakseen perheen. Suuren siirtolaisaallon muuttajista poiketen uudemmat muuttajat ovat usein korkeasti koulutettuja eri alojen ammattilaisia, kuten tutkijoita, liikemiehiä ja teknisiä asiantuntijoita. Myös paljon taiteilijoita ja urheilijoita, kuten jääkiekkoilijoita, on siirtynyt Suomesta Amerikkaan. Moni uudemmista siirtolaisista ei ole aikeissa jäädä Amerikkaan pysyvästi.[46]

Paluumuutto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkut suomalaissiirtolaiset olivat suunnitelleet viettävänsä Amerikassa vain ne viisi vuotta, jotka ulkomaanpassi oli voimassa. Toiset suunnittelivat paluuta Suomeen rikastuttuaan. Jotkut muuttivat jäädäkseen. Jotkut palasivatkin Suomeen ja ostivat rahoillaan oman tilan. Neljä viidesosaa siirtolaisista jäi kuitenkin Amerikkaan pysyvästi ja kävi Suomessa enää vain vierailuilla.[47]

Paluumuuttajien joukossa oli niin onnistujia kuin epäonnistujiakin. Muutama hyödynsi Amerikassa saamiaan kokemuksia ja perusti menestyvän yrityksen Suomessa. Esimerkiksi Abel Adams perusti Adams Filmi -elokuvayhtiön, John Nordberg suurehkon rakennusyhtiön ja John Wickström Vaasaan moottoritehtaan. Moni paluumuuttaja toimi Suomessa aktiivisesti politiikassa, kuten Oskari Tokoi, Yrjö Sirola ja Niilo Wälläri. Kulttuurivaikutteita Suomeen toi palatessaan muun muassa jazzmuusikko Tom Tuomikoski. Myös Suomen ensimmäiset vapaamuurariloosit 1920-luvulla olivat siirtolaisten perustamia.[48]

Eräs takaisinmuuttajaryhmä oli Yhdysvalloista Neuvostoliittoon 1920–1930-luvulla palanneet, joita arvioidaan olleen noin 5 000–12 000. Heidän motiivinsa olivat aatteellisia, ja Neuvostoliiton poliittinen johto tuki ”paluumuuttoa”. Joidenkin amerikansuomalaisten keskuudessa syntyi 1930-luvun alussa ”Karjalan kuume”, joka sai heidät muuttamaan Neuvostoliittoon 1920- ja 1930-luvulla ja perustamaan sinne useita suomalaiskommuuneja. Kommuuni Kylväjä perustettiin vuonna 1922 Rostovin lähelle Valko-Venäjälle. Itä-Karjalassa sijaitsivat ainakin Aunuksen Säde-kolhoosi, Hiilisuo Petroskoin lähellä ja Vonganperä Uhtualla.[49] Monien lähtijöiden osaksi koituivat kuitenkin Stalinin puhdistukset 1930-luvun lopulla.[50]

Elämä Amerikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotoutuminen ja amerikkalaistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Imatra-yhdistyksen jäseniä Fort Hamiltonissa kesällä 1894.

Suomalaissiirtolaiset muuttuivat uudessa kotimaassaan ennen pitkää enemmän tai vähemmän amerikkalaisiksi, jokainen omaan tahtiinsa. Jotkut pysyttelivät virallisesti ja kulttuurisestikin suomalaisina. Amerikansuomalaisten identiteetti muodostui kahdesta kulttuurista, joiden erilaisia tapoja ja perinteitä yhdisteltiin. Jo muutamassa vuosikymmenessä amerikansuomalainen kulttuuri oli alkanut selvästi erkaantua vanhan maan kulttuurista. Yksilön sopeutumiseen vaikutti paljon se, muuttiko siirtolainen suureen finntowniin muiden suomalaisten joukkoon vai asuiko hän omillaan keskellä paikallisten kultturia. Työelämään siirtyminen ja siellä englannin kielen opetteleminen edesauttoivat amerikkalaistumista.[51]

Moni siirtolainen otti Yhdysvaltojen kansalaisuuden saadakseen äänestysoikeuden ja muut kansalaisuusoikeudet tai nauttiakseen halvemmista tullimaksuista matkustaessaan Suomeen ja takaisin. Yhdysvaltoja uutena kotimaanaan pitäville kansalaisuuden vaihto oli luonnollinen askel.[52]

Aikoinaan siirtolaisuus oli kollektiivista. Suomalaiset muuttivat asumaan yhteisille seuduille, tavallisesti Yhdysvaltojen pohjoisosiin. Oma väki huolehti maahan tulleiden kotouttamisesta. Myös Yhdysvaltoihin perustettiin muutamia utopistisia ihanneyhteisöjä. Työväenliikkeen osuustoiminta-aate synnytti Kaliforniaan osuusfarmin, joka perustettiin vuonna 1912 ja Georgiaan osuusfarmin vuonna 1921.[53]

Yhteisöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brooklynin Finntownissa toimineen Imatra-yhdistyksen voimistelu- ja urheiluseura Kullervon jäseniä.

Suomalaisten kortteleita suurissa kylissä ja kaupungeissa kutsuttiin finntowneiksi, joita eri puolilla Yhdysvaltoja oli kymmeniä. Niissä oli suomalaisten ylläpitämiä palveluita, vähintään osuuskauppa, kirkko ja haali, mutta suuremmissa finntowneissa myös esimerkiksi suomalaisia saunoja ja ravintoloita.[54]

Haalit olivat saleja tai seurantaloja, joissa amerikansuomalaiset järjestivät yhteisiä tapaamisia, kokouksia ja juhlia, vaalivat suomalaisia perinteitä, urheilivat, harjoittelivat, pitivät häitä ja tekivät politiikkaa. Haaleille kokoonnuttiin suurella joukolla etenkin juhla-aikoina, kuten jouluna ja juhannuksena. Suomalaissiirtolaisuuden alkuvuosina 1800-luvun lopulla haalit olivat etenkin raittiusseurojen käytössä. 1900-luvun alussa, kun amerikansuomalaisten uskonnollisuus alkoi hiipua, haaleista tuli enemmänkin amerikansuomalaisten yleisiä juhla- ja tapaamispaikkoja, jotka oli tarkoitettu vapaa-ajan huvitteluun.[55] Myös sosialistit ottivat useita haaleja omaan käyttöönsä hankittuaan ensin enemmistön raittiusseuran jäsenistössä.[56]

Työ[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikansuomalaiset muuttivat uuteen kotimaahansa töitä tekemään. Suomalaismiehet aloittivat usein vaihtuvilla ruumiillisilla töillä ja pyrkivät säästämään rahaa oman pientilan ostoon. Työt olivat usein raskaita ja joskus myös vaarallisia. Miehet työskentelivät usein etenkin kaivostöissä ja metsätöissä, jotkut rautatien rakentajina. Länsirannikon pohjoisissa osissa moni työskenteli kalastajana tai kalanpakkaajana. Kaupunkeihin muuttaneet miehet ja naiset työskentelivät usein tehtaissa. Jotkut ryhtyivät kapakoitsijoiksi, räätäleiksi, suutareiksi tai kellosepiksi suomalaisyhteisöihin. Pieni osa työskenteli suomenkielisissä lehdissä. Suomalaisnaisten työt olivat yleensä sisätöitä, ja heitä toimi paljon kotiapulaisina sekä ravintola- ja majoituspalveluissa. Naimisissa olleet olivat usein kotirouvana. Ajan myötä jotkut amerikansuomalaiset nousivat yhteiskunnallisessa asemassaan ja saattoivat vaurastua, mutta tästä pääsi nauttimaan yleensä vasta siirtolaisten toinen sukupolvi.[57]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1891 rakennettu suomalainen luterilainen kirkko Leadissä, Etelä-Dakotassa.

Koska Amerikassa oli uskonnonvapaus, suomalaissiirtolaisten uskonelämään syntyi hajaannusta. Suomalaisten luterilaisuus jakautui Amerikassa kolmeen pääsuuntaukseen: Suomi Synodiin, Kansalliskirkkoon ja lestadiolaisiin. Jotkut liittyivät amerikkalaisiin kristillisiin liikkeisiin. Moni suomalainen jättäytyi kokonaan kirkon ulkopuolelle. 1900-luvun alkupuolella kirkon piiriin kuului noin neljännes amerikansuomalaisista, ja monille heistä uskonto oli keskeinen asia elämässä. Moni suomalaiskirkko autioitui, kun amerikansuomalaisten toinen sukupolvi ei enää käynyt jumalanpalveluksissa.[58]

Järjestötoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkoon liittyi läheisesti raittiustoiminta, joka oli hyvin näkyvässä osassa amerikansuomalaisessa elämässä 1900-luvun vaihteessa.[59] Raittiusliikkeelle nähtiin tarvetta, koska suomalaiset joivat Amerikassa enemmän kuin muut siirtolaisryhmät, kapakoita oli tiheässä, ja joskus syntyi humalaisia puukkotappeluita kapakassa tai kadulla. Ensimmäinen suomalaisten oma raittiusseura Pohjantähti perustettiin vuonna 1885 Hancockin seudulla. Seuroja perustettiin pian lisää, ja vuonna 1888 perustettiin raittiusseurojen keskusjärjestö Suomalainen-Kansallis-Raittius-Weljeysseura-Amerikassa. Keskusjärjestöön liittyi kaikkiaan 161 raittiusseuraa, ja vuonna 1908 raittiusseuroja oli kaiken kaikkiaan 245. Raittiusseurat olivat parin vuosikymmenen ajan hyvin näkyvässä osassa amerikansuomalaisten vapaa-ajan vietossa. Raittiuden ja muiden kunnollisten elintapojen edistämisen ohella ne tarjosivat jäsenilleen monenlaisia harrastusmahdollisuuksia, ja niillä oli kirjastoja, haaleja ja ravintoloita. Suomalaisten raittiusliikkeet alkoivat 1910-luvulla kadota monelta paikkakunnalta, ja 1930-lukuun mennessä liike oli jo kutistunut melko pieneksi.[60]

Työväen Imatra-aate syntyi vuonna 1890, kun New Yorkissa perustettiin ei-marxilainen Imatra-yhdistys. Imatra-aate alkoi levitä voimakkaammin 1900-luvun alkuvuosina, ja vuonna 1903 perustettiin Imatra-liitto, johon kuului parhaimmillaan 32 jäsenyhdistystä.[61]

Amerikansuomalaiset naiset alkoivat perustaa naisyhdistyksiä vuodesta 1894 alkaen. Ensimmäiset niistä toimivat Astoriassa, San Franciscossa, New Yorkissa ja Calumetissa, mutta pian naisyhdistyksiä perustettiin moneen muuhunkin kaupunkiin. Naisyhdistykset julkaisivat naistenlehtiä, joita toimi yhteensä kolme, pitivät sunnuntaikoulua ja englanninkielistä koulua, perustivat kirjastoja sekä jakoivat sairas- ja hautausapua. Vuonna 1902 perustettu Kalevan Naiset pyrki ensisijaisesti vaalimaan suomalaista kulttuuria. Naisia toimi omien yhdistystensä lisäksi muiden suomalaisjärjestöjen, seurakuntien ja työväenyhdistysten erillisissä naisten toimikunnissa ja osastoissa.[62]

Suomalaisuuden vaaliminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niin Suomi-Synodi kuin työväenliikekin pyrkivät vaalimaan ja säilyttämään suomalaisuutta siirtolaisten keskuudessa. Suomen kielen taitoa pyrittiin säilyttämään amerikansuomalaisten perustamien koulujen avulla, joista ensimmäinen perustettiin vuonna 1873 Calumetissa. Seurakunnat perustivat myös pyhäkouluja, ja kesäkouluja perustivat niiden lisäksi myös raittiusseurat ja työväenliike. Suomenkielinen Suomi-Opisto aloitti toimintansa vuonna 1896 ja Kansan Opisto vuonna 1903.[63]

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1920 arviolta noin 60 000 Suomessa syntyneellä miehellä ja naisella oli äänioikeus Yhdysvaltain vaaleissa.[64] Suomalaissiirtolaiset kannattivat Yhdysvalloissa yleensä republikaanista puoluetta aina 1910-luvun lopulle asti. Sen jälkeen sosialistinen liike alkoi kasvattaa suosiotaan. On arvioitu, että vuosisadan alkupuolella joka neljäs amerikansuomalainen oli selvästi vasemmistolainen, mikä oli suurempi osuus kuin muissa siirtolaisryhmissä. Sosialistisen puolueen ohella kannatusta sai myös kommunistinen puolue. Vuonna 1929 alkaneen talouslaman seurauksena suomalaiset siirtyivät suurella joukolla republikaaneista demokraattien kannattajiksi.[65]

Vasemmistolainen uskonnonvastainen toiminta herätti amerikansuomalaisissa jonkin verran suomalaiskansallismielistä ja oikeistolaista liikehdintää. Vuonna 1914 Michiganissa perustettiin Anti-Sosialisti Liitto, mutta se ei toiminut kovin pitkään.[66]

Suomessa syntynyt Oscar Larson valittiin Minnesotasta vuonna 1920 kongressin edustajainhuoneeseen. Osavaltiotasolla pisimmälle on päässyt toisen polven amerikansuomalainen C. Elmer Anderson, josta tuli Minnesotan kuvernööri 1950-luvulla. Kommunisti Gus Hall, niin ikään toisen polven amerikansuomalainen, oli useasti puolueensa presidenttiehdokkaana. Joitain suomalaisia toimi pikkukaupunkien pormestareina.[67]

Suomalaiset sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikansuomalaisia osallistui kaikkiin Yhdysvaltain ja Kanadan käymiin sotiin 1860-luvulta alkaen sekä Suomen 1930- ja 1940-luvulla käymiin talvisotaan ja jatkosotaan. Yhdysvaltain sisällissodassa 1861–1865 Pohjoisvaltioiden puolella taisteli arvioiden mukaan noin sata suomalaista, joista nimeltä tunnetaan vähintään 24. Yhdysvaltain ja Espanjan välisessä sodassa 1898 oli mukana tiettävästi noin 300 tai ”muutama sata” suomalaista. He olivat vielä kaikki Suomessa syntyneitä, mutta ensimmäisessä maailmansodassa Yhdysvaltain joukoissa taisteli jo monia toisen polven amerikansuomalaisia. Maailmansotaan Euroopassa osallistui joitain tuhansia amerikansuomalaisia, ehkä jopa 11 000, ja heitä kuoli arviolta noin 700. Moni amerikansuomalainen sosialisti vastusti ensimmäistä maailmansotaa, ja kutsuntojen välttelystä vankilaan joutui yli 300 suomalaista. Sodan vastustajien vastapainoksi syntyi ”lojaalisuusliike”, joka vakuutti suomalaisten uskollisuutta uudelle isänmaalleen.[68]

Suomen sisällissotaan ei amerikansuomalaisia ehtinyt huonojen matkustusmahdollisuuksien ja sodan lyhyyden vuoksi. Sotaa kyllä seurattiin tiiviisti amerikansuomalaisessa lehdistössä, ja sen aikana Amerikassa syntyi juopa punaisten ja valkoisten kannattajien välille. Noin 200 amerikansuomalaista sosialistia osallistui 1930-luvulla Espanjan sisällissotaan tasvaltalaisten joukoissa. Talvisodassa ja jatkosodassa taisteli satoja suomalaisia vapaaehtoisia. Talvisotaan lähti 370 vapaaehtoisen Amerikan Suomalainen Legioona. Sotien aikana Amerikassa järjestettiin myös useita raha- ja tavarakeräyksiä Suomen hyväksi, ja avustamista jatkettiin sotien jälkeenkin.[68][69]

Toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain ja Kanadan joukoissa palveli suuri määrä toisen ja kolmannen polven amerikansuomalaisia sekä muutama ensimmäisenkin polven siirtolainen. Vaikka siirtolaisuus olikin pitkälti jo lakannut, taisteli myös Korean sodassa ja Vietnamin sodassa joitain ensimmäisen polven suomalaissiirtolaisia, kuten niin sanottuja asekätkijöitä. Heistä moni yleni upseereiksi Yhdysvaltain armeijassa.[68]

Vaikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaismiehiä kuoli melko paljon kaivosonnettomuuksissa. Joissain yksittäisissä kaivosonnettomuuksissa kuoli jopa kymmeniä suomalaisia. Muita yleisiä kuolinsyitä olivat lapsikuolleisuus ja keuhkosairaudet. Yksinäisten miesten itsemurhia esiintyi suhteellisen paljon.[70]

Suomalaissiirtolaiset käyttivät runsaasti alkoholia, mikä näkyi 1920-luvulla kieltolain aikaisissa rikostilastoissa. Vuoden 1923 tutkimuksessa sadastatuhannesta suomalaisesta joutui puolen vuoden aikana vankilaan 698 henkilöä, mikä oli enemmän kuin yhdessäkään toisessa siirtolaisryhmässä. Suomalaisista 70 prosenttia oli saanut tuomionsa juopumuksen takia ja kaikkiaan 88 prosenttia jonkin väkijuomalain kohdan rikkomisesta.[71]

Juopottelunsa, tappelunhaluisuutensa ja huonon englanninkielen taitonsa johdosta suomalaiset kohtasivat Yhdysvalloissa ja Kanadassa usein vihaa ja syrjintää. Jotkut amerikkalaiset pitivät suomalaisia kaikista siirtolaisista alimpiarvoisina, intiaanien kaltaisina metsäläisinä. Jotkut halusivat rajoittaa suomalaisten maahantuloa, suomalaisia ei otettu joihinkin paikkoihin töihin, ja lehdet parjasivat suomalaisia niillä alueilla, joissa he muodostivat keskittymiä.[72]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kieli ja nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Amerikansuomi

Amerikansuomalaisille alkoi kehittyä 1800-luvun lopulta oma kielimuoto, jota kutsutaan amerikansuomeksi tai fingliskaksi. Se on kieliopillisesti suomea, johon on sekoittunut uusia käsitteitä ja englantilaisperäisiä sanoja suomalaisittain äännettynä, kuten kaara (’auto’, car) tai paanari (’työtoveri’, partner). Amerikansuomea puhuivat ensimmäisen polven amerikansuomalaiset käyttökielenään 1950-luvulle asti, jonka jälkeen se alkoi hiljalleen kuihtua. Toisen polven amerikansuomalaiset puhuivat sitä enää vain kotioloissa ja omaksuivat käyttökielekseen englannin. Amerikansuomea puhutaan kuitenkin edelleen monin paikoin.[73]

Moni amerikansuomalainen muutti vaikeasti ääntyvän tai kirjoitettavan suomalaisen nimensä kirjoitusmuotoa lyhyemmäksi tai vaihtoi nimensä kokonaan englanninkieliseksi joko äänteelliseltä pohjalta tai merkityksensä perusteella. Esimerkiksi Kiviarosta saattoi tulla Aro, Mäestä Mackey ja Kettusesta Fox.[74]

Viihde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuplettilaulajat ja lauluntekijät, kuten kuvan Hiski Salomaa, olivat suosittuja suomalaissiirtolaisten keskuudessa etenkin vuosina 1927–1931. Salomaa kuvasi lauluissaan usein siirtolaiselämää.

Amerikansuomalaisten teatterikulttuuri oli voimissaan 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä 1940-luvulle. Haaleilla järjestetyillä näytelmillä oli tärkeä merkitys etenkin siirtolaisten yhdessäolon ja vapaa-ajan vieton kannalta. Aktiivisin teatteriharrastuksen suhteen oli maltillinen työväenliike, jonka näytelmissä oli yleensä mukana työväenliikkeen ideologiaa. Suomalaiset esittivät niin omia näytelmiään kuin suomeksi käännettyjäkin kappaleita. Muutama amerikansuomalainen naisnäyttelijä pääsi esiintymään myös Hollywood-elokuviin, ja heistä Marian Nixon sai jopa tähden Hollywood Walk of Famelle.[75]

Myös musiikki oli suomalaissiirtolaisille tärkeää. Aluksi suosiossa olivat soittokunnat, orkesterit ja kuorot. Kevyen musiikin esittäjät, kuten kuplettimuusikot, nousivat suosioon 1910- ja 1920-luvuilla.[76] Michiganissa perustettiin vuonna 1911 Amerikan Suomalainen Musiikkiyhdistys kaikkien suomalaisten laulajien ja soittajien yhdistämiseksi. Vuonna 1915 perustettiin Pennsylvaniassa Sibelius-Seura ja Massachusettsissa Idän Suomalainen Musiikkiliitto. Sen lisäksi omia musiikkiliittoja perustettiin myös Ohioon, Pennsylvaniaan ja Länsi-Virginiaan. Suomalaisten musiikkikilpailuja, etenkin viulunsoittokilpailuja, järjestettiin erityisen paljon 1920-luvulla.[77] Myös suomenkielisiä levytyksiä julkaistiin melko paljon, eniten vuosina 1925–1930. Suomalaisten piirissä suosituimpia esiintyjiä ja levyttäjiä olivat esimerkiksi Hiski Salomaa, Arthur Kylander ja Viola Turpeinen.[78]

Liikunta ja urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikansuomalaisten ensimmäiset urheiluseurat olivat luultavasti Finnish American Athletic Club ja Kaleva Athletic Club, jotka perustettiin New Yorkissa vuonna 1901. Vuosikymmenen kuluessa New Yorkiin perustettiin useita muitakin urheiluseuroja. Vuonna 1908 perustettu sosialistinen Idän Voimistelu- ja Urheiluliitto alkoi tehdä pesäeroa porvarillisen ja sosialistisen urheilun välille. Vuoden 1918 sodan jälkeen kahtiajako syveni, ja 1920-luvun alussa työläisurheilu jakautui sosialistiseen ja kommunistiseen osaan. Sosialistien ohella myös raittiusseurat alkoivat perustaa omia urheiluseurojaan, ja vuonna 1912 perustettiin raittiusliikkeen urheiluseurojen keskusjärjestö Idän Itsenäinen Voimisteluliitto. Amerikansuomalaisilla oli lisäksi useita itsenäisiä urheiluseuroja, jotka eivät kuuluneet sosialisteihin tai raittiusliikkeeseen. Kanadassa suomalainen urheilutoiminta käynnistyi toden teolla 1920-luvulla.[79]

1900-luvun alkuvuosien suomalaiseen siirtolaisurheiluun kuului aluksi voimistelua ja köydenvetoa, myöhemmin myös yleisurheilua ja painia. Kilpailemisesta tuli suosittua 1910-luvulla. Menestyneimpiä Amerikassa asuneita mutta Suomea edustaneita urheilijoita olivat kestävyysjuoksun olympiavoittajat Hannes Kolehmainen ja Ville Ritola. Olympiavoittajat Jonni Myyrä, Albin Stenroos ja Armas Taipale muuttivat Yhdysvaltoihin olympiamenestyksensä jälkeen ja nyrkkeilijä Gunnar Bärlund Euroopan-mestaruutensa jälkeen. Yhdysvaltoja edustaneet amerikansuomalaiset eivät menestyneet olympialaisissa mainittavasti.[79]

Amerikansuomalaisten kansainvälinen urheilumenestys jäi yhteen sukupolveen. Suomalaissiirtolaisten lapset eivät enää olleet kiinnostuneet kestävyysjuoksusta ja painista, vaan he harrastivat mieluummin amerikkalaisia joukkuepallopelejä. Toisen maailmansodan jälkeen monet amerikansuomalaiset vielä menestyivät hiihdossa Yhdysvaltain kansallisella tasolla. Monet ensimmäisen polven siirtolaiset tukivat vuosikymmenien ajan rahallisesti suomalaista olympiaurheilua ja Helsingin olympiastadionin rakentamista.[80]

Lehdistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikansuomalainen lehdistö on historiansa aikana käsittänyt ainakin 360 sanomalehteä, aikakauslehteä sekä kevät- ja joululehden kaltaista vuotuisjulkaisua.[81] Koska suomalaiset olivat siirtolaisiksi poikkeuksellisen lukutaitoisia, he myös tilasivat Amerikassa runsaasti paikallisia suomenkielisiä lehtiä. Ensimmäinen amerikansuomalainen sanomalehti oli Amerikan Suomalainen Lehti, joka ilmestyi lyhyen aikaa vuonna 1876. Pian suomenkielisiä lehtiä alkoi ilmestyä niin paljon, että niille ei riittänyt lukijoita, joten moni jäi lyhytikäiseksi. Aluksi lehdet ilmestyivät kerran viikossa, mutta 1900-luvun alussa moni alkoi ilmestyä tiheämmin. Tällöin Yhdysvalloissa ilmestyi samanaikaisesti jo 15 suomenkielistä sanomalehteä. Siirtolaislehdissä kerrottiin kansainvälisiä uutisia, Yhdysvaltain ja Suomen tapahtumia sekä erityisesti suomalaissiirtolaisten vaiheita Amerikassa. Lehdet kannattivat usein jotain tiettyä aatesuuntaa, kuten uskonnollista aatetta, raittiusliikettä tai työväenaatetta. Eniten lukijoita oli työväenlehdillä, joiden yhteislevikki nousi 1920-luvulla jopa 60 000:een. Myös kaupallisia tai oikeistolaisia lehtiä ilmestyi, ja myös pilalehdet olivat suosittuja. Lehtien nuortenpalstat alkoivat muuttua englanninkielisiksi 1920-luvulla.[82]

Siirtolaislehtien levikit alkoivat laskea 1930-luvulla, ja 1950-luvulla moni lehti joutui lopettamaan. Vuonna 1967 Yhdysvaltain suomalaisten sanomalehtien yhteislevikki oli laskenut 20 000:een.[83]

Floridan Lake Worthissa joka toinen viikko ilmestyvä Amerikan Uutiset on nykyään Yhdysvaltojen ainoa suomenkielinen sanomalehti.[84] Hancockin Finlandia Universityn yhteydessä toimiva Finnish American Heritage Center julkaisee englanninkielistä kuukausilehteä Finnish American Reporter.[85] Suomenruotsalaisilla on ruotsinkielinen aikakauslehti Est Elle & Norden USA.[86][87] Vuonna 2014 lakkautetun Runeberg-seuran paikallisosastot ovat jatkaneet englanninkielisen Leading Star – Ledstjärnan -lehden julkaisemista.[88][89]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikansuomalainen kirjallisuus oli vilkkaimmillaan ensimmäisen siirtolaissukupolven keskuudessa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Suurin osa siitä oli sidoksissa amerikansuomalaisten järjestötoimintaan.[90] Amerikansuomalainen kaunokirjallisuus alkoi hiipua 1930-luvun alussa, jolloin kirjallisuuden tuottamisen olisi pitänyt siirtyä toisen sukupolven tehtäväksi. Englanninkielistä kirjallisuutta siirtolaiset eivät juurikaan tuottaneet, vaikka 1920-luvulla ilmestyikin muutama englanninkielinen nuorisojulkaisu.[91]

Radio ja televisio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenkielisiä radio-ohjelmia tehtiin jo 1930-luvun lopulla. Säännölliset suomenkieliset radiolähetykset alkoivat vuonna 1937 Duluthissa ja Hancockissa, ja sodan aikaan lähetykset kuuluivat jo kaikilla Minnesotan suurimmilla suomalaispaikkakunnilla. Säännöllisesti suomenkielistä ohjelmaa lähetti kaikkiaan yli 20 radioasemaa. 1990-luvulla suomenkielisiä radio-ohjelmia oli jäljellä enää muutama, eniten Floridassa. Suomenkielisiä televisio-ohjelmia on ollut vain vähän. Ainoa säännöllinen suomenkielinen televisio-ohjelma on ollut Carl Pellonpaan tuottama Suomi kutsuu, jota lähetettiin vuodesta 1962 alkaen.[92]

Vierailut Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikansuomalaisia alkoi käydä Suomessa vierailuilla etenkin sen jälkeen, kun laivamatkustaminen oli 1900-luvun alussa tullut aiempaa halvemmaksi ja mukavammaksi. Esimerkiksi vuonna 1912 Suomeen saapui yhteensä 522 amerikansuomalaista vierailijaa, ja heille järjestettiin Suomessa vastaanottotoimikuntakin. Maailmansotien välisenä aikana matkailu kiihtyi, ja Suomessa kävi yhteensä noin 58 000 amerikansuomalaista, mikä oli noin kolmasosa kaikista amerikansuomalaisista. Heitä tuli niin järjestöjen ja laivayhtiöiden järjestämillä ryhmämatkoilla kuin ominkin neuvoin. Suosituinta tuloaikaa oli kesäkuun alku, ja moni kävijä vietti Suomessa koko kesän. Matkailijoiden tulo väheni 1930-luvun lopulla monesta syystä, mutta sotien jälkeen vierailut jälleen yleistyivät, ja vierailijoita alkoi tulla myös lentokoneella. Suosittu vierailuvuosi oli Helsingin olympiavuosi 1952, jolloin Suomessa kävi lähes 4 000 amerikansuomalaista. 1960-luvulta alkaen myös suomalaisia alkoi käydä Amerikassa sukulaisiaan tapaamassa. Amerikansuomalaisten, etenkin eläkeläisten, vierailut Suomessa lisääntyivät voimakkaasti 1960-luvulla tilauslentojen yleistymisen myötä. 1980-luvulta alkaen tavalliset reittilennot tulivat yleiseksi matkustusmuodoksi Amerikan ja Suomen välillä.[93]

Amerikansuomalaisuuden hiipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvalloissa syntynyt amerikansuomalaisten toinen sukupolvi amerikkalaistui pian aikuistuttuaan. Amerikansuomalaisten ennen tiiviit yhteisöt hajosivat viimeistään kolmannen sukupolven aikana. Finntownit kuihtuivat 1950-luvun jälkeen. Vanhat amerikansuomalaiset perinteet, kuten suomen kieli, suomalaiset seurakunnat, työväenyhdistykset ja haali-iltamat, jäivät historiaan viimeistään 1960-luvulla.[94]

Suomalaisten seka-avioliitot yleistyivät siirtolaisilmiön vanhetessa, ja kummankin vanhempansa puolelta suomalaisten osuus väheni. Vielä vuosina 1911–1920 amerikansuomalaisista 83 prosentilla oli kaksi suomalaista vanhempaa, ja 1920-luvulla noin 90 prosenttia avioliitoista solmittiin suomalaisten kesken. 1930-luvulla täyssuomalaisten osuus oli pudonnut 47 prosenttiin ja 1950-luvulla 36 prosenttiin. Vuoden 1960 jälkeen syntyneistä amerikansuomalaisista enää alle 20 prosentilla on ollut kaksi suomalaista vanhempaa.[95]

Amerikansuomalaisuus tänään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi Hall, Astoria, Oregon

Monet toisen ja kolmannen polven amerikansuomalaiset kiinnostuivat omasta suomalaisuudestaan vanhuusiällään, minkä ansiosta amerikansuomalainen kulttuuri koki uuden kukoistuskauden 1990-luvun lopulta alkaen.[94]

Joihinkin finntowneihin on perustettu 1950-luvulta lähtien perinnekeskuksia, joista osa on jatkanut toimintaansa 2000-luvulle asti. Perinnekeskuksissa on museo ja arkisto, ja ne harrastavat kulttuurivaihtoa, esittelevät amerikansuomalaisuutta ja Suomea sekä pitävät yllä suhteita Suomeen. Joissakin niistä on esillä myös suomalaista esineistöä niin entisajoilta kuin 2010-luvultakin. Lisäksi joissain suomalaisalueilla toimivissa lahjatavaraliikkeissä myydään suomalaisia ruokia ja tavaraa, kuten salmiakkia, leipäjuustoa, suomalaista kirjallisuutta ja tekstiilejä.[94]

Amerikassa järjestetään jokavuotinen FinnFest USA -juhla sekä lukuisia pienempiä paikallisia juhlapäiviä, kuten Pyhän Urhon päivä ja Heikinpäivä, jolloin juhlitaan Heikki Lunta -lumipyhimystä.[94]

Vuonna 1988 Suomessa julkaistu postimerkki ensimmäisen suomalaisen Amerikan-siirtokunnan perustamisesta 350 vuotta aiemmin.

Internetin tulon myötä suomenkieliset amerikansuomalaiset ovat ryhtyneet seuraamaan Suomen mediaa aiempaa enemmän. Myös suomen kielen kurssit ja opinnot ovat kasvattaneet suosiotaan.[94] Suomensukuiset amerikkalaiset ja heidän suomalaiset sukulaisensa löytävät nykyisin yhteyksiä toisiinsa Facebookin, internetin sukupuupalvelujen ja geneettisten sukututkimuspalvelujen kautta.[96]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jalkanen, Ralph J. (toim.): The Finns in North America: A Social Symposium. Michigan State University Press, 1969.
  • Kero, Reino: Suureen länteen: Siirtolaisuus Suomesta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Siirtolaisuusinstituutti, 1996. ISBN 9519266518.
  • Kero, Reino: Suomalaisina Pohjois-Amerikassa: Siirtolaiselämää Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 1997. ISBN 951-9266-55-0.
  • Pilli, Arja: Tendenssiromaaneja, surullista romantiikkaa ja opaskirjasia: siirtolaisten kirjallisuudesta ja julkaisutoiminnasta, s. 123–144. Teoksessa Suomen siirtolaisuuden historia, osa III: sopeutuminen, kulttuuritoiminta ja paluumuutto. Turku: Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 16, 1986. ISBN 951-642-791-X.
  • Pitkänen, Silja & Sutinen, Ville-Juhani: Amerikansuomalaisten tarina. Tammi, 2014. ISBN 978-951-31-7568-9.
  • Stammeier, Jenni: Suomalaiset junapummit : kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla. Docendo, 2019. ISBN 9789522916211.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio: amerikansuomalainen. (Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja, 35.) Kotimaisten kielten keskus.
  2. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 17.
  3. a b Pitkänen & Sutinen 2014, s. 12–13.
  4. Ancestry & Ethnicity in America (arkistolinkki) greyhouse.com. Viitattu 2.10.2019.
  5. 2011 National Household Survey: Data tables 2.statcan.gc.ca. Viitattu 30.3.2016.
  6. Jönssön-Korhola, Hannele: Pussaa se peipipoki kitsistä petiruumaan: Suomalaiset ja suomen kieli Amerikassa. Jönssön-Korhola, Hannele & Lidgren, Anna-Riitta: Monena suomi maailmalla. Suomalaisperäisiä kielivähemmistöjä., 2003, s. 393. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. ISBN 951-746-344-8.
  7. Detailed Languages Spoken at Home and Ability to Speak English for the Population 5 Years and Over: 2009-2013 census.gov. Viitattu 1.4.2016.
  8. 2011 Census of Canada: Topic-based tabulations: Detailed Mother Tongue (232), Knowledge of Official Languages (5), Age Groups (17A) and Sex (3) for the Population Excluding Institutional Residents of Canada, Provinces, Territories, Census Metropolitan Areas and Census Agglomerations, 2011 Census 2.statcan.gc.ca. Viitattu 1.4.2016.
  9. a b Aaltio, Tauri (The Finns in North America: A Social Symposium 1969), s. 66.
  10. Heritage Center in Finnish (suomeksi) Finnish American Heritage Center and Historical Archive. Viitattu 10.3.2013.
  11. Aaltio, Tauri (The Finns in North America: A Social Symposium 1969), s. 68.
  12. Goerdt, Janna: Finnish pioneers, Ojibwe found common ground. Duluth News Tribune, 22.7.2008. Artikkelin teksti Yahoo-keskusteluryhmässä Viitattu 10.3.2013.
  13. Ainutlaatuiset kuvat: Näin elävät fintiaanit, intiaanien ja suomalaisten jälkeläiset Yle Uutiset. Viitattu 8.11.2019.
  14. SFHS: The Finnish Community in Florida (englanniksi)
  15. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 317–318.
  16. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 17–21.
  17. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 23–33.
  18. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 34–37.
  19. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 40.
  20. Aaltio, Tauri (The Finns in North America: A Social Symposium 1969), s. 64.
  21. Aaltio, Tauri (The Finns in North America: A Social Symposium 1969), s. 63.
  22. Hirvonen, Juuso: Michiganin kuparialue ja suomalaiset siirtolaiset, s. 25–26. Duluth, Minnesota: Päivälehden kirjapaino, 1920. Kirjan verkkoversio (viitattu 10.3.2013).
  23. Jouni Korkiasaari: Siirtolaisuuskartta 1860-2010 2011. Siirtolaisuusinstituutti. Viitattu 10.3.2013.
  24. Kero 1996, s. 54.
  25. Kero 1996, s. 55.
  26. a b c d Olavi Hartonen, Ismo Söderling & Jouni Korkiasaari: Siirtolaisuus Suomessa ja Euroopassa: opettajan opas (s. 9–11) Siirtolaisinstituutti. Viitattu 3.10.2019.
  27. Kero 1996, s. 103–105.
  28. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 58.
  29. Kero 1996, s. 106–107.
  30. Kero 1996, s. 61.
  31. a b Pitkänen & Sutinen 2014, s. 43–48.
  32. Kero 1996, s. 61–63.
  33. Kero 1996, s. 78–79.
  34. Kero 1996, s. 81–83.
  35. Kero 1996, s. 86.
  36. Kero 1996, s. 87–93.
  37. Kero 1996, s. 95–99.
  38. Kero 1996, s. 86.
  39. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 55.
  40. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 60–61.
  41. Kero 1996, s. 124.
  42. Kero 1996, s. 131.
  43. Kero 1996, s. 125–129.
  44. Otavan Iso tietosanakirja, osa 7, palsta 1395. Helsinki: Otava, 1964.
  45. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1953, s. 114. Helsinki: Otava, 1952.
  46. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 328–329.
  47. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 285.
  48. Kero 1996, s. 261–271.
  49. Teuvo Peltoniemi: Suomalaiset ihannesiirtokunnat 17.9.2008. Sosiomedia Oy. Viitattu 10.3.2013.
  50. Kalliokoski, Matti: Amerikansuomalainen on ylpeä Helsingin sanomat. 6.5.2013. Viitattu 3.8.2014.
  51. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 268–271.
  52. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 270.
  53. Peltoniemi, Teuvo: Kohti parempaa maailmaa, Suomalaiset ihannesiirtokunnat 1700-luvulta nykypäivään, s. 85–103. Helsinki: Otava, 1985.
  54. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 69.
  55. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 69, 94–110.
  56. Kero 1997, s. 62–63.
  57. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 118–135.
  58. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 164–171.
  59. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 171.
  60. Kero 1997, s. 51–66.
  61. Kero 1997, s. 74–76.
  62. Kero 1997, s. 133–137.
  63. Kero 1997, s. 139–146.
  64. Kero 1997, s. 67.
  65. Kero 1997, s. 69–70.
  66. Kero 1997, s. 72–73.
  67. Kero 1997, s. 70–72.
  68. a b c Kero 1997, s. 216–229.
  69. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 271–277.
  70. Kero 1996, s. 193–197.
  71. Kero 1996, s. 197, 206–209.
  72. Stammeier 2019, s. 214–219.
  73. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 217–222.
  74. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 222.
  75. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 234–238.
  76. Pitkänen & Sutinen 2014, s. 239–257.
  77. Kero 1997, s. 186–187.
  78. Kero 1997, s. 189–195.
  79. a b Kero 1997, s. 197–211.
  80. Kero 1997, s. 236–239.
  81. Pilli, s. 55.
  82. Kero 1997, s. 147–164.
  83. Kero 1997, s. 274–276.
  84. Amerikan Uutiset – yli 80 vuotta sillan rakentajana amuutiset.com. Viitattu 12.3.2017.
  85. History of the Finnish American Heritage Center finlandia.edu. Viitattu 12.3.2017.
  86. Norden News merges with Est Elle finlander.genealogia.fi. Viitattu 12.3.2017.
  87. Norden News Inc inleder samarbete med Est Elle est-elle.fi. Viitattu 12.3.2017.
  88. History of the Order of Runeberg orderofruneberg.org. Viitattu 13.1.2016.
  89. Leading Star – Ledstjärnan orderofruneberg.org. Viitattu 13.1.2016.
  90. Pilli, s. 124.
  91. Kero 1997, s. 170.
  92. Kero 1997, s. 285–289.
  93. Kero 1997, s. 344–354.
  94. a b c d e Pitkänen & Sutinen 2014, s. 319–325.
  95. Kero 1996, s. 216–217.
  96. Anu Leena Koskinen: Suomalaiset etsivät kadonneita läheisiään netistä: Mies löysi lähes 400 uutta sukulaista Facebookin kautta Yle uutiset. 6.4.2018. Viitattu 3.10.2019.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englanniksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kostiainen, Auvo (toim.): Finns in the United States: A History of Settlement, Dissent, and Integration. Michigan State University Press, 2014. ISBN 978-1-61186-106-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]