British Racing Motors

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
BRM
Koko nimi British Racing Motors
Päämaja Bourne, Lincolnshire, yhdistynyt kuningaskunta
Perustajat

Raymond Mays

Peter Berthon
Henkilökunta Alfred Owen, Louis Stanley, Tony Rudd
Tunnetuimmat kuljettajat Reg Parnell, Mike Hawthorn, Maurice Trintignant, Jo Bonnier, Dan Gurney, Graham Hill, Jackie Stewart, John Surtees, Niki Lauda
Moottorit BRM, Coventry-Climax
Saavutukset Formula 1:n MM-sarjassa
Ensimmäinen kilpailu Britannian GP 1951
Kilpailuja 197
Valmistajien
maailmanmestaruuksia
1
Kuljettajien
maailmanmestaruuksia
1
Voittoja 17
Paalupaikkoja 11
Nopeimpia kierroksia 15
MM-pisteitä 517
Viimeinen kilpailu Italian GP 1977

British Racing Motors (usein lyhennetty BRM) oli vuonna 1945 Raymond Maysin perustama brittiläinen kilpa-autoilutalli, joka kilpaili myös Formula 1 -sarjassa. F1:ssä talli kilpaili vuosina 19501977 ja osallistui 197 Grand Prix'hin ja voitti niistä 17. Vuonna 1962 BRM voitti valmistajien mestaruuden. Samana vuonna sen kuljettajasta Graham Hillistä tuli maailmanmestari. Vuosina 1963, 1964, 1965 ja 1971 BRM sijoittui valmistajien sarjassa toiseksi.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

BRM:n perustivat Raymond Mays ja Peter Berthon toisen maailmansodan aikoihin. Mays oli rakentanut useita moottoripyöriä ja kilpa-autoja ERA-brändille ennen sotaa. Berthon oli Maysin pitkäaikainen yhteistyökumppani. Maysin menestys ennen sotaa innoitti häntä rakentamaan kokonaan brittiläisen Grand Prix –auton sodan jälkeisellä aikakaudelle. Projektia avusti brittiläisen moottoriteollisuuden ja sen yhteyksien luottamusrahasto.

Tämä osoittautui kömpelöksi tavaksi organisoida ja rahoittaa hanketta. Jotkut tukijoista vetäytyi hakkeesta syrjään pettyneinä tiimin hitaaseen edistymiseen ja aikaisiin tuloksiin. Luottamuksellisen osakkaan, Alfred Owenin, osaksi tuli ottaa tiimi kokonaisuudessaan hoitaakseen. Berthon ja Mays jatkoivat tiimin pyörittämistä hänen puolestaan 1960-luvulle asti.

V 16[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

V16-moottorinen BRM malli 15

Tehdas rakennettiin Spalding Roadille, Bourneen, Lincolnshireen. (Tässä vaiheessa se oli entinen ERAn työpaikka.) Useat ERA:n työntekijät osallistuivat työskentelemään BRM:lle, kuten Harry Mundy ja Eric Richter. Ensimmäinen sodanjälkeinen huippumoottoriurheilun sääntösopimus salli 1,5-litraiset ahdetut tai 4,5-litraiset ahtaamattomat moottorit.

Talli onnistui pääsemään testitiloihin Folkinghamin lentoasemalle.

BRM:n ensimmäinen moottorisuunnittelu oli todella kunnianhimoinen 1,5-litrainen ahdettu V16. V16:sta suunnittelutyyliä ei oltu laajasti käytetty autoissa ennen, joten ongelmia esiintyi paljon. Moottori saatiinkin täysin toimivaksi vasta kesäkuussa 1949, ja se osoitti olevansa erityisen tehokas.

Tyyppi 15, joka oli nimitys V16-autolle, voitti kaksi ensimmäistä kilpailua, joihin se starttasi. Kilpailut olivat Formula Libre- ja Formula 1 –tapahtumat Goodwoodissa syyskuussa 1950. Autoa ajoi Reg Parnell. Kuitenkaan siitä ei koskaan tulisi menestyksekästä Grand Prix-kisoissa, moottori osoitti olevansa epäluotettava ja vaikeasti kehitettävä. Tallin kehitysyritykset eivät kyenneet parantamaan tilannetta. Moottoririkkojen ketju tuotti tallille paljon häpeää.

Samaan aikaan Grand Prix kilpailujen järjestäjät äänestivät autojensa ajattamisesta Formula 2 –kilpailuissa seuraavan kahden vuoden ajan, kun Alfa Romeo oli vetäytynyt autokilpailuista ja BRM oli kykenemätön esittelemään kilpailukykyisiä autoja. BRM:n V16-autot jatkoivat kilpailemista Grand Prixin ulkopuolisissa, lyhyemmissä Formula 1- ja Formula Libre-lähdöissä 1950-luvun puoleen väliin asti. 1954-55 moottorit alkoivat olla melko luotettavia, ja lyhyempiä sprinttikisoja varten tehtiin kevyempi Mark II/Tyyppi 30. Näissä vähäpätöisemmissä lähdöissä saatiin useita voittoja.

2,5-litraiseen Formulaan sopivaa ja kestävää omaa autoa odoteltaessa BRM ajatti kisoissa 1954-56 Maseratilta ostamaansa 250F-mallia.

Tyyppi 25 ja 48[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

BRM P25 BRP-tallin väreissä.

Tyyppi 25 (myöhemmin tunnettu nimellä P25) oli seuraava auto. Se käytti Stuart Tresilianin suunnittelemaa 2,5-litraista ahtaamatonta nelisylinteristä moottoria. Moottori toimitettiin BRM:lle tyypillisesti myöhässä, eikä sillä sen vuoksi päästy heti kilpailemaan. Lukuisten vikojen vaivaama P25 ei ollut lainkaan kilpailukykyinen vuosina 1955-56. Julkisten epäonnistumisten jälkeen Owen uhkasi lakkauttaa koko Bournen kilpaprojektin. Ulkoista konsultaatiota haettiin Lotuksen Colin Chapmanilta, jonka ehdottamien teknisten parannusten toteuduttua autot alkoivat parhaimmillaan kestää kokonaisia kisoja ja talli pääsi Grand Prix-pistesijoille. Jean Behra voitti Grand Prixin ulkopuolisen Caenin kisan 1957. Harry Schell pääsi BRM:llä kuljettajien pistetaulukon kuudenneksi 1958. Epäluotettavuus ja etenkin jarruongelmat vaivasivat yhä. Odotettu osakilpailuvoitto tuli viimein Jo Bonnierin ohjastamana Hollannin Grand Prix'sta 1959.

1960 muutettiin uusiin tiloihin Bourneen. Uusiksi kuljettajiksi palkattiin Dan Gurney ja Graham Hill. Kuljettajien toivomuksesta talossa vuodesta 1951 toiminut etevä insinööri Tony Rudd siirtyi kilpatoimintojen johtoon. Takamoottorinen Cooper oli voittanut maailmanmestaruuden 1959. Peter Berthonin suunnittelema enimmäkseen P25-mallin osista rakennettu takamoottorinen P48 oli nopea vastaus 1960 kaudelle. Auto pysyi uusien Lotuksien ja Cooperien vauhdissa, mutta oli mekaanisesti epäluotettava eikä menestyksiä tullut. Syksyllä 1960 valmistui Tony Ruddin suunnittelema P48 Mark II, joka oli koriltaan aerodynaamisempi ja ajettavuudeltaan parempi.

1,5-litraiset 1961-1965[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Graham Hill ja BRM P57 Nürburgringillä 1962

Kaudella 1961 tuli voimaan uusi Formula 1 1,5 litraisilla moottoreilla. BRM turvautui aluksi Coventry Climaxin voimanlähteeseen P48 Mark II-malliin pohjautuvassa P57-korissa. Loppuvuodesta valmistui Peter Berthonin ja Aubrey Woodsin suunnittelema V8-moottori, joka oli verrattavissa Ferrarin Dino V6- ja Coventry Climaxin V8-moottoreihin. Tällä voimanlähteellä varustettu P57-malli toi BRM:lle sen toisen osakilpailuvoiton, jälleen Hollannin GP:ssä 1962. Kolmen muun voiton jälkeen talli onnistui voittamaan valmistajien mestaruuden 1962, ja Graham Hill kuljettajien mestaruuden.

Menestyksekästä BRM-moottoria myytiin muillekin talleille, kuten BRP:lle ja yksityisille Lotus-kuljettajille. Pienemmät tallit, kuten Scuderia Centro-Sud, ostivat myös kokonaisia autoja. Vuonna 1963, Lotus 25-mallin innoittamana, Rudd suunnitteli osittain kantavalla monokokkirungolla varustetun tyypin P61, josta kehittyi P261. Kuljettajat Graham Hill ja 1964 mukaan tullut Jackie Stewart olivat P261-mallilla mukana Formula 1-luokan kärkikamppailuissa, BRM tuli valmistajien mestaruuskisassa toiseksi vuosina 1963, 1964 ja 1965.

H 16[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

H16-moottorinen BRM P83

Kaudelle 1966 moottorisäännöt muuttuivat 3,0-litraisiin vapaasti hengittäviin (tai 1,5-litraisiin ahdettuihin) moottoreihin. BRM kieltäytyi Aubrey Woodsin ehdotuksesta rakentaa V12. Sen sijaan rakennettiin oudohko H16-moottori. Moottori oli tehokas, mutta painava ja epäluotettava. BRM:ää moottori kuitenkin kiehtoi, sillä siinä oli samoja elementtejä kuin menestyksekkäässä 1,5-litraisessa V8:ssa. Jackie Stewart, joka tuolloin oli BRM:n kuljettaja, on kuulemma sanonut, että "Tämä metallikasa olisi parempi laivan ankkurina kuin voimanlähteenä". Noihin aikoihin BRM sai lisänimen "British Racing Misery". Lotus oli käyttänyt laajennettua versiota BRM:n 1,5 litran V8:a vuonna 1966 , kun kilpailevat 3,0 litran moottorit saivat vähän tukea sääntöjen ensimmäisinä vuosina. Lotus otti myös käyttöönsä H16-moottorin väliaikaiseksi voimanlähteeksi, rakentaen Lotus 43:n sen ympärille. Jim Clark onnistui voittamaan Yhdysvaltain Grand Prix'n Watkins Glenissä tällä yhdistelmällä. Voitto oli tämän moottorin ainoa maailmanmestaruussarjassa.

V 12[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pedro Rodríguez BRM:llään 1968

Woodsin suunnittelema V 12 korvasi H 16 -moottorin. Moottori oli aluksi tarkoitettu käytettäväksi urheiluautoissa, mutta sitä käytettiin ensimmäistä kertaa Formula ykkösissä McLaren M5-autossa. Ensimmäiset vuodet uudella moottorilla eivät tuottaneet menestystä. Huonon kauden jälkeen tallin kuljettajat pikkuhiljaa vaihtuivat. Ensimmäisen voiton V 12 –moottorilla saavutti Pedro Rodríguez Belgian Grand Prix’ssa 1970 P153-autolla. P160-autolla saavutettiin vielä lisää voittoja: Jo Siffert ja Peter Gethin vuonna 1971. Sekä Siffert, että Rodriguez menehtyivät juuri ennen kautta 1972, joten tallin oli järjestäydyttävä kokonaan uudelleen. Viimeinen voitto tuli, kun Jean-Pierre Beltoise voitti sateisen Monacon Grand Prix'n 1972 P160:llä.

Viimeiset hetket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeinen merkittävä esitys oli toinen sija Etelä-Afrikan Grand Prix’ssa 1974 P201-autolla. Talli ei kuitenkaan enää menestynyt, ja John Jordan osti osan tallista. Talli viimein lopetti toimintansa.

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.