British Racing Motors
Sivulta puuttuu | BRM | |
|---|---|
| Koko nimi | British Racing Motors |
| Päämaja | Bourne, Lincolnshire, yhdistynyt kuningaskunta |
| Perustajat | Peter Berthon |
| Henkilökunta | Alfred Owen, Louis Stanley, Tony Rudd |
| Tunnetuimmat kuljettajat | Reg Parnell, Mike Hawthorn, Maurice Trintignant, Jo Bonnier, Dan Gurney, Graham Hill, Jackie Stewart, John Surtees, Niki Lauda |
| Moottorit | BRM, Coventry-Climax |
| Saavutukset Formula 1:n MM-sarjassa | |
| Ensimmäinen kilpailu | Britannian GP 1951 |
| Kilpailuja | 197 |
| Valmistajien maailmanmestaruuksia |
1 |
| Kuljettajien maailmanmestaruuksia |
1 |
| Voittoja | 17 |
| Paalupaikkoja | 11 |
| Nopeimpia kierroksia | 15 |
| MM-pisteitä | 517 |
| Viimeinen kilpailu | Italian GP 1977 |
British Racing Motors (usein lyhennetty BRM) oli vuonna 1945 Raymond Maysin perustama brittiläinen kilpa-autoilutalli, joka kilpaili myös Formula 1 -sarjassa. F1:ssä talli kilpaili vuosina 1950–1977 ja osallistui 197 Grand Prix'hin ja voitti niistä 17. Vuonna 1962 BRM voitti valmistajien mestaruuden. Samana vuonna sen kuljettajasta Graham Hillistä tuli maailmanmestari. Vuosina 1963, 1964, 1965 ja 1971 BRM sijoittui valmistajien sarjassa toiseksi.
Sisällysluettelo |
Historia [muokkaa]
BRM:n perustivat Raymond Mays ja Peter Berthon toisen maailmansodan aikoihin. Mays oli rakentanut useita moottoripyöriä ja kilpa-autoja ERA-brändille ennen sotaa. Berthon oli Maysin pitkäaikainen yhteistyökumppani. Maysin menestys ennen sotaa innoitti häntä rakentamaan kokonaan brittiläisen Grand Prix –auton sodan jälkeisellä aikakaudelle. Projektia avusti brittiläisen moottoriteollisuuden ja sen yhteyksien luottamusrahasto.
Tämä osoittautui kömpelöksi tavaksi organisoida ja rahoittaa hanketta. Jotkut tukijoista vetäytyi hakkeesta syrjään pettyneinä tiimin hitaaseen edistymiseen ja aikaisiin tuloksiin. Luottamuksellisen osakkaan, Alfred Owenin, osaksi tuli ottaa tiimi kokonaisuudessaan hoitaakseen. Berthon ja Mays jatkoivat tiimin pyörittämistä hänen puolestaan 1960-luvulle asti.
V 16 [muokkaa]
Tehdas rakennettiin Spalding Roadille, Bourneen, Lincolnshireen. (Tässä vaiheessa se oli entinen ERAn työpaikka.) Useat ERA:n työntekijät osallistuivat työskentelemään BRM:lle, kuten Harry Mundy ja Eric Richter. Ensimmäinen sodanjälkeinen huippumoottoriurheilun sääntösopimus salli 1,5-litraiset ahdetut tai 4,5-litraiset ahtaamattomat moottorit.
Talli onnistui pääsemään testitiloihin Folkinghamin lentoasemalle.
BRM:n ensimmäinen moottorisuunnittelu oli todella kunnianhimoinen 1,5-litrainen ahdettu V16. V16:sta suunnittelutyyliä ei oltu laajasti käytetty autoissa ennen, joten ongelmia esiintyi paljon. Moottori saatiinkin täysin toimivaksi vasta kesäkuussa 1949, ja se osoitti olevansa erityisen tehokas.
Tyyppi 15, joka oli nimitys V16-autolle, voitti kaksi ensimmäistä kilpailua, joihin se starttasi. Kilpailut olivat Formula Libre- ja Formula 1 –tapahtumat Goodwoodissa syyskuussa 1950. Autoa ajoi Reg Parnell. Kuitenkaan siitä ei koskaan tulisi menestyksekästä Grand Prix-kisoissa, moottori osoitti olevansa epäluotettava ja vaikeasti kehitettävä. Tallin kehitysyritykset eivät kyenneet parantamaan tilannetta. Moottoririkkojen ketju tuotti tallille paljon häpeää.
Samaan aikaan Grand Prix kilpailujen järjestäjät äänestivät autojensa ajattamisesta Formula 2 –kilpailuissa seuraavan kahden vuoden ajan, kun Alfa Romeo oli vetäytynyt autokilpailuista ja BRM oli kykenemätön esittelemään kilpailukykyisiä autoja. BRM:n V16-autot jatkoivat kilpailemista Grand Prixin ulkopuolisissa, lyhyemmissä Formula 1- ja Formula Libre-lähdöissä 1950-luvun puoleen väliin asti. 1954-55 moottorit alkoivat olla melko luotettavia, ja lyhyempiä sprinttikisoja varten tehtiin kevyempi Mark II/Tyyppi 30. Näissä vähäpätöisemmissä lähdöissä saatiin useita voittoja.
2,5-litraiseen Formulaan sopivaa ja kestävää omaa autoa odoteltaessa BRM ajatti kisoissa 1954-56 Maseratilta ostamaansa 250F-mallia.
Tyyppi 25 ja 48 [muokkaa]
Tyyppi 25 (myöhemmin tunnettu nimellä P25) oli seuraava auto. Se käytti Stuart Tresilianin suunnittelemaa 2,5-litraista ahtaamatonta nelisylinteristä moottoria. Moottori toimitettiin BRM:lle tyypillisesti myöhässä, eikä sillä sen vuoksi päästy heti kilpailemaan. Lukuisten vikojen vaivaama P25 ei ollut lainkaan kilpailukykyinen vuosina 1955-56. Julkisten epäonnistumisien jälkeen Owen uhkasi lakkauttaa koko Bournen kilpaprojektin. Ulkoista konsultaatiota haettiin Lotuksen Colin Chapmanilta, jonka ehdottamien teknisten parannusten toteuduttua autot alkoivat parhaimmillaan kestää kokonaisia kisoja ja talli pääsi Grand Prix-pistesijoille. Jean Behra voitti Grand Prixin ulkopuolisen Caenin kisan 1957. Harry Schell pääsi BRM:llä kuljettajien pistetaulukon kuudenneksi 1958. Epäluotettavuus ja etenkin jarruongelmat vaivasivat yhä.
Odotettu osakilpailuvoitto tuli viimein Hollannin Grand Prix'sta 1959. Tämän jälkeen tyypin 25 auto ei enää tahtonut pysyä kilpailijoiden vauhdissa, etenkin takamoottorisesta Cooperista oli tulossa ylivoimainen. P48 oli nopea vastaus tähän. P48:ssa käytettiin suurimmaksi osaksi samoja osia kuin P25:ssä, mutta moottori oli sijoitettu taakse. P48 oli sen hetkisten sääntöjen mukainen, mutta taas kerran BRM:n moottori ei ollut valmis, joten autojen täytyi ajaa Coventry Climaxin nelisylinterisillä moottoreilla. Juuri mitään ei saavutettu kilpailukyvyttömyyden takia.
1960 muutettiin uusiin tiloihin Bourneen. Uusiksi kuljettajiksi palkattiin Dan Gurney ja Graham Hill. Rahanmenoon ja huonoon menestykseen kyllästynyt Alfred Owen uhkasi sulkea Bournen kilpatallin. Kuljettajien toivomuksesta talossa vuodesta 1951 toiminut etevä insinööri Tony Rudd siirtyi kilpatoimintojen johtoon.
1960-luvun alkupuolisko [muokkaa]
.jpg)
Kauden 1961 lopussa BRM onnistui rakentamaan Peter Berthonin ja Aubrey Woodsin suunnitteleman moottorin, joka oli verrattavissa Ferrarin Dino V6- ja Cooper-Climaxin V8-moottoreihin. Tällä voimanlähteellä varustettu P57-malli toi BRM:lle sen toisen osakilpailuvoiton, jälleen Hollannin GP:ssä 1962. Kolmen muun voiton jälkeen talli onnistui voittamaan valmistajien mestaruuden 1962, ja Graham Hill kuljettajien mestaruuden.
Menestyksekästä BRM-moottoria myytiin muillekin talleille, kuten BRP:lle ja yksityisille Lotus-kuljettajille. Pienemmät tallit, kuten Scuderia Centro-Sud, ostivat myös kokonaisia autoja. Vuonna 1963, Lotus 25-mallin innoittamana, Rudd suunnitteli osittain kantavalla monokokkirungolla varustetun tyypin P61, josta kehittyi P261. Kuljettajat Graham Hill ja 1964 mukaan tullut Jackie Stewart olivat P261-mallilla mukana Formula 1-luokan kärkikamppailuissa, BRM tuli valmistajien mestaruuskisassa toiseksi vuosina 1963, 1964 ja 1965.
H 16 [muokkaa]
Kaudelle 1966 moottorisäännöt muuttuivat 3,0-litraisiin vapaasti hengittäviin (tai 1,5-litraisiin ahdettuihin) moottoreihin. BRM kieltäytyi Aubrey Woodsin ehdotuksesta rakentaa V12. Sen sijaan rakennettiin oudohko H16-moottori. Moottori oli tehokas, mutta painava ja epäluotettava. BRM:ää moottori kuitenkin kiehtoi, sillä siinä oli samoja elementtejä kuin menestyksekkäässä 1,5-litraisessa V8:ssa. Jackie Stewart, joka tuolloin oli BRM:n kuljettaja, on kuulemma sanonut, että "Tämä metallikasa olisi parempi laivan ankkurina kuin voimanlähteenä". Noihin aikoihin BRM sai lisänimen "British Racing Misery". Lotus oli käyttänyt laajennettua versiota BRM:n 1,5 litran V8:a vuonna 1966 , kun kilpailevat 3,0 litran moottorit saivat vähän tukea sääntöjen ensimmäisinä vuosina. Lotus otti myös käyttöönsä H16-moottorin väliaikaiseksi voimanlähteeksi, rakentaen Lotus 43:n sen ympärille. Jim Clark onnistui voittamaan Yhdysvaltain Grand Prix'n Watkins Glenissä tällä yhdistelmällä. Voitto oli tämän moottorin ainoa maailmanmestaruussarjassa.
V 12 [muokkaa]
Woodsin suunnittelema V 12 korvasi H 16 -moottorin. Moottori oli aluksi tarkoitettu käytettäväksi urheiluautoissa, mutta sitä käytettiin ensimmäistä kertaa Formula ykkösissä McLaren M5-autossa. Ensimmäiset vuodet uudella moottorilla eivät tuottaneet menestystä. Huonon kauden jälkeen tallin kuljettajat pikkuhiljaa vaihtuivat. Ensimmäisen voiton V 12 –moottorilla saavutti Pedro Rodríguez Belgian Grand Prix’ssa 1970 P153-autolla. P160-autolla saavutettiin vielä lisää voittoja: Jo Siffert ja Peter Gethin vuonna 1971. Sekä Siffert, että Rodriguez menehtyivät juuri ennen kautta 1972, joten tallin oli järjestäydyttävä kokonaan uudelleen. Viimeinen voitto tuli, kun Jean-Pierre Beltoise voitti sateisen Monacon Grand Prix'n 1972 P160:llä.
Viimeiset hetket [muokkaa]
Viimeinen merkittävä esitys oli toinen sija Etelä-Afrikan Grand Prix’ssa 1974 P201-autolla. Talli ei kuitenkaan enää menestynyt, ja John Jordan osti osan tallista. Talli viimein lopetti toimintansa.
|
Valmistajat kaudella 2013 |
|
Entiset valmistajat: |
|
Indianapolis 500 -tallit (1950–1960) |
