Carl Gustaf Emil Mannerheim

Carl Gustaf Emil Mannerheim
[[Tiedosto:|250px|Sotamarsalkka Mannerheim Viipurin vapauttamisen 20-vuotisjuhlallisuuksissa vuonna 1938 lähde?]] Sotamarsalkka Mannerheim Viipurin vapauttamisen 20-vuotisjuhlallisuuksissa vuonna 1938 lähde?
Suomen tasavallan 6. presidentti
4.8.1944–11.3.1946
Edeltäjä	Risto Ryti
Seuraaja	Juho Kusti Paasikivi
Suomen valtionhoitaja
12.12.1918–26.7.1919
Edeltäjä	P. E. Svinhufvud
Henkilötiedot
Syntynyt	4. kesäkuuta 1867 Askainen
Kuollut	27. tammikuuta 1951 (83 vuotta) Lausanne, Sveitsi
Arvonimi	vapaaherra sotamarsalkka Suomen marsalkka Suomen valtionhoitaja Suomen tasavallan 6. presidentti
Puoliso	vapaaherratar Anastasia Mannerheim
Tiedot
Puolue	sitoutumaton (porvarillinen)
[[Tiedosto:|150x90px|Nimikirjoitus]] Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
mannerheim.fi
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Carl Gustaf Emil Mannerheim (4. kesäkuuta 1867 Askainen – 27. tammikuuta 1951 Lausanne, Sveitsi) Suomen marsalkka, vapaaherra, Suomen tasavallan kuudes presidentti vuosina 1944-1946, oli suomalainen ammattisotilas ja poliitikko sekä yksi itsenäisen Suomen historian keskeisistä henkilöistä. Hän palveli kolmekymmentä vuotta keisarillisen Venäjän armeijassa, jossa osallistui Venäjän–Japanin sotaan ja ensimmäiseen maailmansotaan. Hän oli Suomen kaikkien sotien ylipäällikkö, toinen valtionhoitaja 1918–1919 ja kuudes presidentti 1944–1946.

Sukutausta ja perhe

Pääartikkeli: Mannerheim-suku

Mannerheimin suku on lähtöisin Saksasta, mistä suvun kantaisä siirtyi 1640-luvulla Ruotsiin. Ruotsin kuningas Kaarle XI aateloi Augustin Marheimin vuonna 1693 ja samalla alkuperäinen sukunimi muutettiin muotoon Mannerheim. Suvun jäseniä alkoi 1700-luvulla suuntautua sotilasuralle, ja he nousivat vapaaherralliseen säätyyn. Gustaf Mannerheimin isoisän isä Carl Erik oli ensimmäinen Suomeen muuttanut Mannerheim ja aloitti näin Mannerheimien suomalaisen sukuhaaran.

Gustaf Mannerheimin isä kamarijunkkari Carl Robert Mannerheim poikkesi suvun perinteistä, sillä hänestä ei tullut sotilasta eikä virkamiestä. Carl Robert tunnettiin radikaaleista poliittisista näkemyksistään, ja kun hän peri isältään kreivin arvonimen, viranomaiset paheksuivat häntä poliittisena satiirikkona. Hän meni 1862 naimisiin Hedvig Charlotta Helene von Julinin kanssa, joka oli huomattavan suomalaisen teollisuusmiehen Johan Jakob von Julinin tytär. Suku oli niin ikään Ruotsista Suomeen emigroitunut. He saivat seitsemän lasta: neljä poikaa ja kolme tyttöä. Mannerheim oli lapsista kolmas.

Kutsumanimenään Mannerheim käytti toista nimeään Gustaf, joten hän saattoi allekirjoittaa Sotamarsalkka G. Mannerheim, Sotamarsalkka Mannerheim tai G. Mannerheim. Valtionhoitajakaudellaan vuonna 1919 hän myös suomensi nimensä kirjoitusasun muotoon Kustaa Mannerheim. Venäjän palveluksessa Mannerheimista käytettiin pääasiassa etunimi-isännimiyhdistelmää Gustav Karlovitš (ven. Густав Карлович Маннергейм) Carl Gustaf Emil Mannerheim ei pitänyt etunimensä viimeisestä nimestä Emilistä, joten hän kirjoitti nimikirjoituksensa usein ilman E:tä eli muodossa C. G. Mannerheim.

Lapsuus ja nuoruus

Henkilötiedot
Syntynyt	4. kesäkuuta 1867 Louhisaaren kartano
Ammatti	Suomen valtionhoitaja 1918–1919 Suomen presidentti 1944–1946
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)	Venäjä Suomi
Palvelusvuodet	1887–1918 1939–1945
Komentajuudet	Suomen armeijan ylipäällikkö 1918 ja 1939
Taistelut ja sodat	Venäjän–Japanin sota ensimmäinen maailmansota Suomen sisällissota talvisota jatkosota Lapin sota
Sotilasarvo	Suomen marsalkka
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
mannerheim.fi
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Mannerheimin sisarukset: keskellä Sophie, vasemmalla Carl, August ja Johan, oikealla Annicka ja Gustaf, istumassa Eva. Kuva on vuodelta 1881.

Gustaf Mannerheim syntyi Louhisaaren linnassa Askaisissa 4. kesäkuuta 1867, jolloin Suomessa kärsittiin historiallisen kovasta katovuodesta. Varhaislapsuutensa Gustaf vietti pääasiassa Louhisaaressa. Mannerheim leikki mielellään sotaleikkejä ja halusi "johtaa sotajoukkoja". Häntä opetti aluksi sveitsiläinen kotiopettajatar, ja seitsenvuotiaana hän lähti kouluun Helsinkiin, missä asui isänsä luona. Hän kävi veljensä Carlin kanssa Böökin yksityistä lyseota, mistä tuli syksyllä 1879 erotetuksi vuoden ajaksi ikkunoiden kivittämisen takia.

Kahden vuoden ajan Gustaf Mannerheim kävi oppikoulua Haminassa. Tämä koulu valmensi oppilaita Suomen Kadettikouluun, joka oli sen ajan ainoa sotilaskoulutusta antava oppilaitos Suomessa. Gustaf kuitenkin vihasi Haminan kaupunkia, mikä näkyi myös hänen käytöksessään.

Vuonna 1880 kreivi Carl Robert Mannerheim ajautui vararikkoon, ja pakeni velkojia Pariisiin rakastajattarensa kanssa. Samana vuonna nuori Mannerheim pyrki ensi kertaa kadettikouluun huonolla menestyksellä. Perheen äiti Helene Mannerheim kuoli vuoden 1881 alussa sydänkohtaukseen, ja hänen veljensä Albert von Julin tuli lasten huoltajaksi.

Kadettikoulun aika

1882 Gustaf Mannerheim hyväksyttiin viimein Suomen Kadettikouluun. Hänet jätettiin kuitenkin valmistavalle luokalle vielä toiseksi vuodeksi, koska hänen onnistui saada vain seitsemän pistettä kahdestatoista kesäkuun 1883 tutkinnossa. Lisävuosi auttoi, sillä Gustaf siirrettiin seuraavana vuonna ensimmäiselle yleisluokalle luokan toiseksi parhailla arvosanoilla. Hänen vahvimmat oppiaineensa olivat ranskan ja ruotsin kielet sekä historia, mutta venäjän ja suomen kielissä hän ei menestynyt yhtä hyvin.

Mannerheimin taloudellinen tilanne ei ollut hyvä, ja hän joutui usein lainaamaan rahaa huoltajaltaan Albert von Julinilta. Hän ei myöskään viihtynyt Kadettikoulussa: hän ei sietänyt koulun ilmapiiriä eikä tiukkoja sääntöjä ja sai usein rangaistuksia. Häntä rangaistiin muun muassa tarkkaamattomuudesta, kuiskuttelusta, meluamisesta, laiskottelusta ja lunttaamisesta.

Mannerheim toivoi pääsevänsä Kadettikoulusta venäläiseen Paašikouluun, joka oli maan arvostetuimpia sotilasoppilaitoksia. Kouluun pääsivät vain oppilaat, joilla oli perintönä kulkeva aatelisarvo. Lisäksi vaadittiin, että joko heidän isällään, isoisällään tai isoisoisällään oli vähintään kenraaliluutnantin arvo tai sitä vastaava siviiliarvo. Mannerheim sai isänsä jättämään hakemuksen Paašikouluun, mutta Kadettikoulun johtaja kenraalimajuri Neovius ilmoitti omassa suosituksessaan, että Mannerheimin ranskan ja venäjän taito ei ollut tarpeeksi hyvä Paašikouluun. Todennäköinen syy oli kuitenkin, että Neovius ei pitänyt Mannerheimista tämän Kadettikoulussa osoittaman käytöksen vuoksi.

Neoviuksen kirjeen vuoksi Mannerheimin hakemus hylättiin, ja hän masentui syvästi. Masennus ilmeni myös kapinointina Kadettikoulua kohtaan, minkä vuoksi Gustaf lopulta erotettiin sieltä 1886 hänen lähdettyään pitkäperjantai-iltana "omalle lomalle". Koulu olisi voinut soveltaa karkotuspykälän ankarinta muotoa, mikä olisi estänyt Mannerheimia opiskelemasta missään suomalaisessa koulussa tai yliopistossa, mutta Kadettikoulun toimikunta päätti äänestyksen jälkeen soveltaa lievempää rangaistusta sillä ehdolla, että Mannerheimin perhe jättäisi vapaaehtoisen eroilmoituksen.

Ura Venäjän armeijassa

Nikolain ratsuväkikoulu

Kadettikoulun jälkeen Mannerheim luki yksityisesti ylioppilaaksi Helsingissä Böökin yksityiskymnaasissa, ja tuoreen ylioppilastodistuksensa turvin hän saattoi hakeutua Pietariin Venäjän armeijaan Nikolajevskin (Nikolain) ratsuväkikouluun, jossa hän vannoi sotilasvalansa syyskuussa 1887. Muistelmissaan Mannerheim totesi ratsuväkikoulusta seuraavaa:

»Opetus oli monipuolisempaa ja järkiperäisempää kuin meidän Kadettikoulussamme, niin kuin ymmärrettävää onkin, kun ottaa huomioon sikäläiset opettajavoimat ja käytännölliset harjoitusmahdollisuudet»

Mannerheim valmistui ratsuväkikoulusta 1889. Hänen päättötodistuksensa oli hyvä, ja erityisesti venäjän kielen arvosanat olivat parantuneet. Saman vuoden keväällä Mannerheim ylennettiin porte d'épée -junkkariksi, mikä vastasi miehistöstä nimitetyn aliupseerin arvoa.

Nousu chevalierkaartiin

Mannerheim suunnitteli uraa arvostetussa chevalierkaartissa, mutta ei saanut aluksi paikkaa. Lisäksi hän haki paikkaa myös kaartinhusaarirykmentistä ja linjaratsuväkirykmentistä, ja jälkimmäinen ottikin hänet palvelukseensa. 22. elokuuta 1889 hänet palkattiin kornetiksi Hänen Keisarillisen Korkeutensa suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš vanhemman 15. Aleksandrijan-ratsuväkirykmenttiin. Mannerheim ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tilanteeseen vaan pyrki jatkuvasti edistämään mahdollisuuksiaan päästä chevalierkaartiin. Lopulta hänen kummitätinsä vetoomus sai keisarinnan hyväksymään Mannerheimin kaartin jäseneksi, mutta ensin tämän oli liityttävä rakuunoihin. Mannerheim palveli Puolan ja Saksan rajalla sijaitsevassa Kaliszin kaupungissa muutaman vuoden, kunnes 1891 hänet siirrettiin Pietarissa sijaitsevaan chevalierkaartiin.

Mannerheimia ei otettu yleisesikunta-akatemiaan, ja tämän sijaan hän suuntautui hevosten erikoistuntijaksi. Hän osti hevosia armeijalle, ja hänellä oli hevossiittola maaseudulla. Tsaarin valiohevosten hankkijana hän kiersi ympäri Eurooppaa ja valokuvasi hevosia. Vuodesta 1903 Mannerheim toimi mallieskadroonan päällikkönä ja kaartin ratsuväkirykmenttien ratsastuksenopetuksen johtajana. Lisäksi hän sai mainetta kilparatsastuksessa.

Venäjän–Japanin sota

52. Nježnskin rakuunarykmentin eversti Mannerheim.

Kun Venäjän–Japanin sota oli jo käynnissä, Mannerheim siirrettiin 52. Nježinin rakuunarykmenttiin everstiluutnantiksi ylennettynä 20. lokakuuta 1904. Hän ilmoittautui rykmenttiinsä 22. marraskuuta samana vuonna, ja 23. joulukuuta hän sai tulikasteensa. Sotaan osallistumalla Mannerheim pystyi korvaamaan yleisesikuntakoulutuksen puuttumisen.

Ensimmäinen huomattava operaatio, johon Mannerheim osallistui, oli kenraali Mištšenkon johtama ratsuväen partioretki vuoden 1905 tammikuussa. Se tehtiin Yingkoun satamaa vastaan. Alkujaan tarkoituksena oli katkaista läheinen rautatie, mutta Mištšenko päättikin hyökätä kaupunkia vastaan, mitä Mannerheim ei pitänyt järkevänä. Mannerheim johti taistelussa kahta eskadroonaa. Hyökkäykseen oli kuitenkin keskitetty liian vähän joukkoja, ja se päättyi perääntymiseen. Mannerheim osallistui myös Mukdenin taisteluun, jossa osoitetun urhoollisuuden vuoksi hänet ylennettiin everstiksi.

Muutenkaan sota ei sujunut Venäjän kannalta hyvin. Mannerheim osallistui aktiivisesti tiedusteluretkille, joiden aikana hän osoitti suurta rohkeutta ja osoittamansa urheuden ansiosta Mannerheim ylennettiin everstiksi. Mannerheim toivoi pääsevänsä everstinä johtamaan jotakin Mantšuriassa olevaa kasakkarykmenttiä, mutta nimityksen julkistaminen viivästyi eikä hän enää ehtinyt lähteä Mantšuriaan.

Mannerheim joutui leikattavaksi vasemman korvan tulehduksen vuoksi. Hän palasi kuitenkin pian palvelukseen ja suoritti joitain tiedusteluretkiä aina Mongolian puolelle asti. Samoihin aikoihin venäläiset kärsivät yhä enemmän tappioita. Kun Venäjän laivasto kärsi pahan tappion Tsushiman taistelussa, kummatkin osapuolet alkoivat harkita rauhan solmimista.

Rauhansopimus allekirjoitettiin 5. syyskuuta 1905. Samalla Venäjä palautti Kaukoidän yksikkönsä rauhanaikaiseen miesvahvuuteen, eikä Mannerheimia enää tarvittu aktiivipalveluksessa.

Tiedettä ja tiedustelua Aasiassa

Pääartikkeli: Mannerheimin Aasian-matka

Sodasta palattuaan Mannerheim vietti lyhyen aikaa Suomessa ja Ruotsissa. Hän ehti osallistua sukunsa edustajana Suomen viimeisille säätyvaltiopäiville vuonna 1906.

Mannerheimille tuli täytenä yllätyksenä se, että häntä pyydettiin lähtemään professori Paul Pelliotin mukaan Keski-Aasiaan ja Kiinan suuntautuvalle tutkimusretkelle, jossa hänen tehtävänsä olisi kerätä sotilaallista ja poliittista tiedusteluaineistoa. Karttojen tarkastaminen ja laatiminen sekä ihmisten elintapojen tutkiminen tulivat olemaan keskeisiä tehtäviä. Ei ole aivan selvää, miksi juuri Mannerheim valittiin mukaan, mutta eräässä muistiossaan Mannerheimia ehdottanut luutnantti Palitsyn toteaa:

»...[Mannerheim, joka] tunsi hyvin Kiinaa, oli Pelliot'n henkilökohtaisesti tuntema, osasi erinäisiä ulkomaankieliä, oli syntyjään suomalainen ja vastasi täysin niitä vaatimuksia, joita tässä tehtävässä tulisi eteen.»

Mannerheim epäröi aluksi ottaa tehtävää vastaan.

Ratsain tehty 14 000 kilometrin matka kesti kaksi vuotta ja tuotti paljon käyttökelpoista aineistoa. Mannerheimin tekemä tieteellinen työ oli myös arvokasta. Mannerheim oli ottanut peiteroolinsa vakavasti ja kerännyt suuren määrän kansantieteellistä aineistoa aiemmin lähes tutkimattomilta seuduilta. Kahden vuoden aikana hän keräsi muun muassa Kansallismuseon kokoelmiin lähes 1 200 esinettä.

Eteneminen kenraalikuntaan

Onnistunut tutkimusmatka ja Suomen tilanteen vakiintuminen auttoivat Mannerheimia pääsemään keisarin suosioon. Hänen pitkäaikainen unelmansa toteutui, kun hän sai komentoonsa oman rykmentin. Rykmentti oli Puolassa ollut 13. Vladimirin ulaanirykmentti. Mannerheim johti rykmenttiä vain vuoden ajan, mutta hänen onnistui tehdä siitä yksi sotilaspiirin parhaimmista rykmenteistä. Mannerheimin suoritus huomioitiin kaikissa katselmuksissa, ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin kehotuksesta hänet ylennettiin kenraalimajuriksi 1910 ja nimitettiin kaartinratsuprikaatin komentajaksi 1913. Hänet nimettiin keisarin seurueen jäseneksi, mikä oikeutti Mannerheimin pääsemään hallitsijan puheille. Tsaarin-Venäjän oloissa tämä oli huomattava kunnianosoitus.

Ylennyksen jälkeen vuonna 1911 kenraali Mannerheim siirrettiin Varsovaan, missä hän sai käyttöönsä oman asunnon. Upseerit asuivat Mannerheimin kanssa samassa rakennuksessa, ja tämä joutuikin välillä esimiehenä puuttumaan näiden naisseikkailuihin. Kaksi tapausta herätti muita enemmän huomiota, ja estääkseen rykmenttinsä mainetta tahraantumasta Mannerheimin oli puututtava niihinkin. Ensimmäinen tapaus liittyi varsovalaiseen parittajaan, joka oli myynyt vain sadalla ruplalla nuoren katolisen nunnaluostarin kokelaan erään kornetin jalkavaimoksi. Toinen tapaus koski nuoren luutnantin itsemurhaa, jonka tämä oli tehnyt erään varsovalaisen tanssijan kieltäydyttyä suhteesta.

Ennen Mannerheimin nimitystä kenraaliksi rykmentin kaartinupseerit eivät juuri olleet kosketuksissa puolalaiseen paikallisväestöön. Upseerit eivät esimerkiksi koskaan vierailleet puolalaisten kodeissa, ja tapaamiset järjestettiinkin korkeintaan ravintoloissa ja teattereissa. Kaartinupseereista ainoastaan kolmella oli suhteita maan ylimpiin yhteiskuntakerroksiin. Mannerheim lähensi upseerien ja puolalaisten suhteita, sillä hän suosi hevosurheilua, mikä yhdisti kummatkin ryhmät.

Ensimmäinen maailmansota

Kesällä 1914 saapui tieto, että Itävalta-Unkarin kruununperijä Franz Ferdinand oli murhattu Sarajevossa. Tämä Sarajevon laukauksiksi myöhemmin nimetty murha synnytti kriisin Itävalta-Unkarin ja Serbian välille. Murhaaja Gavrilo Princip kuului Nuori Bosnia -nimiseen salaseuraan ja kriisi laajeni lopulta ensimmäiseksi maailmansodaksi.

Ensimmäisessä maailmansodassa Mannerheim palveli ratsuväkikomentajana Itävalta-Unkarin ja Romanian rintamilla. Ammatillisesti Itävalta-Unkarin rintama oli mielenkiintoinen, sillä sodan alkuvaiheissa se oli ainoa rintamanosa, jossa ratsuväkeä käytettiin sen tarkoituksen mukaisesti tiedusteluun ja liikkuvaan sodankäyntiin. Mannerheimille myönnettiin taisteluissa kunnostautumisen vuoksi joulukuussa 1914 yksi Venäjän korkeimpia kunniamerkkejä, neljännen luokan Pyhän Yrjön risti.

Vuonna 1915 Mannerheimista tuli 12. ratsuväkidivisioonan komentaja ja kesällä 1917 VI ratsuväkiarmeijakunnan komentaja. Kenraaliluutnantiksi hänet oli ylennetty virallisesti saman vuoden huhtikuussa, mutta ylennys myönnettiin takautuvasti vuodesta 1915. Samalla Mannerheim joutui poistamaan univormustaan keisarillisen seurueen tunnukset, sillä kenraaliluutnantit eivät perinteisesti kuuluneet seurueeseen.

Mannerheim toimi Romaniassa armeijakunnan komentajana. Siellä hänen mielessään kypsyi syksyllä 1917 ajatus, ettei hän voisi palvella armeijassa, joka oli ajautumassa anarkian tilaan. Asia kypsyi marraskuussa 1917 hänen kaaduttuaan rajusti hevosella ja nyrjäytettyään nilkkansa. Hän joutui vuoteeseen ja totesi, että nyt on tilaisuus lähteä .

Hän ilmoitti esikunnalleen lähtevänsä Odessaan ja jättävänsä heidät loukkaantumisen takia. Odessaan hän sai ylipäällikön sähkösanoman numero 14841, jolla hänet siirrettiin reserviin 22. syyskuuta 1917 "nykyisiin oloihin sopeutumattomana". 3. joulukuuta hän lähti Odessasta Pietariin.

Avioliitto ja lapset

Mannerheim avioitui Pietarissa 1892 varakkaan venäläisen kenraalin tyttären Anastasia Arapovan kanssa. Avioliitto ratkaisi taloudelliset ongelmat, joista Mannerheim oli kärsinyt koko ikänsä. Liitosta syntyi kaksi tytärtä: Anastasie (1893–1978) ja Sophie (1895–1963).

Liitto päättyi käytännössä jo vuonna 1902 asumuseroon. Anastasia Arapova muutti vuonna 1903 Kiinan kautta Yhdysvaltoihin vieden molemmat lapset mukanaan. Virallisesti Mannerheim erosi kuitenkin vaimostaan vasta vuonna 1919 Tornion raastuvanoikeuden päätöksellä. Muistelmateoksessaan Mannerheim omistaa avioliitolleen ja vaimolleen ainoastaan yhden lauseen. Anastasie ja Sophie elivät vanhempiensa avioeron jälkeen naimattomina Englannissa ja Ranskassa. Äiti Anastasia kuoli vuonna 1936 Pariisissa.

Ura itsenäisessä Suomessa

Suomen itsenäistyminen ja sisällissota

Mannerheim sisällissodan voitonparaatissa Helsingissä 16. toukokuuta 1918.

Suomi itsenäistyi 6. joulukuuta 1917. Mannerheim anoi eroa Venäjän armeijasta ja saapui Suomeen 18. joulukuuta. Tällöin yhteenotto punaisten ja valkoisten sotilasosastojen välillä alkoi näyttää vääjäämättömältä. Järjestyksen saamiseksi maahan senaatti nimitti Mannerhein 15. tammikuuta 1918 sotilaskomitean puheenjohtajaksi ja valtuutti hänet Pohjois-Suomeen hallituksen joukot. Hän lähti 18. tammikuuta Vaasaan. Senaatti nimitti hänet "ylimmäksi päälliköksi" 27. tammikuuta. Seuraavana päivänä syttyi Suomen sisällissota.

Suomeen paluunsa jälkeen Mannerheim valitsi itselleen tunnetuksi tulleen tunnuslauseen: "Candida pro causa ense candido", eli "Puhtain asein puhtaan asian puolesta".

Valkoisten ylipäällikkönä Mannerheim johti aluksi sotatoimia Vaasassa olleesta päämajasta. Helmikuun alussa päämaja asettui junaan, joka sijoitettiin Seinäjoen ratapihalle. Sodan loppuvaiheessa päämaja siirrettiin Mikkeliin.

25. helmikuuta 1918 kenraali Mannerheim allekirjoitti niin sanotun "ammutaan paikalla" -ohjeen, jonka tutkija Aapo Roselius on arvioinut avanneen oven "mittaville teloituksille". Siinä vaadittiin mm. , että henkilöt, jotka tavattiin armeijan selustassa vahingoittamassa valkoisen armeijan toimintaa, ammuttaisiin paikalla. Nykyään vastaavan käskyn antaja joutuisi Haagin sotarikostuomioistuimeen. Päämajan teloituksille antamat ohjeet olivat hyvin väljät, ja valkoisen armeijan johto puuttui niin sanottuun valkoiseen terroriin hyvin vähän.

Sisällissodassa Mannerheim otti vieraiden sotajoukkojen apuun kutsumiseen täysin kielteisen kannan, sillä hän olisi halunnut viedä sodan loppuun valkoisten omin voimin. Hänen vastustuksestaan huolimatta Suomen laillinen hallitus, senaatti, pyysi apua. Saksan mukaantulo joudutti sodan loppua, mutta ei ratkaissut sitä.

Toukokuun 16. päivänä järjestettiin Helsingissä suuri voitonparaati. "Valkoinen kenraali" Mannerheim ratsasti joukkojensa kärjessä punaisten jättämään pääkaupunkiin. Vielä samana vuonna 1918 Mannerheim antoi ystävälleen Akseli Gallen-Kallelalle tehtäväksi suunnitella itsenäisen Suomen symbolit: rahat, kunniamerkit, liput ja univormut. Vuotta myöhemmin Gallen-Kallelasta tuli Mannerheimin ensimmäinen adjutantti.

Sisällissodan jälkeinen aika

1910-luvun loppu

Valtionhoitaja Mannerheim istumassa. Taustalla seisovat hänen adjutanttinsa: vasemmalta lukien evl. Kasimir Lilius, kapt. Heikki Kekoni, ltn. Akseli Gallen-Kallela, vänr. John Rosenbröijer.

Valtionhoitaja Mannerheim työpöytänsä ääressä Eteläesplanadi kuudessa.

Sisällissodan jälkeen Mannerheim erosi ylipäällikkyydestä 29. toukokuuta 1918, koska hän vastusti senaatin Saksaan suuntautunutta ulkopolitiikkaa ja armeijan tulevaa järjestelyä koskevia päätöksiä. 1. kesäkuuta Mannerheim lähti ulkomaille, ensin Ruotsiin ja sitten Ranskaan ja Englantiin. Saksan hävittyä maailmansodan poliittinen tilanne muuttui täysin: Suomelle valittu kuningas Fredrik Kaarle kieltäytyi ottamasta tehtävää vastaan, ja Mannerheim sai hallitukselta tehtävän neuvotella Suomen ulkopoliittisista suhteista Ranskassa ja Englannissa. Mannerheim oli vielä ulkomailla, kun valtionhoitaja Svinhufvud erosi ja eduskunta valitsi Mannerheimin hänen seuraajakseen. Mannerheim toimi puoli vuotta Suomen valtionhoitajana (riksföreståndare) eli vt. valtionpäämiehenä (12. joulukuuta 1918 – 26. heinäkuuta 1919) ja vahvisti vuoden 1919 tasavaltaisen hallitusmuodon 17. heinäkuuta. Valtionhoitajana hän käytti suomalaistettua etunimeä Kustaa.

Mannerheim hävisi eduskunnan toimittaman presidentinvaalin korkeimman hallinto-oikeuden presidentille Kaarlo Juho Ståhlbergille 25. heinäkuuta 1919. Vaalissa Ståhlberg sai 143 ääntä, Mannerheim 50 ääntä sekä Lauri Kristian Relander ja Väinö Tanner kumpikin yhden äänen. Mannerheimin kannattajat kuuluivat pääosin kokoomuspuolueeseen ja Ruotsalaiseen Kansanpuolueeseen. Ratkaisevaksi esteeksi Mannerheimin valinnalle muodostui se, että sosiaalidemokraattien suuri ryhmä kieltäytyi hyväksymästä "valkoista kenraalia" Suomen valtionpäämieheksi.

Sisällissodan varjo

Kansa suhtautui Mannerheimiin sisällissodan jälkeen kahdella tavalla – valkoiset pitivät häntä isänmaan sankarina, mutta punaiset verisenä lahtarina. Vapaamieliset porvarit suhtautuivat Mannerheimiin epäilevästi.

Mannerheim alkoi hyvin varhain huolehtia sisällissotaan liittyvästä jälkimaineestaan. Jo alkukesästä 1919 valtionhoitajan kansliassa ryhdyttiin kokoamaan aineistoa, jolla tarpeen tullen voitaisiin todistaa, että Mannerheim olisi hyvinkin aktiivisesti vastustanut sisällissodan aikaisia teloituksia. Tämä oli tarpeen etenkin ulkomaisilta syytöksiltä suojautumiseksi.

Neuvottelut Pietarin hyökkäyksestä 1919

Venäjän sisällissodan aikana Mannerheim tunsi monia valkoisia sotilaita, jotka taistelivat puna-armeijaa vastaan. Mannerheimin hyvä ystävä kenraali Nikolai Judenitš pyysi, että hän saisi avukseen suomalaisia sotilaita voidakseen hyökätä Pietariin, mutta presidentti Ståhlberg ei suostunut.

Ollessaan valtionhoitajana Mannerheim keskusteli alkuvuonna 1919 Ison-Britannian Suomeen lähettämän sotilasvaltuuskunnan kanssa hyökkäyksestä Pietariin. Mannerheim oli jo aiemmin Lontoon-matkallaan esittänyt Britannian sotaministerille Winston Churchillille, että Suomi on valmis jatkamaan taistelua kommunismia vastaan. Sotilasvaltuuskunnan puheenjohtaja ilmoitti Churchillille, että Mannerheim olisi innokas hyökkäämään, mutta on asettanut ehtoja Suomen osallistumiselle: Britannian pitäisi tukea hyökkäystä poliittisesti ja Valkoisen Venäjän tunnustaa Suomen itsenäisyys, ja lisäksi Petsamo ja Itä-Karjala tulisi liittää Suomeen. Liittoutuneiden tulisi myös kustantaa sotaretki, ja Suomelle olisi myönnettävä viiden miljoonan punnan laina.

Hyökkäyssuunnitelmat kariutuivat kesällä 1919 vahvistettuun uuteen hallitusmuotoon, jossa presidentti ei enää voinut julistaa sotaa yksin. Lisäksi Mannerheim hävisi heinäkuun 1919 presidentinvaalit, minkä jälkeen hän vetäytyi päivänpolitiikasta. Hänen mielenkiintonsa ulkopolitiikkaa kohtaan ei kuitenkaan sammunut, ja erityisesti hän seurasi tapahtumia bolševikkien valtaan joutuneella Venäjällä.

Syksyllä 1919 Mannerheim jatkoi Churchillin kanssa kaavailuja hyökkäyksestä Pietariin. Mannerheim vakuutti, että operaatio olisi mahdollinen ja se voitaisiin toteuttaa ilman vallankaappausta Suomessa, taivuttelemalla presidentti Ståhlberg sodan kannalle. Tarvittaessa Mannerheim olisi ollut myös valmis vallankaappaukseen. Hanke raukesi tällä kertaa Britannian hallituksen vastustukseen ja Venäjän valkoisten joukkojen kokemiin tappioihin. Tämän jälkeen Mannerheim pyrki saamaan aikaan sotilasliittoa Suomen, Puolan ja liittoutuneiden kesken. Liittoutuneiden Lontoon huippukokouksessa sotapolitiikan kannattajat jäivät kuitenkin vähemmistöön.

Sisäpoliittisesti Mannerheim ei halunnut sitoutua puolueisiin. Hän oleskeli paljon Pariisissa ja Lontoossa, ja hänellä oli myös aikaa metsästysharrastukselleen: hän teki useita metsästysretkiä sekä kotimaassa että Keski-Euroopassa ja Aasiassa.

1920-luku

Valtionhoitajan tehtävän jätettyään Mannerheim käytti aikaansa myös maanviljelyyn ja toimi monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Suomen terveydenhoidon kehittämiseen hän osallistui Suomen punaisen ristin puheenjohtajana, johon tehtävään hänet vuonna 1921 nimitettiin 30 vuodeksi. Lisäksi hän perusti Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton, jonka tehtävä oli uuden, terveen sukupolven kasvattaminen sodan runtelemaan maahan. Perustamisen mahdollisti Mannerheimille vuonna 1919 kansalaisadressin yhteydessä kerätty rahasumma. Liitto toimi epäpoliittisesti, pyrki kehittämään kaikkien kansanryhmien lasten terveydenhoitoa ja edisti osaltaan kansalaissopua. Mannerheim oli liiton kunniapuheenjohtaja kuolemaansa asti. Lisäksi hän oli Suomen Punaisen Ristin keskushallituksen puheenjohtaja vuodesta 1922 kuolemaansa asti. Hän oli Punaisen Ristin sairaalan perustaja ja toimi puheenjohtajana sen rakennustoimikunnassa.

Mannerheim arvosti partiolaisia ja otti vastaan vuonna 1919 Suomen Partioliiton ensimmäisen kunniajäsenyyden. Hän oli vuodesta 1941 kunniapuheenjohtaja vuodesta.

Mannerheim toimi vuosina 1920-1936 eri pankkien hallinnossa. Kun kolme pienehköä pankkia liittyi yhteen Suomen Liittopankiksi, Mannerheim valittiin sen keskushallintoneuvoston puheenjohtajan tehtäviin. Mannerheim toimi vielä 1924 perustetun Osakeyhtiö Liittopankin ja vuodesta 1931 Helsingin Osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.

Poliittisesti Mannerheim oli koko 1920-luvun erilaisten spekulaatioiden kohteena. Oikeistopiirit vaativat hänen nimittämistään muun muassa suojeluskuntien ylipäälliköksi tai diktaattoriksi. Mannerheim ei osallistunut itse näihin kaavailuihin muttei toisaalta asettunut niitä vastaankaan. Mannerheimilla oli kuitenkin läheiset suhteet aktivistipiireihin, erityisesti Kai Donneriin, ja hänet tunnettiin aktivistien keskuudessa salanimellä "Andersson". Mäntsälän kapinan aikana Mannerheim ei ottanut julkisesti kantaa hallituksen puolesta tai sitä vastaan, mutta oli hallituksen eron kannalla.

Mannerheimilla ei 1920-luvun alussa ollut haluja lähteä mukaan politiikkaan, ja jyrkkä ristiriita Mannerheimin ja presidentti Ståhlbergin välillä piti Mannerheimin erossa hallinto- ja puolustustehtävistä. Tämä herätti jonkin verran kritiikkiä. Esimerkiksi Rabbe Wrede piti demokraattisen hallitustavan heikkoutena sitä, ettei Mannerheimin kiistattomia kykyjä ja työteliäisyyttä käytetty Suomen hyväksi. Vaativien tehtävien puute olikin pulma Mannerheimille, ja välillä hän harkitsikin, että koska hänelle ei annettu tehtäviä Suomesta, hän voisi hakeutua jonkin eurooppalaisen suurvallan – kuten Ranskan – palvelukseen.

Kesäkuussa 1921 presidentti Ståhlberg ja hallitus ajautuivat vakavaan kiistaan suojeluskuntien johdon kanssa. Tämä niin sanottu suojeluskuntaselkkaus koski kysymystä siitä, oliko hallituksella oikeus erottaa ansioituneita suojeluskuntien komentajia ulkopoliittisista syistä. Taustalla oli kenraalimajuri Paul von Gerichin Baltian maita suututtanut lehtikirjoitus. Puolustusministeri ei itse halunnut erottaa von Gerichiä, joten hän antoi tehtävän suojeluskuntien ylipäällikölle Georg Diedrich von Essenille. Tämä kuitenkin kieltäytyi, joten presidentti Ståhlberg erotti von Essenin ja suojeluskunnat jäivät ilman ylipäällikköä.

Suojeluskuntien mielestä niillä oli oikeus ehdottaa jotakuta henkilöä virkaan, joten ne ehdottivat Mannerheimia. Presidentti Ståhlberg kuitenkin kieltäytyi vahvistamasta valintaa, koska hän pelkäsi Mannerheimin saavan liikaa valtaa. Mannerheimin puolesta pidettiin mielenosoituksia ja kansalaiskokouksia muun muassa Loviisassa ja Porvoossa, jossa torikokoukseen kokoontui 2500 henkilöä. Lopulta presidentti nimitti tehtävään nuoren jääkärieverstiluutnantin Lauri Malmbergin.

Mannerheim kieltäytyi ryhtymästä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1925 vaaleissa. Vaalit voitti Lauri Kristian Relander, josta tuli Suomen toinen presidentti. "Valkoisena kenraalina" Mannerheim nautti kuitenkin suurta arvovaltaa, jonka turvin hän saattoi vaikuttaa varsinkin puolustuslaitoksia ja suojeluskuntia koskeviin asioihin.

1930-luku

Mannerheimin kotitalo Helsingin Kaivopuistossa. Talossa on toiminut Mannerheim-museo vuodesta 1951 lähtien.

Vietettyään jonkin aikaa Itävallassa Mannerheim palasi vuonna 1930 Suomeen, missä hänen oli otettava kantaa Lapuan liikkeeseen. Aluksi hän piti Lapuan liikettä vain reaktiona hajaannuspyrkimyksiin eikä ajatellut, että liike olisi demokratianvastainen tai uhkaisi yhteiskuntajärjestystä. Hänen myötätuntonsa liikettä kohtaan perustui pääosin hänen kokemuksiinsa pohjalaisista talonpojista ja pelostaan kommunistien soluttautumista kohtaan.

Mannerheim ilmaisi myötätuntonsa Lapuan liikkeen isänmaallisia tavoitteita kohtaan ja myös toisti lausuntonsa eduskuntavaalien alla 1930. Arvioiden mukaan Mannerheim olisi voinut kansansuosionsa avulla saada helposti paljon valtaa, mutta hän ei halunnut sitä. Mannerheim alkoi kuitenkin pian etääntyä Lapuan liikkeestä, koska hänen mielestään kyyditykset ja muu terrori osoittivat liikkeen rappeutuneen.

Suomen liberaali hallitus oli suhtautunut Mannerheimiin koko 1920-luvun ajan epäluuloisesti ja pitänyt hänet ilman julkista virkaa. Kokoomuslainen uusi presidentti Svinhufvud sen sijan pyysi häntä puolustusneuvoston puheenjohtajaksi vuonna 1931. Samalla Mannerheim valtuutettiin salaisella asiakirjalla Suomen armeijan ylipäälliköksi, mikäli sota syttyisi Svinhufvudin ollessa presidenttinä. Suomen ensimmäiseksi – ja ainoaksi – sotamarsalkaksi Mannerheim ylennettiin sisällissodan päättymisen 15-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1933.

Vuonna 1937 presidentiksi valitulla Kyösti Kalliolla oli myös hyvät suhteet Mannerheimiin. Kallion presidentiksi tulo kuitenkin muutti Suomen poliittista tilannetta, kun uusi hallitus astui virkaansa A. K. Cajanderin johdolla. Mannerheimin suhteet useisiin ministereihin, kuten ulko- ja puolustusministeriin, eivät olleet järin hyvät. Mannerheimin toiminta puolustuslaitoksessa pohjautui presidentti Kallion tukeen. Mannerheim olisi todennäköisesti luopunut tehtävistään, mikäli presidentinvaalit olisi voittanut Ståhlberg.

1930-luvulla ennen toista maailmansotaa erilaisten diktatuurien aggressiivinen politiikka herätti Mannerheimissa levottomuutta. Tärkein tehtävä olikin Mannerheimin mielestä Suomen puolustuslaitoksen kohentaminen, mihin hänen johtamansa puolustusneuvosto vaati lisää määrärahoja. Mannerheimin toiminnan ansiosta puolustuslaitokselle annettiin lisämäärärahoja, mutta jo seuraavan vuoden budjetissa määrärahoista tingittiin jälleen. Mannerheimin yritykset saada lisää määrärahoja kohtasivat aina talvisotaan asti joidenkin poliitikkojen sitkeää vastustusta.

Vuonna 1939 olisi ollut mahdollista saada valtion laina Yhdysvalloilta sotilaskaluston ostoon, ja Mannerheim suosittelikin hallitusta tarttumaan tilaisuuteen. Kun siihen ei suostuttu, Mannerheim anoi 16. kesäkuuta eroa puolustusneuvostosta. Cajander olisi jo etsinyt Mannerheimille seuraajaa, mutta Kallio kielsi tämän pitäen Mannerheimiä lähes korvaamattomana.

Ylipäällikkyys toisen maailmansodan aikana

Marsalkka Mannerheim päämajassa

Lokakuussa 1939 Mannerheimistä tuli puolustusvoimain komentaja (edeltävä nimike oli sotaväen päällikkö) ja talvisodan syttyessä 30. marraskuuta hän sai presidentti Kallion luovuttaman ylipäällikkyyden. Se palautui presidentti-instituutiolle, kun Mannerheimistä tuli tasavallan presidentti jatkosodan lopulla 1944.

Talvisodan neljäntenä päivänä Mannerheim matkusti Mikkeliin, jonne järjesti päämajansa. Esikuntapäällikökseen Mannerheim nimitti kenraaliluutnantti Lennart Oeschin. Operatiivisista suunnitelmista vastasi kuitenkin päämajamestarina toiminut eversti Aksel Airo. Mannerheimin läheinen ystävä, kenraaliluutnantti Rudolf Walden toimi päämajan edustajana talvisodan hallituksessa, joka erosi 27.3.1940. Sen jälkeen Waldenista tuli sota-ajan hallitusten puolustusministeri. Mannerheim vietti suurimman osan talvi- ja jatkosodasta Mikkelissä ja teki ajoittain tarkastuksia rintamalla. Kun Mikkeliä alettiin pommittaa rajusti, muutti Mannerheim tammikuussa 1944 Otavan opistolle Mikkelin maalaiskuntaan. Jatkosodan aikana Mannerheim asui aluksi Hotelli Kalevassa ja syksystä 1941 lähtien kauppias Pulkkisen graniittitalossa Hallituskadun ja Ristimäenkadun kulmassa.

Jatkosodan aikana Mannerheim halusi, että ansioituneille sotilaille voitaisiin myöntää samanarvoinen kunniamitali sotilasarvoon katsomatta. Näin saivat alkunsa Mannerheim-ristin 1. ja 2. luokan ristit, jotka kuuluvat Vapaudenristin ritarikuntaan. Ristejä jaettiin yhteensä 191 kappaletta. Mannerheim sai itse ristin numero 18.

75-vuotispäivä ja Hitlerin vierailu Suomessa

Hitler ja Mannerheim marsalkan 75-vuotispäivänä 4. kesäkuuta 1942.

Vuonna 1942 Mannerheim täytti 75 vuotta, ja sai ainoan myönnetyn Suomen marsalkan arvonimen. Samalla syntymäpäivä 4.6. määrättiin puolustusvoimien lippupäiväksi ja Helsingin Heikinkatu uudelleennimettiin Mannerheimintieksi.

Samoilla juhlilla päivänsankari sai yllättävän huomionosoituksen, kun Saksan diktaattori Adolf Hitler saapui onnittelemaan häntä. Hitlerin ja Mannerheimin tapaaminen järjestettiin Immolan sotilaslentokentällä Lappeenrannan itäpuolella, nykyisen Imatran kaupungin alueella. On esitetty, että Hitlerin vierailulla ei ollut mitään välitöntä poliittista sisältöä, vaan hän halusi osoittaa ihailua Suomea ja myös Mannerheimia kohtaan. Mannerheim itse tulkitsi Hitlerin vierailun anteeksipyynnöksi siitä, ettei Saksa ollut puolustanut Suomea talvisodassa. Ulkomailla tapahtuma nähtiin kuitenkin toisin. Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hullin mukaan vierailu oli "osaksi Saksan tietoisesti suorittama temppu, jonka tarkoituksena oli Suomen saattaminen raskauttavaan valoon akselinvastaisen maailman silmissä, osaksi yritys naamioida Hitlerin epätoivoiset yritykset Suomen saamiseksi tehokkaammassa muodossa mukaan akselivaltojen sotaponnistuksiin".

Tapahtumasta kerrotaan tarinaa, joka liittyy Mannerheimin tupakointiin. Sen mukaan Hitlerin adjutantti oli korostanut Mannerheimille varsin suoraan ja töykeästi, että Führerin seurassa ei saa polttaa. Kun seurueet olivat siirtyneet paikalle tuotuun junanvaunuun keskustelemaan Suomen tilanteesta, Mannerheim otti esille sikarin ja alkoi polttaa sitä samalla kun keskusteli kasvokkain Hitlerin kanssa. Myöhemmin kaikki saksalaiset upseeritkin polttivat, ja Hitler tyytyi kohtaloonsa.

Tapaamisen aikana tehtiin salaa nauhoitus, joka on tiettävästi ainutlaatuinen, koska Hitlerin ei-julkista puhetta ei muuten ole nauhoitettu. Virallisia puheita paikalla äänittämässä ollut Yleisradion ääniteknikko Thor Damen heitti mikrofonin vaunun hattuhyllylle, ja niin Hitlerin ja Mannerheimin keskustelu saatiin nauhoitettua heidän tietämättään.

Tasavallan presidenttinä

Mannerheim poistumassa presidentinlinnasta.

Kesäkuussa 1944 Suomen puolustus oli romahtaa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alla. Saksan avun varmistamiseksi presidentti Risto Ryti solmi ns. Ribbentrop-sopimuksen, jolla hän sitoutui olemaan solmimatta erillisrauhaa. Elokuussa, tilanteen vakiinnuttua ja Suomen saatua puolustuksensa tasapainoon, Ribbentrop-sopimusta ei enää tarvittu ja presidentti Ryti erosi. Mannerheimista tuli eduskunnan säätämällä poikkeuslailla tasavallan presidentti 4. elokuuta.

Presidentti Mannerheim sanoutui irti edeltäjänsä Rytin allekirjoittamasta erillisrauhan solmimisen kieltävästä sopimuksesta ja suostui aselepoon Neuvostoliiton kanssa. Mannerheimin nauttiman luottamuksen katsottiin varmistavan, ettei Neuvostoliiton kanssa käytyjä neuvotteluja pidettäisi petoksena. Lisäksi uskottiin, että Mannerheimin presidenttiys saisi koko armeijan varmasti noudattamaan rauhansopimusta.

Syyskuussa 1944 Suomi solmi Moskovan välirauhan Neuvostoliiton ja Britannian kanssa. Tämän jälkeen alkoivat sotatoimet saksalaisten joukkojen häätämiseksi Lapista. Välirauhan solmimisen jälkeen Mannerheim pyrki löytämään Suomen kannalta edullisen ulkopoliittisen ratkaisun. Presidenttinä Mannerheim olisi voinut solmia Neuvostoliiton kanssa puolustusliiton Suomen suvereenisen aseman takaamiseksi, mutta Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin ei halunnut vielä vakiinnuttaa Suomen valtion poliittista asemaa.

Kun liittoutuneiden valvontakomissio valvoi Suomea, Mannerheim joutui hyväksymään joitakin huonoina pitämiään ratkaisuja. Hänen oli taivuttava esimerkiksi suojeluskuntien ja Lotta Svärd -järjestön lakkauttamiseen, vaikka ne olivat olleet Suomen puolustuksen kannalta vankkoja tukijoita. Sisäpoliittisesti Mannerheim antoi suurimman osan tehtävistään pääministeri Paasikiven hoitoon ja toimi lähinnä Suomen uuden suuntauksen takuumiehenä.

Mannerheim luopui puolustusvoimain komentajuudesta vuoden 1945 alussa jatkaen lähinnä muodollisena ylipäällikkönä.

Presidentin oli vielä huolehdittava, että käynnissä ollut sotasyyllisten oikeudenkäynti hoidettiin tarkoituksenmukaisesti. Esitettiin vaatimuksia, että myös Mannerheimin itsensä olisi tullut olla syytettynä tässä oikeusprosessissa, mutta Neuvostoliitto ilmoitti, että Mannerheimia ei syytettäisi mistään.

Syyskuusta 1945 lähtien Mannerheim oli lähes koko ajan virkavapaalla presidentin tehtävistä terveydellisten syiden vuoksi.

Myöhemmät vuodet

Eläkevuodet ja aika Sveitsissä

Jo presidentin tointa hoitaessaan Mannerheim oli ollut sairas mies. Mannerheim jäi varsinaisesti eläkkeelle vasta erottuaan Suomen presidentin tehtävistä maaliskuussa 1946, jolloin hän oli 79-vuotias. Eläkevuotensa Mannerheim vietti enimmäkseen ulkomailla. Jonkin verran hän oleskeli myös Kirkniemen kartanossa, jonka hän oli hankkinut 75-vuotissyntymäpäiviensä yhteydessä. Eläkkeellä Mannerheim myös kirjoitti muistelmansa, joissa hän muistutti länsivaltoja Suomen sotien erityisluonteesta ja Suomen vaikeasta asemasta.

Vuosina 1948–1949 maailmalla liikkui huhuja, että Mannerheim olisi osallistunut NATO:n perustamiseen. Hänen kerrottiin myös lähteneen ulkomaille, jotta hän voisi perustaa Suomelle pakolaishallituksen. Hänen myös uskottiin olevan yhteydessä länsimaiden esikuntiin ja yrittävän irrottaa Suomen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä. Minkäänlaisia todisteita Mannerheimin suunnitelmista länsivaltojen kanssa ei kuitenkaan ole. Ilmeisesti huhut johtuivat hänen seurassaan Sveitsissä olleista henkilöistä, joita olivat mm. yleisesikuntapäällikkö Erik Heinrichs ja Aladár Paasonen. Stig Jägerskiöldin elämäkerran mukaan he olivat kuitenkin Mannerheimin läheisyydessä vain siksi, että he auttoivat muistelmien kirjoittamisessa.

Sairastelu ja kuolema

Vuoden 1945 syksyllä Mannerheimilla todettiin mahahaava. Mahahaava puhkesi 1946, ja se jouduttiin leikkaamaan Pietarsaaressa. Varmistuttuaan, ettei joutunut tuomittavaksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, sairasteleva Mannerheim erosi presidentin tehtävistä 1946. Hän vietti suuren osan loppuelämästään Sveitsissä Montreux'n lähellä, Genevenjärven rannalla olevassa Val-Montin yksityissairaalassa. Siellä hän kirjoitti muistelmansakin. Viimeisinä elinvuosinaan Mannerheim sairasteli paljon, mutta hän ei ulkoilmaihmisenä luopunut liikunnasta. Hänen tarkoituksensa oli jopa ryhtyä viljelemään maata Suomesta hankkimallaan tilalla.

Vuonna 1948 Mannerheimille tehtiin jälleen suuri leikkaus, tällä kertaa Tukholmassa. Muutaman vuoden ajaksi leikkaus antoikin hyvän tuloksen. Tammikuussa 1951 Mannerheim sai vakavan vatsakohtauksen, ja 23. tammikuuta hänet vietiin Lausanneen sairaalaan. Kerrotaan, että Mannerheim tiesi itse kuolevansa ja hän sanoi lääkärille olevansa valmis häviämään elämänsä viimeisen taistelun.

Tiedosto:Mannerheim-grave-1834.JPG

Mannerheimin hauta

Mannerheim kuoli 83-vuotiaana Lausannessa, Sveitsissä 27. tammikuuta 1951 (Suomen aikaa 28. tammikuuta). Kun kuolinsanoma oli saapunut Suomeen, presidentti Paasikivi kertoi radiossa Suomen kansalle Mannerheimin kuolemasta sanoen, että "yksi Suomen historian suurimmista miehistä ja loistavimmista hahmoista" oli mennyt pois. Mannerheimin arkku saapui Malmin lentokentälle 2. helmikuuta, minkä jälkeen yleisöllä oli tilaisuus käydä Helsingin tuomiokirkossa, silloisessa Suurkirkossa, osoittamassa kunnioitustaan kahden vuorokauden ajan. Mannerheim siunattiin Hietaniemen sankarihautausmaahan 4. helmikuuta 1951 kaikin kunnianosoituksin. Hautajaissaatto oli 3,7 kilometriä pitkä ja sitä seurasi 100 000–150 000 henkeä.

Kunnianosoitukset

Pääartikkeli: Marsalkka Mannerheimille myönnetyt kunnianosoitukset

Värikuva Mannerheimista hänen 75-vuotispäivänään. Hänestä on vain muutama värivalokuva.

Mannerheimille on myönnetty useita kunnianosoituksia. Puolustusvoimat viettävät lippujuhlapäiväänsä hänen syntymäpäivänään 4. kesäkuuta. Mannerheim ylennettiin 1933 itsenäisen Suomen ainoaksi sotamarsalkaksi, ja 75-vuotispäivänään 1942 hänelle myönnettiin ainutlaatuinen Suomen marsalkan arvonimi, joka oli kehitetty vain häntä varten. Saman 75-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin kaupunki muutti pääkatunsa Heikinkadun/Turuntien nimen Mannerheimintieksi. Myöhemmin Mannerheim on saanut lukuisia nimikkokatuja ja -teitä myös muihin suomalaisiin kaupunkeihin.

Mannerheim saa presidentti Kyösti Kalliolta korkeimman sotilaallisen kunnianosoituksen: 1. luokan vapaudenmitalin ruusukenauhassa.

Mannerheim lienee eniten kunniamerkkejä saanut suomalainen. Hän on saanut viisi suomalaista suurristiä, joista kaksi jalokivien ja miekkojen kera, sekä muita erityisen harvinaisia suomalaisia kunniamerkkejä kuten kahdesti myönnetty 1. luokan Mannerheim-risti ja vain kerran myönnetty Vapaudenristin ritarikunnan 1. luokan Vapaudenmitali ruusukenauhoin.

Suomalaisten suurristien lisäksi monet ulkomaalaiset ritarikunnat ovat myöntäneet Mannerheimille korkeita kunniamerkkejään.

Mannerheimin muistoksi on pystytetty ratsastajapatsaat Helsinkiin ja Lahteen. Helsingissä vuonna 1960 järjestettyä ratsastajapatsaan paljastustilaisuutta on pidetty Mannerheimiin kohdistuneen kunnioittamisen huipentumana. Myös Seinäjoella, Mikkelissä, Turussa ja Tampereella on Mannerheimin patsas. Eräät patsaista ovat aiheuttaneet kaupungeissaan pitkällisiä patsaskiistoja, ja Tampereen Mannerheim-patsas on ollut toistuvasti ilkivallan kohteena. Sveitsin Montreux'ssa on hänen mukaansa nimetty puisto Parc Mannerheim sekä muistomerkki.

Viimeisin suosionosoitus Mannerheimia kohtaan tuli vuonna 2004, kun hänet valittiin Yleisradion järjestämässä äänestyksessä kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi.

Mannerheim populaarikulttuurissa

Ensimmäinen Mannerheimia käsitellyt fiktiivinen elokuva oli Matti Kassilan Päämaja (1970) joka perustui Ilmari Turjan samannimiseen näytelmään. Elokuvassa Mannerheimia esitti Joel Rinne, joka oli tehnyt saman roolin jo aiemmin Kansallisteatterin lavalla. Åke Lindmanin elokuvissa Etulinjan edessä (2004) ja Tali-Ihantala 1944 (2007) Mannerheimia esitti Asko Sarkola. Eniten kohua herättänyt Mannerheim-elokuva on Katariina Lillqvistin nukkeanimaatio Uralin perhonen (2008), jossa Mannerheim esitetään homo- tai biseksuaalina.

Renny Harlin on pitkään suunnitellut Mannerheimista elämäkerrallista elokuvaa jonka piti tulla ensi-iltaan 15. tammikuuta 2010. Elokuvaprojekti kuitenkin jäädytettiin 20. helmikuuta 2009 erään päärahoittajan vetäytymisen vuoksi. Mannerheimia elokuvassa esittää Mikko Nousiainen.

Mannerheim on esiintynyt myös useissa televisiosarjoissa ja -elokuvissa. Paavo Rintalan romaanitrilogian pohjalta tehdyssä televisiosarjassa Mummoni ja Mannerheim (1971) marsalkkaa esitti Helge Herala. Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia käsitelleessä draamasarjassa Sodan ja rauhan miehet (1978) Mannerheimina oli Rolf Labbart, Paavo Haavikon käsikirjoittamassa televisioelokuvassa Valtapeliä elokuussa 1940 (2002) Asko Sarkola, ja historiallisessa draamasarjassa Presidentit (2005) Antti Litja.

Lähteet

• Meri, Veijo: C. G. Mannerheim, Suomen marsalkka (WSOY 1988) ISBN 951-0-15225-0
• J. E. O. Screen: Mannerheim (Otava, 2001) ISBN 951-1-17036-8
• Stig Jägerskiöld: Talvisodan ylipäällikkö: sotamarsalkka Gustaf Mannerheim 1939–1941 (Otava, 1976) ISBN 951-1-02467-1 (sid.)
• Stig Jägerskiöld: Mannerheim 1867–1941 (Otava, 1983) ISBN 951-1-07369-9
• Leonid Vlasov: Mannerheim – tsaarin kenraali 1914–1917(Gummerus, 1996) ISBN 951-20-4688-1
• Mannerheim – sotilas ja ihminen (Yliopistopaino, 1992) ISBN 951-570-129-5
• Roselius, Aapo: Teloittajien jäljillä (Tammi 2006) ISBN 951-31-3841-0
• Anni Voipio, Suomen Marsalkka, WSOY Porvoo 1943
• Friman, Paavo: Sodan marsalkka – rauhan presidentti, (Otava Helsinki 1995) ISBN 951-1-13756-5
• Klinge, Matti: Biografiakeskus: Mannerheim, Gustaf

Katso myös

• Mannerheimin linja
• Marskin Maja
• Marskin ryyppy
• Marskin Vorschmack

Kirjallisuutta

• Robert Brantberg:
  • Mannerheim: tsaarin upseeri 1867–1914 (Revontuli, 2003) ISBN 952-5170-33-0 (sid.)
  • Mannerheim : valkoinen kenraali 1914–1918 (Revontuli, 2004 ) ISBN 952-5170-37-3 (sid.)
  • Mannerheim – Sotamarsalkka 1918–1940 (Revontuli,) ISBN 952-5170-42-X (sid.)
  • Mannerheim: ylipäällikkö ja presidentti 1940–1951 (Revontuli, 2006) ISBN 952-5170-52-7 (sid.)
• Paavo Friman: Mannerheimin matkassa (Ajatus Kirjat 1999, uudistettu laitos 2004, ISBN 951-20-6675-0)
• Paavo Friman ja Martti Turtola: Mannerheim-kirja (Ajatus Kirjat, 2002, ISBN 951-566-069-6)
• Hannes Ignatius: Gustaf Mannerheim: luonnekuva, puheet, sähkösanomat vapaustaistelun ajoilta Syst nro kr10372679
• Eleonora Joffe: Mannerheim: Chevalier-kaartin kasvatti (Otava, 2006) ISBN 951-1-20518-8 (sid.) 978–951-1-20518-0 (sid.)
• Stig Jägerskiöld:
  • Nuori Mannerheim (Otava, 1964) ISBN 951-1-02747-6
  • Gustaf Mannerheim 1906–1917 (Otava, 1965) ISBN 951-1-02741-7 (sid.)
  • Mannerheim 1918 (Otava, 1967) ISBN 951-1-02744-1
  • Valtionhoitaja Mannerheim (Otava, 1969) ISBN 951-1-03018-3 (sid.)
  • Mannerheim rauhan vuosina 1920–1939 (Otava, 1973) ISBN 951-1-01146-4 (sid.)
  • Talvisodan ylipäällikkö: sotamarsalkka Gustaf Mannerheim 1939–1941 (Otava, 1976) ISBN 951-1-02467-1 (sid.)
  • Suomen marsalkka: Gustaf Mannerheim 1941–1944 (Otava, 1981) ISBN 951-1-06162-3 (sid.)
  • Viimeiset vuodet: Mannerheim 1944–1951 (Otava, 1982) ISBN 951-1-06971-3 (sid.)
• Lasse Laaksonen: Eripuraa ja arvovaltaa – Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatus Kirjat, 2004, ISBN 951-20-6659-9)
• Ritva Lehmusoksa, Risto Lehmusoksa: Mannerheimin pöydässä (Ajatus Kirjat, 2003, ISBN 951-20-6419-7)
• Eva Mannerheim Sparre: Lapsuuden muistoja (Otava, 1952)
• Veijo Meri: C.G. Mannerheim, Suomen marsalkka (WSOY, 1988) ISBN 951-0-15225-0
• J. E. O. Screen: Mannerheim (Otava, 2001) ISBN 951-1-17036-8 (sid.) [kirjan alkuosa on ilmestynyt suomeksi myös nimellä Mannerheimin muukalaisvuodet]
• Mauri Soikkanen: C. G. E. Mannerheim: suurriistan metsästäjä (Gummerus, 1997) ISBN 951-20-5137-0 (sid.)
• Taru Stenvall: Marski ja hänen "hovinsa" (WSOY, 1955) Syst nro kr20283989
• Tauno Taajamaa: Lempeäkatseinen legenda (Recallmed, 1996) ISBN 951-9221-80-8 (sid.)
• Vilho Tervasmäki: Mannerheim: valtiomies ja sotapäällikkö talvi- ja jatkosotien käännekohdissa (Kirjayhtymä, 1987) ISBN 951-26-2981-X (sid.)
• Martti Turtola: Mannerheim-kirja (Ajatus, 2001) ISBN 951-566-069-6 (sid.)
• Leonid Vlasov:
  • Mannerheim Pietarissa 1887–1904 (Gummerus, 1994) ISBN 951-20-4429-3 (sid.)
  • Mannerheim – tsaarin kenraali 1914–1917 (Gummerus, 1996, ISBN 951-20-4688-1)
  • Mannerheim : upseeri ja tutkimusmatkailija 1904–1909 (Gummerus, 1997) ISBN 951-20-5099-4 (sid.)
  • Mannerheimin elämän naiset (Schildt, 2002) ISBN 951-50-1289-9 (sid.)
  • Gustaf Mannerheim ja valkoiset emigrantit (Schildt 2007) ISBN 978-951-50-1652-2 (sid.)
• Anni Voipio: Suomen marsalkka: elämäkerta (WSOY, 1953) Syst nro cls0106774
• Gallen-Kallela & Mannerheim: tutkimusmatkailijat, ystävät, vaikuttajat (Gallen-Kallelan museo, 1992) ISBN 952-9739-01-X (sid.)
• Mannerheim kaskujen kuvastimessa [koonnut Tauno Bergholm] (Ajatus, 1997) ISBN 951-9440-53-4 (sid.)
• Scripta Mannerheimiana: puheenvuoroja Mannerheim-kirjallisuudesta & valikoiva bibliografia [toim. Henrik Meinander] (Helsingin yliopiston kirjasto, 1996) ISBN 951-45-7214-9 (nid.)

Aiheesta muualla

• Mannerheim-internet-projektin kotisivut
• YLE/Elävä arkisto: Gustaf Mannerheim - Suomen marsalkka
• Suuret suomalaiset - Mannerheim
• Päämajakoulun Mannerheim-sivut
• Kansallisbiografia
• Yleisradion Kansallinen äänigalleria: [1] virkaanastujaispuhe 4. elokuuta 1944
• Suomen Marsalkka Mannerheimin Metsästysmaja ry -yhdistyksen kotisivuilla lukuisia tietolaatikoita Mannerheimista
• Helsingin kaupunginkirjaston aihepaketti C. G. E. Mannerheimista kirjasuosituksineen
• The Mannerheim cross and knights (englanniksi)
• Маннергейм — русский генерал, финский маршал (Mannerheim - venäläinen kenraali, suomalainen marsalkka) (venäjäksi)

Edeltäjä: P.E. Svinhufvud

Suomen valtionhoitaja 1918–1919

Seuraaja: valtionpäänä Suomen tasavallan presidentti

Edeltäjä: virka perustettu 1918 Hugo Viktor Österman

Puolustusvoimain komentaja 1918 1939–1945

Seuraaja: Karl Fredrik Wilkman Axel Erik Heinrichs