Suomen presidentinvaali 1919
 | ||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||
Suomen ensimmäisen presidentinvaalin suoritti eduskunta 25. heinäkuuta 1919, ja siinä tasavallan presidentiksi valittiin Kansallisen Edistyspuolueen ehdokas, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K. J. Ståhlberg. Toinen pääehdokas oli Suomen valtionhoitaja Gustaf Mannerheim. Ståhlbergiä tukivat ne keskustan ja vasemmiston puolueet, jotka olivat vuoden 1918 valtiomuotokiistassa vaatineet Suomen valtiomuodoksi tasavaltaa, ja Mannerheimia oikeisto, joka oli tuolloin kannattanut monarkiaa.
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eduskunnan 21. kesäkuuta 1919 hyväksymän tasavaltaisen hallitusmuodon mukaan presidentin valitsisivat jatkossa 300 valitsijamiestä mutta ensimmäisen presidentinvaalin suorittaisi eduskunta itse. Ratkaisu oli poliittinen kompromissi, jota ehdotti suuressa valiokunnassa kokoomuksen kansanedustaja E. N. Setälä. Sosiaalidemokraatit halusivat presidentin valinnan kuuluvan eduskunnalle ja oikeistopuolueet valitsijamiehille, ja Castrénin hallituksen ministerit olivat jakautuneet kummankin vaihtoehdon kannattajiin. Hallitusmuodon hyväksyminen kiireellisessä perustuslainsäätämisjärjestyksessä edellytti viiden kuudesosan määräenemmistöä eduskunnassa, joten sille tarvittiin laaja tuki oikealta vasemmalle. Valitsijamiesvaalitapa oli myönnytys oikeistolle ja ensimmäisen vaalin antaminen eduskunnalle oli myönnytys vasemmistolle.[1]
Presidenttiehdokkaista ei juuri keskusteltu julkisuudessa ennen kuin valtionhoitaja Mannerheim oli vahvistanut hallitusmuodon 17. heinäkuuta, koska keskustapuolueet pelkäsivät sen voivan jarruttaa vahvistuksen saamista. Oikeistopuolueet kokoomus ja RKP kannattivat presidentiksi Mannerheimia, jota pidettiin myös ulkopoliittisesti sopivana. Tasavaltalaispuolueet eli edistyspuolue, Maalaisliitto ja SDP päätyivät Ståhlbergiin, joka oli johtanut kamppailua tasavallan puolesta. Edistyspuolueen eduskuntaryhmä valitsi Ståhlbergin ehdokkaakseen lähes yksimielisesti 20. heinäkuuta, ja kaksi päivää myöhemmin myös Maalaisliiton eduskuntaryhmä päätti tukea häntä, joskin lähes puolet Maalaisliiton edustajista toivoi ehdokkaaksi edistyspuolueen Rudolf Holstia. Kummassakin ryhmässä oli vain yksi Mannerheimin kannattaja. SDP:n ryhmä päätti Ståhlbergin tukemisesta 23. heinäkuuta.[2]
Ståhlberg itse empi ehdokkuuttaan aivan viime päiviin saakka ja suostui vasta, kun edistyspuolueen, Maalaisliiton ja SDP:n yhteinen lähetystö oli käynyt pyytämässä häntä. Mannerheim suostui ehdokkaaksi ilmeisesti läheisten ystäviensä, erityisesti kenraalimajuri Rudolf Waldenin suostuttelemana. Mannerheimia kannatettiin erityisesti suojeluskuntien piirissä. Suojeluskuntien yliesikunnan lähetystö, jota johti suojeluskuntien ylipäällikkö, eversti Didrik von Essen, kävi vielä vaalipäivänä ilmoittamassa eduskunnan puhemiehelle Lauri Kr. Relanderille, että suojeluskunnat toivoivat Mannerheimin tulevan valituksi. Samana päivänä eduskuntaryhmien ja Ståhlbergin luona kävi everstiluutnantti Lauri Malmbergin johtama jääkäriupseerien lähetystö, joka yritti taivutella Ståhlbergiä luopumaan ehdokkuudesta, koska hänen muistettiin vastustaneen jääkäriliikettä.[2]
Vaalimenettelyn mukaisesti eduskunta valitsi presidentin umpilipuin. Jos kukaan ei ensimmäisellä kierroksella olisi saanut yli puolta annetuista äänistä, olisi käyty toinen kierros. Jos tällöinkään ei kukaan olisi saanut ehdotonta enemmistöä, olisi seurannut kolmas kierros kahden toisella kierroksella eniten ääniä saaneen välillä.[3]
Vaalitoimitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eduskunta suoritti presidentinvaalin puhemies Relanderin johtamassa istunnossa 25. heinäkuuta 1919. Ståhlberg valittiin suoraan ensimmäisellä kierroksella. Vaalin tulos vahvistettiin kello 18.30 seuraavasti:[4][2]
| Ehdokas | Puolue | ||
|---|---|---|---|
| Ääniä | |||
| K. J. Ståhlberg | Kansallinen Edistyspuolue | 143 | |
| Gustaf Mannerheim | Sitoutumaton | 50 | |
| Lauri Kristian Relander | Maalaisliitto | 1 | |
| Väinö Tanner | Suomen Sosialidemokraattinen Puolue | 1 | |
| Tyhjät äänet | 2 | ||
| Poissa (ml. puhemies) | 3 | ||
| Yhteensä | 200 | ||
Ståhlberg oli saanut SDP:stä 76 ääntä, Maalaisliitosta 39, edistyspuolueesta 26 sekä kristillisen työväenliiton ja RKP:n ryhmistä yhden kummastakin. Mannerheimia äänestivät kokoomuksen 28 ja RKP:n 21 edustajaa sekä yksi maalaisliittolainen, Wäinö Selander. Maalaisliittolaista puhemies Relanderia äänesti kristillisen työväenliiton toinen kansanedustaja Matti Helenius-Seppälä. SDP:n kansanedustajat Jonas Laherma ja A. O. Arho äänestivät tyhjää, koska he eivät halunneet äänestää porvarillista ehdokasta, minkä lisäksi SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner sai yhden äänen.[2] RKP:n edustajat Hjalmar J. Procopé ja Wilhelm Roos halusivat erikseen ilmoittaa, että he eivät olleet vaikuttaneet vaalin lopputulokseen ja että vastuussa olivat ne, jotka eivät olleet kannattaneet ”valkoista kenraalia” eli Mannerheimia.[4]
Vuoden 1919 kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaalin aikana virkaa tekevä sotaväen ylipäällikkö, kenraalimajuri Kaarlo Kivekäs varmisti armeijan puolueettomuuden, vaikka suurin osa suojeluskuntalaisista, monarkisteista ja itsenäisyysaktivisteista kannatti avoimesti Mannerheimia. Armeijan piirissä oli niitä, jotka haaveilivat sotilasdiktatuurista mikäli Ståhlberg valittaisiin. Kivekäs kertoi armeijassa vallitsevasta uhittelevasta hengestä maan hallitukselle ja kielsi heinäkuun 27. päivänä 1919 antamallaan päiväkäskyllä sotilaita sekaantumasta politiikkaan:[5]
»Tänään Suomen Eduskunta laillisessa järjestyksessä valitsee Suomen tasavallan presidentin. Vaadin, ettei sotaväki sekaannu politiikkaan, vaan tyynesti täyttää velvollisuutensa. Upseerien on pysyttävä viroissaan. Mielenosoituksellinen eronhaku on kurittomuutta ja isänmaallisuuden puutetta. Soturit! Te olette taistelleet laillisuuden puolesta ja Te palvelette suojellaksenne laillista yhteiskuntajärjestystä. Älkää antakoon kenenkään, olkoon se kuka tahansa, johtaa Teitä harhaan. Älkää ryhtykö mihinkään mielenilmaisuihin. Oman maamme ja kansamme etu vaatii meitä juuri nyt, jos koskaan, täyttämään velvollisuutemme. Tämä käsky on luettava julki heti.»
Yllykkeenä päiväkäskylle oli Kivekkään ja yleisesikunnan päällikön, kenraalimajuri Hannes Ignatiuksen vaalipäivänä käymä keskustelu, jossa Ignatius oli pyytänyt kertomaan Ståhlbergille, että tämän valinta presidentiksi nostattaisi Pohjanmaalla kapinan, jota tuettaisiin muuallakin.[2][6] Ståhlbergin voittoon päättyneen vaalin jälkeenkin oli upseereita, jotka juonittelivat Mannerheimin nostamiseksi valtaan. Kenraaleista Kivekäs ja Oscar Enckell olivat kuitenkin uskollisia hallitukselle.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Paavo Hirvikallio: Tasavallan presidentin vaalit Suomessa 1919–1950. WSOY, Helsinki 1958.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Hirvikallio 1958, s. 5–8.
- ↑ a b c d e Hirvikallio 1958, s. 9–18, 174.
- ↑ Suomen Hallitusmuoto (17.7.1919), 94 §
- ↑ a b Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti. Uusi Suomi, 26.7.1919. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 22.2.2024.
- ↑ Jokipii, Markku: Kenraali Kaarlo Kivekäs pelasti Suomen sotilasdiktatuurilta Verkkouutiset. 19.11.2017.
- ↑ Yrjö Blomstedt: K. J. Ståhlberg: valtiomieselämäkerta, s. 380. Otava, Helsinki 1969.
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
