Liiviläiset
| Liiviläiset Līvlizt |
||||||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Liiviläisten lippu |
||||||||||||||||||||||
|
Merkittävät asuinalueet
|
||||||||||||||||||||||
| Kielet | liivi, latvia | |||||||||||||||||||||
| Uskonnot | kristinusko, erityisesti luterilaisuus | |||||||||||||||||||||
| Sukulaiskansat | muut itämerensuomalaiset kansat | |||||||||||||||||||||
|
Huomautukset
¹ Ukrainan vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan
² Viron vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan |
||||||||||||||||||||||
Liiviläiset ovat itämerensuomalainen kansa, joka asuu Latviassa. Aikoinaan liiviläiset muodostivat merkittävän ryhmän Baltiassa, ja heidän mukaansa on nimetty Baltian ydinalue, Liivinmaa. Nykyisin he ovat hyvin pieni kansansirpale. Liiviläisten oma kieli, liivi on äärimmäisen uhanalainen ja latvian kielen syrjäyttämä, mutta liiviläisiksi tunnustautuvia ihmisiä on yhä. Vuonna 2009 Latviassa asui 178 liiviläistä[1].
Tutkimus
Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikka on yksi tärkeimmistä liiviläisistä kertovista historiallisista lähteistä. Sen jälkeen kului 350 vuotta ennen kuin liiviläisistä julkaistiin merkittävää kirjallisuutta. Thomas Hiärne (1638–1678) käsitteli Kuurin- ja Liivinmaan liiviläisiä omassa Liivinmaan kronikassaan. Parikymmentä vuotta Hiärnen kuoleman jälkeen ilmestyivät P. Einhornin Historia Lettica ja A. L. Schlözerin tutkimus liiviläisistä. August Wilhelm Hupel (1737–1819) kertoi teoksissaan liiviläisistä sekä liivin kielestä ja korosti kansan ja kielen yhteyttä muihin itämerensuomalaisiin kansoihin ja kieliin. Heinrich von Jannau (1753–1821) tutki Salatsin alueen liiviläismurteen ja viron kielen yhteyksiä ja piti liiviläisiä alkuvirolaisina, minkä useat tutkijat myöhemmin todistivat vääräksi. Anders Johan Sjögren teki Latviaan tutkimusmatkoja vuosina 1846 ja 1852 Venäjän maantieteellisen seuran kehotuksesta ja tutki liivin itä- ja länsimurteen puhujia. Sjögrenin kuoltua työtä jatkoi hänen keräämänsä aineiston pohjalta Ferdinand Johan Wiedemann. Wiedemann julkaisi vuonna 1861 suurteoksen Joh. Andreas Sjögren's Livische Grammatik nebst Sprachproben, joka teki liivin tunnetuksi itämerensuomalaisten kielten joukossa. Wiedemannin jälkeen liiviläisiä tutki Eemil Nestor Setälä, joka kokosi liiviläisiä kertomuksia, sananlaskuja ja kansanlauluja.[4]
1900-luvun alun tärkeimpiä liiviläisten tutkijoita olivat Lauri Kettunen ja Oskar Loorits, jotka julkaisivat useita teoksia liiviläisistä ja liivin kielestä. Tutkimuksen lisäksi he halusivat kohottaa liiviläisten kansallistunnetta ja tukivat paikallisia kansallisia hankkeita. Kansallisaatteen nousun myötä tutkimusta alkoivat harjoittaa myös liiviläiset itse, kuten esimerkiksi kieltä tutkinut Petõr Damberg. Toisen maailmansodan aikana tutkimus pysähtyi kokonaan, mutta sodan jälkeen Tarton yliopiston tutkijat jatkoivat sitä. Neuvostovallan aikaan Liivinrannalle pääsyyn tarvittiin erikoislupa, joita Tarton yliopistolle myönnettiin helpommin kuin muille. Tänä aikana tutkimuksia tekivät eritoten Paul Ariste ja Eduard Vääri.[4] Vuonna 2005 kuollutta Eduard Vääriä on pidetty Viron merkittävimpänä liivin ja liiviläisyyden asiantuntijama[5].
Historia
Liiviläisten esi-isien uskotaan tulleen asuinalueilleen Väinäjokea pitkin.[6][7] Rautakaudella ja keskiajalla liiviläiset asuttivat laajaa aluetta Latvian keski- ja pohjoisosista Väinä- ja Gaujajokien varsilla Vidzemen alueella. Myös Kuurinmaan pohjoiskärjessä asunut itämerensuomalainen väestö on myöhemmin yhdistetty liiviläisiin, vaikka vielä keskiajalla näin ei tehty. Kuurinmaan liiviläisestä väestöstä käytettiin nimitystä kuurit, jolla viitataan myös balttilaiseen kuurien heimoon; nimitystä käytettiin yleisesti kaikista Kuurinmaan asukkaista. Liiviläisten merkitystä heijastaa se, että koko Liivinmaa nimettiin keskiajalla heidän mukaansa.[6]
Kivikausi
Baltian alueella on liikkunut ihmisiä tiettävästi jo 13 000 vuotta sitten. DNA-tutkimukseen perustuvan erittäin kiistellyn teorian mukaan alueella liikkui uralilaisia kieliä puhuvia kansoja jo 10 000 vuotta sitten[8]. Tosin nykyisin osa tutkijoista katsoo, että uralilaista (suomalais-ugrilaista) kieltä puhuttiin Itämeren alueella aikaisintaan pronssikaudella.[9] Alueen ensimmäiset ihmiset kuuluivat niin sanottuun peuranmetsästäjien kulttuuriin. He metsästivät peuroja ja muuttivat etelän ja pohjoisen välillä seuraten peurojen muuttoliikettä. Peurat katosivat Baltian alueelta noin 7500 eaa. Alueelta on löydetty vuosilta 4000–1500 eaa. peräisin olevaa neoliittiselle kivikaudelle tyypillistä keramiikkaa. Vuosina 2000–1500 eaa. alueelle levisi nuorakeraaminen kulttuuri, joka tunnetaan myös nimellä vasarakirveskulttuuri. Se sai nimensä tuon ajan hautauksista löydetyistä vasaran muotoisista kirveistä. Kuurinmaalla oli havaittavissa kaksi eri kulttuuria, etelässä indoeurooppalaisena pidetty nuorakeraaminen ja pohjoisessa kampakeraaminen kulttuuri, jota on usein pidetty suomalais-ugrilaisena.[10]
Pronssikausi
Vuoden 1500 eaa. tienoilla alueelle alkoi saapua pronssisia tarve-esineitä ja koruja. Tällöin Väinäjoki erotti selvästi kaksi kulttuuriryhmittymää. Pronssilöydökset Väinäjoen eteläpuolelta ovat runsaammat, sillä eteläosat saivat helposti pronssia vaihtamalla sitä meripihkaan, jota saatiin meripihkarannikolta. 1000–600 eaa. Väinäjoen pohjoispuolelle saapui uusi kulttuuri – erään teorian mukaan kyse oli uudesta suomalais-ugrilaisesta muuttoaallosta alueelle. Liivinmaan tuon ajan kansojen sijoittumisesta on vaikeaa saada tarkkaa tietoa, mutta yhtenä keinona on käytetty hautaustapojen tutkimusta. Pronssikaudella Etelä-Virossa ja Väinäjoen pohjoispuolella hautaukset tehtiin pääasiallisesti pohjois-etelä-suunnassa, kun taas Väinäjoen eteläpuolella ne tehtiin itä-länsi-suunnassa.[11] Pronssikaudella yleistyi myös vainajien polttohautaus. Kuitenkin etenkin sisämaassa vainajat haudattiin vielä pitkään maahan[12].
Rautakausi
Rautakausi alkoi alueella 600–500 eaa. 100-luvulla esiintyivät ensimmäiset maininnat fenni- ja levonikansoista Tacituksen ja Ptolemaioksen teoksissa. Ne eivät kuitenkaan liene viitanneet nykyisiin suomalaisiin tai liiviläisiin kansoihin.[13] 500–600-luvuilla slaavit alkoivat työntyä silloisten itäbalttien alueelle ja baltit alkoivat siirtyä pohjoiseen: kuureja muutti pohjoisempaan Kuurinmaahan, seelit muuttivat syvemmälle nykyiseen Seloniaan ja latgallit muuttivat pidemmälle nykyiseen Latgaleen.[14] 500 eaa.–700 jaa. alueella käytettiin kiviarkkuhautoja ja vainajat mahdollisesti poltettiin.[15] Väinäjoki oli tärkeä kauppareitti, ja sen varrelta on löydetty useita bysanttilaisia ja saksalaisia rahalöytöjä[14]. Viikingit tekivät retkiä Baltiaan ja verottivat sen asukkaita 700–1000-luvuilla. He eivät kuitenkaan koskaan vakiinnuttaneet asemaansa, vaikka heillä oli alueella lyhytaikaisia tukikohtia.[13]
Viimeistään 1000-luku merkitsi Baltian heimojen järjestäytymistä muinaismaakunniksi. Liiviläisten asuinalueet olivat vakiintuneet viimeistään 1100-luvun alussa. Liiviläisiä muinaismaakuntia olivat Liivinmaalla Livones Veinalenses, Idumeja, Metsepole ja Toreida, sekä Kuurinmaalla Venema ja Ventava.[13] Pohjoisessa liiviläisten alue on arvioitu rajoittuneen Salatsijoelle, idässä Lielvārden–Aizkrauklen linjalle ja etelässä Väinäjoelle. Pohjoisessa heidän naapureinaan olivat virolaiset, etelässä semgallit ja seelit ja idässä latgallit. 1100-luvulla tanskalainen arkkipiispa Absalon kävi kastamassa kuureja ja rakensi Kuurinmaan pohjoiskärkeen kirkon, mutta käännytettyjen määrä oli luultavasti hyvin pieni. Nykyisin paikalla on Kolkan kylä, jonka liivinkielisen nimityksen Kūolka arvellaan tarkoittavan samaa kuin suomen sana "kolkka". Nimitys "liiviläiset" (livones) ilmaantui kirjallisiin lähteisiin viimeistään 1100- ja 1200-luvuilla. 1100-luvulla Nestorin kronikassa mainitaan suomensukuinen heimo nimeltä libj, Henrik Lättiläinen taas käytti liiviläisistä nimitystä livones Liivinmaan kronikassa. Sama nimi mainitaan teoksessa Livonian kaikuja 1290-luvulta.[15]
Keskiaika
Saksalaiset kauppiaat kiinnostuivat Baltiasta 1100-luvulla. Ensimmäinen saksalaisten kauppapaikka perustettiin Ykskyleen (nykyinen Ikškile). Saksalaiset ryhtyivät myös käännyttämään liiviläisiä kristinuskoon. Vuonna 1184 kaniikkimunkki Meinhard sai Bremenin ylipiispalta luvan alkaa käännyttää liiviläisiä Ykskylestä käsin. Vuonna 1187 Bremenin arkkipiispa Hartvig II teki hänestä Liivinmaan piispan. Meinhard kastoi liiviläisiä rauhanomaisin toimenpitein, ja monet kääntyivätkin kristinuskoon, kuten saksalaisten myöhempi liittolainen Kauppo vuonna 1191. Kun Meinhard kuoli vuonna 1196, monet kristinuskoon kääntyneet liiviläiset palasivat pakanoiksi, ja heidän mainitaan "pesseen kasteensa pois Väinäjoessa". Meinhardin seuraaja oli Bertold, joka luotti sotaisempiin käännytystapoihin. Hän saapui Liivinmaalle vuonna 1196, mutta joutui pakenemaan jouduttuaan kahakkaan liiviläisten kanssa Salaspilsissä. Hän yritti uudelleen vuonna 1198, mutta liiviläissoturi Ymaut surmasi hänet taistelussa. Bertholdin seuraaja oli arkkipiispa Hartvigin sukulainen Albert von Buxhövden. Vuonna 1199 paavi Innocentius III kutsui bullallaan kristittyjä ristiretkelle baltteja vastaan, jolloin ristiretket Baltiaan alkoivat. Vuonna 1200 Albert saapui Väinäjoen suulle ja vaati liiviläispäälliköitä neuvotteluihin, mukana oli Toreidan alueen liiviläisten silloinen johtaja Kauppo. Albert vaati liiviläisiä kääntymään kristinuskoon, osallistumaan taisteluihin pakanoita vastaan ja luovuttamaan maata uuden kauppatukikohdan rakentamiseksi. Liiviläisten uskollisuuden takaamiseksi hän vaati lisäksi panttivangeiksi 30 ylhäisön poikaa, jotka kuljetettiin Saksaan "oppimaan saksalaiset tavat". Vuonna 1201 alkoi kauppapaikan rakentaminen, ja myöhemmin paikalle muodostui Riian kaupunki.[17] Kristinuskoon kääntynyt Kauppo teki matkan paavi Innocentiuksen luokse Roomaan vuonna 1202 ja palasi 1204. Tänä aikana hän oli menettänyt alueensa pakanallisten liiviläisten tuen. Liiviläiset kapinoivat Akon johdolla ja valloittivat Holmen saarilinnoituksen vuonna 1206. Kauppoa tukeneet kristityt liiviläiset ja saksalaiset hyökkäsivät vielä samana vuonna linnaan ja surmasivat Akon[18]. Paavi Innocentiuksen mukaan kaikki liiviläiset oli kukistettu vuoteen 1208 mennessä. Liiviläisten maat jaettiin Riian arkkihiippakunnan ja Kalparitariston kesken suhteessa 2:1. Taistelut harvensivat liiviläisten lukumäärää, ja tyhjentyneille alueille muutti balttilaisia.[17] Kauppo kuoli Matinpäivän taistelussa Lembitun johtamia virolaisia vastaan.[19] Kuurinmaan baltit ja liiviläiset tekivät vastarintaa vuoteen 1267 asti.[4]
Uusi aika
Miehellä on yllään tyypillinen kaupunkilaispuku, naisella kapearaitainen hame (gūnkaserk), valkoinen vaippa (kīrtan), kolmikappaleinen myssy ja jalassa niinivirsut
Thomas Hiärnen Liivinmaan kronikassa kerrotaan, että Riian ja Salatsin lähistöllä asui enää vähän liiviläisiä ja että he siirtyvät käyttämään latvian kieltä. Myös kirkonmenot pidettiin latviaksi.[4] 1700-luvulla epidemiat ja suuri Pohjan sota verottivat ankarasti liiviläisten lukumäärää etenkin Liivinmaalla. Myös rutto teki alueella tuhoa 1600- ja 1700-luvuilla. Kuurinmaan liiviläiset selvisivät vähemmällä eristäytyneemmän sijaintinsa avulla.Viittausvirhe: Kelpaamaton <ref>-elementti: virheelliset nimet, esim. liian monta Kuurinmaan liiviläiset kuuluivat Kuurinmaan herttuakuntaan vuoteen 1795, jolloin Venäjän keisarikunta otti alueen haltuunsa. Liiviläiset olivat maaorjia, eivätkä he omistaneet maitaan, vaan olivat vuokralaisina. Vuonna 1859 syntyi liiviläisen Nika Schubergin johtamana kapina, kun Dundagan paroni vaati työvelvollisuutta ja rahavuokraa siitäkin huolimatta, että maaorjuus lakkautettiin Venäjällä. Venäläinen sotaväki kukisti kapinan, ja sen osanottajat piestiin ja häädettiin mailtaan[20]. Tilalle tuli latvialaisia, jotka loivat tullessaan jalansijan latvian kielen leviämiselle siihen asti eristyksissä olleeseen Kuurinmaan kärkeen.[21] Liivinmaan viimeisistä liiviläisistä ei ole tarkkaa tietoa. Ehkä viimeinen itäliiviä puhunut henkilö oli Cēsisissä asunut Mahrz Sahrum. Huhuja viimeisistä itäliiviläisistä liikkui kuitenkin myös hänen kuolemansa jälkeen. E. N. Setälä sai Salatsilaiselta pastorilta tiedon, että viimeinen paikallinen liiviläinen oli kuollut vuonna 1868. Viimeisen liiviläisen etsintä jatkui kuitenkin edelleen, ja Oskar Kallas arvioi viimeisen itäliiviläisen kuolleen 1880-luvulla. E. N. Setälä sai vielä myöhemmin 1900-luvun alussa tiedon Salatsissa eläneestä miehestä, joka puhui tuntematonta kieltä. Osoittautui kuitenkin että miehen puhuma kieli ei ollut liiviä, vaan Setälän mukaan jonkinlaista salakieltä. Lopulta hän ajoitti viimeisen itäliiviläisen kuoleman samaan ajankohtaan kuin Oskar Kallas. Ensimmäisessä maailmansodassa suurin osa Liivinrannan liiviläisistä pakeni Saksan etenemisen tieltä venäläisten viranomaisten kehotuksesta. Liiviläisiä pakeni etenkin Viroon ja Latvian sisäosiin. Monet eivät koskaan palanneet vanhoille asuinseuduilleen ja sulautuivat paikalliseen kantaväestöön.[4]
Kansallinen herääminen
Latvian itsenäistyttyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtui liiviläisten kansan herääminen. Sen syntyyn vaikuttivat voimakkaasti suomalaiset ja virolaiset heimoaatteen tukijat. Liiviläisten lippu ja kansallislaulu otettiin käyttöön ja liivin kielen opetus alkoi. Kōrli Stalten kaltaiset henkilöt ryhtyivät julkaisemaan runoja ja muuta kirjallisuutta liivin kielellä.[22] Monille Liivinrannan kylien asukkaille tarjottiin koulutusta Suomessa ja Virossa. Tarkoituksena oli saada alueelle liivinkielisiä opettajia ja pappeja. Virossa liiviläisiä opiskeli Tartossa ja Suomessa Tuusulassa, Heinolassa ja Helsingissä. Liivin kieltä alettiin opettaa vapaaehtoisena aineena Liiviläisten seuran kustannuksella, joka taas sai rahoituksensa Suomesta ja Virosta. Tunnit pidettiin virallisten koulutuntien jälkeen ja opettajia oli yhteensä kolme. Liivinkieliset jumalanpalvelukset aloitettiin 1930-luvulla, jolloin aluksi niitä piti virolainen Helle Erviö. Liiviläisille haluttiin kuitenkin pappi heidän omasta joukostaan, joten Edgar Vaalgamaa lähetettiin Suomeen opiskelemaan. Hän ei kuitenkaan kerennyt palata Liivinrannalle ennen toista maailmansotaa. Liivinkielisen Līvli-lehden julkaisu aloitettiin vuonna 1931. Lehteä rahoitettiin Suomesta ja sitä jaettiin ilmaiseksi Liivinrannan kyliin. Lehti joutui kuitenkin pian Latvian viranomaisten sensuroinnin kohteeksi.[4] Virolainen folkloristikko Oskar Loorits arvosteli Latvian viranomaisten toimia, mikä johti hänen karkottamiseensa Latviasta ja Viron-Latvian suhteiden viilentymiseen[23]. Tapaus huomioitiin paitsi Viron, myös Suomen lehdistössä. Toinen konflikti liiviläisten ja latvialaisten välillä tapahtui, kun itse itsensä "liiviläisten kuninkaaksi" julistanut Uldriķis Kāpbergs pidätettiin vuonna 1939. Hän kuoli samana vuonna sydänkohtaukseen vankilassa.[4]
Liiviläisten asuttamasta rannikosta yritettiin tehdä oma kuntansa, mutta sitä ei ehditty perustaa ennen Neuvostoliiton miehitystä.[6] Vuonna 1935 Latviassa oli 994 liiviläistä, joista 507 eli silloisessa Dundagan ja 370 Ancen kunnassa (nykyisten Dundagan ja Ventspilsin kuntien alueilla). Loput 49 asuivat muualla Latviassa. Liiviläiset muodostivat tuolloin 32 % perinteisten liiviläiskylien väestöstä, enemmistönä he olivat vain Lielirben kylässä.[24]
Taantuminen
Liiviläisen kulttuurin kehitys pysähtyi toiseen maailmansotaan, jonka aikana väestö väheni dramaattisesti pakkosiirtojen takia. Liivin kansa jäi sodassa kahden suurvallan armeijan jalkoihin. Sota oli eräänlainen viimeinen isku liiviläisille. Vaikka liiviläisiä oli vielä vuonna 1939 kaksituhatta, toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1948 noin 500–600, ja vuoden 1959 väestönlaskennassa enää vain 185 ihmistä ilmoitti kansallisuudekseen liiviläisyyden.[7] Sodan aikana liiviläiskylät jäivät Saksan pohjoisen armeijaryhmän muodostamaan Kuurinmaan mottiin. Saksalaiset evakuoivat osan asukkaista, ja osa pakeni veneillään Ruotsiin ja sieltä edelleen muualle.[4] Neuvostovallan aikana perustettiin kalastajakolhooseja Ventspilsiin, Kolkaan ja Staldzeneen. Kolkan "Kolkanniemi" kolhoosia johti liiviläinen Aleksandr Zvirgzdinš. Kolkassa oli lisäksi kalanjalostamo, jonne monet liiviläiset menivät töihin. Kolkan kolhoosiin kuuluivat kaikki Liivinrannan kalastajakylät Sīkragsista itään. Sīkragsista länteen jääneille kylille ei annettu kalastuslupia, koska Neuvostojoukot rakensivat niiden lähistölle sotilastukikohtia. Näiden kylien asukkaat päätyivät pääasiassa Ventspilsiin ja muualle Latviaan.[25] Vuodesta 1979 lähtien passeihin ei enää saanut merkitä kansallisuudekseen "liiviläinen"[21].
Nykyaika
Neuvostovallan loppuajoista ja Latvian itsenäistymisestä lähtien liiviläisen kulttuuriperinnön vaaliminen on taas voimistunut. Vuonna 1923 perustettu Liiviläisten liitto aloitti toimintansa uudelleen 1980-luvun lopulla, ja siinä on nykyisin noin 250 jäsentä. Vuonna 1991 Latviassa perustettiin liiviläiselle kulttuurille suojelualue nimeltä Līvõd Rānda (Liivinranta). Samana vuonna liiviläiset tunnustettiin taas omaksi kansallisuudekseen. Latviassa vuonna 2009 asuneiden 178 liiviläisen lisäksi Ukrainan vuoden 2001 väestönlaskennassa maassa asui 235, ja Virossa vuonna 2000 5 liiviläistä. Vuoden 1995 tietojen mukaan suurimmat liiviläisten keskittymät Latviassa olivat Kolkassa (53), Ventspilsissä (43), Riiassa (41) ja Ugalessa (10).[26] Edellä mainittujen maiden lisäksi liiviläisiä ja heidän jälkeläisiään asuu ainakin Suomessa, Ruotsissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa[27]. Liiviläisillä on oma edustajansa Latvian parlamentissa[28]. Liivin kieltä opetetaan muutamissa peruskouluissa Riiassa, Staicelessa, Dundagassa, Ventspilsissä ja Kolkassa[29].
Kulttuuri
Monet latvialaiset, joilla on liiviläisiä sukujuuria, ovat kiinnostuneet liiviläisestä taustastaan. Tästä kertoo esimerkiksi liiviläisten nuorisoleirien suosio ja liivin kielen opiskelijoiden kasvava määrä. Sellaiset järjestöt kuin Liiviläisten ystävät ry ja Liiviläisten kulttuurikeskus toimivat liiviläisen kulttuurin säilyttämiseksi. Liiviläisillä on suhteessa kansan kokoon enemmän taiteilijoita, muusikkoja, runoilijoita ja tiedemiehiä kuin millään muulla kansalla[28].
Kieli
Eesti Päevalehden uutisen mukaan viimeinen liiviläinen, joka oli oppinut liivin äidinkielenään osana katkeamatonta liiviläissukupolvien ketjua, oli Viktor Berthold. Hän oli syntynyt 1921 ja hänet haudattiin 28. helmikuuta 2009 Kolkan liiviläiskylässä Kuurinmaalla.[30] Kanadassa elää kuitenkin vielä Grizelda Kristiņa niminen 100-vuotias nainen, joka puhuu liiviä äidinkielenään[31]. Lisäksi yhä elää muutamia ihmisiä, jotka ovat puhuneet liiviä lapsena isovanhempiensa kanssa.[30] Viimeinen Suomessa elänyt liiviläinen ja yksi viimeisistä liivinkielisistä oli Iitin kappalainen, rovasti Edgar Vaalgamaa (1912–2003).
Useimmat liiviläiset ovat jo pitkään olleet kaksikielisiä. He puhuivat liiviä ja latviaa, mutta monet osasivat myös viroa, koska heillä oli läheisiä kontakteja Saarenmaan asukkaiden kanssa[32]. Latvian kieli saapui Liivinrannalle jo 1860-luvulla, kun liiviläiskapinan jälkeen alueelle tuli latvialaisia siirtolaisia. Kuitenkin vielä 1920- ja 1930-luvuilla oli muutamia yksikielisiä lapsia. Toisen maailmansodan jälkeen liivin kielen siirtyminen sukupolvelta toiselle pysähtyi. Kielen isovanhemmiltaan oppineita on arviolta kymmenen. Lisäksi on vielä noin kymmenen kielen opetellutta kielentutkijaa ja viisi kielen itsenäisesti opiskellutta. Vielä useampi on osallistunut liiviläisille kesäleireille tai yliopistokursseille ja oppinut näin ymmärtämään kieltä, muttei käyttämään sitä keskustelussa. Liivinkieliseen opetukseen kouluissa osallistuu noin kymmenen henkeä, joista suurin osa on etnisiä liiviläisiä.[33] Liivinkielistä tekstiä pystyy lukemaan arviolta 50–60 henkilöä[34]. Latvian kieltä käyttämään siirtyneet liiviläiset vaikuttivat latvian kielen liiviläismurteisiin, joita puhutaan sekä Kuurin- että Liivinmaalla. Olennainen ero latvian kieleen näillä murteilla on se, että niiden puhujat käyttävät liivin kielen ääntämystapaa[35].
Kalastus
Kuten liiviläisten omankielisestä nimityksestäkin (rāndalist eli rantalaiset ja kalāmīed eli kalastajat) käy ilmi, on Kuurinmaan kärjen liiviläisten tärkein elinkeino ollut perinteisesti kalastus. Tärkeimpiä saaliskaloja olivat silakka, kampela, turska ja kilohaili. Perinteisen mallisesta kalastusveneestä käytettiin nimitystä lõja, rantavesissä käytettiin ruuhta (lotja tai lod'a). Veneet tehtiin rannikolla yleisesti kasvavasta männystä. Kalastus tapahtui lähinnä verkoilla ja rysillä aina 1850-luvulle saakka, jolloin käyttöön tuli ajoverkkokalastus. Kampelan kalastuksessa käytettiin vada-nimistä nuottaa. Turskaa pyydettiin pitkäsiimalla sekä Saksasta omaksutulla turskaongella (blèifis – saks. bleifisch). Liiviläisten toiminta kalastusveneiden kanssa johti siihen, että monet menivät töihin valtamerilaivoille.[6]
Maanviljely
Kuurinmaan kärjen liiviläiset olivat Venäjän vallan alusta vuonna 1721 Latvian itsenäistymiseen asti Popen ja Dundagan suurtilojen vuokralaisina. Hiekkainen Kuurinmaan rannikko ei ollut kovin soveltuvaa maanviljelykselle, mutta sitä harjoitettiin silti. Tärkein viljelyskasvi oli peruna, jota myytiin myös liiviläisrannikon ulkopuolelle. Viljoista yleisimpiä olivat kaura, ohra ja ruis, vehnä oli erittäin harvinainen. Liiviläisillä oli tapana lannoittaa peltonsa ruskolevällä, jota ajautui rannoille etenkin syystuulien mukana.[6]
Mehiläistenhoito
Kalastuksen ja maanviljelyn ohella harjoitettiin mehiläistenhoitoa, vaikka se oli tosin enemmänkin luonnonvaraisten pesien ryöstelyä 1800-luvun lopulle saakka tai mehiläisten kasvatusta tarkoituksellisesti onteloiduissa puiden koloissa. Jo Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikoissa kerrotaan, kuinka liiviläiset polttivat saksalaisten puolelle siirtyneen Kaupon talon ja tuhosivat hänen mesipuunsa [36]. 1300-luvulta on maininta parista Riian lähistöllä asuneesta liiviläisestä, joilla oli yli 300 hunajapuuta. Riian kaupunki sai niiden tuotosta 25–50 % veroina, mikä tarkoitti 2400 naulaa vuodessa.[37] 1850-luvulla yleistyi pönttöhoito, mutta tapa hävisi 1900-luvun alkupuolella. Hunajaa käytettiin kotitalouksissa ruokiin ja mehiläisvahaa myytiin aikoinaan muualle Eurooppaan, jossa sitä kului etenkin kynttilöihin.[6] Lisäksi vielä keskiajalla sitä käytettiin maksuvälineenäkin sen arvon takia.[37]
Uskonto
Liiviläisten muinaisesta uskonnosta ei tiedetä juuri mitään, mutta luultavasti se on perustunut henkien palvontaan. Jumaluuksilla ei ollut muista itämerensuomalaisista kansoista poiketen erisnimiä, vaan ne olivat eri alojen jumaluuksia. Henrik Lättiläisen kronikassa kerrotaan, että liiviläiset pitivät peijaiset hautajaisten yhteydessä ja niissä laulettiin itkuvirsiä.[38] Liiviläisten mytologia on saanut nykyisin tunnetun muotonsa kristinuskon aikana ja perustuu paljolti siihen. Ukkosella ja muilla sääilmiöillä on ollut suuri osuus liiviläisessä mytologiassa. Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään, että liiviläisillä oli tapana uhrata ruokaa ja muita hyödykkeitä, kuten tupakkaa ja vaatteita.[36] Uhrauksia tehtiin uhrikivillä ja pyhien puiden luona. Uhreja annettiin vielä kristinuskon aikanakin, etenkin juhannuksena.[39] Kirkkoon kuuluvista liiviläisistä suurin osa kuului luterilaiseen kirkkoon, vaikka baptisteja, ortodokseja ja katolilaisiakin on ollut.[6] Luterilaisuus juontaa juurensa uskonpuhdistukseen Kuurinmaan herttuakunnassa 1500-luvulla. Baptistit olivat alunperin osa herrnhutilaista liikettä, mutta liikkeen jouduttua vainon kohteeksi hernhutilaiset ryhtyivät kutsumaan itseään baptisteiksi.[40]
Musiikki
Liiviläisiä kansanlauluja oli 1900-luvulla jäljellä enää vähän, pääosa oli lainattu latvialaisilta. Liiviläisen musiikin nousu ajoittuu 1920- ja 1930-luvuille.[21] Tärkeimpiä henkilöitä tällä saralla olivat ensimmäisen liiviläiskuoron aloittanut Margarete Stalte[41] ja Hilda Cerbaha-Griva, joka perusti ja johti useita laulukuoroja sekä kansanmusiikkiyhtyeitä. Cerbaha-Grivan kuoroja olivat muiden muassa Riiassa toiminut Līvlist ("Liiviläiset") ja Ventspilsissä toiminut Kāndla ("Kantele"). Liiviläinen musiikki taantui toisen maailmansodan aikana ja elpyi vasta 1980-luvun lopussa. Liiviläisellä musiikilla oli tuolloin tärkeä merkitys, sillä liiviläiseen kansanmusiikkiin kohdistunut kiinnostus levisi pian myös latvialaiseen kansanmusiikkiin ja loi näin pohjan latvialaisten kansalliselle heräämiselle.[21] Nykyisin liiviläiskuoroista ovat edelleen toiminnassa Kāndla ja Līvlist. Kāndla esittää liiviläisen musiikin lisäksi myös virolaisia kansanlauluja[42]. Līvlist on kahdesta kuorosta suurempi, se on esiintynyt myös Latvian ulkopuolella Suomessa ja Virossa, ja sen toimintaan on osallistunut noin 250 soittajaa ja laulajaa[43]. Virolais-liiviläinen Tulli Lum folk-rock-yhtye julkaisi vuonna 2000 Tulli Lum -nimisen albumin, joka sisältää 11 liivinkielistä laulua. Yhtyeen laulaja Julgi Stalte on yksi harvoista liivin kieltä sujuvasti puhuvista. Kielen hän oppi isoisältään Oskar Staltelta.[25]
Kirjallisuus
Liivinkielisen kirjallisuuden kulta-aika oli 1920- ja 1930-luvuilla. Matteuksen evankeliumi oli käännetty itä- ja länsiliiviksi vuosina 1863 ja 1880. Lauri Kettunen ja Oskar Loorits julkaisivat vuosina 1921–1926 muutamia liivinkielisiä lukukirjoja.[4] Tärkeimpiä liiviläisiä vaikuttajia oli Kōrli Stalte, jonka töihin kuuluivat muun muassa Uuden Testamentin (Ūž testament) kääntäminen liiviksi sekä Liiviläisten laulut (Livõd lõlõd) -runokokoelma. Toinen merkittävä vaikuttaja oli runoja tehnyt Peter Damberg, joka vaikutti myös liivinkielisen oppikirjallisuuden tuotannossa. Hän teki yhteensä viidestä 1930-luvulla julkaistusta liivinkielisestä oppikirjasta käytetyimmän, jonka nimi oli Lukukirja koulua ja kotia varten (Jemakiel lugdobrontoz skuol ja kuod pierast). Kirja joutui kuitenkin ennen Latvian miehitystä latvialaisten viranomaisten sensuroinnin kohteeksi, koska se koettiin liian kansallismieliseksi.[21] Vuonna 1964 tunnettu esperantisti Ints Čače sekä liiviläiset Peter Damberg ja Hilda Grīva kirjoittivat liivi-latvia-esperanto-sanakirjan, joka sisälsi liivinkielisten sanojen lisäksi noin 300 liivinkielistä runoa 32 kirjoittajalta. Kirja julkaistiin 1982. Teosta kuitenkin arvosteltiin runojen huonosta laadusta ja kielestä. Vuonna 1998 julkaistiin liivinkielisten runojen suurkokoelma Ma akūb sīnda vizzõ, tūrska, joka voitti Latviassa runouspalkintoja.[44] Edgar Vaalgamaa julkaisi vuonna 2001 kirjan Valkoisen hiekan kansa, joka on yksi suurimmista liiviläisiä käsittelevistä teoksista.
Taulukot
| 1100 | 1300 | 1600 | 1835 | 1852 | 1897 | 1920 | 1925 | 1930 | 1935 | 1959 | 1970 | 1994 | 1997 | 2000 | 2009 |
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| 20 000 | 15 000 | 15 000 | 2074 | 2400 | 1312 | 831 | 1238 | 962 | 944 | 185 | 48 | 204 | 187 | 177[46] | 178[1] |
| 1100 | 1500 | 1600 | 1846 | 1852 | 1858 |
|---|---|---|---|---|---|
| 30 000–50 000 | 13 000 | 13 000 | 22 | 22 | 8 |
Kirjallisuutta
- Vaalgamaa, Edgar: Valkoisen hiekan kansa: Liiviläisten historiaa ja kulttuuria. Jälkisanat Valda Šuvcāne. Jyväskylä: Atena, 2001. ISBN 951-796-235-5.
- Vilho Niitemaa: Baltian historia. täydentänyt Kalervo Hovi. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1991. ISBN 951-30-9112-0.
- Marjo Mela ja Lembit Valba: Latvian historiaa ja kulttuuria. Rozentāls-seura, 2005. ISBN 951-986-71-1-2.
Lähteet
- ↑ a b c Baijba Tjarve: Country Profile Latvia Cultural Policies and Trends in Europe. lokakuu 2009. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Ukrainan väestönlaskenta pop-stat.mashke.org. 2001. Viitattu 16.10.2009. (ukrainaksi)
- ↑ Viron väestönlaskenta pub.stat.ee. 2000. Viitattu 16.10.2009. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Mauno Jokipii: Itämerensuomalaiset, Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Atena Kustannus Oy, 1995. ISBN 951-39362-80-0.
- ↑ Johanna Laakso: Liivin kielestä Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta. Viitattu 3.5.2010.
- ↑ a b c d e f g Toivo Vuorela: Suomensukuiset kansat. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
- ↑ a b The Livonians The Red Book of the Peoples of the Russian Empire. Viitattu 12.9.2009. (englanniksi)
- ↑ Virpi Laitinen, Päivi Lahermo, Pertti Sistonen ja Maija-Liisa Savontaus: Y-Chromosomal Diversity Suggests that Baltic Males Share Common Finno-Ugric-Speaking Forefathers (PDF) Human Heredity. 14. tammikuuta 2002. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Jaakko Häkkinen: Suomalais-ugrilaisen Seuran Aikakauskirja – Kantauralin ajoitus ja paikannus. , 2009.
- ↑ Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 12-16
- ↑ Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 16-19
- ↑ Vilho Niitemaa: Baltian historia, s. 13-26
- ↑ a b c Vilho Niitemaa: Baltian historia, s. 30-45
- ↑ a b Andrejs Plakans: The Latvians – A Short Story. Standford: Hover Institution Press, Standfordin yliopisto, 1995. ISBN 0-8179-9301-0. Google-kirjat (viitattu 3.5.2010). (englanniksi)
- ↑ a b Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 19-26
- ↑ Līveni (Lieven) Latvju enciklopēdija 1962-1982. 21.11.2002. Latvijas vēsture internetā. Viitattu 4.5.2010. (latviaksi)
- ↑ a b Vilho Niitemaa: Baltian historia, s. 45-57
- ↑ Svarīgākais Lībiešu Vēsturē Līdz 1899. Gadam Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (latviaksi)
- ↑ Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 34-37
- ↑ Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 112-118
- ↑ a b c d e Marjo Mela ja Lembit Valba: Latvian historiaa ja kulttuuria, s. 398-400
- ↑ Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 121-133
- ↑ Magnus Ilmjärv: The Baltic States Militiary and Their Foreign and Defence Policies 1933-38. Acta Historica Tallinnensia, , 2003. vsk, nro 7, s. s. 98. Tallinna: Estonian Academy Publishers. ISSN 1406-2925. Google-kirjat. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 156-160
- ↑ a b Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 160–176
- ↑ Toomas Tombu: The Livonians' Estonian Suri. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Tapio Mäkeläinen: Maailman "viimeinen liiviläinen" täyttää tänään 100 vuotta 19.3.2010. Fenno-Ugria. Viitattu 4.5.2010.
- ↑ a b Jaak Prozes: Livonian Pages SURI. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Valts Ernštreits: The Liv Language Today livones.lv. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ a b Jaak Prozes: Suri viimane vanema põlve emakeelne liivlane Eesti Päevaleht. 4.3.2009. Viitattu 12.9.2009. (viroksi)
- ↑ Tapio Mäkeläinen: Maailman viimeinen liiviläinen täyttää 100 vuotta Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010.
- ↑ Paul Ariste: Keelekontaktid. Sarjasta Emakeele Seltsi toimetised. Tallinna: Valgus, 1981. (viroksi)
- ↑ Hannakaisa Holmi ja Helena Sulkala: Tutkielma vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan. Valts Ernštreits – The Livonian Language Today. , 2006. ISBN 951-42-8155-1. verkkoversio (viitattu 4.5.2010). (englanniksi)
- ↑ Hannu Hyttinen ja Raine Lehtoranta: Viimeisellä rannalla. Aamulehti, 20.9.2006. verkkoversio. Viitattu 4.5.2010.
- ↑ Mâra Lazda: Livonian life stories: source of identity Dzivesstasts. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ a b Henrik, Lättiläinen: Henrikin Liivinmaan kronikka. (Heinrici chronicon Livoniae.) Suomennos: Maijastina Kahlos & Raija Sarasti-Wilenius. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 934. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-521-1.
- ↑ a b Vilho Niitemaa: Baltian historia, s. 57–77
- ↑ Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 26–34
- ↑ Tenu Karma: Lībiešu Mitoloģija Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (latviaksi)
- ↑ Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 96–100
- ↑ Renāte Blumberga: The Liv Choirs Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ The Liv Singing Group "Kāndla" Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ The Singing Group "Līvlist" Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Valts Ernštreits: Anthology of Liv Poetry Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ a b Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 159
- ↑ Ina Druviete: Language policy and protection of the state language in Latvia 2002. World congress on language policies. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)