Herkkutatti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Herkkutatti
Boletus edulis 2008 edit.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Sienet Fungi
Kaari: Kantasienet Basidiomycota
Alakaari: Avokantaiset Agaricomycotina
Luokka: Varsinaiset avokantaiset Agaricomycetes
Alaluokka: Agaricomycetidae
Lahko: Boletales
Heimo: Tatit Boletaceae
Suku: Kivitatit Boletus
Laji: edulis
Kaksiosainen nimi
Boletus edulis
Bull.[1]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Herkkutatti Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Herkkutatti Commonsissa

Herkkutatti (Boletus edulis, myös kivitatti ja hepotatti[2]) on arvostettu ruokasieni, jota tavataan lähes kaikkialla pohjoisen pallonpuoliskon havu- ja sekametsissä. Se on tanakka, kiinteä ja muodoltaan helposti tatiksi tunnistettava. Sen malto on kiinteää ja pähkinämäistä. Suurimmat herkkutatit painavat yli kilon.[3] Herkkutatti elää symbioosissa useiden puulajien kanssa, mutta se kasvaa mieluiten metsänpohjassa, jossa ei ole aluskasvillisuutta.

Herkkutatti on lähisukulaistensa männyn- ja tammenherkkutatin tavoin maukas ja satoisa sieni, jota myydään Euroopassa vuosittain tuhansia tonneja. Suomessa herkkutatti on kauppasieni, jonka poimimiseen saa koulutusta ja jonka myyminen on joillekin kannattavaa liiketoimintaa.[4]

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herkkutattien suvun tieteellinen nimi Boletus tulee latinan sanasta Bōlētus 'sieni', joka on puolestaan johdettu muinaiskreikan sanasta βωλιτης. Myös lajinimi edulis on latinaa, jossa edūlis tarkoittaa syömäkelpoista.[5] Herkkutattia kutsutaan italiaksi "pikkupossuksi", (fungo) porcino, ja ranskaksi nimellä cèpe 'runko' pullean jalkansa takia. Kiinassa se on "porsaanjalkasieni" tai "paksujalkasieni". Saksaksi sieni on Steinpilz 'kivisieni' kiinteän maltonsa takia, ja englannissa penny bun 'pennin sämpylä' pullamaisen muotonsa takia.[6] Venäjässä (belyi grib) ja baskissa (onddozuri) herkkutattia kutsutaan "valkeaksi sieneksi", koska sen malto ei tummu. Ruotsissa sienen nimiä ovat stensopp 'kivitatti' ja karljohanssvamp kuningas Kaarle XIV Juhanan mukaan, sillä hänen kerrotaan pitäneen herkkutateista ja jopa kokeilleen niiden viljelyä.[7]

Tuntomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herkkutatin ja sen lähilajien tuntomerkkejä
Nuori herkkutatti
Hyvin vanha herkkutatti
Sappitatin jalan yläosa
Myrkyllinen piruntatti

Nuoren herkkutatin jalka on pullea ja sen puolipallomaisen, nuorena usein ryppyisen lakin helmat laskeutuvat pitkälle jalan päälle. Lakin pintakelmun ja jalan yläosan sävy vaihtelee suuresti vaaleanruskeasta punertavan kautta tummanruskeaan. Helposti irtoava pintakelmu on hieman tahmea, mutta se ei kuitenkaan tunnu limaiselta. Lakin alapinnan pillit ovat harmaanvalkeat, ja itiöpöly on väriltään oliivinruskeaa.[8][9][10] Itse itiöt ovat kooltaan 13–19 x 4–7 mikrometriä ja muodoltaan lieriömäisiä tai elliptisiä.[11]

Jalan pinnalla on herkkutatin paras lajituntomerkki, valkoinen verkkokuvio, joka näkyy selvimmin jalan yläosassa. Malto on hyvin kiinteää, erittäin paksua, pähkinämäistä ja lohkeaa murtumalla, repeämättä säikeiksi. Toisin kuin Leccinum-suvun punikki- ja lehmäntattien, herkkutatin malto pysyy valkoisena myös kypsennettäessä ja ollessaan ilman kanssa tekemisissä. Tuoksu on aromaattinen ja muistuttaa leipätaikinan tuoksua.[8][9][10]

Vanhemmiten herkkutatin lakki kasvaa halkaisijaltaan 10–30-senttiseksi. Lakki oikenee vähitellen, ja todella vanhassa yksilössä useimmiten jo etanoiden syömä pillistö tursuaa lakin reunojen alta esille. Pillistö myös muuttuu vanhetessaan kellertäväksi ja lopulta kellanvihreäksi. Vanhentuessaan sienen malto myös pehmenee.[8][9][10] Suurin tunnettu herkkutatti painoi kuusi kiloa.[3]

Erot lähilajeihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herkkutatilla on useita lähisukulaisia, jotka muodostavat symbioottisia suhteita eri puulajien kanssa ja jotka on usein nimetty isäntäpuiden mukaan. Nämä sienet, esimerkiksi männynherkkutatti (Boletus pinophilus) ja tammenherkkutatti (B. reticulatus), ovat ulkonäöltään ja ruoka-arvoltaan hyvin samanlaisia kuin herkkutatti. Kaikki kolme onkin käsitelty yhdessä esimerkiksi Suomen kauppasienien luettelossa.[12] Koko Boletus-suvun taksonomia on ollut pitkään epäselvä, ja herkkutateista on usein erotettu ulkonäön tai isäntälajin perusteella edellä mainittujen lajien lisäksi omiksi lajeikseen myös useita muita eri sieniä. Uusimpien geneettisten tutkimusten mukaan nämä kuvatut sienet, kuten B. betulicola, B. quercicola ja B. venturii eivät kuitenkaan muodosta omia lajejaan. Vaikka herkkutatin eri muodot voivat ulkonäöltään vaihdella suuresti, ne ovat silti geneettisesti niin samankaltaisia, ettei niitä voida kutsua eri lajeiksi.[13] Siten myös täysin valkoista, B. persoonii -lajiksi usein kutsuttua herkkutattia voidaan pitää vain lajin yhtenä värimuotona, B. edulis var. albus.[14]

Herkkutatin erottaminen sen lähilajeista onnistuu melko helposti. Männynherkkutatista tavallisen herkkutatin erottaa siitä, että männynherkkutatilla pillistön kärjet ovat hennon punaruskeat. Herkkutatti muistuttaa päältäpäin erehdyttävästi myös sappitattia (Tylopilus felleus), jolla on jalassa myös samantapainen verkkokuvio. Sappitatin jalan verkkokuvio on kuitenkin pohjaväriä tummempi, herkkutatilla pohjaväriä vaaleampi. Lisäksi sappitatin maku on karvas.[9] Sen pillit ovat myös punertavat ja malto tummuu kosketuksesta.[10] Kivitattien (Boletus) sukuun kuuluu myös myrkyllisiä lajeja, esimerkiksi piruntatti (B. satanas). Useimmilla näistä myrkyllisistä lajeista pillit, jalka tai molemmat ovat kuitenkin räikeän punaisia.[15]

Esiintyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levinneisyys ja isäntälajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiheä kuusikko ilman aluskasvillisuutta on suotuisa tattipaikka.

Herkkutattia tavataan lähes kaikkialla pohjoisen pallonpuoliskon havu- ja sekametsissä. Euroopassa levinneisyysalue ulottuu Pohjois-Skandinaviasta aina Etelä-Italiaan ja Marokkoon asti. Tattia tavataan myös Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa jopa Meksikossa asti.[16] Suomessa herkkutatti on hyvin yleinen koko maassa lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia, jonne lajin levinneisyysalue ei ulotu. Lajin yleisyydestä huolimatta Suomessa sato vaihtelee vuosittain runsaasti. Herkkutattia kasvaa myös eteläisellä pallonpuoliskolla Uudessa-Seelannissa ja Etelä-Afrikassa, mihin sen arvellaan päätyneen kuusentaimien mukana.[17] Myös Brasiliasta on vastaavia yksittäisiä havaintoja herkkutatista maahan tuotujen pohjoisamerikkalaisten mäntyjen läheisyydessä.[18]

Aikaisemmin ajateltiin varsinaisen herkkutatin elävän symbioosissa vain kuusen (Picea abies) kanssa, mutta fylogeneettisissa tutkimuksissa lajista on löydetty 12 eri varianttia, joita tavataan useiden puulajien seurassa. Vaikka tammen- ja männynherkkutatti näyttävät kasvavan vain tammien (Quercus) ja mäntyjen (Pinus) kanssa, herkkutattia tavataan näiden lisäksi esimerkiksi pihdoilla (Abies), pyökeillä (Fagus), kuusilla (Picea), hemlokeilla (Tsuga) ja jopa rauduskoivulla (Betula pendula) sekä lehmuksilla (Tilia).[19][13]

Herkkutatin sienijuuri on suvulle tyypilliseen tapaan valkoinen, mutta sen mikroskooppiset rakenteet erottavat sen lähilajeista.[20] Sienijuuren avulla isäntäkasvit saavat maaperästä paremmin fosforia ja muita ravinteita sekä vettä. Sienet puolestaan saavat yleensä kasvilta muun muassa hiilihydraatteja.[21][22] Herkkutatille symbioosin suurin hyöty on kenties sen sienelle suoma mahdollisuus käyttää hyväkseen syvemmällä maaperässä sijaitsevaa vettä. Tämä mahdollistaa tattien runsaan kasvun myös kuivemmilla paikoilla.[23] Isäntälajiaan herkkutatti puolestaan hyödyttää esimerkiksi vähentämällä maaperän haitallisten vapaiden raskasmetallien määrää puiden juuriston läheisyydessä.[24] Laboratorio-oloissa herkkutatin sienijuuren on osoitettu myös vähentävän siementen punahometartuntoja ainakin euroopanmustamännyllä (Pinus nigra).[25]

Kasvupaikka ja -aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herkkutattia kasvaa paljaalla karikkeella.

Herkkutatti kasvaa parhaiten sellaisessa metsänpohjassa, jossa ei ole aluskasvillisuutta vaan vain neulaskariketta tai ohut sammalpeite. Ensimmäisenä tatit nousevat tuoreisiin kangasmetsiin aukeille paikoille, tiheiden kuusikoiden laitamille, usein polkujen ja teiden varsille.[9][4] Myöhemmin syksyn edetessä niitä löytyy muualtakin metsästä ja metsäaukeilta. Harventamattomat istutuskuusikot ovat hyviä tattipaikkoja. Harvennuksen jälkeen tattien määrä vähenee.[4] Kokeellisten tutkimusten perusteella kevyemmällä harvennuksella ei kuitenkaan ole välttämättä mitään vaikutusta herkkutattien määrään, sen sijaan karikkeen väheneminen ja metsänpohjan kuluminen heikentävät tattisatoa.[26][27]. Myös maapohjan typpipitoisuuden nousu ja lisääntynyt kosteus vaikuttavat haitallisesti tattisatoon.[27][28]

Suomessa ja muualla pohjoisella pallonpuoliskolla lajin itiöemien kasvuaika ulottuu yleensä heinäkuusta lokakuuhun, mutta ensimmäisiä tatteja voidaan sateisina kesinä tavata jo kesäkuussa.[9][10] Herkkutatin itiöt leviävät itiöemistä tuulen mukana. Sieni voi levitä myös jakautumalla siten, että hyönteiset ja muut eläimet saattavat kuljettaa sienirihmaston osia uusille kasvupaikoille. [29]

Herkkutattien viljelyä on yritetty, mutta tulokset eivät ole olleet hyviä. Kasvatusyritykset ovat epäonnistuneet pääasiassa siksi, ettei herkkutattien rihmastoa ole saatu pidettyä laboratorio-olosuhteissa elinkelpoisena kuin muutaman sukupolven ajan. Luonnossa tehdyt kokeet vaikuttaisivat myös viittaavan siihen, että herkkutatin ja sen isäntäpuun symbioosi ei toimi ilman joidenkin muiden maaperän mikro-organismien läsnäoloa.[30] Etsinnöistä huolimatta muita symbioosin osapuolia ei kuitenkaan ole onnistuttu löytämään, sillä maaperän ekosysteemi on osoittautunut toistaiseksi liian monimuotoiseksi tutkittavaksi.[31]

Herkkutatit ravintona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ravintoarvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herkkutattien aromit kestävät erittäin hyvin myös kuivaamista ja kuumentamista, mikä on edistänyt tattien käyttöä elintarviketeollisuudessa.[6] Herkkutateissa on paljon proteiinia ja vähän rasvaa. Keskimäärin 25 % sienten kuivapainosta on proteiinia, mikä on huomattavasti enemmän kuin useimmissa kasviksissa, mutta vähemmän kuin esimerkiksi palkokasveissa. Sienten proteiinien aminohappokoostumus on suhteellisen hyvä verrattuna kasvikunnan tuotteisiin.[32] Oheisessa taulukossa on vertailtu kantarellin ja herkkutatin ravintoainepitoisuuksia[33] porkkanan ja herneen vastaaviin arvoihin.[34][35]

Ravintoarvoja per 100 g
  Kantarelli Herkkutatti Porkkana Herne
Vettä 91,5 g 88,6 g    
Proteiineja 1,52 g 2,77 g 0,6 g 5,0 g
Rasvaa 0,49 g 0,40 g 0,2 g 0,4 g
Hiilihydraatteja 2,2 g 4,1 g 5,6 g 9,4 g
B1-vitamiinia 0,02 mg 0,03 mg 0,07 mg 0,35 mg
B2-vitamiinia 0,23 mg 0,37 mg 0,07 mg 0,18 mg
C-vitamiinia 6 mg 2,5 mg 6,5 mg 20 mg

Herkkutatin terveellisyyttä lisää se, että se on erityisen runsaskuituinen sieni.[36] Kuitupitoisuutensa ansiosta sienet vaikuttavatkin suoliston toimintaan yhtä hyvin kuin vehnäleseet.[37] Herkkutatissa on myös erityisen paljon seleeniä.[38] Herkkutateissa on myös paljon sienisokeria eli trehaloosia, 9,7 % kuivapainosta, eli yli kymmenen kertaa enemmän kuin herkkusienissä.[39]

Haitat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Trehaloosi voi aiheuttaa vatsavaivoja sille herkille eli trehaloosi-intoleranssista kärsiville ihmisille.[40] On myös havaittu että herkkutatit keräävät raskasmetalleista jossain määrin hopeaa, mikä on aiheellista ottaa huomioon runsaassa elintarvikekäytössä.[41] Myös elohopea kerääntyy esimerkiksi suomalaisten ja puolalaisten tutkimusten mukaan erityisen herkästi herkkutattiin, kun taas radioaktiivista cesiumia 137Cs, esiintyy lajissa monia muita kauppasieniä vähemmän.[42][43][44] Herkkutatin on myös osoitettu voivan aiheuttaa joskus allergisia reaktioita. Reaktiot voivat puhjeta joko sienen syönnin tai pelkän ihokosketuksen jälkeen ja ne saattavat vakavimmillaan johtaa joillakin herkkutatteja syöneillä potilailla jopa anafylaksiaan.[45] Allergian puhkeamisen voi myös aiheuttaa pitkäaikainen hengitystiealtistus joko kuivatuille herkkutateille tai niiden itiöille.[46]

Herkkutattien syöminen eri alueilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo antiikin roomalaiset söivät herkkutatteja.[47][48] Varsinkin Italiassa herkkutatit ovat edelleen hyvin arvostettuja. Maassa ei ole samanlaisia jokamiehenoikeuksia kuin Pohjoismaissa ja Venäjällä. Joillakin alueilla on lisäksi voimassa sientenpoimintarajoituksia, joita valvoo metsäpoliisi (ital. polizia forestale). Oman maan sato ei siten riitä alkuunkaan tyydyttämään kysyntää, vaan suurin osa maassa käytetyistä tateista tuodaan ulkomailta, muun muassa Suomesta.[49] Italialaisille järjestetään myös sientenpoimintaretkiä Suomeen.[50]

Tattiviipaleita myynnissä Borgotarossa, Pohjois-Italiassa.

Sieniä, toisin kuin lihaa, saa syödä myös paaston aikana. Niinpä sieniä käytetään enemmän Euroopan katolisilla kuin protestanttisilla alueilla.[51] Euroopan tattikaupan määrästä on olemassa vähän arvioita, mutta esimerkiksi vuonna 1987 herkkutatteja myytiin virallisten tilastojen mukaan yli tuhat tonnia sekä Ranskassa että Saksassa ja vuonna 1988 Italiassa jopa yli 2 300 tonnia.[52] Ilmeisesti myös Suomessa sienten käyttö levisi katolisena aikana. Sieniä kerättiin Itä-Suomesta myös vietäväksi Venäjälle. Länsi-Suomessa sienten ja varsinkin tattien käyttö on ollut vähäisempää kuin idässä.[53] Vuonna 2002 tehdyn tutkimuksen mukaan suomalaiset söivät vähemmän sieniä kuin muut pohjoismaalaiset tai Baltian maiden asukkaat.[54]

Suomessa herkkutatit ovat tärkeimpiä kauppasieniä, jos mittarina pidetään poimijoiden saamia tuloja.[55] Vuosi 2003 oli hyvä tattivuosi, ja pelkästään Suomesta vietiin silloin tatteja Italiaan 800 tonnia eli yli viiden miljoonan euron arvosta. [54] Normaalivuonnakin viennin arvo on yli miljoonan. Noin puolet Suomessa myydyistä tateista menee vientiin.[56] Vientitoimintaa oli aloittamassa italialaissyntyinen Loreno Dalla Valle.[57]

Sienen aromit ovat parhaimmillaan paistettuna ja vain miedosti maustettuna. Kiinteämaltoisuutensa vuoksi sitä voi myös paistaa nuotiolla tikussa makkaran tavoin. Kuten muutkin tatit, tuore herkkutatti muuttuu etanamaisen limaiseksi, jos sitä liotetaan pitkään tai kypsennetään keittämällä nesteessä.[9] Suositeltu käsittelytapa on laittaa pilkotut tuoreet sienet sellaisenaan pannulle ja kuumentaa niitä, kunnes nestettä irtoaa. Pakastettavaksi tarkoitetut sienet nostetaan jäähtymään kun niistä irronnut neste peittää vielä sienenpalat. Jos sienet aiotaan syödä heti, niitä paistetaan, kunnes neste on haihtunut lähes kokonaan, ja voita ja mausteita lisätään vasta sitten.[58] Herkkutattia käytetään myös kuivattuna varsinkin italialaisessa ja venäläisessä keittiössä esimerkiksi risottoihin ja keittoihin. Liotettujen sienten lisäksi käytetään myös liotusvesi.[59] Kuivattua herkkutattia käytetään myös perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä. Se on muun muassa tärkeimpänä ainesosana shujin wan-seoksessa, jonka uskotaan rentouttavan ihmisen lihaksia ja niveliä sekä parantavan verenkiertoa.[6]

Muut eliöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syömäjälkiä tatin lakin reunassa.

Monet eläimet syövät sieniä, varsinkin tatteja. Hirvien, porojen ja kauriiden lisäksi tatteja käyttävät ravinnokseen muun muassa mäyrät, supikoirat ja rastaat, joita kiinnostavat erityisesti sienissä olevat sienisääskien (Mycetophilidae) ja juurikärpästen (Anthomyiidae) toukat.[60][61][62]

Joskus näkee myös vanhenevia, epämuodostuneita herkkutatteja, jotka ovat lähes kokonaan valkoisen, homemaisen tatinriesan (Hypomyces chrysospermus) tai sen lähilajin (H. chlorinus) peittämiä. Tatinriesa itsessään ei ole myrkyllinen, mutta kotelosieni-infektioiden pehmentämä itiöemä on hyvä kasvualusta erilaisille bakteereille, jotka voivat aiheuttaa ruokamyrkytyksen.[63][64][65][66]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Beugelsdijk, D.C.M. & al.: A phylogenetic study of Boletus section Boletus in Europe. Persoonia, 2008, 20. vsk, nro 1, s. 1-7. Nationaal Herbarium Nederland. Artikkelin verkkoversio Viitattu 30.3.2009. (englanniksi)
  • Eriksson, K. & Kotiranta, H.: Käytännön sieniopas. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985. ISBN 951-26-2809-0.
  • Hall, I. & al.: Ectomycorrhizal fungi with edible fruiting bodies 2. Boletus edulis. Economic Botany, 1998, 52. vsk, nro 1. Tiivistelmän verkkoversio Viitattu 29.3.2009. (englanniksi)
  • Korhonen, M.: Uusi sienikirja. 9. painos. Otava, (1986) 1995. ISBN 951-1-09106-9.
  • Pikkarainen, E.: Sienten ja marjojen käyttötavat Suomessa, Italiassa ja Saksassa, s. 9. Pro gradu, ravitsemustiede. , 2006. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.3.2009).
  • Salo, P., Niemelä, T., Nummela-Salo, U. & Ohenoja, E. (toim.).: Suomen helttasienten ja tattien ekologia, levinneisyys ja uhanalaisuus. Helsinki: Suomen Ympäristökeskus (Suomen ympäristö 769.), 2005. ISBN 952-11-1997-7. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.3.2009).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Taksonomian lähde: Index Fungorum Luettu 31.8.2008
  2. Liisa Sarakontu: Suomen tattilajit 14.2.2005. Viitattu 1.4.2009.
  3. a b Boletus Mushroom Hunting. 2002. Latvia: Gediminas Bagdonas. Viitattu 23.4.2009. (englanniksi)
  4. a b c Mistä tatteja kannattaa etsiä ? Dalla Valle Oy. Viitattu 29.3.2009.
  5. Simpson, D.P.: Cassell's Latin Dictionary. 5th ed.. Lontoo: Cassell Ltd., 1979. ISBN 0-304-52257-0.
  6. a b c Hall, s. 44
  7. Charlies Sajberhem: Karljohan (Stensopp)(Boletus edulis) Charlies Svampskola. 2001. Viitattu 31.3.2009. (ruotsiksi)
  8. a b c Korhonen, s.108
  9. a b c d e f g Eriksson & Kotiranta 1985, s.79.
  10. a b c d e Raija Tuomainen: Boletus edulis Fries /Bull.: Fr. Herkkutatti (Stensopp, Karljohan) Fungi in Finland And Sweden. Viitattu 1.4.2009.
  11. Kuo, M.: Boletus edulis: The King Bolete MushroomExpert.Com. 2001. Viitattu 26.6.2009. (englanniksi)
  12. Kauppasienet Elintarviketurvallisuusvirasto Evira. Viitattu 4.7.2009.
  13. a b Beugelsdijk & al., s. 1–2
  14. Beugelsdijk & al., s. 6
  15. Phillips, R.: WSOY Suuri Sienikirja, s. 202. suomeksi toim. Lasse Kosonen. WSOY, 1981, suom. 1992. ISBN 951-0-17255-3.
  16. Hall, s. 45
  17. Hall, s. 46–47
  18. Sobestiansky, G.: Contribution to a macromycete survey of the states of Rio Grande do Sul and Santa Catarina in Brazil. Brazilian archives of biology and technology, 2005, 48. vsk, nro 3, s. 437-457. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 7.7.2009. (englanniksi)
  19. Hall, s. 46
  20. Águeda, B. & al.: Characterization and identification of field ectomycorrhizae of Boletus edulis and Cistus ladanifer. Mycologia, 2006, 98. vsk, nro 1, s. 23–30. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 6.7.2009. (englanniksi)
  21. Jeffries, P. & al.: The contribution of arbuscular mycorrhizal fungi in sustainable maintenance of plant health and soil fertility. Biology and fertility of soils, 2003, 37. vsk, nro 1, s. 1-16. Tiivistelmän verkkoversio Viitattu 6.7.2009. (englanniksi)
  22. Elphinstone, E.D. & al.: The Application of Carbohydrates and Mycorrhizae at the Time of Planting on Tree Establishment 2005. Myerscough College. Viitattu 6.7.2009. (englanniksi)
  23. Lilleskov, E.A. & al.: Water sources and controls on water-loss rates of epigeous ectomycorrhizal fungal sporocarps during summer drought. New Phytologist, 2009, 182. vsk, nro 2, s. 483–494. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 5.7.2009. (englanniksi)
  24. Huang, Y. & al.: Ectomycorrhizal Fungus-Induced Changes of Cu and Cd Speciation in the Rhizosphere of Chinese Pine Seedlings. Pedosphere, 2008, 18. vsk, nro 6, s. 758-765. Tiivistelmän verkkoversio Viitattu 5.7.2009. (englanniksi)
  25. Martin-Pinto, P.: In vitro effects of four ectomycorrhizal fungi, Boletus edulis, Rhizopogon roseolus, Laccaria laccata and Lactarius deliciosus on Fusarium damping off in Pinus nigra seedlings. New Forests, 2006, 32. vsk, nro 3, s. 323-334. Tiivistelmän verkkoversio Viitattu 6.7.2009. (englanniksi)
  26. Salerni, E. & Perini, C: Experimental study for increasing productivity of Boletus edulis s.l. in Italy. Forest Ecology and Management, 15.11.2004, 201. vsk, nro 2-3, s. 161-170. Tiivistelmän verkkoversio Viitattu 26.6.2009. (englanniksi)
  27. a b Shubin, V.I. & Predtechenskaya, O.O.: Effect of trampling down on fructification of macromycetes in herbrich birch forests II. Mikologiya i Fitopatologiya, 1997, 31. vsk, nro 3, s. 54-60. Tiivistelmän verkkoversio (englanniksi) Viitattu 3.7.2009. (venäjäksi)
  28. Wiklund, K. & al.: Effect of irrigation, fertilization, and artificial drought on basidioma production in a Norway spruce stand. Canadian journal of botany, 1995, 73. vsk, nro 2, s. 200-208. (englanniksi)
  29. Vance, N. & al.: Boletus edulis Bull. ex Fr. King bolete Special forests products: species information guide for the Pacific Northwest. U.S. Department of Agriculture, Forest Service, Pacific Northwest Research Station.. Viitattu 23.4.2009. (englanniksi)
  30. Hall, 51–53
  31. Peintner, U & al.: Soil fungal communities in a Castanea sativa (chestnut) forest producing large quantities of Boletus edulis sensu lato (porcini): where is the mycelium of porcini? Environmental Microbiology, 8.1.2007, 9. vsk, nro 4, s. 880 - 889. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 26.6.2009. (englanniksi)
  32. Pikkarainen, s. 9
  33. Neuhäusler, M. & Neukom, H-P.: Mykologie: Einführung in die Pilzkunde Lokakuu 1998. Pilze.ch. Viitattu 31.3.2009. (saksaksi)
  34. Porkkana Fineli: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 31.3.2009.
  35. Herne Fineli: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 31.3.2009.
  36. Sienten ravintosisältöjä Arktiset aromit. Viitattu 31.3.2009.
  37. Salo, s. 23
  38. Vetter, J.: Selenium content of some higher fungi. Acta alimentaria, 1993, 22. vsk, nro 4, s. 383-387. Tiivistelmän verkkoversio Viitattu 3.4.2009. (englanniksi)
  39. Barros, L. & al.: Wild and commercial mushrooms as source of nutrients and nutraceuticals. Food and Chemical Toxicology, 2008, 46. vsk, s. 2742–2747. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 30.3.2009. (englanniksi)
  40. Pertti Mustajoki: Sienisokerin aiheuttamat vatsavaivat (trehaloosi-intoleranssi) 15.12.2008. Duodecim. Viitattu 31.3.2009.
  41. Hannu Miettunen: Muutamat metsäsienistä keräävät maaperästä liikaa raskasmetalleja - Italiaankin vietäville herkkutateille annettiin lieviä syöntirajoituksia. Turun Sanomat, 5.7.2008. Artikkelin verkkoversio Viitattu 31.3.2009.
  42. Eila Kostiainen & Anja Hallikainen: Sienien 137Cs- ja elohopeapitoisuudet Sastamalan perusturvakuntayhtymän alueella vuonna 2005 (pdf) Evira–STUK yhteishanke, PILOT HGCS. Viitattu 3.7.2009.
  43. Falandysz, J. & al.: Accumulation factors of mercury in mushrooms from Zaborski Landscape Park, Poland. Environment International, 2002, 28. vsk, nro 5, s. 421-427. Tiivistelmän verkkoversio Viitattu 3.7.2009. (englanniksi)
  44. Falandysz, J. & al.: Total Mercury in Mushrooms and Underlying Soil Substrate from the Borecka Forest, Northeastern Poland. Archives of Environmental Contamination and Toxicology, 2002, 42. vsk, nro 2, s. 145-154. Tiivistelmän verkkoversio Viitattu 3.7.2009. (englanniksi)
  45. Helbling, A. & al.: Boletus edulis: a digestion-resistant allergen may be relevant for food allergy. Clinical & Experimental Allergy, 2002, 32. vsk, nro 5, s. 771-775. Tiivistelmän verkkoversio Viitattu 3.7.2009. (englanniksi)
  46. Foti, C. & al.: Occupational respiratory allergy due to Boletus edulis powder. Annals of Allergy, Asthma and Immunology, 2008, 101. vsk, nro 5, s. 552 - 553. Artikkelin maksullinen verkkoversio (pdf) Viitattu 26.6.2009. (englanniksi)
  47. Salo, s. 21
  48. Pikkarainen, s. 35
  49. Tuominen, S.: Aglio & Olio, s. 80. Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-4061-8.
  50. Ismo Tuormaa: Sienikuume villitsee Pohjois-Karjalaa 1.10.2000. Ympäristöuutiset: Yle. Viitattu 31.3.2009.
  51. Pikkarainen, s.14
  52. Hall, s. 47
  53. Pikkarainen, s.17
  54. a b Suomalaiset ovat vieraantuneet sieniruuista 8.7.2008. Ruokatieto ry.. Viitattu 30.3.2009.
  55. Salo, s. 23
  56. STT: Tattivuodesta tulossa keskimääräistä parempi. Keskisuomalainen, 8.9.2008. Artikkelin verkkoversio Viitattu 31.3.2009.
  57. Reijo Karttunen: Suomalainen tatti Euroopan paras Karjalan Maa. 21. joulukuuta 2000. Viitattu 20. helmikuuta 2008.
  58. Korhonen s. 277 ja 281
  59. Justin Demetri: Porcini in Italy Life in Italy. Viitattu 2.4.2009. (englanniksi)
  60. Jyrki Oja: Luonto: Kysy Jyrkiltä. Turun Sanomat, 20.9.2008. Artikkelin verkkoversio Viitattu 31.3.2009.
  61. Paavo Havas: Syksy on sienten ja marjojen aikaa... Oulun yliopiston Thule-instituutti. Viitattu 1.4.2009.
  62. Watson, L. & Dallwitz, M. J.: Anthomyiidae British Insects: the Families of Diptera. 25.10.2008. Viitattu 2.4.2009. (englanniksi)
  63. Karljohan, Boletus edulis 2009. Ruotsi: Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 22.4.2009. (ruotsiksi)
  64. Soppsnylting, Apiocrea chrysosperma 2009. Ruotsi: Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 22.4.2009. (ruotsiksi)
  65. Salo, s. 34
  66. Dargent, R. & Touzé-Soulet, J-M.: Sur l'ultrastructure des hyphes d'Hypomyces chlorinus Tul. cultivé en présence ou en absence de biotine. Protoplasma, 1976, 89. vsk, nro 1-2, s. 49-71. Tiivistelmän verkkoversio (englanniksi)(ranskaksi) Viitattu 3.7.2009. (ranskaksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]