Me vaadimme
Me vaadimme -julistus oli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen puoluejohdon 1. marraskuuta 1917 julkaisema ohjelma, jossa vaadittiin saattamaan voimaan valtalain, ryhtymään uudistamaan virkamieskuntaa ja oikeuslaitosta, uuden senaatin eroamista, torpparien vapauttamista isäntien vallasta sekä kahdeksan tunnin työaikalain ja kunnallislakien vahvistamista. Me vaadimme -julistuksen vaatimukset tiedettiin jo etukäteen sellaisiksi, että porvarillinen eduskunta ja E. N. Setälän tynkäsenaatti hylkäävät ne. Sisällissota häämötti, sillä samana päivänä, kun Me vaadimme -julistus oli esillä eduskunnassa, sosialidemokraattien puoluetoimikunnan kokous käsitteli vallankumoussuunnitelmaa.[1]
Ohjelman suunnittelivat lähinnä O. W. Kuusinen, Edward Gylling ja Oskari Tokoi.[2] Ohjelman hyväksymistä edistämään, ikään kuin sisällissodan esinäytöksenä, puhkesi yleislakko.[3]
Ohjelma hävisi 9. marraskuuta vuonna 1917 eduskunnassa pidetyssä äänestyksessä porvarillisten puolueiden ehdotukselle väliaikaisen valtiohoitajakunnan asettamiseksi, mitä taas sosiaalidemokraatit arvostelivat keisarillisen vallan siirroksi kolmimiehiselle toimikunnalle. Äänestyksellä ratkaistiin väliaikaisesti kysymys ylimmän vallan haltijasta Suomessa, kun Venäjän väliaikainen hallitus oli juuri pari päivää aiemmin syrjäytetty Lokakuun vallankumouksessa.[4] Ohjelman esitti uudelleen eduskunnan käsiteltäväksi sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 12. marraskuuta, mutta sitä ei otettu käsiteltäväksi, mitä puhemies Johannes Lundson perusteli sillä, ettei se täyttänyt muodollisia vaatimuksia.[5][4]
Suomen Ammattijärjestön edustajakokous vaati 12. marraskuuta, että eduskunnan oli "käskettävä senaatin heti julkaisemaan” valtalain, kunnallislait, kahdeksan tunnin työaikalain sekä muut valtalain nojalla hyväksytyt lait. Vaatimukseen liittyi uhkaus, että ellei näin tapahdu, alkaa yleinen suurlakko, jonka puhkeamisesta vastuu jäisi yksinomaan porvarien kannettavaksi. Suurlakkoa johtamaan oli jo valittu vallankumouksellinen keskusneuvosto.[6]
Eduskunta hyväksyi osan Me vaadimme -julistuksen vaatimuksista. Kunnallislait ja kahdeksan tunnin työpäivä hyväksyttiin ja myös vahvistettiin eduskunnan aamuyöllä 16. marraskuuta pitämässä istunnossa.[7]
Ohjelmaa on pidetty pyrkimyksenä vallankumoukselliseen tilanteeseen ja yhtenä vaiheena vallan otossa. Sisällissodan jälkeen Me vaadimme -julistuksen puolesta äänestämistä eduskunnassa pidettiin maanpetoksellisena toimintana, minkä perusteella sosiaalidemokraattisille kansanedustajille tuomittiin vankeusrangaistuksia. Toisaalta on katsottu, että se oli monilta osilta puhdasta realismia, sillä työttömyys oli suurta ja elintarvikepula paheni.[8][4]
Julistuksen sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aluksi julistuksessa arvosteltiin porvarillisten puolueiden harjoittamaa politiikkaa ja Venäjän väliaikaista hallitusta. Työväelle ei oltu tehty myönnytyksiä ja eduskunnan hajottamisella oli astuttu laittomuuden tielle sekä määrätty toimitettavaksi laittomat vaalit. Sen jälkeen julistuksessa esitettiin ohjelma, jonka kiireellistä toteuttamista vaadittiin. Elintarvikekurjuutta oli vastustettava, työttömyys oli torjuttava, kunnallinen sortovalta oli poistettava (mikä tarkoitti kunnallislakien vahvistamista), virkavaltaisuus oli kukistettava, kahdeksan tunnin työaikalaki oli saatettava voimaan, torpparivapautus oli aloitettava, vanhuus-, työkyvyttömyys- ja sairausvakuutuksen valmisteluihin oli ryhdyttävä, yleinen verotusuudistus oli toimeenpantava, valtalaki oli julkaistava noudatettavaksi, Suomen ja Venäjän väliset suhteet oli järjestettävä sopimuksella sillä tavoin, kuin sosiaalidemokraattiselta taholta aikaisemmin oli esitetty. Samalla esitettiin luonnos Suomen ja Venäjän väliseksi sopimukseksi. Julistus päättyi vaatimukseen, että heti, kun siinä esitetyt vaatimukset oli toteutettu, Suomen kansalle oli annettava tilaisuus valita kansalliskokous säätämään uusia perustuslakeja ja muita perustavia uudistuksia. Kansalliskokouksella oli oleva korkein ja rajoittamaton valta kaikissa maan asioissa. Asiat oli siinä ratkaistava yksinkertaisella äänten enemmistöllä. Äänioikeus kansalliskokouksen vaalissa oli oleva 20 vuotta täyttäneillä.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Matti Lackman: Kullervo Manner – kumouksellisen muotokuva, s. 203–204. Somero: Amanita, 2017. ISBN 978-952-5330-84-7.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Suomi 80, Uta.fi
- ↑ Suomi 80, Uta.fi
- ↑ Kleemola & Niemistö, Pala Suomen historiaa
- ↑ a b c d Tanner, Väinö: Kuinka se oikein tapahtui. Vuosi 1918 esivaiheineen ja jälkiselvittelyineen, s. 129-130, 266. Tammi, 1957.
- ↑ Lackman, s. 47
- ↑ Tanner, Väinö: Kuinka se oikein tapahtui. Vuosi 1918 esivaiheineen ja jälkiselvittelyineen, s. 133. Tammi, 1957.
- ↑ Tanner, Väinö: Kuinka se oikein tapahtui. Vuosi 1918 esivaiheineen ja jälkiselvittelyineen, s. 138-142. Tammi, 1957.
- ↑ Lackman, s. 47–48