Yrjö Ruutu

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yrjö Ruutu
Yrjö Ruutu vuonna 1927.
Yrjö Ruutu vuonna 1927.
Syntynyt 26. joulukuuta 1887
Helsinki
Kuollut 27. elokuuta 1956 (68 vuotta)
Helsinki
Kansallisuus suomalainen
Tutkimusala politiikan tutkimus
Instituutti Yhteiskunnallinen korkeakoulu
Tutkinnot Helsingin yliopisto
Uskonnollinen kanta uskonnoton, ateisti

Yrjö Oskar Ruutu (vuoteen 1927 Ruuth; 26. joulukuuta 1887 Helsinki27. elokuuta 1956 Helsinki) oli suomalainen valtiotieteilijä ja poliitikko.[1] Ruutu oli Yhteiskunnallisen korkeakoulun (nyk. Tampereen yliopisto) ensimmäinen rehtori vuosina 1925–1932, 1935–1945 ja 1949–1953, sekä Suomen ensimmäinen kansainvälisen politiikan professori 1949–1954. Ruutu väitteli ensimmäisenä Suomessa tohtoriksi valtio-opista ja kirjoitti ensimmäisen laajan suomenkielisen esityksen kansainvälisestä politiikasta tieteenalana. Hän oli myös Kouluhallituksen pääjohtaja vuosina 1945–1950.

Timo Soikkasen mukaan Ruutu oli yksi harvoja suomalaisia, jotka ovat kyenneet kehittämään omintakeista valtio- ja yhteiskuntateoriaa.[1]

Ruudun keskeisenä ajatuksena oli sosialismin ja kansallisuusaatteen yhdistäminen. Nuoruudessaan jääkäriliikkeen tärkeimpiin taustavaikuttajiin kuulunut Ruutu omaksui myöhemmin näkemyksen, jonka mukaan Suomen itsenäisyys voitiin turvata parhaiten poistamalla yhteiskuntaluokkien väliset ristiriidat keskiluokan ja sivistyneistön johtamalla valtiososialismilla sekä harjoittamalla rauhanomaista politiikkaa Neuvostoliiton suuntaan. Ruutu toimi uransa aikana lukuisissa eri puolueissa kokoomuksesta SKDL:ään ja johti vuosina 1932–1937 omaa suomalaissosialistista puoluetta, joka tosin jäi merkitykseltään mitättömäksi. Vaikka ”ruutulainen” kansallinen sosialismi jäi aikansa Suomessa kuriositeetiksi, Ruudulla on katsottu olleen merkittävä vaikutus muun muassa Akateemisen Karjala-Seuran ja presidentti Urho Kekkosen aatemaailmaan.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yrjö Ruudun isä oli nuorsuomalaisiin lukeutunut historiantutkija ja valtionarkistonhoitaja J. W. Ruuth, joka avioitui entisen oppilaansa Hilja Tolpon kanssa vuonna 1884.[2]

Yrjö Ruudun puoliso oli vuodesta 1918 filosofian maisteri Kirsti Antonia Rönnholm, jonka isä oli professori Karl Anton Rönnholm. Kenraalimajuri Juhani Ruutu oli heidän poikansa.[1]

Nuoruus ja aktivismikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruudenkuva Ruudusta.

Ruutu pääsi ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta normaalilyseosta 1907 ja aloitti opinnot Helsingin yliopistossa pääaineenaan pohjoismainen historia. Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi vuonna 1910 hän jatkoi opintojaan lainopillisessa tiedekunnassa ja valmistui 1914 maisteriksi. Opiskeluaikanaan hän oli mukana nuorsuomalaisten opiskelijajärjestöjen toiminnassa. Ruutu työskenteli vuosina 1910–1916 vastikään perustetun Eduskunnan kirjaston apulaisena ja pääsi siten tutustumaan kattavasti kaikkeen Suomessa tuolloin saatavilla olleeseen valtiotieteelliseen kirjallisuuteen.[3]

Jääkäriaktivismi (1914–1918)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruutu toimi ylioppilaskunnan hallituksen jäsenenä 1912–1915 ja sen puheenjohtajana 1913–1915. Hän kuului Venäjän sortopolitiikkaa vastustaneeseen ylioppilasaktivistien piiriin, jossa pohdittiin mahdollisuutta aloittaa maailmansodan ja Saksan sotamenestyksen turvin Suomen vapaustaistelu. Juuri tämä piiri toimi syksyllä 1914 jääkäriliikkeen alullepanijana. Ruutu oli yksi koollekutsujista Ostrobotnian talossa marraskuussa 1914 pidetyssä niin sanotussa kassahuoneen kokouksessa ja hänestä tuli siellä perustetun keskuskomitean jäsen. P. H. Norrménin myöhemmän muistikuvan mukaan juuri Ruutu olisi tässä kokouksessa lausunut jääkäriliikkeen syntysanat ehdottamalla, että Suomesta tarjottaisiin vapaaehtoisia salaiseen sotilaskoulutukseen Saksaan. Ruutu itse antoi kunnian idean esittämisestä Norrménille. Timo Soikkasen mukaan Ruutu oli yhtä kaikki jääkäriliikkeen alkuvaiheessa sen johtava teoreetikko ja propagandisti.[4]

Ruutu toimi aktiivisena jääkärivärvärinä ja laati värväyksen apuna käytettyjä propagandalehtisiä. Hän joutui ilmiannon seurauksena venäläisten santarmien vangitsemaksi 25. tammikuuta 1916 kotonaan Helsingissä. Hän oli tärkein vangiksi jäänyt jääkäriliikkeen johtaja. Huhtikuussa 1916 hänet lähetettiin tutkintovankeuteen Špalernajan tutkintavankilaan Pietariin, jossa hänestä tuli yksi niin sanotuista kalterijääkäreistä. Häntä odotti todennäköinen kuolemantuomio, mutta muiden kalterijääkärien tavoin juttua ei ehditty käsitellä ennen vuoden 1917 helmikuun vallankumousta, jonka yhteydessä väkijoukko vapautti kaikki Špalernajan vangit. Ruutu pakeni tällöin Suomen kautta Ruotsiin, josta hän siirtyi kesällä 1917 Berliiniin Saksaan itsenäisyysaktivistien perustamaan Suomen-toimistoon. Ruutu palasi Suomeen tammikuussa 1918 ja osallistui Suomen sisällissotaan valkoisessa armeijassa, ensin komppanianvääpelinä ja lopuksi Pohjois-Savon rykmentin komentajan Juho Heiskasen adjutanttina. Ruutu osallistui useisiin taisteluihin ja haavoittui lievästi Heinolassa. Hänelle myönnettiin 1. ja 2. luokan vapaudenmitali sekä 3. luokan vapaudenristi miekkojen kera.[5]

Ruutu oli vuosina 1931–1945 Kalterijääkäriyhdistyksen puheenjohtaja ja hänet nimettiin 1928 Jääkäriliiton kunniajäseneksi.[1]

Jälkiaktivismi (1918–1919)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruutu nimitettiin syksyllä 1918 Suomen ulkoministeriön sanomalehtijaoston päälliköksi, mutta hän joutui pian eroamaan, ilmeisesti koska oli tukenut avoimesti Saksa-suuntausta. Ruutu puolusti saksalaista kuningasta toimiessaan kesällä 1918 lyhyen aikaa Uusi Päivä -lehden vt. päätoimittajana. Hän kannatti monarkiaa vain puhtaasti ulkopoliittisista syistä ja kääntyi tasavallan kannalle heti Saksan romahdettua. Vuosina 1918–1919 Ruutua innoitti varsinkin heimoaate. Hän puuhasi suomalaisten vapaaehtoisten lähettämistä Viron vapaussotaan ja toimi Viron Avustamisen Päätoimikunnan jäsenenä sekä sen alaisen sotilastoimikunnan puheenjohtajana. Sen jälkeen hän piti tärkeimpänä tavoitteena Itä-Karjalan valtaamista ja Suur-Suomen luomista.[6]

Ruutu kuului vanhojen itsenäisyysaktivistien muodostamaan niin sanottuun Suunta-ryhmään ja toimi toukokuussa 1919 perustetun Suunta-lehden ensimmäisenä päätoimittajana. Ryhmä jakautui kesällä 1919 kahtia, kun suurin osa aktivistien johdosta ryhtyi tukemaan valtionhoitaja Mannerheimin salaista suunnitelmaa hyökätä Pietariin bolševikkien vallan kukistamiseksi. Ruutu sen sijaan vastusti jyrkästi Pietarin-sotaretkeä, sillä hänen mielestään suomalaisten ei tulisi auttaa millään tavalla vanhaa vihollistaan eli Venäjän valkoisia palaamaan valtaan, vaan olisi pitänyt keskittyä pelkästään Itä-Karjalan ja Inkerinmaan heimokansojen vapauttamiseen. Lisäksi hän arveli bolševikkien vallassapysymisen olevan Suomelle eduksi, koska se pitäisi Venäjän heikompana ja vähemmän imperialistisena. Vaikka Mannerheimin sotasuunnitelma ei toteutunut, se ajoi Ruudun eri leiriin varsinkin Kai Donnerin ja Elmo Kailan kanssa. Kun Ruutu seuraavaksi alkoi korostaa, että pelkkien ulkopoliittisten tavoitteiden sijaan aktivistien tulisi nyt suunnata huomionsa Suomen sisäisten ristiriitojen tasoittamiseen, hän menetti lähes kokonaan tukensa Suunta-ryhmän piirissä ja joutui maaliskuussa 1920 luovuttamaan Suunnan päätoimittajuuden Donnerille. Vanhasta aktivistipiiristä Ruudun tueksi asettui lähinnä Eero Heickell.[7]

Ruutu valtiotieteilijänä ja politiikan teoreetikkona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusi Suunta (1920)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1918–1920 Ruudun mielessä kypsyi uusi näkemys Suomessa vaadittavasta politiikasta. Syksyllä 1920 hän julkaisi pamflettimaisen teoksen Uusi Suunta. Suomalaisen yhteiskuntaohjelman ääriviivoja. Radikaalina uutena avauksena pidetty teos herätti paljon huomiota. Siinä Ruutu esitti, että pahin Suomen itsenäisyyttä uhkaava vaara oli yhteiskuntaluokkien ristiriidoista johtuva kansan sisäinen jakautuminen. Se heikensi maan puolustuskykyä ja tarjosi ulkoisille vihollisille mahdollisuuden sekaantua Suomen sisäisiin asioihin. Itsenäisyyden turvaamiseksi olisi siksi eheytettävä kansakunta sisäisesti luomalla sosiaalisesti oikeudenmukaisempi yhteiskunta. Tämä edellytti Ruudun mukaan valtiososialismia ja jonkinlaista suunnitelmataloutta, sillä vain valtio voisi olla puolueeton luokkaintressien suhteen. Ruutu tunnusti työn ja pääoman ristiriidan olevan tärkein yhteiskunnallinen kysymys, mutta ei hyväksynyt työväenliikkeen marxilaista sosialismia ja luokkataisteluoppia, koska hänen ajattelussaan tärkein tavoite oli kansakunnan eheys. Ruutu asettui toisaalta vastustamaan myös pääoman ja porvariston etujen puolustamista, koska sekin oli hänen mielestään kansankokonaisuuden edun vastaista. Ruudun kaavaileman valtiososialismin kantavana voimana oli ”keskisääty”, jolla hän viittasi erityisesti sivistyneistöön, mutta myös laajemmin kaupunkien keskiluokkaan.[8][1]

Ruutu suuntasi Uuden Suunnan Suomen porvarilliselle kansanosalle. Useimmat vanhoista aktivisteista eivät voineet hyväksyä teoksen vaatimusta sosialismista ja sen julkaisu katkaisi lopullisesti Ruudun suhteet moniin entisiin yhteistyökumppaneihin. Se sai kuitenkin paremman vastaanoton eräiltä muilta tahoilta, erityisesti ylioppilaiden uuden sukupolven parissa. Muun muassa Urho Kekkonen muisteli myöhemmin teoksen tehneen häneen nuorena suuren vaikutuksen.[9]

Ruudun Uudessa suunnassa esittämä ajatus kansalliselta pohjalta toteutettavan valtiososialismin tarpeellisuudesta säilyi hänen johtoaatteenaan vuosikymmenten ajan. Hän muutti 1930-luvun lopulla näkemystään sen verran, että sosialismin taakse tarvittava päävoima olisikin työväenluokassa eikä keskiluokassa.[10] Marxilaisuutta tai työväenliikkeen internationalismia Ruutu ei koskaan omaksunut, ei edes sodan jälkeisinä vuosinaan SKDL:ssä.[11]

Ruudun valtioteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruutu kiinnostui 1910-luvun alussa ruotsalaisen Rudolf Kjellénin hahmottelemasta geopolitiikasta kansainvälisen kehityksen selittäjänä.[12][1] Soikkasen mukaan kjelléniläisyyden ja geopolitiikan vaikutus näkyi myös Ruudun myöhemmässä ajattelussa aina 1940-luvulle saakka, vaikka Ruutu ei myöhempinä vuosina enää avoimesti vedonnutkaan Kjelléniin.[13]

Saatuaan Uuden Suunnan valmiiksi Ruutu keskittyi parin vuoden ajaksi väitöskirjatyöhönsä ja väitteli vuonna 1922 ensimmäisenä Suomessa tohtoriksi valtio-opin alalta. Väitöskirjassaan Kansakunta: poliittinen tutkimus hän esitti oman yhteiskuntateoriansa, jonka esikuvaksi hän mainitsi saksalaisen Wilhelm Ostwaldin energeettisen valtioteorian. Ruudun mukaan kansakunta oli eri yhteiskuntaryhmien ”energeettisiä” voimia sisältävä yksikkö ja kansallisvaltio oli paras väline energian järjestämiseen kansakunnan eduksi. Työnjaon erikoistuminen oli saanut eri ammattiryhmät ja luokat tulemaan tietoisiksi itsestään ja eduistaan, jolloin valtion tehtävänä oli sovittaa yhteen eri yhteiskuntaryhmien omien intressien suojeluun tähtäävä ”subjektiivinen politiikka” ja saavuttaa kokonaisuuden edun mukainen ”objektiivinen politiikka”. Väitöskirjassaan Ruutu selitti myös, että rotu oli merkityksetön tekijä kansakuntaan kuulumisen kannalta ja että yksi kansakunta voisi käsittää useita eri kieliä puhuvia kansallisuuksia. Ylikansallista hallintoa hän ei pitänyt mahdollisena.[1][14]

Tieteellinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rehtori Ruutu pitämässä puhetta Yhteiskunnallisen korkeakoulun päärakennuksen peruskiven muuraustilaisuudessa Helsingissä 1930.

Ruutu nimitettiin Helsingin yliopiston valtio-opin ja politiikan dosentiksi vuonna 1925.[1] Saman vuoden syksyllä hänet valittiin Helsinkiin perustetun uuden Kansalaiskorkeakoulun ensimmäiseksi rehtoriksi.[15] Hän toimi sittemmin Yhteiskunnalliseksi korkeakouluksi nimensä muuttaneen oppilaitoksen rehtorina vuoteen 1932, ja vielä uudelleen vuosina 1935–1945 sekä 1950–1953.[1] Kun Yhteiskunnallisen korkeakoulun siirtämistä pois Helsingistä alettiin valmistella 1950-luvun alussa, Ruutu kannatti ensimmäisenä siirtoa Tampereelle Turun sijasta. Siirto toteutui hänen kuoltuaan.[16] Ruutu oli myös Helsingin yliopistossa yleisen valtio-opin vt. professorina 1931–1938 ja sai 1945 nimityksen ylimääräiseksi professoriksi, mutta joutui jättämään viran pian siirtyessään Kouluhallituksen johtoon.[1] Lisäksi hän opetti kansainvälistä oikeutta ja valtiotieteitä useissa muissa oppilaitoksissa, kuten Työväen Akatemiassa ja Sotakorkeakoulussa.[15]

Ruudun kiinnostus siirtyi 1930-luvulla yhä enemmän kansainväliseen politiikkaan. Hänen vuonna 1934 julkaisemansa 600-sivuinen Nykyajan kansainvälinen politiikka oli ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys tästä tutkimusalasta. Teos oli tarkoitettu varsinkin Suomen ulkoasiainhallinnon käyttöön ja sen teoreettisena pohjana oli Ruudun energeettinen valtiokäsitys.[17]

Ruudulle perustettiin vuonna 1949 Yhteiskunnalliseen korkeakouluun Suomen ensimmäinen kansainvälisen politiikan professuuri. Hän oli tehtävään luonteva valinta, sillä hän oli ennen toista maailmansotaa ollut suomalaisista valtio-oppineista selkeimmin juuri tämän alan tutkimukseen suuntautunut.[18] Suomeen noihin aikoihin anglosaksisista maista levinnyt uusi empiirinen yhteiskuntatiede ja sen pohjana ollut behaviorismi jäivät Ruudulle vieraiksi.[1] Myös Ruudun sodanjälkeisiin vasemmistolaisiin mielipiteisiin liittyneet ennakkoluulot haittasivat hänen akateemista uraansa sen viimeisinä vuosina. Ruudun oppituolia ei täytetty hänen jäätyään eläkkeelle vuonna 1954, vaan kansainvälisen politiikan professuuri lakkautettiin.[16]

Ruudun johdolla perustettiin marraskuussa 1935 Valtiotieteellinen yhdistys. Hän oli sen ensimmäinen puheenjohtaja vuoteen 1952 asti.[19]

Ruudun viimeisinä elinvuosina hänen mielenkiintonsa kääntyi takaisin Suomen kansallisiin kysymyksiin. Hän valmisteli pitkään valtion itsenäisyyshistorialautakunnan vuonna 1937 häneltä tilaamaa yleisesitystä Suomen valtiollisesta historiasta vuosina 1899–1920. Kustantaja vetäytyi hankkeesta vuonna 1948 eikä teos koskaan valmistunut. Kuollessaan Ruutu kirjoitti niin ikään kesken jäänyttä tutkimusta ”Suomen muinaisesta itsenäisyydestä”.[20]

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvun järjestöhankkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruutu oli osallistunut joulukuussa 1918 Kansallisen kokoomuksen perustavaan kokoukseen, mutta jättäytyi jo keväällä 1919 pois puolueen toiminnasta. Parin seuraavan vuoden aikana hän oli yhteydessä varsinkin Maalaisliittoon, koska se tuki puolueista selvimmin heimoaatetta.[21] Ruudun valtiososialismi-esitykset taas saivat 1920-luvun alussa eniten vastakaikua edistyspuolueen piirissä ja hänen vuonna 1921 perustamaansa Radikaaliin Perjantaiklubiin kuului pääasiassa edistyspuoluelaisia.[22]

Uuden Suunnan julkaisemisen jälkeen Ruutu toivoi ”keskisäätypuolueen” perustamista hänen esittämäänsä ohjelmaa ajamaan, mutta kannatusta ei löytynyt tarpeeksi.[23] Vuonna 1923 Ruutu perusti kannattajineen Valtiososialistisen liiton ja Valtiososialistisen akateemisen yhdistyksen, johon tulivat mukaan muun muassa Niilo Kärki, Yrjö Vuorentaus, Aaro Pakaslahti, Asko Ivalo ja Väinö Auer, mutta nämä järjestöt kuihtuivat jo heti alkuunsa. Seuraava yritys oli keväällä 1925 perustettu yhdistys Vasama, jonka piirissä suunniteltiin myös uutta puoluetta. Vasamaan kuuluivat muun muassa Kärki, Vuorentaus, Ivalo, Auer, Pakaslahti, Eero Heickell, Vilho Helanen, Urho Kekkonen, Kaarlo Hillilä, Heikki Waris ja Tauno Jalanti.[24] Useat näistä henkilöistä liittyivät myöhemmin Maalaisliittoon. 1920-luvun lopulla keskeiseksi aktiiviksi Ruudun järjestöissä kohosi Juhani Konkka, josta tuli myös Ruudun 1928 perustaman lyhytikäisen Päivän Uutisten päätoimittaja. Jo seuraavan vuoden alussa aloitti puolestaan viikkolehti Tähystäjä, joka jouduttiin taloudellisten vaikeuksien vuoksi lopettamaan keväällä 1930.[25]

Varsinkin Urho Kekkosen aatemaailmaan Ruudun on sanottu vaikuttaneen niin paljon, että jopa Kekkosen 1960-luvun eheyttämispolitiikassa on nähty kaikuja Ruudun 1920-luvun aatteista.[26]

Vaikutus Akateemiseen Karjala-Seuraan ja aitosuomalaisuuteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Ruudun omat järjestöt jäivät pieniksi, hänen ajatuksensa välittyivät laajemmalle 1920-luvun opiskelijapolitiikkaan. Ruutu toimi toista kertaa ylioppilaskunnan puheenjohtajana 1922–1923, jolloin kielikiistat alkoivat nousta uudelleen esiin Helsingin yliopistossa. Erottuaan tehtävästään kesken kauden syksyllä 1923 Ruutu arvosteli uutta yliopistolakia ja esitti, että Suomen ruotsinkielistä sivistystä ja kulttuuria tuettaisiin valtion varoilla vain suhteessa ruotsinkielisen väestön lukumäärään. Ruudun esittämä väestösuhdeperiaate muodostui sittemmin aitosuomalaisten keskeiseksi vaatimukseksi.[27] Ruutu uskoi omien kansallisuusteorioidensa pohjalta, että jos Suomen ruotsinkieliset ”eristettäisiin” omaan piiriinsä, ruotsinkielinen sivistyneistö joutuisi taipumaan ja omaksumaan suomenkielisen kulttuurin.[28]

Useat Ruudun kannattajat nousivat vaikutusvaltaisiin asemiin Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS). Varsinkin Niilo Kärjen tulo AKS:n varapuheenjohtajaksi vuonna 1923 merkitsi eräiden Ruudun ajatusten, kuten sosiaalisia uudistuksia tarkoittaneen kansallisen eheyttämisen vaatimuksen, välittymistä AKS:n ohjelmaan. Ruutu ei itse ollut AKS:n jäsen, mutta kuului sen lehden Suomen Heimon toimituskuntaan.[29] AKS julisti nyt kannattavansa myös Ruudun teoksessaan Karjalan kysymys vuosina 1917–1920 (1921) esittämää näkemystä, jonka mukaan Itä-Karjalan tulevaisuus oli ratkaistava karjalaisten omien etujen ja itsehallinnon pohjalta sen sijaan että olisi vain tavoiteltu aluevalloituksia Suomelle.[30] Ruudulta peräisin olleen eheytysaatteen ja kielinationalismin omaksuminen AKS:n ohjelmaan johti siihen, että vuonna 1924 osa AKS:n jäsenistä erosi ja perusti sen kanssa kilpailleen Itsenäisyyden Liiton.[31] Ruudun ideologian keskeisin osa eli valtiososialismi ei kuitenkaan koskaan tullut AKS:n ohjelmaan, luultavasti koska sitä pidettiin liian radikaalina ajatuksena. Ruutu pettyi myöhemmin AKS:n aatteelliseen kehitykseen ja katkaisi välinsä seuraan 1920-luvun lopulle tultaessa. Pääosa AKS:ssä vaikuttaneista ”ruutulaisista” kuului niin sanottuun Kärki-ryhmään, joka erosi kokonaisuudessaan AKS:stä sen siirryttyä äärioikealle Mäntsälän kapinan jälkeen vuonna 1932.[29]

Ylioppilasmaailman kielikiistat nostivat uudelleen esille myös vaatimuksen ruotsinkielisten sukunimien suomalaistamisesta. Ruutu suomensi itse sukunimensä Ruuthista Ruuduksi vuonna 1927. Ruutu oli hänen sukunsa alkuperäinen nimi.[32] Ruudun AKS:läiset tukijat Kekkonen ja Martti Haavio järjestivät hänet vuonna 1928 Suomalaisuuden Liiton puheenjohtajaksi, kun arvovaltainen järjestö haluttiin johtamaan yliopiston suomalaistamiseen tähdännyttä kampanjaa.[33] Ruutu erosi pian puheenjohtajan paikalta, koska hän ei hyväksynyt AKS:n uutta linjaa, joka perustui pelkästään jyrkkään kielinationalismiin ilman yhteiskunnallista ohjelmaa.[34]

Ruudun kansallissosialismi–suomalaissosialismi ja oma puolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruutu alkoi vuosien 1927–1928 paikkeilla ensimmäisen kerran käyttää omasta aatteestaan valtiososialismin sijasta termiä ”kansallissosialismi”. Sanavalinnalla ei ilmeisesti ollut mitään yhteyttä Saksan kansallissosialisteihin, jotka olivat vielä tuolloin melko vähän tunnettuja. Ruutu lienee lainannut tämänkin termin ruotsalaiselta valtioteoreetikolta Rudolf Kjelléniltä, jonka kirjoituksissa käsite nationalsocialism esiintyi jo vuonna 1910.[35] Vastaavasti natsiterminologiassa keskeinen käsite kansankokonaisuus oli esiintynyt Ruudun omissa Kjellén-vaikutteisissa kirjoituksissa jo vuonna 1919 ja hän oli ilmeisesti käyttänyt sitä ensimmäisenä Suomessa.[36] Ruutu korosti 1930-luvun kirjoittelussaan jatkuvasti, että saksalainen kansallissosialismi ei sopinut eikä kuulunut Suomeen. Ruutu katsoi oman kansallissosialisminsa sijoittuvan keskustan ja vasemmiston väliin, kun taas saksalainen kansallissosialismi edusti hänen mukaansa äärimmäistä oikeistoa.[35]

Ruudun suhde fasistisiin aatteisin on ollut myöhemmässä tutkimuksessa jossain määrin kiistanalainen aihe. Ruutu osoitti 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun kirjoituksissaan kiinnostusta fasismin ja saksalaisen kansallissosialismin teoreettisiin lähtökohtiin, varsinkin pyrkimykseen poistaa luokkaristiriidat kansankokonaisuuden etua ajavalla talouspolitiikalla, mutta hän ei ollut lainkaan vakuuttunut Mussolinin tai Hitlerin käytännön politiikasta. Ruutua esimerkiksi kiinnostivat Italian fasistien pyrkimykset korporatistisen järjestelmän luomiseen, mutta hän kavahti liikkeen väkivaltaisuutta ja Mussolinin anti-intellektuaalisuutta. Samoin Ruutua innosti Saksan kansallissosialistisen puolueen sosialistinen talousohjelma, vaikka hän vierastikin voimakkaasti natsi-ideologiaan sisältynyttä rotuoppia, militarismia ja aggressiivisen sotaisuuden ihailua sekä Hitleriä henkilönä. Ruutu kuitenkin sympatisoi natsipuolueen strasserilaista siipeä ja pettyi katkerasti, kun puolue vuonna 1933 Saksassa valtaan noustuaan luopui sosialistisesta ohjelmastaan. Vuoden 1934 pitkien puukkojen yön myötä Ruutu katsoi Saksan siirtyneen porvarilliseen luokkadiktatuuriin ja todellisen kansallissosialismin joutuneen tuhotuksi maassa. Hän kritisoi tämän jälkeen natsismia hyvin voimakkaasti nimenomaan sen omien ihanteiden pettämisestä.[37] Ruutu kannatti suomalaista kansanvaltaa, mutta hän piti monipuoluejärjestelmää pikemminkin yhteiskunnallisen kehityksen väistämättömänä tuloksena kuin itseisarvona. Hän ei tuominnut diktatuureja kokonaan, mikäli ne kykenisivät ”suorittamaan historiallisen tehtävänsä”.[38]

Suomalaiseen Lapuan liikkeeseen Ruutu suhtautui täysin kielteisesti, koska hänen mukaansa se edusti puhtaasti porvariston luokkataistelua työväestöä vastaan ja siten vain kärjisti yhteiskunnallisia ristiriitoja. Ruutu oli tässä vaiheessa vakuuttunut, että kommunismi ja kapitalistien etuja puolustava ”härkäporvarillisuus” olivat kansakunnan edulle yhtä haitallisia.[35] Vaikka Ruutu oli tähän aikaan jyrkkä kommunismin vastaisuudessaan, hänen suhtautumisensa Neuvostoliittoon oli ennakkoluulotonta ja hän kannatti hyviä naapurisuhteita.[39]

Suomalaissosialistisen puolueen juliste ja mustavalkoinen versio vuonna 1933 käyttöön otetusta tunnuksesta, jossa sosialismia symboloivan punaisen neliön ympärillä oli itsenäisyyttä, suomalaisuutta, työn oikeutta ja valtiollista tietoa symboloivat neljä sinistä neliötä.

Vuoden 1932 Mäntsälän kapinan jälkeen Ruutu luopui Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtorin tehtävistä omistautuakseen politiikalle. Uuden lehden perustamiseen ei ollut varoja, mutta syyskuussa 1932 perustettiin Suomen Kansallissosialistinen Liitto (SKSL) -niminen puolue. Puolueen ohjelma perustui suoraan Ruudun valtiososialistisiin aatteisiin ja niiden taustalla olleisiin yhteiskuntateorioihin, mutta hänen aiemmasta toiminnastaan poiketen se pyrki nyt vetoamaan keskiluokan ohella myös työväestöön. Ohjelman mukaan puolueisiin perustuva kansanedustusjärjestelmä tulisi korvata ”työ- ja ammattieduskunnalla”, mutta puolueiden toiminta jäisi silti sallituksi. Ruutu nimettiin puolueen ”esimieheksi”. SKSL:ään tuli alkuvaiheessa mukaan myös saksalaisen kansallissosialismin kannattajia, kuten liiton hallituksen puheenjohtajina peräjälkeen toimineet Yrjö Raikas ja Ensio Uoti. Hitlerin valtaannousun jälkeen Ruutu halusi korostaa selvemmin aatteellista eroa natsismiin ja yhdessä Juhani Konkan kanssa hän puhdisti puolueensa natsismin kannattajista vuoden 1933 lopulla. Samalla luovuttiin myös kaikesta fasismiin vivahtaneesta symboliikasta, kuten puolueunivormuista ja -tervehdyksistä, hakaristitunnuksesta ja führeriä muistuttaneesta ”esimiehen” nimikkeestä. Myös termi ”kansallissosialismi” päätettiin sekaannusten välttämiseksi vaihtaa ”suomalaissosialismiin”.[40] Itse puolueenkin nimi olisi vaihdettu, mutta Uoti ehti sitä ennen perustaa oman Suomalaissosialistisen Työväen Puolueen varaten siten tämänkin nimen.[41]

Suomen Kansallissosialistinen Liitto yritti kosiskella työväestöä myös demagogisilla keinoilla, mutta ei saanut juuri lainkaan vastakaikua. Puolueelle perustetut paikallisosastot hiljenivät heti alkuunsa.[42] Puolue ei saanut yhtään kansanedustajia vuoden 1933 eduskuntavaaleissa, mistä Ruutu ja Konkka syyttivät Uotin edustamaa linjaa.[43] Erotettuaan äärioikeistolaiset puolueesta he suuntasivat sen linjan selkeämmin vasemmalle ja korostivat myönteistä suhtautumista sosiaalidemokraattiseen työväenliikkeeseen. Tämä ei kuitenkaan lisännyt puolueen vähäistä kannatusta. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa Ruutu oli itse ehdokkaana Uudenmaan läänin vaalipiirissä, jossa hänen puolueellaan oli vaaliliitto edistyspuolueen kanssa, mutta hän jäi silti valitsematta. Vuoden 1937 alussa Suomalaissosialistinen puolue lopetti toimintansa ja Ruutu liittyi Sosialidemokraattiseen puolueeseen (SDP), joka hänen mukaansa oli luopunut aiemmasta jyrkästä luokkalinjastaan. Hänen kanssaan SDP:hen siirtyivät SKSL:stä muun muassa Yrjö Kilpeläinen ja Unto Varjonen. Oman puolueensa epäonnistumisen Ruutu katsoi johtuneen siitä, etteivät suomalaissosialistit kyenneet tarpeeksi selvästi erottautumaan natsismista. ”Hitleriläisyys voitti meidät”.[44] SDP:hen liittymisen jälkeen Ruutu hylkäsi lopullisesti pohdinnat diktatuurien oikeutuksesta ja siirtyi varauksetta kannattamaan parlamentaarista demokratiaa.[45]

SDP:ssä ja rauhanoppositiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun kuluessa Ruudun kiinnostus alkoi siirtyä kansakunnan sisäisestä eheyttämisestä kansainvälisten suhteiden rooliin Suomen itsenäisyyden säilymisen edellytyksenä. Hän oli jo vuosia ennen toista maailmansotaa vakuuttunut siitä, että läntiset demokratiat ja Neuvostoliitto tulisivat liittoutumaan Saksaa vastaan ja voittaisivat mahdollisen suursodan. Suomen olisi tämän vuoksi entistäkin välttämättömämpää luoda ystävälliset suhteet Neuvostoliittoon. Talvisodan alla Ruutu kannatti liittoutumista Neuvostoliiton kanssa sodan ehkäisemiseksi. Talvisodan jälkeen hän kannatti edelleen liittoutumista, nyt luovutettujen alueiden takaisinsaamiseksi. Ruutu oli jo ennen sotaa solminut ystävyyssuhteita eräisiin hyviä idänsuhteita kannattaneisiin SDP:n vasemmistopoliitikkoihin, ja välirauhan aikana hän ajautui yhä selvemmin eri linjoille Väinö Tannerin ja SDP:n johdon kanssa Suomen ulkopolitiikkaa koskeneissa kysymyksissä. Kun Ruutu yritti syksyllä 1940 ryhtyä välittäjäksi Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran ja viranomaisten välillä, häntä alettiin hallituspiireissä pitää epäilyttävänä.[46]

Ruutu palveli talvisodan sekä jatkosodan ensimmäisen vuoden aikana Päämajan Sotahistorian toimistossa. Hänen tehtävänään oli kerätä tietoja tulevaa sotahistoriankirjoitusta varten ja hän sai haastatella useita päättäjiä ja tärkeitä sotilashenkilöitä. Hän sai näin itselleen hyvin tarkat tiedot molempiin sotiin johtaneista tapahtumista ja sisäpiirin neuvotteluista, mikä vahvisti hänen käsitystään harjoitetun politiikan virheellisyydestä. Ruutu kotiutettiin ikänsä perusteella toukokuussa 1942 ja ylennettiin samalla majuriksi. Päämaja-aikanaan hän oli julkisuudessa täysin lojaali Suomen viralliselle linjalle, mutta siirtyminen siviiliin vapautti hänet oppositiotoimintaan.[47]

Ruutu oli alun alkaenkin skeptinen Saksan mahdollisuuksista voittaa Neuvostoliitto, ja vakuuttui jo syksyllä 1941 siitä, että Saksa tulisi ennen pitkää häviämään sodan. Hän kuului siihen erillisrauhaa kannattaneiden lähinnä sosiaalidemokraattisten poliitikkojen ja vaikuttajien sisäpiiriin, jonka ympärille niin sanottu rauhanoppositio muodostui vuoden 1942 aikana. Ruutu osallistui kesällä 1943 kolmenkymmenenkolmen kirjelmän valmisteluun ja oli yksi sen ensimmäisistä allekirjoittajista. Hänen aktiivisuutensa rauhanopposition toiminnassa kuitenkin väheni jatkosodan loppua kohden.[48]

SKDL:ssä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruutu vanhoilla päivillään.

Ruutu suhtautui myönteisesti Suomen sisäpolitiikassa jatkosodan jälkeen tapahtuneeseen muutokseen. Hänellä oli läheiset suhteet moniin rauhanoppositiosta vallankahvaan siirtyneisiin tärkeisiin päättäjiin ja vuosina 1944–1945 hänen nimensä esiintyi usein suunnitelluissa hallituslistoissa, mutta lopulta hänestä ei tullut koskaan ministeriä. Ruutu nimitettiin Suomen jatkosodan aikaista politiikkaa selvitelleeseen Hornborgin komiteaan, jossa hän komitean enemmistöstä poiketen olisi halunnut ottaa kantaa Suomen politiikan viisauteen eikä pelkästään sen muodolliseen laillisuuteen. Ruutu uskoi uuden tilanteen antavan viimein mahdollisuuden myös suurpääoman kansallistamisiin, mikä toimisi askeleena hänen tavoittelemaansa kansallista valtiososialismia kohti. Ruutu osallistui aktiivisesti aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun ja toimi vuosina 1947–1949 valtioneuvoston asettaman sosialisoimiskomitean jäsenenä. Komitean työ ei kuitenkaan johtanut mihinkään toimenpiteisiin.[49]

Ruutu kuului siihen SDP:n oppositioon, joka järjestäytyi syksyllä 1944 puolueen sisällä, päätyi kevään 1945 eduskuntavaaleissa uuden Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) kanssa solmimansa vaaliliiton seurauksena erotetuksi SDP:stä ja liittyi sen jälkeen SKDL:ään päätyen näin kiinteään yhteistyöhön Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) kanssa. Ruutu oli mukana SKDL:n sosialistien keväällä 1946 perustamassa Sosialistisessa Yhtenäisyyspuolueessa (SYP). Hän katsoi edustavansa SYP:ssä ja SKDL:ssä edelleen samaa aatteellista linjaa kuin sotia edeltäneenä aikanakin. Ruutua ei valittu eduskuntaan vuonna 1945 ja vuoden 1948 vaaleissa häntä ei pyydetty edes ehdokkaaksi, mikä katkeroitti häntä. Hän kuului 1949–1950 SKDL:n liittotoimikuntaan SYP:n toisena edustajana. Noihin aikoihin SKP alkoi selvästi kiristää otettaan SKDL:stä, mikä myös vähensi Ruudun kiinnostusta puoluetoimintaan.[50]

Ruutu piti sodan jälkeen tärkeänä puolustusliiton solmimista Suomen ja Neuvostoliiton välille, koska siten voitaisiin turvata Suomen tulevaisuus ja mahdollisesti saada Neuvostoliitto palauttamaan sodissa luovutettuja alueita. Hän esitti oman sopimusluonnoksensa Suomen ulkoministeriölle jo elokuussa 1944, mutta se ei johtanut toimenpiteisiin. Timo Soikkasen mukaan Ruutu mahdollisesti vaikutti siihen, että hänen puoluetoverinsa, pääministeri Mauno Pekkala teki marraskuussa 1947 Moskovan vierailullaan aloitteen poliittisen sopimuksen solmimisesta Neuvostoliiton kanssa, vaikka presidentti J. K. Paasikivi oli nimenomaisesti varoittanut Pekkalaa näin toimimasta. Näin Ruutu olisi vaikuttanut taustalla YYA-sopimuksen syntymiseen, vaikka hänellä ei virallisesti ollut minkäänlaista roolia sopimusneuvotteluissa.[51]

Ruutu nimitettiin SKDL:n mandaatilla Kouluhallituksen pääjohtajaksi syksyllä 1945 ja keväällä 1946 hänestä tuli myös uuden koulujärjestelmäkomitean puheenjohtaja. Ruudun komitean joulukuussa 1947 valmistuneessa mietinnössä ehdotettiin siirtymisestä niin sanottuun yhtenäiskoulujärjestelmään, jonka pohjana olisi ollut 8-vuotinen oppivelvollisuuskoulu. Useat vanhaan koulujärjestelmään sidoksissa olleet tahot vastustivat esitystä ja lopulta kaikki puolueet paitsi SKDL kääntyivät sen toteuttamista vastaan. Ehdotus henkilöityi Ruutuun, eikä sitä toteutettu. Ruutu erosi Kouluhallituksen johdosta vuonna 1950. Häntä seurannut Reino Oittinen vei vuosia myöhemmin läpi peruskoulu-uudistuksen ja monet muutkin Ruudun komitean esityksistä toteutettiin hänen kuolemansa jälkeen.[52]

Titolaisuuden” vastaiset puhdistukset Neuvostoliitossa ja muissa itäblokin maissa romahduttivat 1950-luvun alussa kokonaan Ruudun luottamuksen kommunistiseen leiriin. Hän uskoi myös, että SKP:n sisällä oli saanut yliotteen Suomen itsenäisyyttä vastaan juonitteleva äärisiipi. Ruutu ja SYP:n puheenjohtaja Atos Wirtanen ajoivat keväällä 1955 läpi päätöksen, jolla SYP erosi SKDL:stä. Muut tunnetut SYP:n poliitikot jäivät omasta tahdostaan SKDL:ään, joten puolueen toiminta käytännössä loppui eropäätökseen.[53]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruutu valittiin lokakuussa 1955 Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajaksi, missä tehtävässä hän toimi seuraavana vuonna tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.[54] Henkilökohtaisesta vapaa-ajattelusta huolimatta Ruudun kirjoituksissa ei koskaan esiintynyt uskonnonvastaisuutta.[55]

Ruutu kirjoitti salanimellä Väinö Väkkärä satukirjat Jäniksenpojat ja ketunpojat (Karisto 1952), Sankari-Porsaan uljas urotyö (Karisto 1953) sekä Sankari-Porsas ja Intian meren aarre (Karisto 1954).

Ruutu on haudattu Ruuthien perhehautaan Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.[56]

Juhani Konkan vuonna 1944 julkaisemassa avainromaanissa Riisutut naamiot esiintyvä hahmo professori Viljo Lameri perustuu Yrjö Ruutuun.[57]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Luettelo Suomessa ilmestyneestä yhteiskuntapoliittisesta kirjallisuudesta (toim.). Helsinki 1913.
  • Vastaisen hallitusmuotomme perusteet. Muutamia ehdotuksia ja näkökohtia. Helsinki 1918.
  • Itsenäisyyspolitiikan edellytykset ja alkuvaiheet. Helsinki 1918.
  • Valtiotieteellisistä opinnoista Suomessa. Yhteiskuntatieteellisiä kirjoituksia 16. Esitelmä Kansantaloudellisen yhdistyksen kokouksessa helmikuun 24. päivänä 1919. Helsinki 1919.
  • Uusi Suunta. Suomalaisen yhteiskuntaohjelman ääriviivoja. Jyväskylä 1920.
  • Karjalan kysymys vuosina 1917–1920 eli katsaus karjalan-kysymyksen poliittiseen luonteeseen. Jyväskylä 1921.
  • Kansakunta. Poliittinen tutkimus (väitöskirja). Helsinki 1922.
  • Poliittinen tiede ja sen metodi. HAIK 1922.
  • Kehitys ja edistys valtiollisina kysymyksinä. Vertaileva esitys edistysteorioiden suhteesta valtiotaitoon ja valtiolliseen toimintaan. Helsinki 1924.
  • Valtio II. Valtio-opilliset teoriat. Valtiotieteiden käsikirja IV. Helsinki 1924.
  • Lyhyt yleisen valtio-opin kurssi Työväen Akatemiassa. Helsinki 1927.
  • Ajan Vaatimus. Helsinki 1932.
  • Valtiotiedon opas. Sivistys ja tiede LXXXIV. Porvoo 1932.
  • Nykyajan kansainvälinen politiikka. Jyväskylä 1934.
  • Valtiollinen tieto ja nykyaika. Porvoo 1935.
  • Johdatus valtiosääntöoppiin. Yhteiskunnallisen Korkeakoulun julkaisuja I. Porvoo 1938.
  • Liberalismi, Fasismi, Sosialismi. Tampere 1940.
  • Kansainvälinen politiikka tieteellisen tutkimuksen kohteena. Valtiotieteellisen yhdistyksen vuosikirja 1942-43. 1943.
  • Suomen politiikka 1939–44. Olisiko sodat Suomen ja Neuvostoliiton välillä voitu välttää?. Helsinki 1944.
  • Tie sosialismiin uudessa vaiheessa. Helsinki 1945.
  • Uusi koulujärjestelmä. Helsinki 1947.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ekberg, Henrik: Führerns trogna följeslagare – den finländska nazismen 1933–1944. Schildts, Helsinki 1991. ISBN 951-50-0522-1
  • Kangaspuro, Risto: Yrjö Ruudun kansallinen sosialismi, s. 194–215 teoksessa Ajan Paineessa: Kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta (toim. Pentti Karkama & Hanne Koivisto). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1999. ISBN 951-746-130-5
  • Silvennoinen, Oula – Tikka, Marko – Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet. WSOY, Helsinki 2016. ISBN 978-951-0-40132-3
  • Soikkanen, Timo: Yrjö Ruutu: Näkijä ja tekijä. Itsenäisyyden, eheyttämisen ja uuden ulkopolitiikan juurilla. Helsinki: WSOY, 1991. ISBN 951-017306-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Soikkanen, Timo: Ruutu, Yrjö (1887–1956). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 14.6.2002. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. Soikkanen 1991, s. 16.
  3. Soikkanen 1991, s. 19–24, 28.
  4. Soikkanen 1991, s. 24, 36–47.
  5. Soikkanen 1991, s. 53–81.
  6. Soikkanen 1991, s. 87, 95–115.
  7. Soikkanen 1991, s. 116–142.
  8. Soikkanen 1991, s. 150–165, 206.
  9. Soikkanen 1991, s. 166–172.
  10. Kangaspuro 1999, s. 198, 209.
  11. Soikkanen 1991, s. 402–404.
  12. Soikkanen 1991, s. 29–36.
  13. Soikkanen 1991, s. 155–157, 181, 275, 339.
  14. Soikkanen 1991, s. 178–197.
  15. a b Soikkanen 1991, s. 224.
  16. a b Soikkanen 1991, s. 447–451.
  17. Soikkanen 1991, s. 311–312.
  18. Soikkanen 1991, s. 385, 390.
  19. Yhdistys Valtiotieteellinen yhdistys. Viitattu 20.6.2016.
  20. Soikkanen 1991, s. 447–448, 452.
  21. Soikkanen 1991, s. 120, 141.
  22. Soikkanen 1991, s. 169–170, 226.
  23. Soikkanen 1991, s. 143, 164–165, 172, 239, 262.
  24. Soikkanen 1991, s. 237–240.
  25. Soikkanen 1991, s. 260–267, 273.
  26. Soikkanen 1991, s. 10–11, 189, 260, 462.
  27. Soikkanen 1991, s. 197, 227–236.
  28. Soikkanen 1991, s. 250–256.
  29. a b Soikkanen 1991, s. 240–250, 265–266.
  30. Soikkanen 1991, s. 174–176, 241–242.
  31. Soikkanen 1991, s. 149, 246–248.
  32. Soikkanen 1991, s. 236.
  33. Soikkanen 1991, s. 256–258.
  34. Kangaspuro 1999, s. 198.
  35. a b c Soikkanen 1991, s. 274–277, 282.
  36. Soikkanen 1991, s. 138–139.
  37. Soikkanen 1991, s. 268–272, 278, 282–283, 297–305.
  38. Soikkanen 1991, s. 268–272.
    Kangaspuro 1999, s. 200–202, 205.
  39. Soikkanen 1991, s. 305–306.
    Kangaspuro 1999, s. 199.
  40. Soikkanen 1991, s. 275–297.
  41. Ekberg 1991, s. 59.
  42. Silvennoinen, Tikka & Roselius 2016, s. 253–258.
  43. Soikkanen 1991, s. 295–296.
  44. Soikkanen 1991, s. 307–310.
  45. Kangaspuro 1999, s. 209.
  46. Soikkanen 1991, s. 316–324, 326–333.
  47. Soikkanen 1991, s. 324–325, 334–339, 345–349.
  48. Soikkanen 1991, s. 339–355.
  49. Soikkanen 1991, s. 356–364, 387–388, 400–411.
  50. Soikkanen 1991, s. 412–416.
  51. Soikkanen 1991, s. 355, 364–383.
  52. Soikkanen 1991, s. 422–441, 447.
  53. Soikkanen 1991, s. 416–422.
  54. Sundström, Kimmo: Luetteloita (1.7.2007) (PDF) Päivitetty 21.7.2008. Pääkaupunkiseudun ateistit ry. Viitattu 20.6.2016.
  55. Soikkanen 1991, s. 445–446.
  56. Hietaniemen hautausmaa – merkittäviä vainajia Helsingin seurakunnat. Viitattu 20.6.2016.
  57. Ekberg 1991, s. 29–30.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Paakkunainen, Kari: Demokratia, tiede, kansanvalistus: Valtiotieteellisen yhdistyksen intellektuaalihistoriaa 1935–1985. Helsinki: Valtiotieteellinen yhdistys, 1985. ISBN 951-99671-9-2. (suomeksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]