Tämä on lupaava artikkeli.

Hornborgin komitea

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli käsittelee vuoden 1945 komiteaa. 1920-luvulla toiminutta samannimistä komiteaa käsittelee toinen artikkeli.

Hornborgin komitea oli vuoden 1945 aikana toiminut, historiantutkija ja poliitikko Eirik Hornborgin johtama työryhmä, jonka tehtävänä oli tutkia Suomen poliittisen johdon virkatoimet vuosina 1938–1944. Sen työ kytkeytyi niin sanotun sotasyylliskysymyksen ratkaisemiseen jatkosodan osalta. Hornborgin komitea keskittyi tarkastelemaan sota-ajan valtiojohdon toimintaa Suomen lainsäädännön näkökulmasta ja löysi mietinnössään huomautettavaa lähinnä muotovirheistä päätöksenteossa. Myöhempi sotasyyllisyyslaki ja sotasyyllisyysoikeudenkäynti sitä vastoin perustuivat näkemykseen, jonka mukaan hyökkäyssodan johtaminen yleensä ja siten myös Suomen johdon politiikka jatkosodan aikana oli kansainvälinen rikos rauhaa vastaan.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialistinen eduskuntaryhmä eli ns. kuutoset teki tammikuussa 1945 eduskuntakyselyn niistä poliitikoista, joiden katsoi olleen vastuussa Suomen joutumisesta jatkosotaan. Vastatessaan kyselyyn 31. tammikuuta pääministeri Juho Kusti Paasikivi ilmoitti hallituksen asettavan komitean selvittämään Suomen ulkopolitiikkaa vuodesta 1938 lähtien. Komitea nimitettiin 2. helmikuuta ja sen puheenjohtajaksi valittiin tohtori Eirik Hornborg sekä jäseniksi professorit Robert Brotherus ja Hjalmar Granfelt, lakitieteen kandidaatti Eino Pekkala ja valtiotieteilijä Yrjö Ruutu. Robert Brotherus joutui kuitenkin toukokuussa 1945 jättämään komitean sairauden vuoksi.[1] Hallituksen lähtökohtana oli alun perin ollut, että välirauhansopimuksen 13. artikla tarkoitti varsinaisia sotarikoksia – sodankäynnissä noudatettavien sääntöjen ja tapojen rikkomista – ei poliittista toimintaa. Hallitus oli jo ennen komitean asettamista pyytänyt presidentti K. J. Ståhlbergilta asiantuntijalausunnon, jonka mukaan ketään ei voitu tuomita harjoitetun politiikan sisällöstä, mutta kylläkin arvostella eräiden päätösten muotovirheistä.[2]

Komitean toiminta ja tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hornborgin komitea hankki suullisesti ja kirjallisesti tietoja useilta Suomen poliittiseen ja sotilaalliseen johtoon vuosina 1938–1944 kuuluneilta henkilöiltä. Hornborgilla oli lisäksi henkilökohtaisessa käytössään presidentti Risto Rytin sekä entisten pääministerin Jukka Rangellin, ulkoministerin Henrik Ramsayn ja Suomen Berliinin-lähettilään Toivo Kivimäen muistiinpanot.[3] Asettaessaan komitean hallitus toivoi saavansa työrauhan voidakseen keskittyä lukuisiin välirauhansopimuksen aiheuttamiin ja muihin ajankohtaisiin tehtäviin. Pääministeri Paasikivi antoi kuitenkin ajoittain eduskunnalle ja tiedotusvälineille väliaikatietoja komitean työn edistymisestä.[4]

Komitea työskenteli viiden ja puolen kuukauden ajan ja piti 29 kokousta. Komitean 250-sivuisen mietinnön oli pääosin kirjoittanut Hornborg. Se valmistui 12. heinäkuuta ja luovutettiin Paasikiven hallitukselle 17. heinäkuuta. Mietintö salattiin julkisuudelta valvontakomission vaatimuksesta eikä sitä annettu edes kansanedustajille. Kirjailija Yrjö Soini on kiinnittänyt huomiota siihen, että valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti Andrei Ždanov saapui Helsinkiin 14. heinäkuuta juuri mietinnön valmistuttua ja ennen sen luovuttamista valtioneuvostolle.[5] Soini arveli mietinnön pimittämisen johtuneen siitä, että mietinnön alkuosassa käsiteltiin talvisotaa ja sen syttymiseen johtaneita tapahtumia ja tekijöitä sekä Neuvostoliiton Suomeen talvisodan jälkeen kohdistamaa painostusta, joiden palauttamista mieliin ei pidetty sopivana vallitsevassa tilanteessa.[6] Pääministeri Paasikivi ja useimmat muut ministerit kannattivat mietinnön julkistamista, mutta sisäministeri Yrjö Leino vastusti sitä voimakkaasti.[7] Ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento katsoivat mietinnön sisältävän sellaisia asioita, joiden käsittely julkisuudessa ei ollut suotavaa. Hallitus päätti istunnossaan 24. elokuuta 1945, ettei mietintöä julkisteta.[8]

Mietinnön viimeisessä luvussa (”Toimenpiteiden laillisuus ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus”) esitettiin huomautuksia eräisiin talvisotaa edeltäneisiin neuvotteluihin sekä saksalaisten joukkojen kauttakulkusopimuksen solmimiseen liittyneistä muotoseikoista. Jatkosodan syttymistä pidettiin suoranaisena seurauksena Moskovan rauhansopimuksesta ja saksalaisten kauttakulkusopimuksen solmimisesta loppukesällä 1940. Vuosien 1940–1941 tapahtumien arviointia − erityisesti saksalaisten kauttakulkusopimuksen syntyä – vaikeutti komitean mukaan tuntuvasti se, että presidentti Kyösti Kallio ja entinen ulkoministeri Rolf Witting olivat kuolleet sekä entinen puolustusministeri Rudolf Walden oli vakavasti sairas ja puhekyvytön.[9] Lisäksi Wittingin perikunta oli hävittänyt kaikki Wittingin jälkeenjääneet paperit.[10] Komitean mielestä Ryti–Ribbentrop-sopimus olisi periaatteessa ollut alistettava eduskunnan käsiteltäväksi, mutta huomautti, että monet sodan aikana tehdyt päätökset olivat syntyneet äärimmäisen vaikeissa tilanteissa eikä toisenlaisten ratkaisujen vaikutuksia pystytty arvioimaan. Erityisen tyytymätön komitea oli sodan aikaiseen sensuuritoimintaan.[11] Komitean jäsenet Eino Pekkala ja Yrjö Ruutu, joiden katsottiin edustaneen SKDL:n näkökantoja, liittivät eriävän mielipiteensä mietinnön useaan kohtaan.[12]

Vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hieman ennen mietinnön valmistumista SKDL:n kansanedustajat Hertta Kuusisen johdolla sekä joukko SDP:n, Maalaisliiton ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen kansanedustajia olivat tehneet eduskuntakyselyn, jossa oli nimetty viisi pääsyyllistä jatkosotaan. Elokuun alussa toisen maailmansodan voittajavaltiot Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Britannia ja Ranska solmivat Lontoossa sopimuksen, jonka mukaan rikoksista rauhaa vastaan oli rangaistava samalla tavoin kuin perinteisistä sotarikoksista. Samana päivänä valvontakomissio otti ensimmäisen kerran kantaa sotasyyllisyysasiaan, kun komission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov sanoi Suomen muutoin pääosin toteuttaneen välirauhansopimuksen ehdot, mutta viivytelleen sotarikollisia koskevan 13. artiklan toimeenpanoa.[13] Eduskunta hyväksyi lain sotaan syyllisten rankaisemisesta 11. syyskuuta ja sotasyyllisyysoikeudenkäynti kahdeksaa syytettyä vastaan alkoi Helsingin Säätytalossa 15. marraskuuta. Oikeudenkäynti päättyi 21. helmikuuta 1946 presidentti Risto Rytin, entisten pääministerien Edwin Linkomiehen ja Jukka Rangellin, entisten ministerien Antti Kukkosen, Henrik Ramsayn, Tyko Reinikan ja Väinö Tannerin sekä Suomen entisen Berliinin-lähettilään Toivo Kivimäen tuomitsemiseen kuritushuone- ja vankeusrangaistuksiin.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Toivo Heikkilä: Paasikivi peräsimessä. Pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948 (4. painos). Helsinki: Otava, 1965.
  • Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla. Sotasyyllisyysasian vaiheet 1944–1949. Helsinki: Otava, 1956.
  • Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka. Jyväskylä: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-3661-4.
  • Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge (toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 1. Porvoo: WSOY, 1985. ISBN 951-0-13291-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Soini 1956, s. 58.
  2. ↑ Jatkosota-kronikka, 1997, s. 195.
  3. ↑ Soini 1956, s. 102.
  4. ↑ Heikkilä 1965, s. 145.
  5. ↑ Soini 1956, s. 101.
  6. ↑ Soini 1956, s. 103.
  7. ↑ Heikkilä 1965, s. 164.
  8. ↑ Paasikiven päiväkirjat, osa 1, s. 198.
  9. ↑ Soini 1956, s. 104–105.
  10. ↑ Heikkilä 1965, s. 145–146.
  11. ↑ Soini 1956, s. 105.
  12. ↑ Soini 1956, s. 58 ja 106.
  13. ↑ Jatkosota-kronikka, s. 200.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hornborgin_komitea&oldid=22253860”