Tauno Jalanti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tauno Ilmari Jalanti (ent. Jämsén; 12. tammikuuta 1903 Mikkeli6. maaliskuuta 1992 Lausanne, Sveitsi) oli suomalainen ulkoministeriön virkamies, joka toimi myöhemmin liikemiehenä. Hän sai erikoislähettilään ja täysivaltaisen ministerin arvonimen.

Jalanti pääsi ylioppilaaksi 1922 ja valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1928. Hän oli Mikkelin Sanomien Helsingin-kirjeenvaihtajana ja sen jälkeen Ylioppilaslehden toimitussihteerinä 1924–1926 sekä päätoimittajana 1928.

Jalanti työskenteli vuosina 1928–1945 ulkoministeriön kauppapoliittisella osastolla, vuodesta 1942 koko osaston johtajana. Jalanti joutui eroamaan ulkoministeriön palveluksesta vuonna 1945 ja jäi eläkkeelle ”poliittisista syistä”, minkä jälkeen hän toimi liikemiehenä muun muassa Ranskassa ja Sveitsissä. Eron syynä lienee ollut, että häntä pidettiin sopimattomana käymään kauppaneuvotteluja Neuvostoliiton, Ison-Britannian ja Ruotsin kanssa. Akateemiseen Karjala-Seuraan kuulunutta Jalantia syytettiin ruotsalaisvihamieliseksi ja hänen väitettiin jopa sabotoineen Ruotsin kanssa käytyjä kauppaneuvotteluja. Tutkija Ilkka Seppisen mukaan venäläisvastainen Jalanti aiheutti myös vaikeuksia Suomen ja Neuvostoliiton kauppasuhteissa välirauhan aikana.

Eronsa jälkeen Jalanti seurasi vielä ulkomailla asuessaankin Suomen politiikkaa. Asekätkennästä vankeustuomion saanut eversti Valo Nihtilä oli vapauduttuaan vankilasta Jalannin Fennia-yrityksen palveluksessa Pariisissa vuosina 1951–1954. Kustaa Vilkunan mukaan Jalanti olisi suunnitellut yhdessä Eljas Erkon ja Kansallis-Osake-Pankin kanssa vastarintaliikkeen perustamista mahdollisen venäläismiehityksen varalta.

Jalanti, vuoden 1956 presidentinvaali ja ”Kämpin tappelu”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalanti tutustui Urho Kekkoseen heidän toimiessaan AKS:ssä, ja he pysyivät ystävinä 1950-luvun alkuun saakka. Myöhemmin Jalannista tuli kuitenkin Kekkosen vihamies, ja vuoden 1956 presidentinvaalien lähestyessä hän oli aktiivinen piireissä, jotka pyrkivät estämään Kekkosen valinnan. Jalanti kannatti ja edisti innokkaasti Väinö Tannerin presidenttiehdokkuutta. Kun Tanneria ei valittu SDP:n ehdokkaaksi, Jalanti asettui Sakari Tuomiojan vaaliliiton valitsijamiesehdokkaaksi.[1][2][3]

Paljon julkisuutta saaneen huhun mukaan Kekkonen ja Jalanti olisivat tapelleet Helsingin hotelli Kämpissä eräänä helmikuun yönä 1955. Jalannin kuvauksen mukaan hänen yöpyessään vaimoineen Kämpissä päihtynyt Kekkonen oli saapunut 2. helmikuuta vastaisena yönä kello 5 etukäteen ilmoittamatta tapaamaan häntä keskustellakseen asiat halki. Kekkonen oli pakottanut hotellin portieerin soittamaan Jalannille ja päästämään hänet tämän huoneeseen, missä Jalannin vaimo pyysi Kekkosta poistumaan. Jalanti oli suostunut keskustelemaan Kekkosen kanssa. Jalannin vaimon käytyä uudelleen nukkumaan miehet olivat lähteneet hotellin samassa kerroksessa asuneen kenraali A. F. Airon huoneeseen, sillä Kekkonen halusi suostutella Airon valitsijamiesehdokkaakseen. Sitä ennen poikettiin kylpyhuoneessa, jossa Jalanti horjahti, loukkasi päänsä ammeen vesihanaan ja sai verta vuotavan pienen haavan. Haava puhdistettiin kostutetulla pyyhkeellä. Jalannin vaimo säikähti löytäessään myöhemmin verisen pyyhkeen lattialta ja soitti Kekkosen vaimolle Sylvi Kekkoselle. Jalanti palasi nukkumaan huoneeseensa kello 8.[3] Sylvi Kekkosen lähettämä pääministerin sihteeri Ahti Karjalainen nouti Kekkosen hotellista myöhemmin aamulla.[3][4]

Sensaatio Uutiset -niminen bulevardilehti uutisoi tapahtuneesta huhtikuussa 1955. Lehti paisutteli pyyheliinaan jääneistä veritahroista kokoon jutun, jonka mukaan hotellissa olisi käyty Jalannin ja humalaisen Kekkosen välinen väkivaltainen tappelu ja Kekkonen olisi lyönyt Jalantia niin lujaa kasvoihin, että tämän verta oli ollut aamulla suurina läikkinä sekä hotellihuoneen että sen kylpyhuoneen lattialla. Kekkonen toivoi Jalannin kumoavan huhut julkisesti, ja Jalannille toimitettiin Pariisiin hyväksyttäväksi Ahti Karjalaisen laatima lausumaehdotus. Jalanti ei halunnut auttaa Kekkosta eikä antanut pyydettyä lausumaa, vaan laati oman selostuksensa, jossa kiisti tappelun mutta antoi muuten Kekkosen käytöksestä kielteisen kuvan. Selostus liitettiin Kekkos-vastaiseen kiertokirjeeseen, jota levitettiin Maalaisliiton tukijoille ja jonka allekirjoittajiksi merkittiin ”joukko maalaisliittolaisia”.[3] Kekkonen kieltäytyi myöhemmin tapaamasta luokseen vierailulle pyrkinyttä Jalantia.

Hotellitappelun aiheuttaman uutiskirjoittelun vuoksi Kekkonen laati Maakansa-lehdessä 15. toukokuuta 1955 julkaistun vastineen:

»Vuosien mittaan ovat minusta levitetyt jutut ja huhut olleet ehtymättömät. Milloin mustasukkainen mies on ampunut minua tai lyönyt puukolla vatsaan. Milloin olen ollut mukana tappelussa, joka on johtanut toisen osapuolen itsemurhaan. Milloin olen virkatoimista ottanut kymmenien miljoonien markkojen lahjukset. Milloin tunnetun henkilön kuolema on aiheutunut kallonmurtumasta, jonka olen hänelle tuottanut, eräitä mainitakseni. En ole katsonut tarpeelliseksi kumota tällaisia tuulesta temmattuja täysin perusteettomia juoruja. Nyt on tiedetty kertoa, että jokin aika sitten olen ottanut osaa veriseen tappeluun loistohotellissa. En ole ollut mukana missään tappelussa, en hotellissa enkä muualla, mutta tälläkään kertaa en ole tähän mennessä pitänyt tarpeellisena puuttua keskusteluun, koska hyvin tiedän, että pahansuopa huhu on kuin satapäinen käärme: jos siltä katkaisee yhden pään, kasvaa kymmenen tilalle. Kun huhujen levittäminen – ei vain minun osaltani näyttää nyt synnyttävän maassa jonkinlaista noitavainopsykoosia, olen pitänyt tarpeellisena lyhyesti esittää kannanottoni. Tämän jälkeen en puutu asiaan.[5]»

Karjalaisen muistelmien mukaan hotellivälikohtaus olisi tapahtunut toukokuussa 1955 ja siinä kyse oli jonkinlaisesta päihtyneiden miesten välisestä käsirysystä.[4]

Tammikuun 1956 valitsijamiesvaaleissa Jalannin vaalilauseena oli ”Ikkunat on pidettävä auki myös länteen. En missään vaiheessa äänestä Kekkosta.” Hänet valittiin Tuomiojan valitsijamieheksi Mikkelin läänin vaalipiiristä.[3] Myös kenraali Airo valittiin valitsijamieheksi samasta vaalipiiristä ja samalta ehdokaslistalta.[6] Jalannin toiminta ja Kämpin tappelua koskevien huhujen levittäminen aiheutti myös Kekkosen ja Tuomiojan välien rikkoutumisen, koska Kekkosen mielestä hänen vanha ystävänsä Tuomioja oli käynyt Jalannin avulla likaista kampanjaa häntä vastaan.[3]

Jalanti pysyi Kekkosen vihamiehenä myöhemminkin. 1970-luvun alussa Sveitsissä asunut Jalanti rohkaisi Georg C. Ehrnroothia Express-lehden perustamisessa, johon hän lahjoitti hieman rahaakin, sekä Perustuslaillisen Kansanpuolueen perustamisessa ja sen johtajaksi pyrkimisessä.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tuomo Polvinen: Paasikivi, presidentinvaalit ja Porkkala 1954-1956 Teoksesta J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö 5 (WSOY, Helsinki 2003). J. K. Paasikivi -sivusto. Viitattu 9.3.2024.
  2. Petri Nummivuori: Nuori konservatiivi: Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956, s. 442, 459, 468. Helsingin yliopiston väitöskirja 2006. Teoksen verkkoversio (Internet Archive)
  3. a b c d e f Mikko Majander: Paasikivi, Kekkonen ja avaruuskoira: Historiaesseitä, s. 128–135. Siltala, Helsinki 2010. ISBN 978-952-234-026-9
  4. a b Ahti Karjalainen: Presidentin ministeri s. 54. Otava, Helsinki 1989.
  5. Tuomas Lohi: "Totu sitä sallimahan, mik' ei parkuen parane". Suomen johtavan sanomalehdistön suhtautuminen Urho Kekkoseen 1944–1956. Historian laitos, Oulun yliopisto, Oulu 2003, sivu 347
  6. Valitsijamiehet vaaliliitoittain (tilaajille) Helsingin Sanomat 19.1.1956, s. 10. HS Aikakone. Viitattu 10.3.2024.
  7. Riku Keski-Rauska: Kekkosta ja kommunismia vastaan: Georg C. Ehrnroothin poliittinen toiminta vuosina 1945–1982, s. 228–229, 326, 345, 352. Historian väitöskirja, Helsingin yliopisto, Helsinki 2014. Teoksen verkkoversio