Ero sivun ”Aavikko” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Luckas-bot (keskustelu | muokkaukset)
297 546 muokkausta
p r2.7.1) (Botti lisäsi: fiu-vro:Kõrbõ
SieBot (keskustelu | muokkaukset)
155 348 muokkausta
p Botti lisäsi: si:කාන්තාර
Rivi 361: Rivi 361:
[[sq:Shkretëtira]]
[[sq:Shkretëtira]]
[[scn:Disertu]]
[[scn:Disertu]]
[[si:කාන්තාර]]
[[simple:Desert]]
[[simple:Desert]]
[[sk:Púšť]]
[[sk:Púšť]]

Versio 22. tammikuuta 2011 kello 05.35

Tämä artikkeli käsittelee autiomaata. Muista merkityksistä katso Aavikko (täsmennyssivu).
Hiekkadyynejä aavikolla.
Sora-aavikkoa eli regiä.

Aavikko eli autiomaa on kuiva kasvillisuusvyöhyke, jossa on vain vähän kasvillisuutta. Aavikot ovat elämälle vihamielisimpiä paikkoja maapallolla. Yleensä aavikolla tarkoitetaan kuivuusaavikkoa, eli aluetta, jolla sataa harvoin. Toisinaan aavikolla tarkoitetaan myös kylmyysaavikkoa, jäätiköiden lähellä olevaa kasvitonta aluetta.

Suurin osa aavikoista sijaitsee ns. hepoasteilla. Autiomaita on kuitenkin myös sisämaissa, vuoristojen kosteudelta eristämillä alueilla ja kuivilla rannikoilla. Tunnetuin ja suurin aavikko on Sahara Afrikan pohjoisosissa. Aavikoita on viidellä mantereella ja ne peittävät lähes neljänneksen maapallon maapinta-alasta[1].

Aavikoksi lasketaan alueet, joilla sataa vuodessa alle 250 mm vettä. Aavikot jaetaan hiekka-, sora- ja kallioaavikkoihin. Aavikoiden pinta on herkkä veden ja tuulen eroosiolle. Hiekka-aavikoilla tuuli kasaa dyynejä. Epäsuotuisista olosuhteista huolimatta aavikoilla elää eläin- ja kasvilajeja, jotka ovat sopeutuneet hyvin kuiviin ja kuumiin olosuhteisiin. Autiomaat eivät ole täysin vedettömiä alueita, sillä vettä esiintyy keitaissa ja sadekautena väliaikaisissa joissa ja järvissä, jotka kuivuvat suola-aavikoiksi. Köppenin ilmastoluokituksessa aavikko on kuivin ilmasto ja sen tyyppi on BW.

Aavikoilla elää myös ihmisiä ja perinteisesti aavikoiden kansat ovat olleet nomadeja, kuten beduiinit. Autiomailta saa monia mineraaleja ja etenkin kuivien alueiden maaöljyvarat ovat merkittävät. Ihmisen toiminta aavikoiden reuna-alueilla saa aikaan aavikoiden leviämistä, eli aavikoitumista.

Maantiede

Maapallon kuivat ilmastot.
  Aavikkoilmasto
  Savanni-ilmasto
  Tundrailmasto
  Jäätikköilmasto

Aavikoita esiintyy ainakin viidellä mantereella seitsemästä. Kylmyysaavikoita ja Etelämantereen laajoja jääkenttiä ei yleisesti lasketa kuuluvaan samaan luokkaan kuin varsinaiset aavikot, vaikka niilläkin alueilla sataa vain vähän vuodessa.[2] Euroopan ainoaksi todelliseksi aavikoksi sanotaan joskus Espanjassa sijaitsevaa Tabernasin aavikkoa.[3]

Pohjois-Amerikan aavikot sijaitsevat mantereen lounaisosassa Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Sonoran ja Chihuahuan aavikot ulottuvat molempiin valtioihin. Great Basin peittää melkein kokonaisuudessaan Utahin ja Nevadan osavaltiot. Arizonan ja Kalifornian alueilla ovat Mojaven ja Coloradon aavikot. Etelä-Amerikassa Andien ja Tyynenmeren välissä sijaitsevat Perun Sechuran aavikko ja Chilen Atacama. Perun ja Bolivian alueilla on myös Altiplanon ylätasangon autiomaita, jotka ovat tunnettuja suolatasangoistaan. Argentiinan Patagoniassa on myös laajoja kuivia alueita.[2]

Maailman suurimmat aavikot[4]
Aavikko Pinta-ala Maanosa
Sahara 9 100 000 Afrikka
Arabian aavikot 2 330 000 Aasia
Gobi 1 300 000 Aasia
Libyan aavikko* 1 200 000 Afrikka
Patagonia 780 000 Etelä-Amerikka
Rub’ al-Khali** 650 000 Aasia
Kalahari 580 000 Afrikka
Chihuahuan aavikko 455 000 Pohjois-Amerikka
Great Basin 410 000 Pohjois-Amerikka
Iso Hiekka-aavikko 390 000 Australia
Iso Victorian aavikko 390 000 Australia
* Osa Saharaa
** Osa Arabian aavikoita

Aavikon määritelmät vaihtelevat, koska aavikko vaihettuu ilman selvää rajaa puoliaavikoksi ja aroksi. Laskutavasta riippuen aavikoita on Maan mannerpinta-alasta 26–35 %[5].

Pohjois-Afrikkaa peittää maailman suurin aavikko. Sahara ulottuu Atlantilta Punaisellemerelle ja on laajuudeltaan noin 9 000 000 neliökilometriä. Mantereen itärannikolla Keniassa, Sudanissa, Etiopiassa, Eritreassa ja Somaliassa sijaitsevat muun muassa Danakilin, Nubian ja Chalbin aavikot. Eteläisessä Afrikassa suuret alueet Namibiasta, Botswanasta ja Etelä-Afrikasta kuuluvat Namibiin ja Kalahariin.[2] Kalaharia ei kuitenkaan aina pidetä todellisena aavikkona. Sen koillisosa saa sadetta yli puolet enemmän kuin perinteisenä aavikonrajana pidetään.[6]

Arabian niemimaan aavikot peittävät Arabian niemimaan melkein kokonaisuudessaan. Niemimaan valtiosta Saudi-Arabia kuuluu lähes kokonaan Arabian aavikoiden alueelle. Aavikko yhdistyy pohjoisessa Syyrian aavikkoon.[7] Keski-Aasiassa sijaitsevat Karakum Turkmenistanissa ja Kyzylkum Uzbekistanissa ja Kazakstanissa.[8] Länsi-Kiinassa Tarimin altaassa vuoristojen ympärillä on Taklimakanin aavikko.[9] Kiinan ja Mongolian alueella sijaitsee Gobi, jonka reunamilla on myös muita pienempiä aavikoita, jotka lasketaan yleensä omiksi aavikoikseen.[10] Lisäksi Iranissa, Pakistanissa ja Intiassa on aavikoita, kuten Thar Intian ja Pakistanin rajalla.[2]

Australian mantereen keskiosassa on useita aavikoita. Merkittävimmät autiomaista ovat Simpsonin, Tanamin, Gibsonin ja Iso Victorian aavikko sekä Iso Hiekka-aavikko.[2]

Muodostuminen

Planetaarinen tuulijärjestelmä, jonka seurauksena hepoasteille syntyy kuiva ja kuuma sää, mikä aiheuttaa aavikoita.

Suurin osa maailman aavikoista sijaitsee noin 25–30° päiväntasaajan etelä- ja pohjoispuolella.[11] Tämä johtuu planetaarinen tuulijärjestelmä. Päiväntasaajalla auringonsäteet ovat lämpimillään, minkä seurauksena alueen ilmamassat lämpiävät ja nousevat ylöspäin. Päiväntasaajalta lämpimät ilmamassat kulkeutuvat sekä pohjoiseen että etelään.[12]

Päiväntasaajalla aurinko lämmittää merivettäkin, minkä takia päiväntasaajalla syntynyt ilmamassa on myös kosteata. Ilman viiletessä matkalla pohjoiseen ja etelään pilvien vesihöyry tiivistyy ja sataa alas noin 10° pohjoiseen ja 5–10° etelään päiväntasaajasta. Lähes täysin kuivat ilmamassat liikkuvat tästä vielä eteenpäin. Noin 25° kohdalla ne viilenevät ja laskeutuvat lähemmäksi maanpintaa, jolloin ilmanpaine kasvaa ja tämän seurauksena myös kuiva ilma lämpiää uudelleen ja aiheuttaa suurimman osan maailman aavikoista.[11]Tällaisia aavikoita ovat esimerkiksi Sahara, Arabian niemimaan aavikot, Atacama, Kalahari ja suuri osa Australian aavikoista.[13]

Toinen aavikoiden syntytapa edellyttää vuoristoja. Mereltä tuleva kostea ilmamassa jäähtyy, kun se törmää vuoristoon ja joutuu nousemaan ylöspäin. Viilenevät pilvet eivät enää pysty pitämään kosteutta sisällään. Vuoriston tuulenpuoleinen rinne saa runsaasti sadetta. Pilvissä ei ole enää kuin hieman kosteutta, kun ne laskeutuvat vuoriston suojanpuoleista rinnettä alas. Vuoriston taakse syntyy näin kuiva alue, jossa ei myöskään ole samaa määrä pilviä kuin tuulenpuoleisella rinteellä. Vuorten takana ilmastakin tulee kuumempaa, kun ei ole pilviä estämässä auringonsäteiden pääsemistä maanpinnalle.[14] Tällaisia aavikoita ovat esimerkiksi Mojave ja Patagonian aavikot.[15]

Taklimakanin aavikko satelliittikuvassa. Tasankoaluetta ympäröi vuoristot joka suunnasta.

Kolmas aavikkotyyppi on manneraavikot, jotka syntyvät pitkien etäisyyksien päähän merestä. Mereltä tulevat ilmamassat menettävät hiljalleen kosteuttaan mantereella, ellei ne ylitä laajaa vesistöä, joka voisi täydentää ilman kosteutta. Etenkin keskellä laajaa Aasian mannerta esiintyy manneraavikoita, sillä ilmamassat eivät tuo mereltä tarpeeksi kosteutta.[16] Aasian aavikoiden syntyyn vaikuttavat mantereisuuden lisäksi myös vuoristot. Taklimakanin aavikkoa ympäröivät Himalaja, Hindukuš ja Tianshan.[17]

Neljäs aavikoiden syntyyn vaikuttava tekijä on kylmät merivirrat, jotka aiheuttavat rannikkoaavikoita mantereiden länsirannikoille. Vallitsevat tuuliolosuhteet mantereiden länsirannikoilla puhaltavat lämpimät merivirrat ulkomerelle, minkä seurauksena merenpohjasta nousee kylmää vettä pintaan ja samalla heikentää rannikkoilman kykyä sitoa kosteutta.[18]

Aavikoiden syntyyn saattavat vaikuttaa useat tekijät. Esimerkiksi Australian mantereen aavikoihin vaikuttaa kolme tekijää. Se sijaitsee sopivalla etäisyydellä päiväntasaajasta. Australian itärannikon vuoristo estää kostean ilman pääsyn sisämaahan ja lisäksi Gibsonin ja Simpsonin aavikot sijaitsevat yli tuhannen kilometrin päässä rannikosta.[17]

Ilmasto

Aavikkoilmastolle ominaista on kuivuus. Yhdysvaltalainen maantieteilijä Peveril Meigs luokitteli maapallon kuivat alueet vuonna 1953. Tämän suositun jaottelun perusteella aavikoiksi luokitellaan ne alueet, joilla sataa vettä alle 250 mm vuodessa[19]. . Alueet, joilla sataa 250–500 mm vuodessa, ovat aroja. Aavikon ja aron kuivuusraja onkin noin 250 mm.[20]. Erään toisen määritelmän mukaan aavikolla on yli 7,5 kuukautta pitkä kuiva kausi[21]. Aavikon ja aron sademääräraja on +6 °C:ssä 130 mm ja +26 °C:ssä 400 mm, jos sataa tasaisesti ympäri vuoden[22]. Lämpimässä kasvit vaativat enemmän vettä, koska haihtuminen on nopeampaa. Niinpä kuivuusraja on määritelty tarkemmin vuotuisen sademäärän ja suurimman mahdollisen kokonaishaihdunnan suhteena. Jos suhde on alle 0,20, niin aluetta kutsutaan aavikoksi. Aavikot jaetaan vielä kahteen kategoriaan kuivuutensa perusteella. Hyperarideilla, eli erittäin kuivilla aavikoilla, sademäärän ja kokonaishaihdunnan suhde jää alle 0,05:n.[23] Köppenin ilmastoluokituksessa aavikot ovat tyyppiä BW.

Aavikoilla sataa yleensä vähintään pari kertaa vuodessa. Normaalisti sadepäiviä on noin 15–20. Paikoin vettä voi sataa todella runsaastikin pienillä alueilla. Tällaiset konvektiosolut ovat kuitenkin paikallisia. Vain aavikoiden reuna-alueilla esiintyy laajamittaisia saderintamia. Lähellä päiväntasaajaa suurimmat sateet tulevat kesällä ja lauhkealla vyöhykkeelle talvella. Kosteutta aavikoille tuovat myös sumu, jota esiintyy rannikkoaavikoilla, ja kaste.[24] Aavikoilla kuivuutta lisää se, että kokonaishaihdunta on suuri. Vettä häviää haihtumalla maasta ja transpiraatiolla kasvien kautta.[25]

Kuumat aavikot ovat päivällä hyvin kuumia ja yöllä viileitä tai kylmiä. Päivisin lämpötila saattaa olla noin 40 °C:ssa, kun korkein mitattu lämpötila on 58 °C Libyassa. Saharassa on myös mitattu päivällä maanpinnan lämpötilaksi 78 °C. Lämpöenergia katoaa kuitenkin nopeasti yöllä pilvettömälle taivaalle ja öisin lämpötila on aavikoilla usein jopa pakkasrajan alapuolella. Vuoden keskilämpötila on 20–25 °C.[24] Lauhkean vyöhykkeen mantereisilla aavikoilla on ominaista myös voimakas vuodenaikojen vaihtelu. Talvet ovat päivisinkin viileitä ja talven keskilämpötila on –2–4 °C, kun kesällä lämpötila on vastaava kuin kuumillakin aavikoilla. Talvisin lumisateet ovat myös mahdollisia.[26]

Tuttuja aavikoiden luonnonilmiöitä ovat hiekkamyrskyt ja kangastukset, vaikka molempia esiintyy myös muilla alueilla.

Ympäristö

Maisematyypit

Maisemallisesti aavikot jaetaan karkeasti kolmeen ryhmään: hiekka-aavikot (erg), sora- ja kivikkoaavikot (reg) ja kallioaavikot (hamada).

Hiekka-aavikot käsittävät aavikoiden pinta-alasta vain 20–30 prosenttia. Australian Isoa Hiekka-aavikkoa ja Afrikan Namib koostuvat lähes kokonaan ergistä, kun Pohjois-Amerikan aavikoilla hiekka-aavikoiden osuus on vain 5 prosenttia. Saharassa ja Arabian aavikoilla on myös runsaasti sora-aavikoita, joka on muodostunut sorasta ja irtokivistä. Kallioaavikoita on erityisesti ylätasangoilla ja niiden pinta on lähes paljasta kalliota. Tällaiset aavikot ovat vallitsevia Aasiassa.[27]

Pinnanmuodot

Veden kasaama alluviaalikeila Kuolemanlaaksossa.

Vähäisen kasvillisuuden takia aavikoiden pinnanmuodot ovat usein selvästi näkyvissä, kuten korkeilla vuorilla ja polaarialueilla. Aavikot ovat tästä syystä myös alttiita eroosiolle. Tuulieroosio vaikuttaa aavikoilla enemmän kuin missään muualla maapallolla. Lisäksi harvoin satava vesi saattaa aiheuttaa todella nopeaa vesieroosiota.[28]

Vesi sekä erodoi että kasaa maata. Vuoristoja reunustavilla aavikoilla voi nähdä hyvin veden vaikutukset. Vesi virtaa voimakkaasti ja liikuttaa ainetta muodostaen syviä, jyrkkäreunaisia ja kapeita kanjoneita. Uoman levetessä ja virran hidastuessa suurimmat kivet kerrostuvat ensin. Hienojakoisemmat ainekset levittäytyvät aavikkotasangolle viuhkamaisena alluviaalikeilana.[29]

Tiedosto:Star-dune.jpg
Tähtidyyni

Tuulieroosion vaikutus aavikoilla on huomattavan suuri, sillä vähäinen kasvillisuus ei tarjoa tarvittavaa suojaa ja kuiva irtonainen maa-aines irtoaa helposti tuulen kuljetettavaksi. Lisäksi monet aavikot ovat tasaisia, joten tuuli pääse vaikuttamaan vapaasti. Tuulieroosio luo maapallon näyttävimmät kivimuodostumat.[30]

Tunnetuimpia aavikon muodostumia ovat dyynit, joita tuuli kasaa. Hiekka-aavikkojen hiekka on pääasiassa peräisin eradoituneesta hiekkakivestä.[30] Dyynit syntyvät pienestä hiekkakinoksesta ja kasvavat tuulen kuljettaessa kinokseen lisää ainetta. Saharassa 3–4 metriä korkea ja 100 metriä pitkä dyyni on syntynyt noin 40–50 vuodessa. Dyynit eivät välttämättä ole vakaita, ja ne voivat liikkua tuulen kulkusuuntaan jopa 20–30 kilometriä vuodessa. Suurimmat dyynit voivat olla 500 metriä korkeita.[31] Dyynit jaotellaan yleensä kuuteen perustyyppiin, mutta myös monimutkaisempia yhdistelmämuotoja on olemassa.[32]

Vesistöt

Kuiva jokiuoma, eli wadi, Israelissa.

Aavikotkaan eivät ole täysin vedettömiä. Monet joista, järvistä ja keitaista ovat kuitenkin kausittaisia tai lyhytaikaisia. Pintavettä saattaa esiintyä vain harvoin, mutta myös pohjavesi nousee välillä pintaan lähteissä, keitaissa, keinotekoisissa kaivoissa ja porausrei'issä.[33]

Suurin osa joista, jotka virtaavat aavikolle, eivät koskaan päädy mereen asti, vaan kuivuvat aavikolle. Vain suuret joet pystyvät virtaamaan keskellä aavikkoa. Tällaisia ovat Niili ja Niger Saharassa, Tigris ja Eufrat Arabian aavikoilla, Tarim Taklimakanissa, Kerulen Gobissa ja Colorado Sonoran aavikolla. Monilla aavikoilla on kuitenkin kuivia jokiuomia, jotka ovat joko kokonaan kuivuneita tai kausittain täyttyviä. Tällaisia ajoittain täyttyviä jokiuomia kutsutaan Afrikassa ja Arabiassa wadeiksi ja Amerikassa arroyoiksi.[33] Kuivuneet jokiuomat tarjoavat eliöille varjoisan ja kostean paikan, sillä kuivinakin kausina uoman pohja säilyy yleensä kosteana. Kuivat joet ovat myös hyviä maamerkkejä.[34]

Keidas Libyassa

Jokien tapaan myös suurin osa autiomaiden järvistä on vain väliaikaisia. Järviä syntyy laaksoihin, syvänteisiin ja muihin painaumiin. Aavikon järvet ovat jatkuvassa kiertokulussa. Sadekautena ne täyttyvät vedellä, mutta kuivuvat nopeasti, ja jättävät jälkeensä aavikkojärven, suolajärven tai suolapannun. Botswanassa Kalaharin aavikolla sijaitsee maailman suurin suola-aavikko Makarikari, joka on pinta-alaltaan lähes 40 000 neliökilometriä. Se on jäänne muinaisesta Makgadikgadijärvestä, joka oli noin kolme miljoonaa vuotta sitten Afrikan suurimpia järviä.[35]

Aavikoille saattaa muodostua myös kosteita alueita, joita kutsutaan keitaiksi. Keitaat saavat yleensä vetensä kaukaa. Niitä esiintyy alueella, jossa vettä johtava kerrostuma ylettyy pinnalle asti. Vuoriston kosteus imeytyy kallioon, jossa siitä tulee pohjavettä. Vesi kulkeutuu huokoisessa kalliossa pitkien matkojen päähän ja aavikon alla saattaa olla miljardien litrojen vesivarasto.[36]

Luonto

Kasvillisuus

Suuret kaktukset, kuten saguaro, ovat vieneet Pohjois-Amerikan aavikoilla puiden ekologisen lokeron.[37]

Aavikoiden kasvillisuus on niukkaa ja aavikoiden kasvibiomassasta jopa 90 prosenttia on maan alla. Kasvit ovat joutuneet sopeutumaan monin keinoin kuivuuteen ja auringon vaikutukseen.[38] Aavikon kasvien pitää pystyä keräämään vettä niukoista varoista, säilyttämään sitä huomattavia aikoja ja vähentämään veden haihtumista.[39] Vaikeista olosuhteista huolimatta suurimmassa osassa aavikkoja on kuitenkin kasvillisuutta.

Mehikasvit, kuten kaktukset, tyräkit ja agaavet, ovat hyvin sopeutuneet aavikon olosuhteisiin. Ne pystyvät varastoimaan vettä mehimäisiin osiinsa, niiden juuristo on erikoistunut keräämään nopeasti nestettä ja ne käyttävät CAM-yhteyttämistä.[40] Yhteyttämisessä häviää ilmarakojen kautta vesihöyryä. CAM-kasvit pystyvät sulkemaan ilmarakonsa päiväksi, jotteivät menettäisi niiden kautta nesteitä. Monet kasvit aukaisevat ilmarakonsa aamulla kaasujen vaihtoa varten ja sulkevat ne lämpötilan noustessa.[41] Monien aavikon kasvien lehdissä on vähemmän ilmarakoja ja ne ovat pienempiä kuin kosteiden alueiden kasveissa. Akasioihin kuuluva Acacia aneura on luopunut lehdistä kokonaan. Sillä on piikkimäisiä lehtiruoteja, joissa on vain hyvin vähän ilmarakoja. Akasian lehti on lisäksi nahkamainen pinnalta, mikä vähentää haihtumista. Kaktusten lehdet ovat muodostuneet piikeiksi, jotka vähentävät haihtumista ja toimivat myös puolustuskeinona.[42]

Aavikon kasveilla on erityisen laaja juuristo. Osa kasveista kasvattaa pitkiä juuria ja osalla on laaja sateenvarjomainen juuriverkosto. Prosopis-suvun kasvien juuri laskeutuu jopa 15 metriä pystysuorassa alaspäin kosteisiin pohjakerrostumiin ja kaktuskasveihin kuuluvan Peniocereus greggiin pääjuuri painaa yli 30 kilogrammaa. Monet kaktukset ja tyräkit kasvattavat laajan juuriverkoston, jolla ne ohjaavat sadeveden kasviin ja sitovat itsensä maaperään. Jotkut kasvit, kuten welwitschia, pystyvät keräämään pinnastaan siihen tiivistynyttä usvaa.[39] Kasvien pitää myös pystyä säilyttämään vesi, jota ne keräävät. Monet kuivien alueiden puista ovat kehittäneet rungon, johon pystyy varastoimaan suuret määrät vettä. Apinanleipäpuun pullomainen runko, joka on koostumukseltaan pehmeää ja sienimäistä, on tästä hyvä esimerkki.[43]

Sateiden jälkeen aavikko saattaa puhjeta kukkaan.

Aaloet, tyräkit, monet mehikasveista, puut ja pensaat ovat monivuotisia. Ne elävät useita vuosia, mutta epäsuotuisina aikoina ne eivät kasva ollenkaan. Sopivana aikana nämä kasvit ovat kuitenkin valmiina. Toiset autiomaiden kasvit elävät vain hyvin lyhyen aikaa. Tällaiset lajit kasvavat, kukkivat ja siementävät vain muutamassa päivässä tai viikossa sateen jälkeen. Lopulta kasvi kuihtuu ja jättää jälkeensä vain siemeniä, jotka saattavat olla lepotilassa useitakin vuosia odottaen uutta sadetta.[44]

Aavikolla elää myös todellisia kuivakkokasveja, jotka ovat täysin sopeutuneet kuivaan ilmastoon. Näiden kudoksissa on erityisen pieni osmoottinen paine, minkä ansiosta ne pystyvät keräämään vettä kuivemmissa olosuhteissa kuin monet muut lajit.[40] Aavikoilla elää todella hyvin kuivuutta kestäviä sammaleita ja saniaisia. Yksi tunnetuimmista kuivuutta kestävistä kukkivista kasveista on kreosoottipensas.[41]

Eläimistö

Kameli on klassinen esimerkki aavikon eläimestä. Sillä on useita sopeutumia aavikon olosuhteisiin. Esimerkiksi sen tuuheat silmäripset, karvapeitteiset korvat ja nenän rakenne suojaavat hiekalta.

Aavikon eläinten suurimpana ongelmana on kosteuden saaminen ja säilyttäminen kuumassa, kuivassa ja tuulisessa ilmastossa, jossa kosteus haihtuu helposti. Aavikon eläimet ovat sopeutuneet olosuhteisiin kasvien tapaan fysiologisesti, anatomisesti ja morfologisesti. Eläimet pystyvät kuitenkin sopeuttamaan myös käyttäytymistään.[45]

Niveljalkaiset ja matelijat ovat erityisen hyvin sopeutuneet aavikkoympäristöön. Niveljalkaisten kuori ja matelijoiden suomuinen nahka säilyttävät ruumiinnesteet paremmin kuin sammakkoeläinten, lintujen tai nisäkkäiden ohut iho.[46] Niveljalkaiset ja matelijat ovat lisäksi vaihtolämpöisiä, joiden aineenvaihduntakin vaihtelee lämpötilan mukaan. Se saattaa olla välillä hyvinkin hidasta, minkä ansiosta vaihtolämpöiset eläimet tarvitsevat seitsemäsosan samankokoisen nisäkkään tarvitsemasta energiamäärästä.[47]

Aavikolla vesi on harvassa, joten veden hankkiminen on vaikeaa. Kamelit pystyvät juomaan kerralla niin paljon nestettä, että niiden verestä tulee niin laimeata, että se olisi monille muille eläimille hengenvaarallista. Muita keinoja kerätä nestettä ovat esimerkiksi rannikkoaavikoilla nuolemalla vettä sumun kostuttamista kivistä ja sammakkoeläinten kyky imeä itseensä vettä ihonsa läpi. Monet kasvinsyöjät saavat suurimman osan tarvitsemastaan vedestä ravinnostaan. Jotkin mehikasvit ovat kuitenkin huomattavan suolapitoisia. Joillekin linnuille ja matelijoille on tästä syystä kehittynyt erityinen suolarauhanen ja nisäkkäille erikoistunut munuainen, joiden avulla eläimet selviävät suolaisesta vedestä.[45]

Maailmassa on vain kaksi myrkyllistä liskolajia ja ne molemmat elävät aavikoilla. Kuvassa on gilalisko.[48]

Virtsan ja ulosteen kautta eläimet menettävät merkittävästi nestettä. Aavikon jyrsijät pystyvät tuottamaan vahvaa virtsaa ja linnut, matelijat sekä hyönteiset erittävät pelkästään virtsahappoa, johon tarvitaan huomattavasti vähemmän vettä. Kuivana aikana jyrsijät pystyvät imemään takaisin ylimääräisen nesteen ulosteestaan.[45] Taskuhyppyrotat syövät omat ulosteensa saadakseen menetetyn veden ja vitamiinit takaisin.[49] Uloshengityksen mukana vapautuu myös vettä. Monilla aavikkoeläimistä on kuitenkin mukautunut hengityselimistö, joka pystyy keräämään muuten hukkaan menevää vettä.[45]

Käyttäytymisellään eläimet pystyvät välttämään aavikoiden rankimpia olosuhteita. Monet linnut ja nisäkkäistä esimerkiksi hanka-antiloopit vaeltavat aavikkotasangoilla ja voivat siirtyä esimerkiksi läheisille vuoristoalueille.[45] Pienemmät eläimet eivät pysty vaeltamaan pitkiä matkoja. Monet lajit ovatkin yöeläimiä ja päivisin ne piiloutuvat hiekkaan tehtyihin tunneleihin tai kallionkoloihin. Kymmenen senttimetrin syvyydessä olevassa tunnelissa lämpötila on noin 30 °C, vaikka ilma olisi 45 °C ja maanpinta lähes 90 °C. Tunneleita kaivavat useat aavikon pienistä nisäkkäistä.[50] Matelijat ja niveljalkaiset käyttävät myös tunneleita ja koloja, mutta ne hyvin harvoin kaivautuvat itse, vaan hyödyntävät luonnonmuodostumia ja hylättyjä tunneleita. Lämpötilaedun lisäksi tunnelit ovat suhteellisen turvallisia ja kosteita. [51] Usein päiväaktiivisetkin eläimet lepäävät varjoissa päivän lämpimimmällä hetkellä.[45]

Jotkin eläimet vaipuvat kuivana aikana kesähorrokseen. Esimerkiksi etanat kiinnittävät itsensä kovalle alustalle ja ympäröivät itsensä limalla. Lima muodostaa etanan ympärille vedenpitävän kerroksen, jonka alla eläin pysyy kosteana useita kuukausia kuivana kautena. Lisäksi esimerkiksi Scaphiopus-suvun sammakkoeläimet kaivautuvat kuivana kautena syvälle maan alle horrostamaan.[52]

Ihmiset ja aavikko

Kansat

Tuaregimiehiä
Perinteinen beduiiniratsastaja

Parhaiten menestyneimmät aavikon kansat ovat olleet nomadeita. Ne eivät ole pystyneet asettumaan pitkiksi ajoiksi samoille alueille, sillä autiomaassa veden, ruoan ja laidunmaan etsiminen on pakottanut myös kansat liikkeelle. Aavikon kansat ovat kehittäneet rikkaita kulttuureja ilman suuria asutuskeskittymiä.[53]

Varhaisin tunnettu Saharassa elänyt kansa on berberit. Arabit alistivat berberit 600-luvulla ja käänsivät heidät muslimeiksi. Neljä vuosisataa myöhemmin arabipaimentolaiset beduiinit valtasivat Pohjois-Afrikassa berbereiden maat. Monet berberit omaksuivat beduiinien elämäntavan, mutta toiset liittyivät muihin alueella jo eläneisiin kansoihin. Kuuluisin berberiheimo on tuaregit, jotka hallitsivat pitkään Saharan sisäosaa. Vaikka tuaregitkin kääntyivät islaminuskoon, he ovat säilyttäneet oman kulttuurinsa ja kielensä.[54] Tuaregien yhteiskunta on matrilineaarinen, eli suku lasketaan äidin mukaan, ja feodalistinen. He olivat taitavia sotilaita ja paimentolaisia, jotka kasvattivat lampaita, vuohia ja karjaa.[55] Eteläisen Afrikan tunnetuin aavikkokansa on sanit. He asuivat laajalti eteläisessä Afrikassa ennen kuin bantukansat ja alankomaalaiset siirtolaiset pakottivat sanit pois paremmilta mailta. Sanit ovat tämän jälkeen sopeutuneet aavikkoelämään Kalaharilla.[56]

Arabian niemimaalla asuvat beduiinit ovat kuuluisimpia arabipaimentolaisia. He jakavat itsensä vielä todellisiin kamelipaimentolaisiin ja niihin, jotka asuvat erämaan laitamilla ja kasvattavat lampaita. Beduiinit olivat tuaregien tapaan taitavia sotilaita ja he olivat usein mukana arabien valloitusretkillä. Beduiinit liikkuvat usein aavikoilla perheklaaneissa. Pahin rangaistus oli klaanista erottaminen, mikä tarkoitti käytännössä kuolemaa. Vaikka klaaneilla oli tiukat rajat ja klaanien väliset kahakat olivat tavallisia, vierailijoita kohtaan beduiinit olivat usein vieraanvaraisia, sillä he tiesivät aavikon julmuuden.[57] Dromedaari kesytettiin Arabian niemimaalla 2000-luvulle eaa. ja siitä lähtien eläin on ollut tärkeä alueen paimentolaisille. Beduiinikulttuurissa dromedaari on myös merkittävä väline avioliittojen solmimisessa.[58] Keski-Aasian keidaskaupungit rikastuivat silkkitien varrella. Kauppa silkkitiellä katkesi kuitenkin väliaikaisesti 600- ja 700-lukujen arabivalloituksen jälkeen. Keski-Aasian kuuluisin paimentolaiskansa mongolit kuitenkin perustivat 1200-luvulla valtakunnan, joka laajeni Itä-Aasiasta Euroopan rajoille asti. Tämän seurauksena silkkitie aukeni jälleen ja Marco Polo pystyi matkustamaan Kiinaan.[59]

Tyypillinen pueblo-keskus

Aboriginaalit saapuivat Australiaan noin 40 000 vuotta sitten. Todennäköisesti he asuttivat kuivat alueet viimeisenä 30 000–26 000 vuotta sitten. Vasta eurooppalaisten tultua Australiaan alettiin aboriginaaleja pitää autiomaiden asukkaina, sillä eurooppalaiset valloittivat vehreämmät alueet. Aavikon aboriginaalit olivat sanien tapaan nomidisia metsästäjä-keräilijöitä.[59] Vaikka aboriginaalien omistukset olivat pieniä, heillä oli rikas kulttuuri monine tapoineen ja uskomuksineen. Yksi merkittävimmistä uskomuksista on uniaika, johon liittyy myös autiomaan laidalla kohoava Uluru.[60]

Pohjois-Amerikan ensimmäisiä aavikkokulttuureita olivat Hohokamin kulttuuri, Mogollonin kulttuuri ja Pueblo-kulttuuri, joka tuli tunnetuksi taidokkaasti rakennetuista kaupungeistaan, puebloista.[61] Apassit ja navajot asettuivat aavikkoalueille 1300-luvulla. Apassit säilyttivät nomadisen metsästyskulttuurinsa ja navajot asettuivat maanviljelijöiksi. He oppivat maanviljelystaitoja puebloilta. Etelä-Amerikan autiomaissa eli vain vähän ihmisiä. Atacameñot olivat tunnetuimpia Atacaman asukkaita ja viljelivät aavikon harvoissa keitaissa. Patagoniassa asui tehuelcheja, jotka hyötyivät eurooppalaisten saapumisesta alueelle, sillä he saivat eurooppalaisilta hevoset.[62]

Tutkimusmatkat

René Caillié oli ensimmäinen eurooppalainen, joka selvisi Timbuktusta elävänä takaisin.

Eurooppalaiset tutkimusmatkailijat kiinnostuivat myös aavikkoalueista 1700-luvun lopussa.[63] Jo aiemminkin autiomaita oli tutkittu. Arabi Ibn Battuta oli ensimmäinen, joka teki tarkkoja merkintöjä matkoistaan Afrikan aavikoilla. Hän tutki muun muassa karavaanireitin Timbuktuun.[64] Gobin autiomaassa venetsialainen Marco Polo teki merkittäviä haviaintoja ja merkitsi 28 paikkaa, josta sai vettä.[65]

Afrikassa ja Arabiassa tutkimusmatkoja tehneet eurooppalaiset olivat jatkuvassa vaarassa, sillä tuaregit ja beduiinit sekä muut muslimit olivat vihamielisiä muiden uskontojen edustajia kohtaan. Läntisestä Saharasta laajat muistiinpanot ensimmäisenä modernina eurooppalaisena 1700-luvun lopussa tehnyt saksalainen Friedrich Hornemann katosi matkallaan Tšadjärvelle Saharan poikki nykyisestä Libyasta. Hänen sanotaan kuolleen Nigerillä vuonna 1801. Ensimmäinen eurooppalainen, joka pääsi Timbuktuun asti oli skotlantilainen Alexander Gordon Laing, mutta hänet murhattiin. Ranskalainen René Caillié selvisi ensimmäisenä myös takaisin Eurooppaan todistamaan matkastaan.[63] Alankomaalaiset tunsivat Afrikan eteläosassa sijaitsevan Kalaharin jo 1760. Ensimmäisenä eurooppalaisena sen ylitti kuuluisa David Livingstone.[66]

Arabian tutkimusmatkat keskittyivät monesti pyhiinvaellusretkiin muslimien pyhään kaupunkiin Mekkaan. Vasta 1800- ja 1900-luvuilla eurooppalaiset kartoittivat Arabian niemimaan sisäosia. Richard Burton toimi edelläkävijänä.[66] Charles Montagu Doughty ja Wilfrid Scawen Blunt tutkivat Arabiaa laajalta alueelta ja asuivat beduiinien kanssa 1870-luvun lopulla. Vasta vuonna 1931 Bertram Thomas onnistui ylittämään niemimaan eteläosan Rub’ al-Khalin. Venäläiset olivat kartoittaneet Keski-Aasian arot ja aavikot valtakunnan laajentamiseksi 1700-luvulta alkaen. Ruotsalainen Sven Hedin oli kuitenkin alueen merkittävin maantieteilijä, sillä hän tutki muun muassa Taklimakanin autiomaata 40 vuoden matkoillaan, jotka alkoivat vuonna 1893. Gobin autiomaan mittavat dinosaurusluurankojen varastot löysi Roy Chapman Andrews.[67]

Espanjalaiset löysivät 1500-luvulla Amerikan aavikot. Pohjois-Amerikan lounasosien aavikoilla vaelsivat ensimmäisinä eurooppalaisina haaksirikkoutunut Álvar Núñez Cabeza de Vaca kolmen seuralaisensa kanssa. Heidän kuulemat tarinat saivat espanjalaiset etsimään aarteita alueelta ja aiheutti samalla pueblokansojen sorron. Ensimmäisenä yhdysvaltalaisena Great Basinin ylitti Jedediah Smith vuonna 1828. Kiinnostus Australian sisämaahan kasvoi 1800-luvun alkupuoliskolla, kun länsi- ja kaakkoisrannikon siirtokunnat haluttiin saada linkitettyä mantereen poikki. Monet tutkimusretket jouduttiin keskeyttämään ja monia ihmisiä kuoli.[67] Charles Sturt saavutti 1840-luvulla ensimmäisenä sisämaan Simpsonin aavikon.[68] Robert O'Hara Burke ja William John Wills ylittivät ensimmäisinä Australian, mutta kuolivat paluumatkalla. Vuosien 1861–1862 aikana jo aiemmin Australian keskikohtaan Yhdistyneen kuningaskunnan lipun laittanut John McDouall Stuart kulki Australian Adelaidesta lähelle nykyistä Darwinia.[69]

Luonnonvarat

Mineraalit

Tällaisilla muulien vetämillä vaunuilla kuljetettiin boraatteja Kuolemanlaaksosta.

Haihtumisen ansiosta suola-aavikoille saostuu esimerkiksi kipsiä, suoloja, kuten natriumnitraattia ja natriumkloridia, ja boraatteja. Merkittäviä mineraalivaroja löytyy Yhdysvalloista Great Basinin aavikoilta. Boraatista saatava boori on merkittävä aine lasin, keramiikan, emalin, maatalouskemikaalien, vedenpehmentäjien ja lääkkeiden valmistuksessa.[70]

Atacamassa on erityisen suuret suolavarat. Räjähteissä ja lannoitteissa käytettävää natriumnitraattia on kaivettu Atacamalta jo 1800-luvulta. Ensimmäisen maailmansodan aikana sitä saatiin alueelta lähes kolme miljoonaa tonnia.[70] Maailman aavikoilta löytyy merkittäviä määriä myös muita mineraaleja. Yli kolmasosa maailman bauksiitista kaivetaan Australian autiomaista ja yli puolet kuparista saadaan Chilen, Australian ja Meksikon kuivilta alueilta. Lisäksi aavikoilta kaivetaan timantteja, kultaa, rautamalmia, fosfaattikiveä ja uraania.[71]

Afrikan ja Lähi-idän aavikoilta löytyy laajoja öljyvaroja. Nämä öljykentät muodostuivat alkujaan matalissa merissä, mutta ovat ilmastonmuutoksen takia nykyään kuivilla alueilla.[70]

Maataloustuotteet

Laajojen kastelujärjestelmien avulla myös maataloudesta saadaan kerättyä tuotteita vientiin. Aavikoiden leudon talven ansiosta kastelujärjestelmien asentaminen on hyödyllistä, sillä tuotteita voidaan kerätä ympäri vuoden.[71]

Turkmenistanin ja Uzbekistanin aavikoilla tuotetaan erityisesti puuvillaa. Israelissa puolestaan kasvatetaan taateleita, vihanneksia ja kukkia. Maanviljelyn lisäksi aavikoilla pystyy kannattavasti harrastamaan vesiviljelyä. Arizonan ja Israelin aavikoilla kasvatetaan äyriäisiä ja kaloja. Kiinassa ja Intiassa kerätään myös monia aavikon kasveja yrtteinä ja lääkekasveina.[71]

Energia

Aavikot ovat lupaavia paikkoja aurinkoenergian keräämiselle. Aavikoilla on harvoin pilvistä ja lämpötila on usein korkea, joten sekä lämpöön että auringonsäteisiin perustuvat menetelmät ovat tehokkaita. Suuria aurinkovoimalaitoksia on jo rakennettu Lounais-Amerikaan, Saharaan, Etelä-Afrikkaan ja Australiaan. Laitokset tuottavat energiaa sekä suoraan auringonsäteistä että kuumentemalla väliainetta keskittävällä aurinkovoimalla.[72]

Aurinkotornin periaatekuva.

Uudenlainen aurinkoenergialaitos on aurinkotorni, jonka keskeisin elementti on korkea torni. Aurinkotornin toimintaperiaate perustuu ilman lämpenemiseen. Aurinko lämmittää maanpinnan läheisyydessä olevaa ilmaa, joka nousee ylöspäin. Ilma ohjataan torniin, jossa se pyörittää turbiineita.[72]

Vuonna 2007 esitellyn Desertec-suunnitelman mukaan Eurooppa saisi vuoteen 2050 mennessä kuudesosan energiastaan Saharan aurinkovoimaloista. Samalla voimalat puhdistaisivat juomavettä merivedestä Saharan alueen asukkaille. Saharan aurinkoenergiaa pitäisi saada Eurooppaan vuoteen 2020 mennessä. Suunnitelman mukaan Pohjois-Afrikan rannikolle rakennettaisiin tuhat sadan megawatin laitosta. Saksalaistutkijoiden mukaan Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan aavikkoalueilla tuotettavalla energialla voitaisiin kattaa koko Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän tarvitsema sähkö, jos alueen pinta-alasta 0,3 prosenttia käytettäisiin sähköntuotantoon.[73]

Aavikoiden leviäminen

Aavikoitumisen uhka merkittynä karttaan. Harmaalla on merkitty maapallon kuivat alueet ja punaisella alueet, joilla on suurin uhka aavikoitua.
Pääartikkeli: Aavikoituminen

Aavikoituminen on normaali luonnollinen prosessi ja aavikoiden laajuus on ajan mukana vaihdellut muun muassa jääkausien tahdissa. Sahara on esimerkiksi kuivunut selvästi viimeisen jääkauden jälkeen.

Ihminen on kuitenkin aiheuttanut omilla toimillaan laajempaa aavikoitumista, jonka Yhdistyneet kansakunnat määrittelee kuivien alueiden maan köyhtymisenä ja tuotantokyvyn laskuna. Aavikoitumista aiheuttavat liian suurien eläinmäärien laiduntaminen, huonot viljelymenetelmät ja puiden hakkaaminen. Lisäksi väestönkasvu aiheuttaa painetta monilla kuivilla alueilla.[74] Normaalia kuivemmat kaudet ovat tuhoisia maaperälle. Pölymyrskyt irrottavat maan, jota kuivuuden tuhoama kasvillisuus ei kykene sitomaan. Hiekkadyynejä ilmestyy peltojen paikalle. Näin kävi Yhdysvalloissa 1930-luvulla joillain preeriaseuduilla.

Kylmyysaavikko

Pääartikkeli: Kylmyysaavikko

Kylmyysaavikko, polaariaavikko tai arktinen aavikko on hyvin pohjoisessa tai etelässä kylmyyden takia melkein kasviton alue, joka on tundran pohjoispuolella pohjoisella pallonpuoliskolla. Polaariaavikkoa on esimerkiksi Sevarnaja Zemljalla 100 itäistä pituutta, 80 pohjoista leveyttä Keski-Siperiasta Taimyrin niemimaasta pohjoiseen.

Katso myös

Lähteet

  • Burroughs, William J. et al.: Sää. Suomennos: Salonen, Sirkka ja Valta, Tuulikki. Jyväskylä: Gummerus, 1998. ISBN 951-20-5236-9.
  • Moore, David M.: GREEN Planet: The Story of Plant Life on Earth. Cambridge: Cambridge University Press, 1982. ISBN 0-521-24610-5. (englanniksi)
  • Nathaniel, Harris: Atlas of the World's Deserts. New York: Fitzroy Dearborn, 2003. ISBN 1-5795-8310-5.
  • Robinson, Andrew: Earth Shock. New York: Fitzroy Dearborn, 2003. ISBN 1-5795-8310-5. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ Deserts Harbour Rich Ecosystems Global Deserts Outlook. UNEP. Viitattu 11.12.2008. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e Deserts - Geography Cool Planet. Oxfam. Viitattu 18. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  3. ↑ Gobena, Yared Jillo: Soil Erosion Assessment Using Remotely Sensed Data and Ancillary Data in the Desert Of Tabernas, Southeast Spain (pdf) itc.nl. 2003. Viitattu 30.11.2008. (englanniksi)
  4. ↑ Maantieteellisiä tietoja aihepiireittäin (xls) 7.3.2008. Tilastokeskus. Viitattu 5.12.2008. (englanniksi)
  5. ↑ Ekologia, Ilkka Hanski, WSOY 1998, ISBN 951-0-21981-9, s. 77
  6. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 36
  7. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 39
  8. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 62
  9. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 68
  10. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 72
  11. ↑ a b Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 17
  12. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 16
  13. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 18
  14. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 18.-19
  15. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 19
  16. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 20
  17. ↑ a b Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 21
  18. ↑ Robinson, Andrew: Earth Shock, s. 193
  19. ↑ Luonto kertoo, Hannele Hietala (vastaava suomenkielinen toimittaja), Durawrd L. Allen, William H Amos jne (kansainvälinen toimituskunta), Suom toim. mm Harri Dahlstrom, Matti Eronen, Valitut Palat 1979, 1. painos, Printed in Italy, ISBN 951-9078-46-0, 7. luku Aavikot ja kuivat alueet, s 210
  20. ↑ Walker A. S.: What Is a Desert? Deserts: Geology and Resources. 18.12.2001. U.S. Geological Survey. Viitattu 28.10.2008. (englanniksi)
  21. ↑ Kalevi Rikkinen, Maapallon aluemaantiede, sivu 76
  22. ↑ Rikkine 1983, maapallon aluemaantiede, sivu 33
  23. ↑ The Desert Biome: A Global Perspective Global Deserts Outlook. UNEP. Viitattu 11.12.2008. (englanniksi)
  24. ↑ a b desert Encyclopædia Britannica. 2008. Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 28.10.2008. (englanniksi)
  25. ↑ Moore, David M.: GREEN Planet: The Story of Plant Life on Earth, s. 169
  26. ↑ The desert biome University of California Museum of Paleontology. Viitattu 28.10.2008. (englanniksi)
  27. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 44
  28. ↑ Desert Landforms Global Deserts Outlook. UNEP. Viitattu 11.12.2008. (englanniksi)
  29. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 46-47
  30. ↑ a b Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 52
  31. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 54
  32. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 55
  33. ↑ a b Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 45
  34. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 46
  35. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 48
  36. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 51
  37. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 81
  38. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 75
  39. ↑ a b Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 77
  40. ↑ a b Adaptations of Plants To Aridity Global Deserts Outlook. UNEP. Viitattu 15.12.2008. (englanniksi)
  41. ↑ a b Moore, David M.: GREEN Planet: The Story of Plant Life on Earth, s. 170
  42. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 78
  43. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 77-78
  44. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 80
  45. ↑ a b c d e f Adaptations Of Animals To Aridity Global Deserts Outlook. UNEP. Viitattu 4.12.2008. (englanniksi)
  46. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 90
  47. ↑ Burroughs, William J. et al.: Sää, s. 154
  48. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 101
  49. ↑ Burroughs, William J. et al.: Sää, s. 155
  50. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 91
  51. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 92
  52. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 93
  53. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 131-132
  54. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 133
  55. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 134
  56. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 138
  57. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 136
  58. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 137
  59. ↑ a b Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 140
  60. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 141
  61. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 142
  62. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 143
  63. ↑ a b Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 146
  64. ↑ Robinson, Andrew: Earth Shock, s. 189
  65. ↑ Robinson, Andrew: Earth Shock, s. 190
  66. ↑ a b Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 147
  67. ↑ a b Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 148
  68. ↑ Robinson, Andrew: Earth Shock, s. 191
  69. ↑ Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 149
  70. ↑ a b c Walker A. S.: Mineral Resources in Deserts Deserts: Geology and Resources. U.S. Geological Survey. Viitattu 25.10.2008. (englanniksi)
  71. ↑ a b c Economic Exports From Deserts Global Deserts Outlook. UNEP. Viitattu 11.12.2008. (englanniksi)
  72. ↑ a b Harris, Nathaniel: Atlas of the World's Deserts, s. 174
  73. ↑ Laatikainen, Tuula: Saharan aurinkosähköä virtaa Eurooppaan jo 2020 Tekniikka & talous. Talentum. Viitattu 3.12.2008.
  74. ↑ Eskonheimo, Anu: Ilmastonmuutos ja aavikoituminen ilmasto.org. ilmasto.org. Viitattu 15.12.2008.

Aiheesta muualla

Kasvillisuusvyöhykkeet

Malline:Link FA

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aavikko&oldid=9694822”