Rooman ja Kiinan väliset yhteydet

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rooman valtakunta ja Han-dynastian Kiina käsittivät kumpikin laajan alueen Euraasian vastakkaisilla laidoilla, ja niiden välissä sijaitsivat Parthia ja Kušana-valtakunta.
Rooman ja idän, muun muassa Kiinan väliset kauppasuhteet merenkulkuoppaan (Periplus Maris Erythraei) mukaan (1. vuosisadalta eaa.)

Rooman valtakunnan ja Kiinan väliset yhteydet olivat pääasiassa epäsuoria koko sen ajan, jonka Rooman valtakunta ja sen seuraajavaltio Bysantti eli Itä-Rooma olivat olemassa. Rooma ja Han-dynastian Kiina sijaitsivat Euraasian mantereen vastakkaisilla laidoilla, mutta niiden rajat lähestyivät toisiaan sitä mukaa, kun Rooma valloitti yhä laajempia alueita Lähi-idästä ja Kiina laajensi alueitaan Keski-Aasiassa. Niiden välisellä alueella oli kuitenkin voimakkaita valtakuntia kuten Parthia ja Kušana-valtakunta, jotka pitivät Rooman ja Kiinan pysyvästi siinä määrin erillään toisistaan, että roomalaisilla ja kiinalaisilla oli vain niukasti tietoa toisistaan.

Vain harvoista suorista yhteyksistä on säilynyt tietoa. Vuonna 97 Han-kiinalainen kenraali Ban Chao yritti lähettää lähettiläänsä Gan Yingin Roomaan, mutta Parthian viranomaiset saivat Ganin luopumaan yrityksistään jatkaa matkaansa Persianlahden länsipuolelle.[1][2] Vanhat kiinalaiset historioitsijat kertovat muutamista tapauksista, joiden on väitetty olleen roomalaisten lähetystöjen käyntejä Kiinassa. Varhaisin, josta on säilynyt maininta, on todennäköisesti joko Rooman keisari Antoninus Piuksen tai hänen ottopoikansa Marcus Aureliuksen lähetystö, joka saapui Kiinaan vuonna 166.[3][4] Toisten on mainittu saapuneen vuosina 226 ja 284, minkä jälkeen ensimmäinen Bysantin lähetystö saapui pitkän tauon jälkeen vuonna 643.[5]

Rooma ja Kiina kävivät epäsuorasti kauppaa keskenään useiden välikäsien kautta. Maateitse Silkkitietä pitkin sekä meritse kuljetettiin kiinalaista silkkiä, roomalaista lasia ja korkealuokkaisia vaatteita.[6] Roomalaisia rahoja ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta alkaen on löydetty Kiinasta samoin kuin Maximianuksen raha, ja Vietnamista on löydetty Maximianuksen aikainen raha sekä Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksen aikaisia mitaleja samalta alueelta, jossa roomalaiset kiinalaisten lähteiden mukaan ensin nousivat maihin. Roomalaisia lasi- ja hopeaesineitä on löydetty Kiinan Han-dynastian aikaisilta arkeologisilta löytöpaikoilta. Japanistakin on löydetty roomalaisia rahoja ja lasiesineitä.

Antiikin lähteissä esiintyviä mainintoja Kiinasta on usein vaikea tunnistaa, koska latinalaisen maantieteellisen termin Seres merkitys vaihteli ja sillä saatettiin tarkoittaa useita Aasian kansoja Intiasta Keski-Aasian kautta Kiinaan ulottuvalla alueella.[7] Kiinalaisissa aikakirjoissa Rooman valtakunta tuli tunnetuksi nimellä Daqin eli ”Suuri Qin”, sillä ilmeisesti sitä pidettiin jonkinlaisena Kiinan vastineena maailman toisella laidalla.[8] Edwin G. Pulleyblankin mukaan on korostettava sitä, että kiinalaisten käsitys Daqinista sekaantui heidän vanhoihin myytteihinsä kaukaisesta lännestä.[4] Kiinalaisissa lähteissä Daqin kuitenkin yhdistetään myös Fuliniin (拂菻), jonka tutkijat kuten Friedrich Hirth ovat selittäneet tarkoittavan Bysantin valtakuntaa.[9][10] Kiinalaisissa lähteissä kuvataan useita Fulinin lähetystöjä, jotka saapuivat Kiinaan Tang-dynastian aikana, ja niissä mainitaan myös Muawija I:n vuosina 674–678 suorittama Konstantinopolin piiritys.

Roomalaisaikaiset maantieteilijät kuten Ptolemaios tunsivat kutakuinkin Intian valtameren itärannikkoaan myöten ja sen lähellä olevat alueet kuten Malakan niemimaan ja sen toiselta puoleltakin Siaminlahden ja Etelä-Kiinan meren. Ptolemaioksen Cattigara oli todennäköisimmin Óc Eo Vietnamissa, josta on löydetty Antoninusten aikaisia roomalaisia esineitä. Muinaiset kiinalaiset maantieteilijät tunsivat yleisesti ottaen Keski-Aasian ja Rooman itäiset provinssit. Bysanttilainen historioitsija Theofylaktos Simokattes kirjoitti 600-luvulla Sui-dynastian samaan aikaan suorittamasta Pohjois-ja Etelä-Kiinan yhdistämisestä, jota hän piti kahden eri valtakunnan välisenä sotana. Tämä kuvastaa Sui Wendin (noin 581–604) suorittamaa Chen-valtakunnan valtausta yhtä hyvin kuin nimet Kathay ja Manzi, joita eurooppalaiset käyttivät Pohjois- ja Etelä-Kiinasta eteläisen Song-dynastian ja mongolien Yuan-dynastian aikana.

Maantieteellinen tietämys ja kartografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalainen maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renessanssiaikainen rekonstruktio Ptolemaioksen maailmankartasta, johon on merkitty Silkkimaa (Serica) Koillis-Aasiassa maatien (Silkkitien) päässä sekä Qin (Sinae) kaakossa meritien päässä. Mahdollisesti del Chiericon laatima vuosina 1450–1475.
Renessanssiaikainen rekonstruktio Ptolemaioksen 11. Aasian alueellisesta kartasta. Vasemmassa laidassa Ganges, keskellä Kultainen niemimaa (Malakan niemimaa) ja oikealla Suuri lahti (Siaminlahti). Sinae-maa oli ilmeisesti pohjois- ja itärannikolla, joskaan sen satama Cattigara ei nähtävästi ole Mekongin suistoa pohjoisempana.

Viimeisellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua eläneiden roomalaisten kuten Vergiliuksen, Horatiuksen ja Strabonin teoksissa on vain niukasti mainintoja Kiinasta ja silkkiä tuottavasta kaukaisesta itäisestä Seres-maasta.[11] Florus näyttää sekoittaneen Seres-kansan intialaisiin tai ainakin huomautti heidän ihonvärinsä todistavan, että molemmat asuivat ”toisen taivaan alla” kuin roomalaiset.[11] Ensimmäisellä vuosisadalla maantieteilijä Pomponius Mela vakuutti, että Seresien maa on keskellä itäisen valtameren rantaa ja rajoittuu etelässä Intiaan, pohjoisessa Euraasian aron skyytteihin.[11] Historioitsija Ammianus Marcellinus (n. 330–400) kirjoitti, että Seresin maata ympäröivät suuret luonnolliset muurit Bautis-nimisen joen molemmin puolin, millä hän mahdollisesti tarkoitti Keltaistajokea.[11] Vaikka roomalaiset kartografit olivat selvästi tietoisia Kiinan olemassaolosta, heidän käsityksensä siitä oli hämärä. Ptolemaioksen Geografia toiselta vuosisadalta erottaa toisistaan Silkkimaan (Serica), joka sijaitsi maatien (Silkkitien) päässä, ja Qin-valtakunnan (Sinae), jonne pääsi meritse.[12] Sinae on sijoitettu Suuren lahden (Magnus Sinus) pohjoisrannalle Kultaisen niemimaan (Aurae Chersonesus) eli Malakan niemimaan itäpuolelle. Sen suurin satama, Cattigara, näyttää sijainneen Mekongin suistossa.[13] Suuri lahti vastasi sekä Siaminlahtea että Etelä-Kiinan merta, sillä Marinus Tyroslainen ja Ptolemaios pitivät Intian valtamerta sisämerenä, minkä vuoksi heidän kartoissaan rannikko kääntyi Kambodžassa etelään ja ylitti päiväntasaajan, ennen kuin se kääntyi länteen ja yhtyi Afrikan itärannikkoon.[14][15] Suuren osan tästä kerrotaankin olevan tuntematonta maata, mutta koillisella alueella on nimi Sinae.

Klassiset maantieteilijät kuten Strabon ja Plinius vanhempi olivat yleensä hitaita liittämään uutta tietoa teoksiina, ja koska heillä oli oppineina arvostettu asema, he saattoivat väheksyä kauppiaita ja heidän kertomuksiaan kaukaisista maista.[16] Ptolemaioksen asenne oli jo toisenlainen, sillä hän oli selvästi avoin heidän kertomuksilleen eikä olisi voinut laatia niin tarkkaa karttaa Bengalinlahdesta ilman kauppaiden välittämiä tietoja.[16] Viimeisellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua tuntematon egyptin­kreikkalainen kauppias kirjoitti teoksen Periplus Maris Erythraei, jossa kerrotaan eloisasti Arabian ja Intian kauppa­kaupungeista, niiden asukkaiden elintavoista ja eri seutujen tuotteista. Siinä mainitaan myös, kuinka kauan niiden väliset matkat kestivät, minne laivat voitiin ankkuroida, missä kuninkaalliset hovit sijaitsivat ja mihin aikaan vuodesta Egyptistä oli monsuunituulten vuoksi edullisinta purjehtia alueelle. Onkin ilmeistä, että kirjoittaja oli käynyt monilla mainitsemillaan paikkakunnilla.[17] Periplus mainitsee myös suuren sisämaakaupungin nimeltä Thinae (toisin sanoen Sinae) This-nimisessä maassa, joka mahdollisesti ulottui Kaspianmereen saakka.[18][19] Teoksen mukaan siellä tuotettu silkki kuljetettiin läheiseen Intiaan Gangesjokea pitkin ja Baktriaan maateitse.[18] Kaikesta päättäen Marinus ja Ptolemaios luottivat kreikkalaisen merenkulkijan ja kauppiaan Alexandroksen antamaan tiedon­antoon siitä, miten päästiin Cattigaraan (toden­näköisimmin Óc Eo Vietnamissa).[13][20] Alexandroksen mukaan roomalaisten kauppiaiden matkan päätepiste oli burmalainen kaupunki Tamala Malakan niemimaan luoteisosassa, jonne intialaiset kauppiaat matkustivat maateitse Kran kannaksen yli päästäkseen Perimulicin lahdelle eli Siaminlahdelle.[21] Alexandroksen mukaan merimatka Thaimaasta Zabia-nimiseen satamaan Etelä-Vietnamissa kesti 20 päivää. Hänen mukaansa merimatkaa voitiin jatkaa Vietnamin rannikkoa pitkin Zabiasta Cattigaran satamaan saakka, joskaan hän ei kerro, kuinka kauan se kesti.[21]

Kosmas Indikopleustes, Bysantin aikainen Aleksandrian kreikkalainen munkki, joka aikaisemmin oli toiminut kauppiaana Intian valtamerellä, oli ensimmäinen roomalainen, joka kertoi Kiinasta selvästi teoksessaan Topographia Christiana noin vuodelta 550.[22] Hän käytti Kiinasta nimeä Tzinista, joka muistuttaa maan sanskritinkielistä nimeä Chinasthana ja syyriankielistä nimeä Sinistan, joka esiintyy Nestoriaanisessa kivessä vuodelta 781 Xi’anissa, Kiinassa.[23][24] Hän kuvaili myös sinne johtavan meritien: on ensin purjehdittava Aasian etelärannikkoa itään ja lopulta pohjoiseen. Hänen mukaansa myös neilikat tuotiin samaa reittiä pitkin Ceyloniin myytäviksi.[23] Itä-Rooman keisari Justinianus I:n aikana (noin 527–565) bysanttilaiset ostivat kiinalaista silkkiä sogdialaisilta välittäjiltä.[25] Nämä kuitenkin myös kuljettivat silkkitoukan munia Bysantin valtakunnan alueelle nestoriolaisten munkkien avustamina, jota väittivät, että Serindia sijaitsi Intiasta pohjoiseen ja tuotti hienointa silkkiä.[25] Kun bysanttilaiset näin alkoivat itse kasvattaa silkki­toukkia ja tuottaa silkkiä, he pysyivät erossa kiinalaisen silkin kaupasta, jota hallitsivat heidän kilpailijansa, sassanidit.[25]

Keski-Aasian turkkilaisilta kansoilta bysanttilaiset omaksuivat Pohjoisen Wei-dynastian aikana (386–535) Kiinalle toisenkin nimen: Taugast.[25] Herakleioksen n. 610–641) aikainen historioitsija Theofylaktos Simokattes kirjoitti, että Taugast oli suuri, erään turkkilaisen kansan (ilmeisesti xianbien) asuttama itäinen valtakunta, jonka pääkaupunki Khubdan sijaitsi noin 1 500 mailia (2 400 kilometriä) Intiasta pohjoiseen. Hänen käyttämänsä nimi Khubdan johtui Kiinan Sui- ja Tang-dynastian aikaisen pääkaupungin Chang’anin turkkilaisesta nimestä Khumdan. Simokatteen mukaan Taugastissa palvottiin epäjumalia, mutta kansa oli viisasta ja eli oikeudenmukaisten lakien mukaan.[26] Hänen mukaansa Taugastin jakoi kahtia suuri joki (Jangtse), joka erotti toisistaan kaksi keskenään sotivaa valtiota (eteläiset ja pohjoiset dynastiat), mutta keisari Maurikioksen aikana (582–602) pohjoisen ”mustia takkeja” käyttävä kansa valloitti eteläisen ”punaisia takkeja” käyttävän kansan maat.[27] Tämä viitannee Chen-dynastian suorittamiin valloituksiin ja Kiinan jälleenyhdistämiseen keisari Sui Wendin johdolla (581–604).[27] Simokattes käytti Taugastin hallitsijasta nimitystä Taisson, minkä hän väitti tarkoittavan Jumalan poikaa; nimitys lienee johtunut joko kiinalaisesta hallitsijan arvonimestä Tianzi (”Taivaan poika”) tai vuosina 626–649 hallinneen Tang-keisari Taizongin nimestä.[28] Myöhemmin, kun mongolihallitsija Kublai-kaani valloitti Kiinan Eteläiseltä Song-dynastialta, eurooppalaiset puhuivat Kiinasta kahtena maana, joista pohjoisempi oli Kathay ja eteläisempi Mangi.[29][30][31]

Kiinalainen maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisen Läntisen Han-dynastian aikainen Mawangduin 3. haudasta löydetty silkkinen kartta, joka esittää Changshan ja Nanyuen kuningaskuntia Etelä-Kiinassa (etelä ylöspäin)
Vuonna 1532 Ming-dynastian aikana Kiinassa julkaistu maailmankartta, länsilaidassa Daqinguo (大秦國)

Vuonna 138 eaa. kiinalaiset lähettivät Zhang Qiangin johtaman retkikunnan Länsi-Aasiaan.[32][33] Tarkoituksena oli neuvotella sopimus Zuenin kanssa, mikä kuitenkaan ei onnistunut, mutta palatessaan Kiinaan retkikunta toi siellä ennestään lähes tuntemattomista läntisistä maista runsaasti tietoa.[33][32]

Sima Qianin teoksessa Shiji kuvaillaan jo monia Keski- ja Länsi-Aasian maita. Niistä kerrotaan värikkäämmin myöhemmässä Ban Gun ja hänen sisarensa Ban Zhaon yhdessä kirjoittamassa teoksessa Hanshu. Kirjoittajien veli oli kenraali Ban Chao, joka johti sotaretkiä Kiinan läntisiin alusmaihin Keski-Aasiassa ja palasi Kiinaan vuonna 102. Lähes kaikki, mitä Kiinassa myöhemmin kirjoitettiin Daqinista, perustui kuitenkin Fan Yen (398–445) kokoamassa Myöhemmän Han-dynastian kirjassa oleviin kuvauksiin Aasian läntisimmistä alueista.[9][10] Kiinalaisissa lähteissä sanotaan, että Daqin on sama maa kuin Lijian, mutta varhaisimmissa maininnoissa Lijianilla tarkoitetaan hellenististä Seleukidien valtakuntaa Syyriassa.[34][35]

Myös Yu Huanin (noin 239–265) teoksessa Weilüe, joka on säilynyt Pei Songzhin vuonna 429 julkaisemassa Kolmen kuningaskunnan kronikassa, on yksityiskohtaista tietoa Rooman valtakunnan itäisimmistä alueista, ja myös Välimeri mainitaan.[9] Egyptin mainitaan jakautuvan kolmeen osaan: Niilin suistoon, Heptanomikseen ja Thebaidiin. Egyptistä kerrotaan myös muun muassa Aleksandrian sijainti sekä etäisyydet Niiliä pitkin.[9][36] Song-dynastian aikainen Quanzhoun tullitarkastaja Zhao Rugua (1170–1228) kuvailee teoksessaan Zhu fan zhi muinaista Aleksandrian majakkaa.[37] Sekä Myöhemmän Han-dynastian kirja että Weilüe mainitsevat myös Eufratin ylittäneen ”lentävän” ponttonisillan Anatolian Zeugmassa.[9][38] Weilüe luettelee myös Rooman valtakunnan tärkeimmiksi katsotut vasallivaltiot, ja kirjassa välimatkat on arvioitu kiinalaisina li-yksikköinä.[9][36] Friedrich Hirth yritti vuonna 1885 tunnistaa teoksessa mainitut paikkakunnat ja vasallivaltiot[9] mutta vuonna 2004 John E. Hill selitti hänen tulkinneen osan niistä virheellisesti.[39] Hirthin mukaan esimerkiksi Si-fu (汜復) olisi Emesa[9], mutta Hillin mukaan monet kielitieteelliset ja myös sijaintiin liittyvät seikat osoittavat, että sillä tarkoitetaan Nabatean Petraa, joka Trajanuksen hallitsessa vuonna 106 liitettiin Rooman valtakuntaan.[38]

Sekä Tangshu että Xin Tangshu mainitsevat, että arabit (kiin. 大食, Da shi) lähettivät Konstantinopoliin komentajansa Mo-yin (摩拽), toisin sanoen Muawija I:n, joka toimi Syyrian kuvernöörinä ennen kuin hänestä vuonna 661 tuli kalifi, ja pakottivat tällöin bysanttilaiset maksamaan arabeille veroa.[9] Samoissa kirjoissa mainitaan myös, että Konstantinopolia ympäröivät massiviiset graniittiset muurit ja että siellä oli kultainen miestä esittävä patsas, johon liittyi vesikello.[9][40][41] Henry Yulen mukaan on melko yllättävää, että jopa Bysantin lähettiläs ”Yenyo” (patriisi Johannes Petzigaudias), joka lähetettiin Damaskokseen neuvottelemaan Umaijadien kanssa, mainitaan nimeltä kiinalaisissa lähteissä, samoin kuin se, että muutamia vuosia myöhemmin bysanttilaisilta vaadittiin vielä korkeampia pakkoveroja.[42] Xin Tangshu ja Wenxian Tongkao kuvailevat myös Nubiaa Bysantin lounaispuolella sijaitsevana malarian tartuttamana autiomaana, jonka asukkailla oli musta iho ja jotka söivät pääasiassa taateleita.[9] Wenxian Tongkaossa mainitaan myös Nubian (nykyisen Sudanin) kolme silloista pääuskontoa, joista käytetään nimityksiä Ta-tsin (kristinusko), Ta-shih (islam) ja hsun-hsun ja että ta-tshihin tunnustajat viettivät joka seitsemättä päivää lepopäivänä.[9] Xin Tangshun tavoin siinäkin väitetään bysanttilaisten kirurgien harjoittaneen kallonporausta loisten poistamiseksi aivoista.[9]

Lähetystöt ja matkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetystö Augustuksen luona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sampulin villainen seinäverho Lopin piirikunnassa Kiinan Xinjiangissa esittää mahdollisesti Kreikkalais-baktrialaisen kuningaskunnan (250–125 BC) kreikkalaista sotilasta. Kuvan miehellä on siniset silmät, hän pitää kädessään keihästä ja hänen päässään näyttää olevan kreikkalaisessa taiteessa yleistä aihetta, myyttistä kentauria esittävä diadeemi.[43]

Toisella vuosisadalla roomalainen historioitsija Florus kuvasi useita lähetystöjä, jotka Rooman ensimmäinen keisari Augustus oli vastaanottanut. Yksi niistä oli Seres-kansan eli mahdollisesti kiinalaisten lähetystö:

»Nekään maailman kansoista, jotka eivät vielä olleet keisarillisen vallan alaisia, tunsivat sen suuruuden ja katsoivat kunnioittavasti Rooman kansaa, kansakuntien suurta valloittajaa. Niinpä jopa skyytit ja sarmatialaiset asettivat lähetystöjä päästäkseen ystävällisiin väleihin Rooman kanssa. Samoin saapuivat myös seresiläiset sekä intialaiset, jotka asuivat pystysuoran auringon alla, ja he toivat lahjoiksi jalokiviä, helmiä ja elefantteja, mutta ajattelivat vähemmän hetken merkitystä kuin sitä tavattoman pitkää matkaa, jonka he olivat tehneet ja jonka he sanoivat kestäneen neljä vuotta. Tosiasiassa tarvitsi vain katsoa heidän ihonväriään huomatakseen, että he olivat toisen maailman asukkaita kuin me.[44]»

Henry Yule ei onnistunut löytämään koko laajasta Rooman kirjallisuudesta yhtään yksiselitteistä mainintaa diplomaattisesta yhteydestä roomalaisten ja seresien välillä.[45] Hän päätteli, että niissäkin tapauksissa, joista on säilynyt tietoja, on ollut kysymys yksityisistä kauppaista, sillä kiinalaiset lähteet korostavat, että Gan Ying oli ensimmäinen kiinalainen, joka matkusti länteen Tiaozhiin (条支) eli Mesopotamiaan saakka.[45] Toisaalta Yule kuitenkin huomauttaa, että Periplus-teoksen mukaan Thinae-kansan jäseniä nähtiin vain harvoin, koska heidän maahansa oli vaikea päästä.[18][19] Maan sanotaan sijaitsevan Otavan alla ja Kaspianmeren kaukaisimmilla tuntemattomilla rannoilla. Sieltä olivat peräisin raaka silkki ja ne hienot silkkivaatteet, joita kauppiaat kuljettivat maateiste Baktriasta Barygazaan sekä myös Gangesjokea pitkin alavirtaan.[18]

Tuhat vuotta myöhemmin Mongoli­valta­kunnan aikana, johon Kiinakin kuului, kauppasuhteet olivat jo täysin erilaiset, ja niinpä vuonna 1340 Francesco Balducci Pegolotti laati opaskirjan niille, jotka halusivat vaihtaa hopean paperirahaan voidakseen ostaa silkkiä Khabbaliqista, toisin sannoen Pekingistä.[46] Toisaalta siihen mennessä Itä-Rooman valtakunta, joka oli väliaikaisesti muuttunut Latinalaiseksi keisarikunnaksi, oli menettänyt suuren osan alueistaan ja käsitti enää vain osia Kreikasta ja Anatoliasta.[47][48] Myös Ma Duanlin, kiinalaisen Wenxian Tongkao -teoksen kirjoittaja, olikin selvillä siitä, että poliittiset rajat olivat siirtyneet, joskin hänen käsityksensä niiden sijainnista oli virheellinen ja vääristynyt.[9]

Gan Yingin retkikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinalainen kuva Daqinin asukkaista Ming-dynastian aikaisessa ensyklopediassa Sancai Tuhui vuodelta 1609.

Itäisen Han-dynastian kenraali Ban Chao (32–102) saavutti sotilaallisia voittoja nykyisen Xinjiangin alueella ja palautti alueen Kiinan hallintaan. Vuonna 90 hän voitti Da Yuezhin ja vuonna 91 pohjoisen Xiongnun ja alisti Kiinan valtaan kaupunkivaltiot, kuten Kuchan, Turfanin Hotanin ja Kašgarin, joiden asukkaat olivat indoeurooppalaisia tokaareja ja sakoja.[49][50][51] Jo vuonna 89 oli Parthian lähetystö saapunut Han-dynastian hoviin sillä välin, kun Banin armeija taisteli Hotanissa. Toinen parthialainen lähetystö saapui vuonna 101 ja toi mukanaan eksoottisia lahjoja kuten ostereita.[50]

Vuonna 97 Ban Chao lähetti Gan Yingin tutkimaan kaukaisia läntisiä maita. Gan kulki Tarimin altaan kautta Parthiaan ja saavutti Persianlahden.[52] Gan pääsi luultavasti vain Mesopotamiaan saakka ja oli tällöin Parthian viranomaisten valvonnassa. Vaikka hän aikoi purjehtia Rooman valtakuntaan, hän luopui yrityksestä, kun hänelle kerrottiin, että tuo vaarallinen matka saattaisi kestää jopa kaksi vuotta.[3] Kun häntä oli varoitettu, hän palasi Kiinaan ja toi mukanaan runsaasti tietoa Kiinan hallitsemien alueiden länsipuolella olevista maista,[53] aina Välimeren rantoja myöten.[52]

Gan Ying kuitenkin kirjoitti myös Rooman valtakunnasta, josta kiinaksi käytettiin nimeä Daqin. Hänen tietonsa siitä perustui kuitenkin siihen, mitä hän oli kuullut muilta, pääasiassa merimiehiltä niissä satamissa joissa hän kävi. Hou Hanshussa läntisimmistä maista käytetään nimeä Haixi ("meren länsipuolella"), joka ilmeisesti viittaa tuolloin Rooman hallinnassa olleeseen Egyptiin.[9] Merellä tarkoitetaan tässä Intian valtamerta, jota kreikkalaiset ja roomalaiset kutsuivat Eritrean mereksi lukien siihen mukaan Persianlahden, Arabianmeren ja Punaisenmeren.[54]

Gan Ying kuvaili Rooman valtakuntaa seuraavasti:

»Sen alue ulottuu useiden tuhansien lien päähän.[55] Siellä on enemmän kuin 400 muurien ympäröimää kaupunkia. Siellä on muutamia kymmeniä pienempiä kuningaskuntia. Kaupunkien muurit on tehty kivestä. He ovat asettaneet kulkijoita varten hevosen vaihtoasemat tietyin välein, ja ne kaikki on rapattu ja pesty valkoisiksi. Siellä on mäntyjä ja sypressejä sekä kaikenlaisia puita ja kasveja. Tavallinen kansa on maanviljelijöitä. He viljelevät monia viljalajeja ja silkkitoukkamulperipuita.[35]»

Hou Hanshu antaa Rooman hallinnosta myönteisen, mutta jossakin määrin satumaisen kuvan:

»Heidän kuninkaansa eivät ole pysyviä hallitsijoita, vaan tehtävään nimitetään ansioituneita miehiä. Kun maata kohtaa vakava onnettomuus tai vuodenaikaan nähden poikkeuksellinen rankkasade, kuningas syrjäytetään ja hänen tilalleen nimitetään toinen. Velvollisuuksistaan vapautettu myöntyy virkansa menetykseen vastalauseitta. Maan asukkaat ovat pitkiä ja sopusuhtaisia, jossain määrin Han-kiinalaisten kaltaisia, joiden mukaan he ovat saaneet nimensäkin.[56][9]»

Yule piti tätä tulkintaa Rooman valtiomuodosta jokseenkin epäselvänä samoin kuin luetteloa Rooman valtakunnasta saaduista tuotteista. Sen sijaan Hou Hanshu kuvailee varsin tarkoin sitä, miten koralliriutoista saatua kalaa pyydystettiin.[57] Han-dynastian Kiinassa koralli oli korkeasti arvostettu ylellisyystuote, jota tuotiin Intiasta pääasiassa maitse, mahdollisesti meritsekin. Roomalaiset myivät korallia Intiaan ja hankkivat sieltä helmiä.[58] Hou Hanshun alkuperäisessä luettelossa roomalaisista tuotteista mainittiin merisilkki, lasi, meripihka, sinoperi ja asbesti,[59] kun taas Weilüessä on jo pidempi luettelo.[36] Weilüe väittää myös, että vuonna 134 Shulen kuningas­kunnan hallitsija, joka oli käynyt vierailulla kušaanien hovissa, antoi Itäisen Hanin hoville lahjaksi sinisiä tai vihreitä jalokiviä, jotka olivat peräisin Haixista, toisin sanoen roomalaisesta Egyptistä.[36] Hou Hanshun kirjoittaja Fan Fe väitti, että aikaisemmin kiinalaiset eivät olleet koskaan käyneet niin kaukana lännessä, mutta että Gan Yingin kertomus teki nämä maat, niiden tavat ja tuotteet kiinalaisille tutuiksi.[60] Hän mainitsi myös, että parthialaiset (kiin. 安息, Anxi) halusivat valvoa kiinalaisten moniväristen silkkien kauppaa ja sen vuoksi tarkoituksella sulkivat roomalaisilta pääsyn Kiinaan.[59]

Maes Titianuksen matkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maës Titianus matkusti Tashkurganiin saakka, joka antiikin aikana tunnettiin "Kivitornina" ja jota pidettiin porttina Kiinaan.

Makedonialainen Maës Titianus matkusti Silkkitietä pitkin kauemmaksi itään kuin kukaan muu Välimeren maiden asukas ennen häntä. Ajan­laskumme ensimmäisen vuosisadan lopulla tai toisen alussa, kun Rooman ja Parthian väliset sodat joksikin ajaksi taukosivat, hänen retki­kuntansa eteni kuuluisalle Kivitornille saakka, joka erään teorian mukaan oli Pamirin vuoristossa sijainnut Taškurgan, josta myöhemmin tuli Sarikolien kuningas­kunnan pääkaupunki. Toisten tutkijoiden mukaan Kivitorni kuitenkin olisi sijainnut Alain laaksossa Kašgarin länsipuolella.[61][62]

Mahdollisia roomalaisajan kreikkalaisia Burmassa ja Kiinassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läntisen Hanin aikaisia saviastioita, joiden reunoilla olevat veistokset esittävät tasapainoilevia akrobaatteja.

Shijin ja Hanshun mukaan Parthian kuningas Mithridates II lähetti lahjoja ja niiden mukana syyrialaisia jonglöörejä keisari Han Wun hoviin,[9] kun taas Hou Hanshun mukaan Burman kuningas lähetti Daqinista kotoisin olleita akrobaatteja keisari Han Anin hoviin vuonna 120.[63] On mahdollista, että tuolloin joku Burman kuningas esitteli keisari Anille ryhmän kreikkalaisia akrobaatteja, jotka väittivät olevansa kotoisin ”meren länsipuolelta”, toisin sanoen Egyptistä.[63][21][64] Tiedetäänkin, että sekä Parthiassa että Kušanassa kreikkalaisia esiintyi muusikoina ja urheilijoina.[65][66] Hou Hanshussa sanotaan, että keisari An siirsi nämä taiteilijat maaseutu­asunnostaan pääkaupunkiin Luoyangiin, jossa he esiintyivät hoville ja saivat palkkiokseen kultaa, hopeaa ja useita erilaisia lahjoja.[65] Raoul McLaughlin huomauttaa, että roomalaiset tunsivat Burman nimellä India Trans Gangem (”Gangesin takainen Intia”) ja että Ptolemaios jopa luetteli Burman kaupunkeja.[14] McLaughlinin mukaan on mahdollista, että roomalaiset myivät orjia burmalaisille ja että juuri sillä tavoin akrobaatit joutuivat Burmaan, ennen kuin Burman kuningas lähetti heidät Kiinan keisari Anille.[14] Syyrialaisista jonglööreistä onkin mainintoja sekä länsimaisessa klassisessa kirjallisuudessa että myös kiinalaisissa Han-dynastian aikaisissa lähteissä.[67]

Ensimmäinen roomalainen lähetystö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hou Hanshun mukaan vuonna 166 Kiinaan saapui ensimmäisen kerran ryhmä henkilöitä, jotka väittivät olevansa Rooman lähettiläitä. He saapuivat Han-dynastian keisari Huanin luo, ja heidät oli lähettänyt ”Andun” (kiin. 安敦), Daqinin kuningas, eli ilmeisesti Rooman kesari Antoninus Pius tai Marcus Aurelius.[68][69] Koska Antoninus Pius kuoli vuonna 161 ja häntä seurasi keisarina hänen ottopoikansa Marcus Aurelius Antonius, on epäselvää, kumpi lähetti heidät, sillä molemmista käytettiin nimeä ’Antoninus’.[70][4] Rooman lähetystö saapui etelästä, todennäköisesti meritse, ja ylitti Kiinan rajan Rinanissa tai Tonkinissa, nykyisessä Vietnamissa. Se toi mukanaan lahjaksi sarvikuonon sarvia, norsunluuta ja kilpikonnan kuoria, jotka todennäköisesti oli saatu Etelä-Aasiasta.[70] Tekstissä sanotaan nimenomaan, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun valtakunnat olivat suorassa yhteydessä toistensa kanssa.[70] Historioitsijat Rafe de Crespigny, Peter Fibiger Bang ja Warwick Ball arvelevat, että kyseessä oli todennäköisemmin joukko roomalaisia kauppiaita kuin Marcus Aureliuksen lähettämiä virallisia diplomaatteja.[67][71][68][72] Crespigny korostaa, että tämän Rooman lähetystön samoin kuin muiden, Intian Tianzhusta ja Buyeosta (Mantšuriasta) saapuneiden lähetystöjen saapuminen oli huomattava arvovaltavoitto keisari Huanille, jolle samaan aikaan aiheuttivat vakavia ongelmia poliittiset levottomuudet, kun Han-hallitusta hänen sisarensa Liang Nan kuoleman jälkeen johtanut Liang Ji oli pakotettu tekemään itsemurha.[73] Henry Yulen mukaan roomalaiset vierailijat olivat saattaneet menettää alku­peräiset tuliaisensa rosvoille tai haaksirikossa ja hankkivat tilalle edellä mainitut lahja­tavarat, sillä kiinalaiset lähteet arvostelevat heitä siitä, että he pitivät itsellään arvokkaimmat esineet, ja kuten Yule huomauttaa, myöhemmin Kiinaan 1200-luvun lopulla saapunutta paavin lähettiläs Johannes Montecorvinolaista arvosteltiin samasta asiasta.[74] Yule korostaa myös sitä, että Rooman lähetystö saapui Vietnamin Jiaozhin kautta, samaa tietä, jota kiinalaisten lähteiden mukaan myös pohjois­intialaisen Tianzhun lähetystöt olivat saapuneet vuosina 159 ja 161.[75]

Roomalaiset toivat tullessaan Kiinaan myös erään tähtitieteellisen tutkielman, joka tuli Kiinassakin tunnetuksi.[76]

Muut Rooman lähetystöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itäisen Han-dynastian aikaisesta haudasta Kiinan Guangxista löydetty roomalainen vihreä lasikuppi

Teoksissa Weilüe ja Liangshu mainitaan Qin Lun (秦論) -nimisen kauppiaan saapuneen vuonna 226 Rooman valtakunnasta (Daqin) Jiaozhiin eli Kiinan tuolloin hallitsemaan Pohjois-Vietnamiin.[36][67] Jiaozhin prefekti Wu Miao lähetti hänet Itäisen Wun hallitsijan Sun Quanin hoviin Nanjingiin,[13][67] jossa Sun pyysi häntä kertomaan kotimaastaan ja sen asukkaista.[9][36] Muodostettiin retkikunta, joka saattoi kauppiaan takaisin kotimaahansa. Mukana oli myös kymmenen nais- ja kymmenen miespuolista ”tummaihoista värillistä kääpiötä”, jotka hän oli uteliaisuudesta pyytänyt mukaan, sekä Huijista, Zhejiangista tullut kiinalainen virkamies Liu Xian, joka kuitenkin kuoli matkalla.[9][36][77] Weilüe ja Liangin kirja kertovat, että roomalaiset kauppiaat toimivat Funanissa eli nykyisessä Kambodžassa ja Vietnamissa, mitä tukevat myös näistä maista sekä Thaimaasta, Malesiasta ja Indonesiasta arkeologisissa kaivauksissa löydetyt Välimeren maista peräisin olevat esineet.[9][13][36]

Yule mainitsee, että 200-luvun alussa eräs Daqinin hallitsija lähetti Pohjois-Kiinaan Cao Wein (220–265) lähetystön ja sen mukana lahjoja kuten erivärisiä lasiesineitä.[78] Muutamaa vuotta myöhemmin erään daqinilaisen käsityöläisen kerrotaan näyttäneen kiinalaisille, miten piikivestä tehdään kristallia käsittelemällä sitä tulella, minkä kiinalaiset panivatkin mielenkiinnolla merkille.[78]

Myös Jin-dynastian (265–420) hoviin saapui vuonna 284 lähetystö, joka toi mukanaan lahjoja.[67] Tämä tapahtui Jin-keisari Wun hallitessa, ja siitä kerrotaan Jin-dynastian kirjassa (Jinshu) sekä Wenxian Tongkaossa.[9][67] Kyseessä lienee ollut vuosina 282–283 hallinneen, koko lyhyen hallitsijakautensa ajan sassanideja vastaan taistelleen Rooman keisari Caruksen lähetystö.[5]

Fulin: Itä-Rooman lähetystöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tang-dynastian keisari Tai Zong (hallitsi 626–649) ottaa hovissaan vastaan Tiibetin lähettilään Gar Tongtsen Yülsungin. Hovitaiteilija Yan Libenin maalaus vuodelta 641.

Tang-dynastian aikaisissa (618–907) kiinalaisissa historiallisissa lähteissä mainitaan kauppiaita saapuneen Fulin-nimisestä maasta (拂菻), jolla tarkoitettiin Itä-Rooman keisarikuntaa.[9][10] Ensimmäinen käynti tapahtui vuonna 643, kun Konstans II hallitsi Itä-Roomassa ja Taizong Kiinassa.[9] Sekä Jiu Tangshu että Xin Tangshu käyttävät Konstans II:sta nimeä Bo duo lì (kiin. 波多力), joka johtuu nimestä Konstantinos Pogonatos (”Konsantinos Parrakas”). Kauppiaiden mainitaan lähteneen matkaan Zhengua-kauden (貞觀) 17. vuotena (643) ja tuoneen lahjoina punaista lasia ja sinisiä jalokiviä.[9] Yule korostaa, että Yazdegerd III, sassanidien valtakunnan viimeinen hallitsija vuosina 632–651, lähetti diplomaatteja Kiinaan saadakseen apua keisari Taizongilta, jota pidettiin myös Keski-Aasian Ferganan hallitsijana, kun hän menetti Persian ydinalueet islamilaiselle kalifaatille. Kenties juuri hänen esimerkkinsä sai Bysantinkin lähettämään edustustonsa Kiinaan menetettyään Syyrian muslimeille.[79] Tang-kauden kiinalaisissa lähteissä mainitaan myös, että sassanidiprinssi Peroz III (636–679) pakeni Kiinaan sen jälkeen, kun islamilainen kalifaatti oli valloittanut Persian.[80]

Muita Fulinin lähetystöjä Kiinaan saapui Tang-kaudella vuosina 711 ja 719 sekä yksi vielä vuonna 742, mutta silloin kyseessä mahdollisesti ei ollut Bysantin virallinen lähetystö vaan nestoriolaiset munkit.[81] Viimeiset yhteydenpidot, joista on säilynyt tietoja, tapahtuivat 1000-luvulla. Historioitsija Ma Duanlinin (1245–1322) teoksesta Wenxian Tongkao sekä Songin historiateoksesta tiedetään, että Bysantin keisari Mikael VII Dukas (kiin. 滅力沙靈改撒, Mieli shaling kaisa) lähetti Kiinaan lähetystön, joka saapui vuonna 1081, kun Song-dynastian keisari Shenzong hallitsi Kiinassa.[9][82] Songin historiassa kuvaillaan sekä Bysantin lähetystön lahjoja että muutoinkin Bysantin tuotteita. Siinä kerrotaan myös Bysantin lain määräämistä rangaistuksista kuten kuolemanrangaistuksesta, joka pantiin täytäntöön sulkemalla tuomittu säkkiin ja heittämällä säkki mereen.[9] Kyseessä on Roomassa ja Bysantissa käytetty teloitustapa, joka tunnettiin latinalaisella nimellä poena cullei (”säkkirangaistus”).[83] Viimeinen lähetystö, josta on säilynyt tietoja, saapui Aleksios I Komnenoksen hallitessa vuonna 1091, mutta se mainitaan vain ohimennen.[84]

Yuanin historia sisältää bysanttilaisen Ai-sie-nimisen miehen elämäkerran, joka palveli Güyük-kaanin hovissa, mutta josta myöhemmin tuli mongolilaisen Yuan-dynastian perustajan, Kublai-kaanin hovin tähtitieteilijä ja lääkäri.[85] (Nimi Ai-sie on ilmeisesti kiinalainen muoto nimestä Joosua tai Joosef.) Ai-sielle myönnettiin lopulta Fulinin prinssin (kiin. 拂菻王, Fúlin wáng) arvo, ja hänen lapsensa luetellaan kiinalaisilla nimillä, jotka ilmeisesti ovat kiinalaisia muunnoksia kristillisistä nimistä Elias, Luukas ja Antonius.[85] Kublai-kaanin kerrotaan myös lähettäneen nestoriolaisia munkkeja Bysantin keisari Andronikos II Palaiologoksen hoviin (hallitsi 1282–1328). Tämän keisarin sisarpuolet olivat menneet naimisiin Tšingis-kaanin pojanpoikien kanssa ja tehneet täten Bysantin hallitsijasta Pekingin mongolihallitsijan aviosukulaisen.[25]

Kudottu silkkikangas Mawangduista, Hunanin maakunnasta Kiinasta Läntisen Han-dynastian ajalta 100-luvulta eaa.
Läntisen Han-dynastian aikainen sininen lasimalja.

Teoksessa Wenxian Tongkao Ma Duanlin kirjoitti, että Tang-dynastian historiotsijoiden mukaan Daqin ja Fulin olivat sama maa, mutta hän itse epäili asiaa muun muassa maantieteellisiä tietoja koskevien ristiriitaisuuksien vuoksi:[86]

»Yuan-yin kuudentena vuonna [1091] he lähettivät kaksi edustustoa, ja heidän kuninkaansa lähetti, keisarin käskystä, 200 vaatekappaletta, hopeamaljakkopareja sekä vyöhön sidottuja kultavaatteita. Tang-dynastian historioitsijoiden mukaan Fulinin maa oli sama kuin muinainen Daqin. On kuitenkin huomattava, että Daqin on myöhemmän Han-dynastian ajoista saakka, jolloin Zhongguo [Kiina] ensin oli heidän kanssaan yhteydessä, aina Jin- ja Tang-dynastioihin saakka keskeytyksittä osoittanut Kiinalle kunnioitustaan, ja kuitenkin Song-dynastian ”neljän hallitsijakauden” historioitsijat huomauttavat Fulinista, että tämä maa ei lähettänyt hoviin tribuutteja ennen Yuan-fengin aikaa [1078–1086], jolloin he lähettivät ensimmäisen edustustonsa, joka toi paikallisia tuotteita. Jos me nyt yhdistämme kaksi eri historiotsijoiden antamaa tietoa Fulinista, voimme todeta, että Tang-dynastian aikaisten lähteiden mukaan tämä maa ”rajoittui lännessä suureen mereen”, kun taas Songin aikaisessa tiedonannossa sanotaan, että sen länsirajalta on vielä 30 päivän matka mereen, eikä maan muitakaan rajoja ole kuvattu yhtäpitävästi molemmissa, kuten ei maan tuotteitakaan eikä sen asukkaiden tapoja. Epäilen sen vuoksi, että meillä on edessämme vain nimien satunnainen yhtäläisyys ja että maa ei todellisuudessa ole sama kuin Daqin. Tästä syystä olen lisännyt Tang-dynastian kertomuksen Fulinista omaan kuvaukseeni Daqinista, ja esitän Songin historiassa mainitun Fulinin kokonaan eri maana.[9]»

Ming-dynastian (1368–1644) historiateoksessa Ming Shi mainitaan, että dynastian perustaja keisari Hongwu lähetti Nieh-ku-lun-nimisen kauppiaan (kiin. 捏古倫) takaisin kotimaahansa mukanaan kirje, jossa kerrottiin dynastian perustamisesta.[9][87] On arveltu, että kyseessä olisi ollut entinen Cambalun (Pekingin) katolinen arkkipiispa Nicolaus de Bentra, joka seurasi Johannes Montecorvinolaista tässä virassa.[9][88] Ming Shi kertoo edelleen, että Kiinan ja Fulinin väliset yhteydet katkesivat tämän jälkeen ja että suurelta läntiseltä mereltä (Välimereltä) ei tämän jälkeen saapunut lähetystöjä kiinaan ennen kuin 1500-luvulla, jolloin italialainen jesuiittalähetyssaarnaaja Matteo Ricci saapui portugalilaiseen Macaoon.[9]

Kauppasuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman vienti Kiinaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalaista lasia 100-luvulta
Napolin arkeologisessa museossa oleva pompeijilainen fresko, joka esittää mainadia silkkiasussa
Maalaus nimeltä Vihreän verhon erottamat, kiinalainen ja roomalainen taiteilija kilpailevat keskenään. Persialainen timuridien aikainen jäljennös vuodelta 1481, alkuperäisversion maalannut Nizami Ganjavi (1141–1209).

Ptolemaiosten hallitsemalla Egyptillä oli jo toisella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua suorat kauppa­suhteet Intian kanssa.[89] Intian valta­merellä purjehtineet kreikkalaiset merenkulkijat oppivat käyttämään hyväksi säännöllisiä monsuunituulia. Vilkkaasta merikaupasta roomalais­aikana todistavat eri puolilta Intian rannikkoa löytyneet roomalaiset rahat. Intiassa ja Ceylonissa oli monia kauppa­satamia, joissa usein kävi roomalaisia.[90] Kuitenkin arkeologiset löydöt alueelta, joka ulottuu Egyptin Punaisen­meren puoleiselta rannikolta Intiaan saakka, viittaavat siihen, että roomalaisten kaupan­käynti Intian valtamerellä hiljeni suuresti vuoden 166 Antoninuksen ruton jälkeen, joka levisi Rooman valta­kuntaan samana vuonna, jolloin ensimmäinen roomalainen lähetystö saapui Han-dynastian Kiinaan. Samoihin aikoihin, vuodesta 151 lähtien oli sitä paitsi Kiinassakin alkanut esiintyä saman­kaltaisia kulku­tauteja.[91][92]

Korkealuokkalaista roomalaista Aleksandriassa ja Syyriassa valmistettua lasia vietiin monille seuduille Aasiaan, myös Kiinaan.[86] Varhaisin Kiinasta löytynyt roomalainen lasiesine on sininen sooda-kalkkilasinen malja viimeiseltä vuosisadalta ajanlaskumme alkua, ja se on löydetty läntisen Han-dynastian aikaisesta haudasta Guangzhoun satama­kaupungista, jonne se mahdollisesti oli tuotu Intian valtameren ja Etelä-Kiinan meren yli.[86] Muita roomalaisia lasiesineitä ovat erään prinssin haudasta löydetty mosaiikkilasimalja vuodelta 67 sekä lasipullo läpinäkymättömine valkoisine raitoineen, joka on löydetty eräästä itäisen Han-dynastian haudasta Luoyangista.[86] Roomalaisia lasihelmiä on löydetty Japanistakin eräästä Kofun-kauden aikaisesta hautavallista läheltä Kiotoa.[93]

Kiinalaisista lähteistä tiedetään, että muutkin roomalaiset ylellisyys­tavarat olivat Kiinassa hyvin arvostettuja. Sellaisia olivat kullalla kirjaillut ryijyt, kullanväriset vaatteet, asbestivaatteet ja merisilkki, Välimeressä esiintyvän Pinna nobilis -simpukan silkkiä muistuttavista karvoista valmistettu tekstiilikuitu.[6][9][94] Kaikkialta Kiinasta on löydetty myös hopea- ja pronssiesineitä, jotka mahdollisesti ovat peräisin seleukidien valta­kunnasta 200- ja 100-luvuilta eaa. Jingyuanin piirikunnasta on sitä paitsi löydetty roomalainen kullattu hopealautanen, jonka keskellä on jollakin kissaeläimellä ratsastavan Dionysos-jumalan kuva.[95]

Meritie Kiinan hallitsemasta Rinanin satamasta nykyisessä Vietnamissa khmeriläiseen Funanin kuningaskuntaan avautui viimeistään ajanlaskumme toisella vuosisadalla, ehkä aikaisemminkin.[96][97] Ferdinand von Richthofen arveli vuonna 1877, että Jiaozhi lähellä nykyistä Hanoita olisi ollut Ptolemaioksen mainitsema Cattigara.[98][99] Ptolemaioksen mukaan Cattigara sijaitsi ”Kultaisen niemimaan”, toisin sanoen Malakan niemimaan takana, ja siellä oli käynyt kreikkalainen merenkulkija nimeltä Alexander.[13] Richthofen käsitys, että Cattigara olisi ollut Hanoi, oli yleisesti hyväksytty, kunnes Óc Eossa Mekongin suistossa, lähellä nykyistä Hồ Chí Minhin kaupunkia tehtiin arkeologisia löytöjä, jotka viittavat siihen, että se olisi ollut Ptolemaioksen tarkoittama Cattigara. Rannikolta Óc Eosta ranskalainen arkeologi Louis Malleret löysi 1940-luvulla jälkiä pitkän matkan kaupasta, muun muassa roomalaisia rahoja.[96] Joukossa on myös Antoninus Piuksen ja hänen seuraajansa Marcus Aureliuksen lyöttämiä kultaisia mitaleja.[13][100] Koska Óc Eo sijaitsee suunnilleen samalla leveysasteella kuin Ptolemaioksen mainitsema Cattigara ja koska sieltä on löydetty roomalaisia esineitä sekä Antoninusten aikaisten roomalaisten rahojen jäljitelmiä, Granville Allen Mawer pitää mahdollisena, että Cattigara sijaitsi juuri Óc Eossa,[20] joskin hänen mukaansa tuo satamakaupunki on saattanut olla myös Kauthara Khánh Hòan maakunnassa Vietnamissa tai Kutaradja Indonesiassa.[20]

Kauppareitit Cattigarasta jatkuivat Intian ja Ceylonin rannikoiden satamien kautta aina Rooman hallitsemaan Egyptiin sekä Punaisen­meren koillis­rannikolla sijainneille nabatealaisten alueille saakka.[13] Paitsi Óc Eosta, on muualtakin Itä-Aasiasta löydetty roomalaisia ja niitä jäljitteleviä esineitä, esimerkiksi Tonkinista Rooman keisari Maximianuksen aikainen raha ja P'ong Tukista Mekongin suistosta roomalainen pronssilamppu. Näistä löydöistä huolimatta Warwick Ball ei kuitenkaan pidä varmana, että roomalaiset olisivat käyneet niillä seuduilla, sillä intialaiset kauppiaat ovat saattaneet kuljettaa ne sinne.[101] Dougald O'Reilly toteaa, että roomalaisilla tosin oli Kaakkois-Aasiassa tunnistettu kauppasatama (lat. nominum emporion), mutta hänen mukaansa mikään ei todista, että Cattigara olisi ollut Óc Eo, sillä sieltä löydetyt roomalaiset esineet osoittavat vähintäänkin, että Intian valtameren ylittänyt laivareittien verkko ulottui ainakin Funaniin saakka.[100] Hän mainitsee myös, että muut sieltä löydetyt roomalaiset esineet ovat lasihelmiä ja rannerenkaita.[100]

Aasialainen silkki Rooman valtakunnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kušaanien kuninkaallisesta kaupungista Begramista Afganistanista löydettyä roomalaista lasia vuosilta 52–125. Warwick Ballin mukaan esineet oli todennäköisesti tarkoitus kuljettaa Silkkitietä pitkin muiden lasitavaroiden mukana Kiinaan saakka.[102]

Rooman ja Kiinan välinen kauppa, jota voimisti silkin suuri kysyntä, alkoi viimeisellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Vaikka roomalaiset tunsivat Kos-saarella valmistetun villisilkin (coa vestis), he eivät aluksi rinnastaneet sitä silkkiin, jota tuotettiin myös Pamir-vuoristossa Sarikolin kuningaskunnassa.[103] Kiinasta tuotu silkki oli pääasiassa raakasilkkiä, joka jalostettiin, värjättiin ja koristeltiin kultalangoilla. Jalostus tapahtui tavallisesti Tyroksessa, mistä tavara toimitettiin roomalaisille markkinoille.[104] Suoria kauppayhteyksiä roomalaisten ja Han-kiinalaisten välillä oli vähän, sillä kilpailevat parthialaiset ja kušaanit varjelivat tarkoin tuottoisaa asemaansa kaupan välittäjinä.[105][6]

Ajanlaskumme alkaessa silkki oli roomalaisessa maailmassa vielä harvinaista, mutta ensimmäisellä vuosisadalla tämä himottu kauppatavara tuli paljon yleisemmin saataville.[106] Plinius vanhempi valitti, että Kiina, Intia ja Arabia tyhjensivät Rooman kassakirstun, sillä vuosittain näistä maista tuotuihin ylellisyystuotteisiin käytettiin jopa sata miljoonaa sestertiusta.[107][108]

Vuonna 14 jaa. Rooman senaatti yritti turhaan kieltää miehiä käyttämästä silkkivaatteita, mutta sen jälkeenkin silkin tuonti jatkui vähentymättömänä.[106] Sen lisäksi, että silkin maahantuonti tuli roomalaisille kalliiksi, silkkivaatteita pidettiin myös dekadentteina ja siveettöminä:

»Voin nähdä silkkivaatteita, sikäli kuin aineita, jotka eivät kätke kehoa, eivät edes säädyllisyyttä, voi sanoa vaatteiksi. Kurjat joukot palvelustyttöjä tekevät työnsä niin, että heidän häpynsä saattaa näkyä heidän ohuen vaatteensa läpi, niin että kuka tahansa ulkopuolinen tai ulkomaalainen voi tuntea naisen kehon yhtä tarkoin kuin hänen aviomiehensä.»
(Seneca vanhempi)

Vaikka Plinius vanhempi väitti kaupan olleen epätasapainossa ja vaikka roomalaiset käyttivät paljon rahaa silkkiin, Warwick Ball on selittänyt, että muiden tuotteiden kuten mausteiden tuonnilla oli vielä paljon suuremmat taloudelliset vaikutukset.[109] Kauppatavarat kuten mausteet ja silkki oli maksettava roomalaisilla kultarahoilla, sillä vaikka roomalaisia lasitavaroita arvostettiinkin Kiinassa eksoottisina esineinä, lasia kyllä osattiin valmistaa Kiinassakin.[102][106] Kiinassa alettiin valmistaa lasia Läntisen Han-dynastian aikana (202 eaa.–9 jaa.).[86] Suhteissaan vieraisiin valtioihin kuten Parthiaan Han-kiinalaiset kiinnittivät enemmän huomiota siihen, miten voisivat selvittää välinsä päävihollisensa eli Xiongnu-paimentolaiskansan kanssa, kuin kaupankäyntiin, minkä osoittaa sekin, miten hallintoa Han-dynasian aikana hoitanut yläluokka ylenkatsoi kauppaa ja kauppiasluokkaa.[110]

Kiinasta löydetyt roomalaiset ja bysanttilaiset rahat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karghalikista Kiinasta löydetty Constantius II:n (337–361) aikainen pronssiraha.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

700-luvun bysanttilainen silkkikangas, jossa on hevosen selässä taistelevan jousimiehen ja leijonan kuva.
Bysanttilaista tai espanjalaista kudottua silkkiä 800- tai 900-luvulta.
Aarnikotkia kirjaillussa silkkihameessa 1000-luvulta.

Nestoriolaiset kristityt munkit salakuljettivat 500-luvulla silkkitoukan munia Bysanttiin. Pian tämän jälkeen bysanttilainen historioitsija Menander Protector kirjoitti, kuinka sogdialaiset yrittivät avata suoran silkkikauppayhteyden Kiinan ja Bysantin välillä. He liittoutuivat sassanidien hallitsijan Khosrau I:n kanssa puolustaakseen hefthaliittien valtakuntaa. Sogdialaiset kauppiaat kääntyivät Turkkilaisen kaanikunnan hallitsija Istämin puoleen saadakseen audienssin sassanidikuninkaan luona ja luvan matkustaa valtakunnan alueiden kautta käydäkseen kauppaa Bysantin kanssa.[111] Aluksi Istämi kieltäytyi ja myrkytti useat lähetystön jäsenet kuoliaiksi. Sogdialainen diplomaatti Maniah kuitenkin sai Istämin vakuuttuneeksi, että hänen kannatti lähettää edustajansa suoraan Bysantin pääkaupunkiin Konstantinopoliin, jonne he saapuivat vuonna 568. He toivat keisari Justinianus II:lle lahjaksi silkkiä ja ehdottivat liittoutumista sassanidien hallitsemaa Persiaa vastaan. Justinianus II suostui ehdotukseen ja lähetti edustajansa turkkilaiskaanin luo ja turvasi täten sogdialaisille heidän haluamansa suoran silkkikaupan.[111][112][113]

Arkeologiset löydöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Roomaan tuotiinkin kiinalaista silkkiä[114] ja Han-kauden kiinalaisista haudoista on löydetty roomalaista lasitavaraa, näyttää suora kauppa sogdialaisten kanssa olleen rajoitettua, sillä aikakauden arkeologisilta löytöpaikoilta Keski-Aasiasta ja Kiinasta on löydetty jokseenkin vähän roomalaisia ja bysanttilaisia rahoja.[115] Valerie Hansen kirjoitti vielä vuonna 2012, ettei Kiinasta ole löydetty lainkaan Rooman tasavallan (507–27 eaa.) eikä prinsipaatinkaan (27 eaa.–284 jaa.) aikaisia roomalaisia rahoja.[116] Nyttemmin kuitenkin Xi’anista, joka sijaitsee Kiinan Han-dynastian aikaisen pääkaupungin Chang’anin paikalla, on löydetty 16 roomalaista rahaa, joista vanhimmat ovat keisari Tiberiuksen (14–37) ja uusimmat Aurelianuksen (270–275) ajalta.[109] Myös Vietnamin Óc Eosta on löydetty roomalaisia rahoja 100-luvulta.[13][100] Myös Tonkinista on löydetty Maximianuksen (286–305) aikainen roomalainen raha.[101] Roomalaisia rahjoa 200- ja 300-luvilta on löydetty myös Japanista, Katsurenin linnasta Okinawalta, joka kuitenkin rakennettiin vasta 1100–1400-luvuilla.[117]

Varhaisimmat Kiinasta löydetty itäroomalaiset solidukset ovat keisari Theodosius II:n ajalta (408–450). Niitä on löydetty 48 kappaletta.[116] Turfanissa hopearahoja käytettiin vielä kauan sen jälkeen, kun Kiina vuonna 640 oli valloittanut Karakhojan, minkä jälkeen kiinalaiset pronssirahat vain vähitellen syrjäyttivät ne.[116] Hansen on huomauttanut, että itäroomalaiset rahat on lähes aina löydetty yhdessä sassanidien aikaisten persialaisten rahojen kanssa, ja hän on päätellyt, että itäroomalaisia rahoja käytettiin lähinnä seremoniallisina esineinä kuten talismaaneina, mikä samalla vahvistaa, että Suur-Iranilla oli Silkkitiellä käydyssä kaupassa paljon keskeisempi asia kuin Itä-Roomalla.[116] Walter Scheidelin mukaan kiinalaiset pitivät bysanttilaisia rahoja eräänlaisina eksoottisina koruina, mutta rahana he käyttivät Tang- ja Song-dynastioiden aikana pronssirahaa, Song- ja Ming-dynastioiden aikana enimmäkseen jo setelejä, vaikka myös hopearahoja oli runsaasti käytössä.[118] Ballin mukaan Kiinasta löydettyjen roomalaisten ja bysanttilaisten rahojen niukkuus verrattuna siihen suureen määrään, mikä niitä on löydetty Intiasta, osoittaa, että suurin osa roomalaisten hankkimasta kiinalaisesta silkistä tuotiin meriteitse Intiasta, ei maitse Silkkitietä pitkin Iranin kautta.[109]

Kiinalaisia Sui- ja Tang-dynastioiden aikaisia rahoja (500–900-luvuilta) on löydetty Intiasta, joskin huomattavasti enemmän on löydetty Song-dynastian aikaisia (1000–1200-luvuilta), varsinkin samanaikaisen Chola-dynastian hallitsemilta alueilta.[119]

Vielä sen jälkeen, kun Bysantissa 500-luvulla alettiin tuottaa silkkiä, kiinalaista silkkiä pidettiin laadultaan parempana, mikä ilmenee kenties siitäkin, että Justinianus II:n aikana lyötyjä bysanttilaisia soliduksia on löydetty eräästä Sui-dynastian haudasta Shanxista vuonna 1953 ja monesta muustakin paikasta Kiinassa.[25] Kiinalaisissa historiateoksissa kuvaillaan roomalaisia ja bysanttilaisia rahoja. Weilüe, Hou Hanshu, Jinshu ja myöhempi Wenxian Tongkao toteavat, että kymmenen roomalaista hopearahaa vastasi arvoltaan yhtä roomalaista kultarahaa.[9][36][57] Todellisuudessa roomalaisen kultaisen aureuksen ja hopeisen denaarin arvosuhde vaihteli jonkin verran, mutta yleensä aureus vastasi noin 25 denaaria.[120] Song Shi kertoo, miten bysanttilaiset löivät hallitsijan nimellä varustettuja kulta- ja hopearahoja, joissa ei ollut reikää keskellä, ja että bysanttilaiset kielsivät väärien rahojen valmistuksen.[9]

Mahdolliset sotilaalliset kontaktit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parthian kuningas Orodes II vei Carrhaen taistelussa sotavangeiksi jountuneet roomalaiset Margianaan. Ei tiedetä, miten heille siellä kävi.

Historioitsija Homer H. Dubs esitti vuonna 1941, että roomalaiset sotavangit, jotka vietiin Parthian itäisille rajaseuduille, olisivat siellä myöhemmin ottaneet yhteen Han-dynastian sotajoukkojen kanssa.[121]

Kun roomalaiset olivat hävinneet Carrhaen taistelun vuonna 54 eaa., parthialaiset kuljettivat noin 10 000 roomalaista sotavankia Margianaan valtakuntansa itärajalle. Jonkin verran myöhemmin Xiongnu-paimentolaisheimon johtaja Zhizhi perusti valtion vielä idemmäksi Talasjoen laaksoon lähelle nykyistä Tarazia. Dubs on verrannut näitä tietoja kiinalaisen Ban Gun mainitaan ”noin sadasta miehestä”, jotka Zhizhin johdolla taistelivat ”kalamaisessa muodostelmassa” puolustaakseen Zhizhin linnoitusta Han-dynastian sotajoukkoja vastaan Zhizhin taistelussa vuonna 36 eaa. Hänen mukaansa kyseessä olisi ollut roomalainen ”kilpikonna-muodostelma” ja että nämä miehet, jotka ottivat kiinalaiset vangeiksi, perustivat Yongchangin piirikuntaan Liqianin kylän, jonka nimikin johtuisi latinan sanasta ”legio” (legioona).[122][123]

Useimmat historioitsijat eivät kuitenkaan ole hyväksyneet Dubsin yhteenvetoa roomalaisista ja kiinalaisista lähteistä, sillä se on kovin spekulatiivinen ja tekee liikaa johtopäätöksiä ilman riittäviä todisteita.[124] Vuonna 2005 suoritettu genealoginen DNA-testi on tosin osoittanut, että joillakuilla Liqianin nykyisillä asukkailla on indoeurooppalaisia sukujuuria, mutta sen ovat voineet saada aikaan myös avioliitot indoeurooppalaisten kansojen kuten yuezhien ja wusunien kanssa, joiden tiedetään asuneen Gansussa vanhoina aikoina.[125][126][127] Kylän asukkaille vuonna 2007 tehty kattavampi DNA-analyysi osoitti heidän läheisen sukulaisuutensa han-kiinalaisten kanssa ja suuria eroavaisuuksia länsi­euraasia­laiseen geenipooliin nähden.[128] Tutkijat ovatkin päätyneet siihen, että Liqianin asukkaat todennäköisesti ovat han-kiinalaista alkuperää.[128] Alueella ei roomalaisista ole myöskään selviä arkeologisia todisteita.[125][129]

Frederick J. Teggartin mukaan ei ole sattumaa, että Rooma ja Kiina joutuivat useita kertoja samanaikaisesti hyökkäyksen kohteiksi Keski-Aasian paimentolaiskansojen taholta. Hänen mukaansa Silkkitie oli koko Euraasian elinhermo, ja joka kerta kun se paikallisten levottumuuksien vuoksi katkesi, seurauksena oli levottomuuksia kaikkialla tien varrella ja myös sen kummassakin pääte­pisteessä.[130]

Kiinalaisten luurankoja Lontoossa?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuoreet arkeologiset löydöt Lontoon Southwarkista, roomalaisen Londiniumin kaupungin paikalta, viittaavat siihen, että kaksi tai ehkä kolmekin luurankoa 22 luurangon joukosta, jotka ovat vuosien 100 ja 400 väliseltä ajalta, ovat aasialaista ja mahdollisesti kiinalaista alkuperää. Niitä on tutkittu oikeuslääketieteen kehittämin menetelmin ja analysoimalla luurankojen kasvonpiirteitä. Löydöt on esitelty Museum of Londonin osteologian kuraattori Rebecca Redfernille.[131][132] Kalloihin ja hammasnäytteisiin perustuvia todisteita ei kuitenkaan voida pitää varmoina, sillä niitä ei ole verrattu alueiden muinaisten vaan nykyisten asukkaiden kasvonpiirteisiin. DNA-tutkimusta ei myöskään ole vielä tehty.[133]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Sino-Roman relations
  • Warwick Ball: Rome in the East: Transformation of an Empire, 2nd edition. Routledge, 2016. ISBN 978-0-415-72078-6.
  • Rafe de Crespigny: A Biographical Dictionary of Later Han to Three Kingdoms (23–220 AD). Leiden: Koniklijke Brill, 2007. ISBN 978-90-04-15605-0.
  • John E. Hill: Through the Jade Gate to Rome: A Study of the Silk Routes during the Later Han Dynasty, First to Second Centuries CE. BookSurge, 2009. ISBN 9781-4392-2134-1.
  • Raoul McLaughlin: Rome and the Distant East: Trade Routes to the Ancient Lands of Arabia, India, and China. Continuum, 2010. ISBN ISBN 978-1-84725-235-7.
  • Leonardo Olschki: Marco Polo's Asia: An Introduction to His "Description of the World" Called "Il Milione.". University of California Press, Cambridge University Press, 1960.
  • Aurel Stein: Ancient Khotan: Detailed report of archaeological explorations in Chinese Turkestan, s. 44–45. Oxford: Clarendon Press, 1907.
  • Henry Yule, Henri Cordier (toim.): Cathay and the Way Thither: Being a Collection of Medieval Notices of China, Vol I: Preliminary Essay on the Intercourse Between China and the Western Nations Previous to the Discovery of the Cape Route. Haklyut Society, 1915. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Hill 2009, s. 5.
  2. ↑ Edwin G. Pulleyblank: The Roman Empire as Known to Han China. Journal of the American Oriental Society, 1999, 119. vsk, nro 1, s. 77–79.
  3. ↑ a b The first contact between Rome and China Silkroad Foundation. Viitattu 29.9.2016.
  4. ↑ a b c Edwin G. Pulleyblank: The Roman Empire as Known to Han China. Journal of the American Oriental Society, 1999, 119. vsk, nro 1.
  5. ↑ a b Yule & Cordier 1915, s. 53–54.
  6. ↑ a b c John Thorley: The Silk Trade between China and the Roman Empire at Its Height, 'Circa' A. D. 90–130. Greece & Rome, 1971, 18. vsk, nro 1, s. 71–80.
  7. ↑ William H. Schoff: The Eastern Iron Trade of the Roman Empire, s. 237. New Haven, 1915.
  8. ↑ Edwin G. Pulleyblank: The Roman Empire as Known to Han China. Journal of the American Oriental Society, 1999, 119. vsk, nro 1.
  9. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag Friedrich Hirth, Jerome S. Arkenberg (toim.): East Asian History Sourcebook: Chinese Accounts on Rome, Byzantium and the Middle East, c. 91 B.C.E. – 1643 C.E.. Fordham University, 1885. Teoksen verkkoversio.
  10. ↑ a b c Endymion Wilkinson: Chinese History: a Manual, Revised and Enlarged, s. 730. Harvard University Press, 2000. ISBN 0-674-00247-4.
  11. ↑ a b c d Max Ostrovsky: Y = Arctg X: The Hyperbola of the World Order, s. 44. University Press of America, 2007. ISBN 0-7618-3499-0.
  12. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 1, 2, 11.
  13. ↑ a b c d e f g h Gary K. Young: Rome's Eastern Trade: International Commerce and Imperial Policy, 31 BC – AD 305, s. 29–30. Lontoo ja New York: Routledge, 2001. ISBN 0-415-24219-3.
  14. ↑ a b c McLaughlin 2010, s. 58–59.
  15. ↑ Thomas Suárez: Early Mapping of Southeast Asia, s. 92. Singapore: Periplus Editions, 1999. ISBN 962-593-470-7.
  16. ↑ a b Grant Parker: The Making of Roman India, s. 118. Cambridge University Press, 2008. ISBN 978-0-521-85834-2.
  17. ↑ William H. Schoff, Jenott Lance (toim.): ”The Periplus of the Erythrean Sea: Travel and Trade in the Indian Ocean by a Merchant of the First Century (Introduction section)”, The Voyage around the Erythrean Sea. University of Washington, 1912. Teoksen verkkoversio.
  18. ↑ a b c d William H. Schoff, Jenott Lance (toim.): ”The Periplus of the Erythrean Sea: Travel and Trade in the Indian Ocean by a Merchant of the First Century (paragraph #64)”, The Voyage around the Erythrean Sea. University of Washington, 1912. Teoksen verkkoversio.
  19. ↑ a b Yule & Cordier 1915, alaviite #2 sivulla 43.
  20. ↑ a b c Robert Nichols, Martin Woods (toim.); Granville Allen Mawer: ”The Riddle of Cattigara”, Mapping Our World: Terra Incognita to Australia, s. 38–39. Canberra: National Library of Australia, 2013. ISBN 978-0-642-27809-8.
  21. ↑ a b c Raoul McLauhglin: The Roman Empire and the Indian Ocean: the Ancient World Economy and the Kingdoms of Africa, Arabia, and Inia, s. 204–205. Marnsley: Pen & Sword Military, 2014. ISBN 978-1-78346-381-7.
  22. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 25.
  23. ↑ a b Yule & Cordier 1915, s. 28.
  24. ↑ Werner Sundermann, Almut Hintze, Francois de Blois (toim.); Samuel N.C. Lieu: ”Epigraphica Nestoriana Serica”, Exegisti monumenta Festschrift in Honour of Nicholas Sims-Williams, s. 227. Harrassowitz Verlag, Weisbaden. ISBN 978-3-447-05937-4.
  25. ↑ a b c d e f Edward N. Luttwak: The Grand Strategy of the Byzantine Empire, s. 168-169. The Belknap Press of Harvard University Press, 2009. ISBN 978-0-674-03519-5.
  26. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 29–31, alaviite #e sivulla 31.
  27. ↑ a b Yule & Cordier 1915, s. 30 ja alaviite #2 sivulla 30.
  28. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 29; alaviite #4 sivulla 29.
  29. ↑ Stephen G. Haw: Marco Polo's China: a Venetian in the Realm of Kublai Khan. Routledge, 2006. ISBN 0-415-34850-1.
  30. ↑ Karl A. Wittfogel, Feng Chia-Sengh: History of Chinese Society: Liao (907–1125). Transactions of American Philosophical Society, 1946, 1946. vsk, nro 1.
  31. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 1.
  32. ↑ a b Pentti Huovinen ym.: ”Kiina”, Otavan suuri ensyklopedia, 4. osa (Juusten–Kreikka), s. 2968. Otava, 1978. ISBN 951-1-04658-6.
  33. ↑ a b Patrick Bruun: ”Valtakunta laajenee varhaisen Hanin aikana”, Suuri maailmanhistoria, osa 3: Aasia kohtaa Euroopan, s. 13. Suomentanut Tarmo Haarala. Koko kansan kirjakerho, 1983. ISBN 951-864-021-1.
  34. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 41 ja sen alaviite #4.
  35. ↑ a b Fan Ye: ”Section 11: The Kingdom of Da Qin 大秦 (the Roman empire)”, Hou Hanshu (Myöhemmän Han-dynastian kirja). englanniksi kääntänyt John E. Hill. Depts.washington.edu, 2003. Teoksen verkkoversio.
  36. ↑ a b c d e f g h i Yu Huan: The Peoples of the West from the Weilue: A Third Century Chinese Account Composed between 239 and 265 CE. Englanniksi kääntänyt John E. Hill. Depts.washington.edu, 2004 (alun perin 429). Teoksen verkkoversio.
  37. ↑ Joseph Needham: ”Civil Engineering and Nautics”, Science and Civilization in China: Volume 4, Physics and Physical Technology, s. 662. Cambridge University Press, 1971.
  38. ↑ a b The Peoples of the West from the Weilue 魏略 by Yu Huan 魚豢: A Third Century Chinese Account Composed between 239 and 265, Quoted in zhuan 30 of the Sanguozhi, Published in 429 CE: Section 11 – Da Qin (Roman territory/Rome) (Englanniksi kääntänyt John E. Hill) Depts.washington.edu. Viitattu 28.9.2016.
  39. ↑ Section 11: Da Qin (Roman territory/Rome) depts.washington.edu. Marraskuu 2004. Viitattu 28.9.2016.
  40. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 46–48.
  41. ↑ Ball 2016, s. 152–153 ja loppuhuomautus #114.
  42. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 48–49.
  43. ↑ Lucas Christopoulos: Hellenes and Romans in Ancient China (240 BC – 1398 AD). (ISSN 2157-9687) Sino-Platonic Papers, Elokuu 2012, nro 230, s. 15–16. Chinese Academy of Social Sciences; University of Pennsylvania Department of East Asian Languages and Civilizations.
  44. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 18, alaviite.
  45. ↑ a b Yule & Cordier 1915, s. 18, alaviite #2 sivulla 42.
  46. ↑ Jackson J. Spielvogel: Western Civilization: a Brief History, s. 183. Wadsworth, Cencage Learning, 2011. ISBN 0-495-57147-4.
  47. ↑ David Abulafia (toim.), David Jacobi: ”The Latin empire of Constantinople and the Frankish states in Greece”, The New Cambridge Medieval History, Volume V: c. 1198–c. 1300., s. 525–542. Cambridge University Press, 1999. ISBN ISBN 0-521-36289-X.
  48. ↑ Cyril Mango (toim.), Stephen W. Reinert: ”Fragmentation (1204–1453)”, The Oxford History of Byzantium, s. 257–261. Oxford University Press. ISBN 0-19-814098-3.
  49. ↑ Ann Heirman, Stephan Peter Bumbacker (toim.), Xavier Tremblay: ”The Spread of Buddhism in Serindia: Buddhism Among Iranians, Tocharians and Turks before the 13th Century”, The Spread of Buddhism, s. 77. Leiden & Boston: Koniklijke Brill, 2007. ISBN 978-90-04-15830-6.
  50. ↑ a b Crespigny 2007, s. 590–591.
  51. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 40.
  52. ↑ a b Crespigny 2007, s. 239–240.
  53. ↑ Hill 2009, s. 5, 481–483.
  54. ↑ Hill 2009, s. 23, 25.
  55. ↑ Han-dynastian aikainen pituusyksikkö li oli 415,8 metriä.
  56. ↑ Daqin = "Suuri Kiina"
  57. ↑ a b Yule & Cordier 1915, s. 43–44.
  58. ↑ Yukteshwar Kumar: A History of Sino-Indian Relations, 1st Century A.D. to 7th Century A.D.: Movement of Peoples and Ideas between India and China from Kasyapa Matanga to Yi Jing, s. 61–62. New Delhi: APH Publishing, 2005. ISBN 81-7648-798-8.
  59. ↑ a b Fan Ye: ”Section 12: The Products of Da Qin 大秦 (the Roman empire)”, Hou Hanshu (Myöhemmän Han-dynastian kirja). englanniksi kääntänyt John E. Hill. Depts.washington.edu, 2003. Teoksen verkkoversio.
  60. ↑ John E. Hill: Through the Jade Gate: China to Rome, 2. painos, s. 55. BookSurge, 2012.
  61. ↑ Hill 2009, s. xiii, 396.
  62. ↑ Aurel M. Stein: On Ancient Central Asian Tracks: Brief Narrative of Three Expeditions in Innermost Asia and Northwestern China, s. 47, 292–295. Book Faith India, 1932.
  63. ↑ a b Fan Ye: ”Chap. 86: Traditions of the Southern Savages; The South-Western Tribes (Nanman, Xinanyi zhuan”, Hou Hanshu (Myöhemmän Han-dynastian kirja). Peking: Zhonghua, 1926.
  64. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 52–53.
  65. ↑ a b Lucas Christopoulos: Hellenes and Romans in Ancient China (240 BC – 1398 AD). (ISSN 2157-9687) Sino-Platonic Papers, Elokuu 2012, nro 230, s. 40–41. Chinese Academy of Social Sciences; University of Pennsylvania Department of East Asian Languages and Civilizations.
  66. ↑ Franz Cumont: The Excavations of Dura-Europos: Preliminary Reports of the Seventh and Eighth Seasons of Work, Crai, s. 264–68. New Haven: Crai, 1933.
  67. ↑ a b c d e f Ball 2016, s. 152.
  68. ↑ a b Crespigny 2007, s. 600.
  69. ↑ Denis Twichett, Michael Loewe (toim.), Yü Ying-shih: ”Han Foreign Relations”, The Cambridge History of China: Volume I: the Ch'in and Han Empires, 221 B.C. – A.D. 220, s. 377–462. Cambridge University Press, 1986. ISBN 978-0-521-24327-8.
  70. ↑ a b c Hill 2009, s. 27 sekä alaviitteet 12.18 ja 12.20.
  71. ↑ Hill 2009, s. 152.
  72. ↑ Walter Scheidel (toim.), Peter F. Bang: ”Commanding and Consuming the World: Empire, Tribute, and Trade in Roman and Chinese History”, Rome and China: Comparative Perspectives on Ancient World Empires, s. 100–120. Oxford University Press, 2009. ISBN 978-0-19-975835-7.
  73. ↑ Crespigny 2007, s. 597–600.
  74. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 51–52.
  75. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 52.
  76. ↑ Bertrand Russell: ”China before the nineteenth century”, The problem of China. George Allen & Unwin Ltd, 1922. Teoksen verkkoversio.
  77. ↑ Friedrich Hirth: China and the Roman Orient, s. 47–48. Ares Publishers, 1885.
  78. ↑ a b Yule & Cordier 1915, s. 53 ja siellä olevat alaviitteet #4–5.
  79. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 54–55.
  80. ↑ Edward H. Schafer: The Golden Peaches of Samarkand: A study of T'ang Exotics, s. 10, 25–26. University of California Press, 1985 [1963]. ISBN 0-520-05462-8.
  81. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 55–56.
  82. ↑ Sezgin (1996), p. 25.
  83. ↑ Richard A. Bauman: Crime and Punishment in Ancient Rome. Routledge, 2005. ISBN 0-203-42858-7.
  84. ↑ Yule & Cordier 1915, s. 56–57.
  85. ↑ a b Emil Bretschneider: Medieval Researches from Eastern Asiatic Sources: Fragments Towards the Knowledge of the Geography and History of Central and Western Asia from the 13th to the 17th Century, Vol. 1, s. 144. Routledge, 1888.
  86. ↑ a b c d e Annette L. Juliano, Judith A. Lerner (toim.); Jiayao An: ”When Glass Was Treasured in China”, Silk Road Studies VII: Nomads, Traders and Holy Men Along China's Silk Road, s. 82–84. Turnhout: Brepols Publishers, 2002. ISBN 2-503-52178-9.
  87. ↑ R. G. Grant: Battle: A Visual Journey Through 5,000 Years of Combat, s. 99. DK Pub, 2005. ISBN 978-0-7566-1360-0. Teoksen verkkoversio.
  88. ↑ Edward N. Luttwak: The Grand Strategy of the Byzantine Empire, s. 170. The Belknap Press of Harvard University Press, 2009. ISBN 978-0-674-03519-5.
  89. ↑ McLaughlin 2010, s. 25.
  90. ↑ McLaughlin 2010, s. 34–57.
  91. ↑ Crespigny 2007, s. 514, 600.
  92. ↑ McLaughlin 2010, s. 59–60.
  93. ↑ Japanese Tomb Found To House Rare Artifacts From Roman Empire. The Huffington Post, 27.6.2012. Artikkelin verkkoversio.
  94. ↑ Hill 2009, s. 466–476 (Appendix B – Sea Silk).
  95. ↑ Annette L. Juliano, Judith A. Lerner (toim.); P. O. Harper: ”Iranian Luxury Vessels in China From the Late First Millennium B.C.E. to the Second Half of the First Millennium C.E.”, Silk Road Studies VII: Nomads, Traders, and Holy Men Along China's Silk Road, s. 99–100, 106–107. Turnhout: Brepols Publishers, 2002. ISBN 2-503-52178-9.
  96. ↑ a b Milton Osborne: The Mekong: Turbulent Past, Uncertain Future (uusittu painos), s. 24–25. Crows Nest: Allen & Unwin, 2006. ISBN 1-74114-893-6.
  97. ↑ Hill 2009, s. 291.
  98. ↑ Ferdinand von Richthofen: China, Vol I, s. 504–510. Berliini: , 1877.
  99. ↑ Antinio FOrte, Federico Masini (toim.); Erik Zürcher: ”Tidings from the South, Chinese Court Buddhism and Overseas Relations in the Fifth Century AD”, A Life Journey to the East. Sinological Studies in Memory of Giuliano Bertuccioli (1923–2001), Vol. 2, s. 21–43. Italian School of East Asian Studies, 2002.
  100. ↑ a b c d Dougald J. W. O'Reilly: Early Civilizations of Southeast Asia, s. 97. Lanham, New York, Toronto, Plymouth: AltaMira Press, Division on Rowman and Littlefield Publishers, 2007. ISBN 0-7591-0279-1.
  101. ↑ a b Ball 2016, s. 153 ja loppuhuomautus #114.
  102. ↑ a b Ball 2016, s. 153–154.
  103. ↑ William H. Schoff: The Eastern Iron Trade of the Roman Empire, s. 229. New Haven, 1915.
  104. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 6. Rooma, s. 17. WSOY, 1980. ISBN 951-0-09734-9.
  105. ↑ John Thorley: The Roman Empire and the Kushans. Greece & Rome, 1971, 26. vsk, nro 2.
  106. ↑ a b c Susan Whitfield: Life Along the Silk Road. University of California Press, 1999. ISBN 0-520-23214-3.
  107. ↑ Patrick Bruun: ”Kaupan tasapaino”, Suuri maailmanhistoria, osa 3: Aasia kohtaa Euroopan, s. 54. Suomentanut Tarmo Haarala. Koko kansan kirjakerho, 1983. ISBN 951-864-021-1.
  108. ↑ André Bueo: Roman views of the Chinese in Antiquity. Sino-Platonic Papers, Toukokuu 2016, 261. vsk. Artikkelin verkkoversio.
  109. ↑ a b c Ball 2016, s. 154.
  110. ↑ Ball 2016, s. 155.
  111. ↑ a b Michael C. Howard: Transnationalism in Ancient and Medieval Societies: the Role of Cross Border Trade and Travel, s. 133. McFarland & Company, 2012.
  112. ↑ Michael Adas (toim.); Xinru Liu: ”The Silk Road: Overland Trade and Cultural Interactions in Eurasia”, Agricultural and Pastoral Societies in Ancient and Classical History, s. 168. Temple University Press, American Historical Association, 2001.
  113. ↑ Guitty Azarpay (toim.), Mark J. Dresden: ”Introductory Note”, Sogdian Painting: the Pictorial Epic in Oriental Art, s. 9. University of California Press, 1981. ISBN ISBN 0-520-03765-0.
  114. ↑ Maria Brosius: The Persians: An Introduction, s. 122–123. Routledge, 2006. ISBN 0-415-32089-5.
  115. ↑ Annette L. Juliano, Judith A. Lerner (toim.); Jiayao An: ”When Glass Was Treasured in China”, Silk Road Studies VII: Nomads, Traders and Holy Men Along China's Silk Road, s. 79–94. Turnhout: Brepols Publishers, 2002. ISBN 2-503-52178-9.
  116. ↑ a b c d Valerie Hansen: The Silk Road: A New History, s. 97–98. Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-993921-3..
  117. ↑ Ancient Roman coins unearthed from castle ruins in Okinawa. The Japan Times, 26.9.2016. Artikkelin verkkoversio. .
  118. ↑ Walter Scheidel (toim.), Peter F. Bang: ”Commanding and Consuming the World: Empire, Tribute, and Trade in Roman and Chinese History”, Rome and China: Comparative Perspectives on Ancient World Empires, s. 186. Oxford University Press, 2009. ISBN 978-0-19-975835-7.
  119. ↑ Banwei Wang, Tansen Sen (toim.); Prabodh Candra Bagchi: India and China: Interactions Through Buddhism and Diplomacy: a Collection of Essays by Professor Prabodh Chandra Bagchi, s. 137-144. Lontoo, New York, Delhi: Anthem Press, 2011. ISBN 93-80601-17-4.
  120. ↑ Roman Money globalsecurity.org. Viitattu 5.10.2016.
  121. ↑ Homer H. Dubs: An Ancient Military Contact between Romans and Chinese. The American Journal of Philology, 1941, 63. vsk, nro 3, s. 322–330.
  122. ↑ Erling Hoh: Romans in China?. Archaeology, Touko/kesäkuu 1999, 52. vsk, nro 3. Archaeological Institute of America. Artikkelin verkkoversio.
  123. ↑ China Daily: Romans in China stir up controversy news.xinhuanet.com. 24.8.2005. Viitattu 10.9.2016.
  124. ↑ Ethan Gruber (2007). The Origins of Roman Li-chien. Academia.edu, pp. 18–21.
  125. ↑ a b Hunt for Roman Legion Reaches China. China Daily, 20.11.2010. Artikkelin verkkoversio.
  126. ↑ Chinese Villagers 'Descended from Roman Soldiers'. The Telegraph, 23.11.2010. Artikkelin verkkoversio.
  127. ↑ DNA Tests Show Chinese Villagers with Green Eyes Could Be Descendants of Lost Roman Legion. Mail Online, 29.11.2010. Artikkelin verkkoversio.
  128. ↑ a b Zhou R., An L., Wang X., Shao W., Lin G., Yu W., Yi L., Xu S., Xu J., Xie X: Testing the hypothesis of an ancient Roman soldier origin of the Liqian people in northwest China: a Y-chromosome perspective. Journal of Human Genetics, 2007, 52. vsk, nro 7, s. 584–591.
  129. ↑ Supervisor Profile: Dr Christopher Anthony Matthew – RexR Australian Catholic University. Viitattu 5.10.2016.
  130. ↑ Patrick Bruun: ”Uhka Kiinalle, uhka Roomalle”, Suuri maailmanhistoria, osa 3: Aasia kohtaa Euroopan, s. 46. Suomentanut Tarmo Haarala. Koko kansan kirjakerho, 1983. ISBN 951-864-021-1.
  131. ↑ Skeleton find could rewrite Roman history BBC. Viitattu 4.10.2016.
  132. ↑ Rebecca C. Redfern ym.: Going south of the river: A multidisciplinary analysis of ancestry, mobility and diet in a population from Roman Southwark, London. Journal of Archaeological Science, lokakuu 2016, 74. vsk, s. 11–22. Artikkelin verkkoversio.
  133. ↑ Chinese Skeletons In Roman Britain? Not So Fast Kristina Killgrove, Forbes. Viitattu 4.10.2016.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • D. D. Leslie, K. H. J. Gardiner: The Roman Empire in Chinese Sources. Studi Orientali, 1996, 15. vsk. Rooma:
  • Wilfred H. Schoff: Navigation to the Far East under the Roman Empire. Journal of the American Oriental Society, 1917, 37. vsk, s. 240–249.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Rooman_ja_Kiinan_väliset_yhteydet&oldid=22251414”