Virvatuli (valoilmiö)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo luonnonilmiöstä. Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Virvatulia kerrotaan nähdyn myös veden pinnalla. Virvatuli voisi ehkä näyttää tältä.

Virvatulet tai aarnivalkeat ovat tulia tai valonlähteitä, joita havaitaan yleensä pimeässä asumattomilla alueilla lähellä maan- tai vedenpintaa tai aivan pinnassa. Virvatuli on muodoltaan joko liekin kaltainen, valopallo tai hahmoton. Virvatulia on eri värisiä. Joidenkin virvatulten kerrotaan hyppelehtivän, vaappuvan tai huojuvan, tai jopa liikkuvan paikasta toiseen. Kerrotaan usein, että virvatulet katoavat tai etääntyvät kauemmas, kun niitä lähestyy.

Virvatulia esiintyy yleensä samoilla paikoilla tai alueilla toistuvasti, ja joillakin paikoilla niistä on pitkä kansanperine. Virvatulet ovat yleensä hiljaisia, ja niitä nähdään hiljaisilla seuduilla. Virvatulen on jopa kerrottu kadonneen, kun on pidetty kovaa ääntä. Toisaalta joihinkin aarnihautoja koskeviin kansanperinteisiin liittyvät paikalta kuuluvat oudot äänet.

Sana virva tarkoittaa jotakuinkin väreilyä, häilymistä ja lepattamista. Virvatulet vaikuttavat monista luonnottomilta tai yliluonnollisilta. Tästä syystä virvatuliin liittyy paljon kansantarinoita ja myyttejä. Tutkijat ovat tarjonneet virvatulille erilaisia selityksiä.

Virvatulet kansanperinteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arnold Böcklin, Virvatuli, 1882.

Virvatulia tunnetaan lähes kaikkien kulttuurien perinteistä, ja usein niihin liittyvät kansanperinteet ovat hyvin vanhat. Suomessa ja muuallakin Euroopassa on ollut käsityksiä, joiden mukaan virvatulet ovat henkiolentoja tai henkiolentojen valoja, joilla ne houkuttelevat ihmisiä eksymään tai vahingoittumaan. Vaappuvia virvatulia on voitu pitää lyhtyinä, joita joku olento kantaa pimeässä.

Suomessa uskottiin, että aarnivalkean alla saattoi olla aarre, jonka arvometalleja aarteen haltija kiillotti tai puhdisti liekillä. Aarnihauta oli aarrekätkö, jota vartioi aarniksi kutsuttu haltia. Virvatulien uskottiin palavan aarnihaudoilla varsinkin juhannusyönä. Silloin ne ilmoittivat aarteen sijaintipaikan.

Virvatulet on usein liitetty myös kummitteluun. Vanhan perinteen mukaisesti varsinkin hautausmailla tai surma- tai onnettomuuspaikoilla nähtyjä virvatulia pidetään ihmisten sieluina. Eräiden liekkiä muistuttavien virvatulten nimitys on ollut liekkiö. Liekkiö on ajateltu esimerkiksi aavelinnuksi tai lapsen sieluksi. Joskus uskottiin, että kun hautausmaalta nousee tulta, siellä on kakkiainen.

Joistakin virvatulien perinteisistä havaintopaikoista Euroopassa ja Yhdysvalloissa kerrotaan samankaltaista kulkutarinana levinnyttä kertomusta. Sen mukaan paikalla on käynyt onnettomuus, esimerkiksi junaturma. Nähty vaappuva valo on päätään etsivän onnettomuuden uhrin lyhty.

Metalliesiintymiä on entisaikaan etsitty paikoilta, joissa on näkynyt valoilmiöitä. Outokummun mineraaliesiintymän päällä kerrotaan palaneen aarnivalkeita.[1]

Tieteelliset selitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virvatulille tarjotut luonnontieteelliset selitykset vaihtelevat tapauskohtaisesti. Perinteiden tuntemat virvatulet kattavat siis oletetusti useita erityyppisiä ilmiöitä. Soilla havaittu sininen tai vihertävä liekki johtuu teorian mukaan suosta nousevista suokaasuista, joita syntyy eloperäisen aineksen lahoamisesta, käymisestä tai mätänemisestä. Oletetaan, että suon pintaan nouseva kaasu syttyy jostain syystä palamaan. Syttyminen voisi johtua vähäisistä määristä kaasua, joka syttyy itsestään palamaan tullessaan kosketuksiin hapen kanssa. Monet yksityiskohdat tässä selitysmallissa ovat kuitenkin ongelmallisia. Metaani, yleinen suokaasu, esimerkiksi palaa räjähdysmäisesti ja nopeasti. Vaikka jotkut virvatulet ovat lyhytaikaisia, toisten on kerrottu voivan palaa vakaasti pitkiäkin aikoja. Tasainen palaminen edellyttäisi myös tasaista kaasun ”erittymistä” suon pintaan. Metaani myös palaa keltaisella liekillä, kun virvatulet kerrotaan yleensä sinertäviksi.[2] Metaani myös palaa kuumalla liekillä, mutta virvatulten ei olla kerrottu polttaneen tai sytyttäneen mitään.

Bioluminesenssi eli eliöiden biologisesti tuottama valo selittää joitakin tapauksia. Heikkovaloiset ja paikallaan pysyvät valonlähteet pimeässä luonnossa voivat olla bioluminoivaa levää tai sientä (katso: peikonkulta). Ehkä myös kiiltomatoja on toisinaan pidetty virvatulina.[3]

Joitakin virvatulia on toisinaan verrattu käytökseltään ja ulkonäöltään pallosalamoihin. Onkin ehdotettu, että valopallomaiset tai liikkuvat virvatulet saattaisivat johtua luonnossa esiintyvistä sähköisistä ilmiöistä.

Liikkuvien virvatulten selitykseksi on jopa ehdotettu bioluminoivaa levää, hometta tai bakteereita turkissaan kantavia eläimiä. Lintujen on kerrottu joskus, erittäin harvoin, hohtavan. Venäjällä väitetään ammutun joitakin hohtavia sorsia, joiden valo on jonkin aikaa eläimen kuolemasta hiipunut. On myös ollut havaintoja, että joidenkin pöllöjen rintapuoli hohtaisi pimeässä. Yhdessä tapauksessa pimeässä lentävät valoilmiöt ovatkin paljastuneet tornipöllöiksi.[4]

Aavoilla mailla esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Israelissa nähdyt virvatulet johtuvat teorian mukaan ilmakehän toisesta paikasta heijastamista kaupunkien tai teiden valoista, eräänlaisista kangastuksista.

Ukkosella esimerkiksi korkeisiin rakennuksiin tai puiden latvoihin syntyvää hohdetta kutsutaan ukonvirvaksi. Ukonvirva on sähköinen ilmiö.

Täysin epätieteellisinä pidettyihin virvatulten selityksiin kuuluvat muun muassa maan alta purkautuvat tektonisten tapahtumien irtipäästämät energiat.

Virvatulten vertauskuvallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runoissa ja lauluissa virvatulet ovat yleensä maailman houkutusten vertauskuva, ne ovat samalla tavalla pettäviä ja katoavia. Eino Leinon runossa ”Nocturne” sanoo elämänsä taistelut jo läpikäynyt: ”En ma enää aja virvatulta”. Tällä hän tarkoittaa häilyväisten haaveiden ja onnen lupausten jahtaamisen lopettamista, ja tyytymistä siihen, mitä on käsillä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. [1]
  2. http://www.rod.beavon.clara.net/willo.htm
  3. Metsäpolku: nuotiolla, Suomen Metsäyhdistys
  4. A Review of accounts of luminosity in Barn Owls, Fred Silcock / The Owl Pages, 4.6.2004 (päivitetty 6.7.06)