Kaupunki

Wikipedia
Ohjattu sivulta Kaupungit
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kaupunkia maantieteellisesti. Suomen näkökulmasta aihetta käsittelee artikkeli Suomen kaupungit. Muista merkityksistä katso Kaupunki (täsmennyssivu)
Suur-Tokio on laaja suurkaupunkialue, jossa asuu yli 30 miljoonaa asukasta.

Kaupunki on suurehko väestökeskittymä, jossa asutus on kaupunkia ympäröivää maaseutua tiheämpää, mutta määrittely on häilyvää ja eri maissa erilaista.

Kaupungin erottaa maaseudusta usein hallinnollinen raja. Kaupunkien asukkaiden elinkeinoja ovat lähinnä jalostus ja palvelut, sillä maatalous on enimmäkseen joutunut väistymään asuntojen ja tuotantolaitosten tieltä. Kaupungit ovat talousalueidensa keskuksia, ja niissä sijaitsee hallinnon, terveydenhoidon, kulttuurin ja koulutuksen toimintoja.

Itse sana kaupunki on alun perin tarkoittanut kauppapaikkaa. Usean eri kaupungin kasvaessa ja sulautuessa yhteen syntyy konurbaatio. Miljoonakaupungeista käytetään myös nimitystä metropoli. Suurten metropolien yhteensulautumaa kutsutaan megalopoliksi.

Kaupunkikäsite[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa kaupungilla tarkoitetaan perinteisesti kaupunkinimitystä käyttävää kuntaa.[1] Kaupunki voi tarkoittaa myös tälläisen kunnan kaupunkialuetta.[2]

Suomen ympäristökeskuksen vuosina 2011–2012 kehittämässä uudessa paikkatietopohjaisessa alueluokituksessa, jonka tarkoituksena on kehittää kaupunkien ja maaseudun välistä aluerajausta,[3] kaupungeiksi määritellään ne taajamat, joissa asukasmäärä on suurempi kuin 15 000. Tällaisten taajamien lukumäärä on 38, ja näistä muodostettuja kaupunkiseutuja on 34 kappaletta.[4] Tämän luokituksen mukaan joillakin suurilla kunnilla ei ole omaa keskustaajama: esimerkiksi Espoo ja Vantaa lasketaan tilastollisesti osaksi Helsingin keskustaajamaa.[5] Kaupungiksi ei luokitella myöskään ison kaupunkiseudun selvästi pienempää erillistä lähitaajamaa kuten esimerkiksi Kirkkonummea.[2] Alle 15 000 asukkaan kaupunkimaiset taajamat, joiden ympärille ei muodostu omaa kaupunkiseutua, luokitellaan pikkukaupungeiksi.

Muualla Euroopassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan unionin tilastoviranomainen määrittelee kaupunkialueet omassa Urban Audit -ohjelmassaan, sekä niille metropolialueet. Joissain tapauksissa hallinnollinen kaupunki toimii alueen keskuksena ja joissain tapauksissa Urban Audit on määritellyt tosiasiallisen kaupungin rajat tilastoinnin selkeyttämiseksi. [6] Sen mukaan suomessa on neljä kaupunkia: Helsinki, Tampere, Turku ja Oulu

Ruotsissa kunnat on monissa tapauksissa muodostettu jonkin vanhan kaupungin ympäryskuntia kaupunkiin yhdistämällä. Näin muodostuneen suuremman kunnan keskustataajamaa kutsutaan silti edelleen kaupungiksi, vaikka virallisesti kunta ei käyttäisikään kaupunkinimitystä. Ennen 1950- ja 1970-lukujen kuntauudistuksia Ruotsissa oli 133 kaupunkia.lähde? Tällä hetkellä kaupunkinimitystä Ruotsin kunnista käyttävät vain Borås, Göteborg, Haaparanta, Helsingborg, Lidingö, Malmö, Mölndal, Solna, Tukholma, Trollhättan, Vaxholm ja Västerås. Kaupunkiväestöön lasketaan tilastoinnissa kuitenkin mukaan kaikkien taajamien väestö.lähde?

Saksassa on ollut tapana jakaa kaupungit asukasluvun mukaan maalaiskaupunkeihin (2 000–5 000 asukasta), pikkukaupunkeihin 5 000–20 000 asukasta), keskikokoisiin kaupunkeihin (20 000–100 000 asukasta), suurkaupunkeihin (100 000–1 000 000 asukasta) ja miljoonakaupunkeihin eli maailmankaupunkeihin eli metropoleihin (yli 1 000 000 asukasta).lähde?

Englannin kielessä käytetään yli 100 000:n asukkaan kaupungista nimitystä city ja pienemmästä nimitystä town. Nimellä city kutsuttiin alun perin sellaisia kaupunkeja, joihin oli rakennettu katedraali. Englanninkielinen termi borough tai township on suomennettavissa kauppalaksilähde?.

Näkemyksiä historiallisten kaupunkien kaupungiksi määrittelystä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

W. Sombartin mukaan kaupungin voidaan taloudellisesta näkökulmasta määritellä tarkoittavan paikkaa, jonka asukkaiden elanto on riippuvainen vieraasta maataloustyöstä. Tämän määritelmän mukaan vanhan ajan suurkaupungit kuten Ninive ja Babylon eivät olisi olleet kaupunkeja. Myöskään sellaiset keskiajan ja uuden ajan kaupungit, joiden asukkaista suuri osa teki maataloustyötä, eivät olisi olleet kaupunkeja.[7]

Belgialainen historioitsija Henri Pirenne määritteli kaupungin tarkoittamaan sellaista kaupan ja teollisuuden paikkaa, jolla oli kunnollinen paikallishallinto. Hänen mukaansa kaupungit nousivat ainoastaan kansainvälisen kaupan vaikutuksesta. Koska kaupankäynti Välimerellä jatkui kansainvaellusaikana huolimatta Rooman hajoamisesta, kaupunkielämä jatkui merovingikaudella suurimmassa osassa Galliaa. Arabien Länsi-Välimeren valloitusten vuoksi kansainvälinen kauppa romahti 700-luvun alussa, joten Pirennen mukaan myös kaupungit katosivat. Joitakin kutistuneita linnoitettuja civitaksia säilyi karolingiaikoihin, mutta ne olivat vain kirkollisen hallinnon keskuksia. Pirennen määritelmän mukaista kaupunkielämää niihin syntyi vasta 900-luvulla, kun kauppa elpyi. Tällöin vanhojen civitaksien liepeille, niiden muurien ulkopuolelle ja uusien linnoitusten (castra) juurelle syntyi uutta kaupunkiasutusta (suburbia).[8]

Kaupungistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupungistuminen alkoi maanviljelyn myötä ensimmäisenä Lähi-idässä. Keski-Euroopassa kaupungit olivat keskiajalla erotettu ympäröivästä maaseudusta muureilla, ja kaupankäynnin verottamisen vuoksi kaupunkien rajoilla oli tulliaitaukset. Teollistumisen myötä kaupungit ovat laajentuneet alueellisesti, ja autoistuminen on edelleen laskenut kaupunkien väestötiheyttä 1900-luvulla. Kaupunki oli aiemmin sekä hallinnollisesti että maantieteellisesti selkeästi rajattavissa oleva kokonaisuus, mutta esikaupungistumisen myötä tämä rajaaminen on käynyt hankalammaksi. Kaupunkimaisen asutuksen piirteitä on myös sellaisissa tiheästi asutuissa yhdyskunnissa, jotka eivät kutsu itseään kaupungeiksi.

Kaupunkien koko vaihtelee huomattavasti riippuen siitä, puhutaanko hallinnollisesta kaupungista vai hallinnollisten rajojen yli jatkuvasta kaupunkialueesta. Kaupunkiväestön lisäksi Pohjoismaissa on jo vuosikymmeniä tarkasteltu myös taajamien väestöä. Muualla maailmalla kaupungin määritelmät vaihtelevat huomattavasti, mikä vaikeuttaa tilastojen vertailua. Voidaan kuitenkin arvioida, että vuonna 2007 jo puolet maailman väestöstä asui kaupungeissa tai kaupunkimaisissa taajamissa.[9]

Kaupunkirakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupunkimainen näkymä Turusta.
Pääartikkeli: Kaupunkialue

Aikaisemmin kaupungeissa asuttiin, työskenneltiin ja huviteltiin jopa samoissa rakennuksissa, eivätkä toiminnot olleet eriytyneet toisistaan. Teollistumisen myötä syntyivät teollisuusalueet, ja työväestöä asutettiin omille asuinalueilleen. Nykyisin kaupunkien toiminnot ovat pitkälti eriytyneitä: ihmiset asuvat yhdessä paikassa, työskentelevät usein kaukanakin kotoaan ja hoitavat ostoksensa joko lähikaupoissa, keskustassa tai automarketeissa. Kaupunkien toimintojen sijoittumista kuvaamaan on kehitetty kehämalli, sektorimalli ja moniydinmalli.

Kaupunkikeskusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Keskusta

Kaupungin keskusta on kaupan, hallinnon, julkisten toimintojen, vapaa-ajan, kulttuurin, seurustelun ja huvielämän kohtauspaikka. Suuri väestötiheys mahdollistaa lyhyet kävelymatkat, kattavan joukkoliikenteen ja lukuisat lähipalvelut. Keskusta pyrkii palvelemaan niin kaupungin kuin sen ympäristönkin asukkaita. Hyvä keskusta edistää asiakaskäyntejä ja parantaa liikkeiden kannattavuutta, jos yhdessä liikkeessä kävijät käyvät samalla myös muissa. Tämä puolestaan lisää yrittäjien vuokranmaksukykyä ja kiinteistöjen arvon säilymistä.

Ellei kaupungin keskustaa kehitetä, siitä voi tulla taantuva keskusta. Liikkeet lopettavat toimintansa, asuntojen hinnat laskevat ja rauhattomuus lisääntyy. Kaupallisten palveluiden siirtyminen pois kaupungin keskustasta vaikeuttaa autottomien ja vanhusten mahdollisuuksia hoitaa asioita. Kaupungit ovatkin perustaneet muun muassa kävelykatuja lisäämään keskustan houkuttelevuutta.

Kaupunkien väentiheys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupunkien väestötiheys kertoo maankäytön tehokkuudesta. Suurin väestötiheys on yleensä kaupungin historiallisessa ydinkeskustassa.lähde? Joissakin tapauksissa asuminen ydinkeskustassa on loppunut konttorisoitumisen myötä, jolloin tiheimmät alueet löytyvät liikekeskustan reunoilta. Kaupunkien kerrostalolähiöitä pidetään tiiviinä, mutta väestötiheys niissä jää yleensä alhaisemmaksi kuin vanhoilla puutaloalueilla.lähde? Uudemmilla omakotitaloalueilla väestötiheys on alhaisempi. Kaikkein pienimmäksi väestötiheys jää varasto- ja teollisuusalueilla. Kuntaliitosten johdosta kaupunkikunnan väestötiheys kertoo huonosti kaupungin väestötiheydestä. Liitosalueet ovat pääasiassa haja-asutusaluetta, jota ei nykyisellä väestön kasvunopeudella tulla koskaan rakentamaan täyteen. Kaupungin keskustaajaman väestötiheys on se mittari, jolla kaupungin väestötiheyttä voidaan mitata paremmin.

Länsieurooppalaisten kaupunkien keskustat on rakennettu ennen autoistumisen aikaa, joten ne ovat tiheästi rakennettuja. Kevyellä liikenteellä ja joukkoliikenteellä on näissä kaupungeissa suuri merkitys. Pohjoismaissa kaupungit on rakennettu väljemmin. Suomessa kaupunkien väestötiheys jää Ruotsia ja Norjaa alhaisemmaksi, koska Suomen kaupungistuminen ajoittui samaan aikaan voimakkaan autoistumisen kanssa.

Yhdysvalloissa ennen autoistumista rakennetut kaupungit kuten New York, San Francisco ja Boston muistuttavat tiheydeltään eurooppalaisia kaupunkeja. Autoistumisen ja toisen maailmansodan jälkeen rakennetut kaupungit ovat väljempiä ja perustuvat siihen, että jokaisella asukkaalla on mahdollisuus hoitaa asiansa henkilöauton avulla. Tällaisia kaupunkeja ovat esimerkiksi Los Angeles, Houston ja Atlanta. Esikaupungistumisen myötä yrityksiä ja asukkaita on siirtynyt pois kaupunkien keskustoista moottoriteiden varsille. Kaupunkien keskustat ovat joko slummiutuneet tai sitten ne ovat liikekeskustoja, jotka hiljenevät kokonaan iltaisin. Joukkoliikenteen rooli yhdysvaltalaisissa kaupungeissa on eurooppalaisia kaupunkeja pienempi.

Aasian kaupungit kuuluvat maailman tiheimmin rakennettujen joukkoon, olipa sitten kyse vanhoista kaupungeista tai moderneista pilvenpiirtäjäkaupungeista.

Kaupunkien sosiaalisia ilmiöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvostus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupunkien arvostus syntyy ihmisten omien mielipiteiden perusteella. Kaupungeilla on erilaisia hyviä ja huonoja ominaisuuksia, joita ovat esimerkiksi työpaikkojen tarjonta, opiskelumahdollisuudet, kulttuuritarjonta, sijainti, ympäristö, harrastusmahdollisuudet ja kunnalliset palvelut.[10]

Ongelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurille kaupunkikeskuksille on aina ollut tunnusomaista paitsi hyvinvointi ja vauraus myös sosiaalisten ongelmien yleisyys. Elintasoerot kaupunkien eri alueiden välillä ovat suurempia kuin ympäröivällä maaseudulla. Kaupunkeihin muodostuu helposti alueita, joissa asuu lähes vain hyvintoimeentulevia asukkaita, jolloin joillakin toisilla alueilla huono-osaisuus kasaantuu. Tällaisesta ilmiöstä käytetään nimitystä sosiaalinen segregaatio.

Pahoinvointia voidaan tarkastella esimerkiksi seuraavien asioiden avulla suhteuttamalla niitä väestömääriin: toimeentulotuki, työttömyys, rikokset, alkoholijuomien myynti ja lasten huostaanotot.[11]

Maailman suurimmat kaupunkiseudut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Globaalit suurkaupungit ovat kaupankäynnin, talouden, kulttuurin ja myös muiden elämänalueiden keskuksia. Tällaisia kaupunkeja ovat esimerkiksi New York, Tokio, Berliini, Hongkong, Moskova, Pariisi ja Lontoo.

Maailman kaupunkeja on vaikea laittaa yksiselitteiseen suuruusjärjestykseen, sillä hallintotapa ja kaupunkien rakenne saattavat erota hyvinkin paljon. Myös suurkaupunkien yhteenkasvaminen megalopoleiksi vaikeuttaa rajanvetoa, kun yhtenäinen kaupunkialue on hyvinkin laaja mutta hallintoalueet erillisiä. Megalopoleja on esimerkiksi Yhdysvaltain itärannikolla, Reinin-Ruhrin alueella Saksassa ja Japanissa. Maailman suurin kaupunkialue on Japanin Suur-Tokio.lähde?

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kuntalaki 5 § Finlex. 17.3.1995/365. Viitattu 11.4.2013.
  2. a b Suomen ympäristökeskus: Alueluokkakuvaukset (sivu 2) Aluetypologia – kaupungin ja maaseudun paikkatietopohjainen rajaus.
  3. Suomen ympäristökeskus: Aluetypologia – kaupungin ja maaseudun paikkatietoperusteinen aluerajaus, alueluokituksen kommentointi 30.5.2012. www.ymparisto.fi. Viitattu 16.4.2013.
  4. Suomen ympäristökeskus: Kaupungin–maaseudun aluetypologian muodostamisperiaatteet – tekninen menetelmäkuvaus (sivu 8) Suomen ympäristökeskus. Viitattu 16.4.2013.
  5. Taajamat väkiluvun ja väestöntiheyden mukaan 31.12.2011
  6. http://epp.eurostat.ec.europa.eu/portal/page/portal/region_cities/city_urban
  7. Iso tietosanakirja. Kuudes osa: Kansallishenki–Kouko. Hakusana ”kaupunki”, palsta 411. Otava, 1934.
  8. Verhulst, Adriaan: The Origins of Towns in the Low Countries and the Pirenne Thesis. Past & Present, 1989, nro 122, s. 3–4. (englanniksi)
  9. Helsingin yliopiston väitöstiedote, 24.11.2006: Ekologisen tiedon merkitys kaupunkisuunnittelussa korostuu
  10. Taloustutkimus: Kaupungit - Muuttohalukkuus 2006.
  11. Kuntaliiton tutkimus, Kuntalehti 15/2004

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Edward Glaeser: Triumph of the Cities