Malaria Suomessa

Wikipedia
Ohjattu sivulta Horkka
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kypsymättömiä malarialoisia punasolussa. Kyseinen laji on (Plasmodium vivax). Punasolujen sininen väri johtuu näytteen värjäyksestä.

Malaria eli horkka on Suomessa harvemmin esiintyvä sairaus. Vuosittain Suomessa todetaan 30–40 malariatapausta, joiden alkuperä on ulkomailta.[1] Vielä 1800-luvun lopulla Suomi oli maailman pohjoisin maa, jossa malariaa esiintyi kotoperäisesti. Säännölliset epidemiat ilmenivät pääasiassa Suomenlahden rannikolla.[2] Malarian esiintymisen Suomessa mahdollisti savupirtti asuinkulttuuri ja se oli riippumaton Suomen ilmastosta. Malaria katosi vähitellen asumistottumusten muutosten vuoksi. Tärkeimmät syyt olivat savupiippujen yleistyminen ja erilliset karjasuojat eläimille.[3]

Suomessa esiintynyt muoto, horkka, on suurella todennäköisyydellä ollut viidestä ihmiselle malarian aiheuttavasta loisesta Plasmodium vivax,[4] koska vain sillä on ominaisuus jäädä lepovaiheeseen ”uinumaan” ihmisen maksaan jopa viideksi vuodeksi. Kyseinen malarian muoto on Suomesta kuitenkin huvennut 1900-luvun alussa yksittäistapauksiksi. Nykyisin p.vivax-malarian kotoperäinen muoto lienee hävinnyt Suomesta tyystin. Vuosina 1944–1945 Suomessa esiintyi vielä parintuhannen tapauksen epidemia.[5] Malaria voi tarttua ainoastaan horkkahyttysten eli Anopheles-suvun hyttysten kautta. Tästä hyttyssuvusta yleisimpinä Suomessa elää kaksi lajia, Anopheles messeae ja Anopheles beklemishevi ja lisäksi muita harvalukuisempia lajeja.

Suomessa käytetyt tautinimitykset malariasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Malaria-nimitystä alettiin suomessa käyttää vasta 1860-luvulla. Professori Felix von Willebrand oli tiettävästi ensimmäinen, joka mainitsi nimityksen malariasairaus (ruots. malaria-sjukdom) vuonna 1863 Finska Läkaresällskapetin Notisblad-julkaisussa.[6]

Yleisiä nimityksi malarialle olivat 1800-luvulla frossa, horkka ja vilutauti. Piirilääkärit raportoivat malarian säännölliset kuumejaksot, joita edelsivät horkkina tunnetut vilutusvaiheet. Tauti osattiin erottaa muista kuumetaudeista, sillä esimerkiksi Lohjan piirilääkäri kuvasi mahakuumeen ja vilutaudin esiintyneen samanaikaisesti.[6]

Malaria Suomessa 1400–1700-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Plasmodium-itiöeläin eli malarialoinen punasolujen seassa ja toinen kypsymätön punasolussa. Kyseinen laji on Plasmodium vivax. Punasolujen sininen väri johtuu näytteen värjäyksestä

Lääketieteellisesti todistettua tapausta malariasta Suomessa ei ole näin varhaisilta ajoilta. Epäsuorien viittausten perusteella se on kuitenkin ollut todennäköistä. Henrich Haeser mainitsee malariasta Pohjois-Suomessa 1870–1880.[7] Itämeren alueella arvellaan olleen laaja malariaepidemia 1678–1680. Samaten mainintoja lääkityksestä horkan eli vilutaudin hoitoon löytyy jo 1400-luvulta Naantalin luostarin yrttikirjassa.[7]

1735 Carl von Linné julkaisi selvityksen vilutaudista Ruotsissa. Tällöin mainittiin vilutautia esiintyneen runsaimmin Turun seudulla. Ahvenanmaalle malaria olisi levinnyt vasta 1700-luvun puolivälissä. 1700-luvun ajalta Suomesta on tunnistettu vähintäänkin seitsemän epidemiaa.[7] Muutama näistä epidemioista on ollut koko Euroopan kattava.

Malaria Suomessa 1800-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Malariaa esiintyi yleisesti Ahvenanmaalla ja eteläisellä rannikkoalueella. 1800-luvun alkupuolella malariatartunta on ollut merkittävimpiä Ahvenanmaan paikallisen väestön terveydentilaan vaikuttaneita sairauksia.[8]

Malarian taudinkuva on Suomessa ollut yleensä lievä ja menehtyminen kotoperäiseen malariaan on ollut harvinaista. Piirilääkärien mukaan Suomessa kuolleisuus oli 1850-luvulla pahimmillaankin vain pari prosenttia. Näin epidemioidenkin yhteydessä. Vuosina 18531862 Suomessa esiintyi voimakas ja laajalle levinnyt epidemia, joka ulottui Oulun korkeudelle asti.[9] Pohjoisin dokumentoitu malarian esiintymispaikka Suomessa on Utsjoelta, eli käytännössä malariaa on esiintynyt koko Suomen alueella. [3] Kuolleisuus on kuitenkin ollut suhteellisen vähäistä. Kuopiosta on olemassa piirilääkärin raportti, jossa noin 550 sairastuneesta henkilöstä kerrotaan neljän kuolleen.[7] Epidemiat ilmaantuivat tavallisesti erityisen kuumien kesien jälkeisten vuosien alkukesästä.

Malarian esiintyminen 1900-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hypnotsoiittimuotoon vaipuneita malarialoisia maksan parenkyymisolussa. Malarialoisen muodot (P. vivax ja P. ovale) voivat lymytä lepovaiheisina maksassa jopa vuosia

Malariaepidemioita esiintyi 1900-luvun alkupuolella Turussa vuonna 1902 sekä Helsingissä ja ympäristökunnissa 19201921 (epidemian lähteenä olivat pääkaupunkiseudulla vuonna 1918 oleskelleet venäläiset kasakat).[9] Näiden esiintymien jälkeen satunnainenkin sairastuvuus malariaan väheni Suomessa jyrkästi.[8]

Viimeisin malariaepidemia oli Suomessa sotavuosina 1944–1945. Koska tautia ei ollut suuressa mittakaavassa esiintynyt itsenäisyyden ajan Suomessa, vahva oletus on, että epidemian lähteenä ovat olleet malaria-alueelta pohjoiseen siirretyt venäläiset tai saksalaiset sotilaat.[10] Yksittäisiä malariatartuntoja esiintyi Porkkalan sotilastukikohdan ympärillä vuoteen 1956 asti. Tällöin malarian lähteenä olivat venäläiset sotilaat.[9][11]

Suomessa esiintyvät malarian muodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kotoperäisen malarian aiheuttaja on ollut Plasmodium vivax -itiöeläin. Kotoperäisen malarian muodossa on todennäköisesti tapahtunut muunnos, joka mahdollistaa loisen ”talvehtimisen” ihmisessä. Osa malarialoisista (P. vivax ja P. ovale) kykenee vaipumaan niin sanottuun hypnotsoiittimuotoon, jolloin ne ovat lepovaiheessa maksan parenkyymisoluissa. Tällöin kesällä tarttunut malarialoisio säilyy hengissä talven lepovaiheessaan palaten aktiiviseksi keväällä, jolloin tauti uusiutuu. Enimmillään edellä mainitut kaksi malarialoislajia voivat uinua maksassa jopa kolmesta viiteen vuotta.[12][13] Toisaalta Euroopasta levinneiden malariariatyyppien rajut epidemiat 1700–1800-luvuilla lienevät toisentyyppisten malariaparasiittien (Plasmodium malariae tai jopa Plasmodium falciparum) aiheuttamia.[11] Viime vuosikymmeninä malaria-alueille matkanneiden sairastumiset ovat olleet valtaosaltaan Plasmodium falciparum ja Plasmodium vivax -alkueläinten aiheuttamia.[13]

Malariahyttysen esiintyminen Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anopheles-suvun horkkahyttyslajien levinneisyys maailmassa. Perämeren pohjukassa on pohjoisin esiintyminen. Ruotsissa horkkahyttysen esiintyminen loppuu etelämpänä kuin se Suomessa alkaa, jos ei oteta lukuun Perämeren pohjukkaa.
Anopheles-suvun horkkahyttysen toukka

Malaria voi tarttua ainoastaan horkkasääskien eli Anopheles-suvun hyttysten kautta. Tästä hyttyssuvusta Suomessa elää yleisenä kaksi lajia, Anopheles messeae ja Anopheles beklemishevi. Vuonna 1900 A. J. Palmen kuvasi Anopheles-suvun horkkasääskiä peräti Kittilän korkeudelta asti.[4] Suomen itsenäisyyden alun kartoituksiin perustuen on horkkahyttysen esiintyminen käytännössä mahdollista koko maassa aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Tiedot hyttysten lajistosta Suomessa ennen 1900-lukua ovat kuitenkin puutteellisia. Leutoina syksyinä hyttysiä saattoi esiintyä hyvinkin pitkään. Piirilääkäri Wilenius raportoi vuonna 1858 Ahvenanmaalla hyttysten parveilua joulukuussa, jolloin maassa oli jo lunta. Hän ei kuitenkaan tunnistanut tai kerännyt näytettä myöhempää tunnistamista varten.[4]

Malariaa esiintyi Suomessa yleensä vain lämpimien kesien jälkeen, sillä malaria-alkueläimen suvullinen lisääntyminen kestää useita viikkoja. Malarialoisioista p.vivax vaatii 30 vuorokauden jatkuvan yli 15–16 °C:n lämpötilan.[14] Lämpimämmässä sporogonia nopeutuu, ollen esimerkiksi tasaisella 28 °C:n lämpötilassa p.vivaxilla 8–10 päivää[3]. Toisaalta ahtaasti asutuissa savupirteissä oli talvisin Suomessa lähes subtroopinen mikroilmasto huolimatta ulkona paukkuvasta pakkasesta. Täynnä kotieläimiä ja ihmisiä savupirtit olivat kosteita, hämäriä ja lämpimiä läpi talven. Savupirtit tarjosivatkin malariasääskille koko talven kestävän suojaisan ja ravinteikkaan talvehtimispaikan. Talven aikana malarialoisiot pystyivät hyvin kehittymään sukukypsiksi malariasääskien suolistossa ja sääski ehti myös imeä verta useasta pirtissä yöpyvästä ihmisestä[3].

Kotoperäistä malariaa on todettu Suomessa yleisesti aina Oulun korkeudelle asti. Johtopäätöksenä tutkijat pitävät kotoperäisen malarian pesineen 1700–1800-luvuilla eteläisessä saaristossa Porvoosta länteen sekä lounaissaaristossa ja Ahvenanmaalla.[15] Näiltä vahvoilta malaria-alueilta tauti leimahti erityisen suotuisten jaksojen aikana epidemiaksi Oulun ja Sotkamon korkeudelle.[15]

Kotoperäisen malarian katoaminen Suomesta on pitkälti seurausta savupirttien katoamisesta ja rakennuskannan kehittymisestä[3]. Karjan ja ihmisten elinetäisyyden kasvu oli tässä myös tärkeässä asemassa kun karjaa alettiin pitää erillisissä suojissa, navetoissa ja talleissa savupirttien sijaan. Samalla savupiipun yleistyminen vei P.vivaxin mahdollisuuden jatkaa kiertoaan ja loisia ihmisasumusten suojissa talvehtivissa horkkasääskissä.[16]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hulden Lena: Kuusijalkainen vihollinen - niveljalkaisten vaikutus länsimaiseen sodankäyntiin. Helsingfors: Schidts Förlags Ab, 2008 (2006 ruotsinkielinen alkuteos). ISBN 978-951-50-1651-5.
  • Duodecim, 2001;117(9):929–938, katsaus, Heli Siikamäki, Hannu Kyrönseppä
  • Forsius, Arno: Endeeminen malaria Suomessa. Suomen lääkärilehti, 2001, 56. vsk, nro 46. Helsinki: Suomen lääkäriliitto. ISSN 0039-5560.
  • Vuorinen, Heikki S.: Tautinen Suomi 1857–1865, s. 103–116. Tampere: Tampere University Press, 2006. ISBN 951-44-6495-8.
  • Koulu, M. ja Tuomisto, J.: Farmakologia ja Toksikologia, s. 904. Medicina, 2007, 7.p. ISBN 978-951-97316-2-.
  • Vuorinen, Heikki S.: Tautinen historia, s. 189–198. Tampere: Vastapaino, 2002. ISBN 951-768-095-3.
  • Nohynek, Hanna et al. (toim.): Matkailijan terveysopas. Tampere: Duodecim / Kansanterveyslaitos, 2004, 11. uudistettu.p. ISBN 951-656-166-7.
  • Tiilikainen, Anja S. et al. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. Vammala 1998: Duodecim, 1997, 8. uudistettu.p. ISBN 951-656-007-5.
  • Huovinen, Pentti et al. (toim.): Mikrobiologia ja infektiosairaudet, kirja II. Gummerus, Jyväskylä 2003: Duodecim, 2003. ISBN 951-656-151-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Matkailijan terveys Kansanterveyslaitos. Viitattu 5.1.2008.
  2. Tautinen Suomi 1857–1865 s. 103
  3. a b c d e Kuusijalkainen vihollinen s. 79-82
  4. a b c Tautinen historia s. 189
  5. Koulu, s. 904
  6. a b Tautinen Suomi 1857–1865 s. 107
  7. a b c d Tautinen historia s. 194
  8. a b Tautinen historia s. 195
  9. a b c Forsius 2001, s. 4788
  10. Tautinen historia s. 189–198
  11. a b Tautinen historia s. 197
  12. Tiilikainen, s. 561–563
  13. a b Tautinen historia s. 198
  14. Tautinen Suomi 1857–1865 s. 113
  15. a b Tautinen Suomi 1857–1865 s. 110
  16. Tuusvuori, Arja: Horkkajärveltä Sudenpesänkankaalle, tutkija Paavo Hellstedin kommentti. Yliopisto, 2008, nro 8, s. 18. ISSN 0355-6328.