Koiran parvovirus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Koiran parvovirus, lyhyemmin CPV-2 on koirien parvovirusripulin aiheuttaja. Tauti leviää nopeasti ja se on vaarallinen erityisesti pennuille sekä vanhoille ja yleiskunnoltaan heikoille koirille. Parvovirustartunnan oireita ovat ruokahaluttomuus, raju oksentelu, kuume sekä aluksi limainen, myöhemmin verinen ripuli[1]. Taudin itämisaika on 3-8 päivää. Taudille ei ole spesifistä hoitoa, mutta sitä vastaan on kehitetty rokotteita, jotka kuuluvat koiran perusrokotusohjelmaan. Parvovirus on hyvin kestävä ja voi säilyä tartuntakykyisenä sairaan koiran ulosteiden saastuttamassa ympäristössä pitkiä aikoja. Koiran parvovirus ei tartu ihmiseen.


Koiran parvoviruksen kehityshistoriaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koiran parvovirus todettiin ensimmäisen kerran 1970-luvun lopussa. Virus levisi nopeasti koirapopulaatioihin ympäri maailmaa. On todennäköistä, että koiran parvovirus on kehittynyt kissan parvoviruksesta, joka on kissaruton aiheuttaja. On mahdollista, että viruksen kehittyminen on tapahtunut siten, että virus on ensin siirtynyt kissaeläimistä muihin lihansyöjiin, kuten minkkeihin ja kettuihin ja niistä edelleen koiriin. Ensimmäiset tautitapaukset koirissa ja villeissä koiraeläimissä todettiin 1978. Ensimmäinen tunnettu positiivinen verinäyte otettiin 1976. Viruksen kehitystä selvittävät tutkimukset ovat osoittaneet, että se on sopeutunut koiraeläimiin ainakin 10 vuotta tätä aiemmin. 1980-luvulla koiran parvoviruksesta kehittyi kaksi uutta tyyppiä, 2a ja 2b. Nämä tyypit ovat käytännössä syrjäyttäneet alkuperäisen viruksen. Nämä uudet virustyypit pystyvät lisääntymään myös kissan soluissa. Vielä uudempi parvovirustyyppi löydettiin Italiasta vuonna 2001. Se nimettiin 2c-tyypiksi [2]. Vanhojen viruskantojen retrospektiivinen tutkimus on osoittanut, että tämä virustyyppi on kiertänyt Saksassa koirissa jo vuodesta 1996 lähtien. Uudesta virustyypistä 2c on havaintoja monesta maasta, joten on todennäköistä, että se on levinneisyydeltään lähes maailmanlaajuinen[3].


Tartunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parvovirus tarttuu kosketustartuntana koirasta toiseen. Ulosteiden saastuttaman materiaalin välityksellä tapahtuva tartunta on merkittävässä asemassa. Eräät rodut, kuten dobermannit ja rottweilerit, ovat tutkimusten mukaan muita herkempiä parvovirustartunnalle [4].


Oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

CPV-2 tarttuu elimistön nopeasti jakautuviin soluihin. Näitä ovat mm. luuytimessä olevat immuunijärjestelmän solut sekä suoliston pintasolukko. Suolen epiteelituho aiheuttaa tulehdusreaktion, jonka oireina todetaan ripulia ja oksentelua sekä verenvuotoa. Oireet ilmaantuvat yleensä noin 5 päivän kuluttua tartunnasta. Tyypillisessä taudinpurkauksessa virus iskee 6-20 viikon ikäisiin pentuihin, joilla todetaan äkillistä ripulia ja oksentelua, josta seuraa nopeasti henkeä uhkaava kuivuminen. Immuunijärjestelmän solujen tuho johtaa valkosolujen vähyyteen, mikä altistaa vakaville bakteeri-infektiolle. Nuorilla pennuilla saatetaan lisäksi todeta äkillinen sydänlihastulehdus [5]. Sydämen toiminnan häiriintyminen voi aiheuttaa hapenpuutteesta johtuvia aivovaurioita. Virustartunnan aiheuttama kuolleisuus voi olla jopa 35 %. Huolimatta siitä, onko tartunnan saaneella koiralla ripulia vai ei, se erittää suuria määriä virusta ulosteeseensa. Viruseritys on huipussaan 3-8 päivän kuluttua tartunnasta. Viruksen erittyminen ulosteeseen vähenee nopeasti ja on yleensä vähäistä 10-14 vrk:n kuluttua tartunnasta.


Diagnoosi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alustava diagnoosi voidaan tehdä esitietojen ja kliinisen tutkimuksen perusteella. Verinäytteestä todettava valkosolujen vähyys tukee parvovirusinfektion mahdollisuutta, mutta ei ole spesifinen löydös. Taudinmääritys voidaan varmistaa ulosteesta tehtävällä virusosoituksella, johon käytetään yleensä ns. pikatestiä tai PCR-menetelmää. Parvovirustartunta voidaan diagnosoida myös vasta-ainetutkimuksella seeruminäytteistä. Seeruminäytteitä otetaan kaksi, ensimmäinen oireiden ilmennyttyä ja myöhempi noin kahden viikon kuluttua. Käytännössä vasta-ainetutkimuksia käytetään vähän diagnostiikassa, koska tuloksen saamisessa on huomattava viive verrattuna viruksen osoittamiseen ulostenäytteestä.

Hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suola- ja nestetasapainon ylläpito on parvovirustartunnasta kärsivän koiran hoidon tärkein tavoite, koska käyttökelpoista spesifistä hoitoa ei ole toistaiseksi tarjolla. Vakavan nestehukan korjaamiseksi nestettä joudutaan antamaan suonensisäisesti. Antibiootteja käytetään yleisesti toissijaisten bakteeri-infektioiden ennaltaehkäisyyn. Koska virus sietää rajujakin pH- ja lämpötilamuutoksia ja leviää helposti, sairastunut yksilö pitää eristää.[6] Myös hygieniasta on pidettävä erityistä huolta.


Ennaltaehkäisy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koiranpennut saavat emoltaan vasta-aineita, jos narttu on rokotettu parvovirusta vastaan. Vasta-aineet siirtyvät istukan läpi emon verenkierrosta ja myöhemmin maidon välityksellä. Jotta pentujen saama vasta-ainemäärä olisi mahdollisimman suuri, tulisi narttu rokottaa säännöllisesti ennen astutusta. Emolta saatujen vasta-aineiden antama suoja on kuitenkin lyhytaikainen. Vasta-aineiden taso laskee pennun iän karttuessa normaalin proteiiniaineenvaihdunnan seurauksena. Koska parvovirustartunta on yleinen ja virus säilyy hyvin ympäristössä, on tärkeää suojata nuoret koirat rokottamalla.


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Länsi-Suomen sanomalehti: Koirien parvovirus-epidemia leviää idästä
  2. Buonavoglia C. Genetic and antigenic evolution of canine parvovirus type 2. Veterinary Times Feb 19, 2007
  3. Pérez R et al. First detection of canine parvovirus type 2 C in South America. Vet Microbiol. 2007, doi:10.1016/j.vetmic.2007.04.028
  4. Glickman LT, Domanski LM, Patronek GJ, Visintainer F. Breed-related risk factors for canine parvovirus enteritis. J Am Vet Med Assoc. 1985 Sep 15;187(6):589-94.
  5. Agungpriyono DR, Uchida K, Tabaru H, Yamaguchi R, Tateyama S. Subacute massive necrotizing myocarditis by canine parvovirus type 2 infection with diffuse leukoencephalomalacia in a puppy. Vet Pathol. 1999 Jan;36(1):77-80.
  6. http://www.dobermannrescue.net/index.php?option=com_content&task=view&id=19&Itemid=40

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]