Sytokiini

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sytokiini on proteiinirakenteinen solujen välisen viestinnän välittäjäaine, joka on löydetty immunologisen tutkimustyön yhteydessä. Sytokiinin ja kasvutekijän, joka on toinen paikallisesti vaikuttava kudoshormonityyppi, välinen ero on lähinnä löytöhistoriasta, eikä toimintatavasta tai muista ominaisuuksista johtuva.[1] Valkosolut tuottavat suurimman osan sytokiineista. Immunojärjestelmän eli vastustuskykyjärjestelmän ohjaus on niiden keskeisin tehtävä.

Immunojärjestelmää ohjailevat sytokiinit voidaan jakaa toimintansa pääasiallisen luonteen perusteella viiteen pääryhmään: tuumorinekroositekijät, interferonit, interleukiinit, hematopoieettiset kasvutekijät ja muut kasvutekijät. Sytokiineja voidaan luokitella myös tuottajasolujensa mukaan. Esimerkiksi lymfosyyttien tuottamia sytokiineja kutsutaan lymfokiineiksi ja monosyyttien monokiineiksi.[2]

Tuumorinekroositekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuumorinekroositekijät (TNF) ovat ehkä keskeisimpiä ensisijaisia aktivoivia välittäjäaineita immunovasteen käynnistyksessä. Tuumorinekroositekijän nimi juontuu sen löytöhistoriasta, kun joidenkin syöpäpotilaiden kasvainten havaittiin surkastuvan bakteeritulehduksen yhteydessä. Myöhemmin saatiin selville, että kasvainten tuhoutumiseen vaikuttaa keskeisesti eräiden valkosolujen, makrofagien ja T-lymfosyyttien, tuottama proteiini, joka ristittiin tuumorinekroositekijäksi.

Hematopoieettiset kasvutekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hematopoieettiset kasvutekijät ohjailevat ja stimuloivat immunojärjestelmän solujen erilaistumista ja tuotantoa luuytimessä ja muissa verisoluja muodostavissa kudoksissa. Immunojärjestelmän kannalta ehkä keskeisin hematopoieettinen kasvutekijä on granulosyytti-makrofagi-solulinjaa stimuloiva tekijä.

Lääkekehityksen kohteena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sytokiinien ja niiden kaltaisten aineiden lääkkeellistä käyttöä hankaloittavat immunojärjestelmän herkkyys ja monimutkaisuus. Lisäksi ongelmia tuottavat havainnot, joiden mukaan syöpäsolut erittävät sytokiineja luultavasti omaksi edukseen, mikä herättää epäilyn joidenkin sytokiinien mahdollisesta osallisuudesta kasvaimen kehittymisessä.[2]

Muutamia sytokiinilääkkeitä tai sytokiineihin vaikuttavia lääkkeitä on kuitenkin jo saatu markkinoille.[3] Alfa-interferoneita voidaan käyttää muun muassa B- ja C-hepatiittien hoitoon, karvasoluleukemiaan, krooniseen myelooiseen leukemiaan, Kaposin sarkoomaan ja munuaissyöpään. Beeta-interferoneita käytetään MS-taudin hoitoon. Gamma-interferonia käytetään vähentämään vaikeita infektioita eräitä vaikeita sairauksia sairastavilla.

Etanersepti on tuumorinekroositekijöiden reseptorin fuusioproteiini ja se estää tuumorinekroositekijöiden vaikutuksia. Sitä käytetään nivelreuman, juveniilin polyartriitin, psoriaasiartriitin, selkärankareuman ja läiskäpsoriaasin hoitoon. Infliximabi ja adalimumabi ovat tuumorinekroositekijän monoklonaalisia vasta-aineita, jotka estävät tuumorinekroositekijän vaikutuksen. Infliksimabia käytetään mm. nivelreumaan, haavaiseen koliittiin ja Crohnin tautiin. Adalimumabin käyttöaiheita ovat mm. nivelreuma, nivelpsoriaasi, Crohnin tauti ja selkärankareuma.

Anakinra on interleukiini-1:n reseptorin antagonisti ja sitä käytetään nivelreumaan.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heino J ja Vuento M: Biokemian ja solubiologian perusteet, 1. painos, 11. luku Tiedonsiirto solun sisällä ja solujen välillä. WSOY Oppimateriaalit Oy, 2007. ISBN 978-951-0-32563-6.
  • Kauppinen V, Kiviranta J, Laakso T, Mannermaa J-P, Nurmi T ja Saarela S: Farmaseuttinen mikrobiologia, luku III, Yleisimmunologia. Suomen Farmaseuttinen Yhdistys ry., 1996. ISBN 951-97538-0-X.
  • Kariaho E: Pharmaca Fennica 2009. Helsinki: Lääketietokeskus Oy, 2008. ISSN 0355-7472.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Heino J ja Vuento M: Biokemian ja solubiologian perusteet, 1. painos, 11. luku Tiedonsiirto solun sisällä ja solujen välillä. WSOY Oppimateriaalit Oy, 2007. ISBN 978-951-0-32563-6.
  2. a b Kauppinen V, Kiviranta J, Laakso T, Mannermaa J-P, Nurmi T ja Saarela S: Farmaseuttinen mikrobiologia, luku III, Yleisimmunologia. Suomen Farmaseuttinen Yhdistys ry., 1996. ISBN 951-97538-0-X.
  3. Kariaho E: Pharmaca Fennica 2009. Helsinki: Lääketietokeskus Oy, 2008. ISSN 0355-7472.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]