Arvo ”Poika” Tuominen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo suomalaisesta poliitikosta. Dokumentaristi Arvo Tuomisesta on oma artikkelinsa.
Arvo ”Poika” Tuominen
Arvo Tuominen 1950-luvulla.
Arvo Tuominen 1950-luvulla.
Henkilötiedot
Syntynyt5. syyskuuta 1894
Hämeenkyrö
Kuollut27. toukokuuta 1981 (86 vuotta)
Tampere
Kansalaisuus Suomi
Ammatti poliitikko ja lehtimies
Kirjailija
Äidinkielisuomi
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Arvo ”Poika” Tuominen (alk. Arvid; 5. syyskuuta 1894 Hämeenkyrö – 27. toukokuuta 1981 Tampere) oli suomalainen vasemmistolainen poliitikko ja lehtimies. Hän kirjoitti useita muistelmakirjoja, joista varsinkin Kremlin kellot (1956), Sirpin ja vasaran tie (1956) ja Maan alla ja päällä (1958) saivat laajan lukijakunnan ja vaikuttivat monien suomalaisten käsityksiin Neuvostoliitosta ja kommunistisesta liikkeestä.[1]

Perhetausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvid (Arvo) Tuominen syntyi Hämeenkyrössä puuseppä Oskari Mikonpoika Tuomisen[2] 17-lapsiseen perheeseen. Hänen äitinsä, jota kutsuttiin ”Nikkarin Elinaksi”, oli taitavaksi tiedetty sirpillä niittäjä. Tuominen kertoi uskovaisen isänsä tiukasta kurinpidosta ja äitinsä lempeydestä. Hänen mukaansa ”äidin sirppi ja isän vasara” olivat hänen lapsuutensa kantavat voimat. Tuominen nimesi lapsuudestaan kertovan omaelämäkerran Sirpin ja vasaran tie. Isä oli kannanotoissaan ehdoton: kun hän oli jotain päättänyt, ei kenelläkään ollut siihen enää mitään lisättävää. Isän ja Arvo-pojan välille ei syntynyt mitään kovin läheistä ja luottamuksellista suhdetta. Suhde äitiin oli sen sijaan läheinen, Arvo oli äitinsä lemmikki.[3]

Perheen arvomaailma oli uskonnon säätelemä: Raamattua luettiin ääneen ja veisattiin Siionin kanteleesta. Tässä kovan kurin ja työn maailmassa kasvoi tuleva vallankumouksellinen, sillä useinhan käy niin, että ehdottomat määräykset ja normit synnyttävät uhmaa ja kapinamieltä. Myöhemmällä iällään Tuominen siloitteli muistelmissaan perheen ristiriidat näkymättömiin.[4]

Koulussa Tuominen osoitti olevansa älykäs ja lahjakas poika. Niinpä opettaja Antti Lehtiranta yritti taivutella isä-Oskaria lähettämään poikansa oppikouluun, jollainen olisi ollut joko Ikaalisissa tai Tampereella. Isä toisaalta arvosti oppineisuutta, mutta toisaalta piti työmiehen lapselle kirjojen tutkimista turhana, eikä suurperheestä liene löytynyt koulutuksen vaatimaa varakkuuttakaan.[5]

Kansakoulun jälkeen Tuominen meni rengiksi läheiseen Kuukan taloon, sillä talon isäntä oli valmis kouluttamaan paitsi oman Kalle-poikansa oppikoulussa mutta myös naapurin Arvon. Kallea ei koulu kuitenkaan kiinnostanut, eikä Arvokaan päässyt kouluun. Näihin aikoihin myös välit isään alkoivat kiristyä. Ruumiillinen työ ei juurikaan kiinnostanut kylän kansakoulun entistä tähtioppilasta. Renkivuosiltaan Tuominen muistaa ensimmäisen kohtaamisensa Frans Eemil Sillanpään kanssa. Hän muisteli katkerana miettineensä, kuinka mäkitupalaisen poika Pransu käveli raitilla ylioppilaana ja hän, arvostetun käsityöläisen poika, raatoi renkinä. Moskovassa oleskellessaan Arvo Tuominen kirjoitti poliittista henkilöhistoriaansa ja muisteli luokkatietoisena ja katkerana oleskeluaan Kuukan talossa tähän tapaan: ”Tällöin minussa heräsi viha rikkaita ja heidän lapsiaan kohtaan. – – vaistomaisesti hain tukea muista renkipojista joiden kanssa liityin kotipitäjäni työväenyhdistykseen.” Niissä hän hieman liioitteli, sillä häntä pidettiin arvossa ja kohdeltiin talossa hyvin, mutta tietty katkeruus katkenneesta koulutiestä säilyi läpi elämän.[6]

Lehtimieheksi Kansan Lehteen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arvo Tuominen ja Kansan Lehti 1960-luvun alussa. Tuominen oli lehden pää­toimittaja 1956–1961.

Tuominen oppi höyrypuusepän ammatin, mutta häntä vaivasi valtava kirjallisen sivistyksen nälkä. Hänestä tuli Tampereen työväenopiston innokas opiskelija. Kaiken kaikkiaan hän kuunteli eri alojen luentoja melkein kuusi vuotta. Niiden joukossa oli 40-tuntinen luentosarja Kalevalasta, mikä innosti häntä eepoksen huolelliseen tutkimiseen. Yhteiskunnalliset aineet ja kysymykset herättivät hänessä erityistä mielenkiintoa. Hän jäi usein keskustelemaan ja väittelemään politiikasta oppituntien jälkeenkin työläisjoukkoon, josta muodostui niin sanottu ”Lauantaiseura”. Seuraa veti itseoppinut filosofi Masse Lehtonen, joka suorasukaisen ärsyttävillä kommenteillaan sai muut väittelemään. Seuraan kuului myös muita työväenliikkeen merkkimiehiä, kuten järjestöaktiivi Manu Lammi, radikalismin tuntija ja ammattiyhdistysaktiivi Edvin Laakso, Tampereen Työväen teatterin historioitsija Nikolai Ahonen ja myöhempi leipomoyrittäjä Aarne Lemberg (myöh. Linkosuo). Tämä joukko kasvatti Arvo Tuomisesta kovan väittelijän ja keskustelijan. Nuoren keskustelijan pikkuvanhuus herätti huvittuneisuutta, ja hänen ikänsä ja lyhyytensä toivat hänelle lempinimen ”Poika”, joka seurasi häntä läpi elämän.[7]

Myös teatteri kiinnosti nuorta Tuomista. Hän tiesi entuudestaan hämeenkyröläisen Kaarle Halmeen perustaneen Tampereen Työväen Teatterin ja tiesi sen, että kuuluisa Aarne Orjatsalo oli kotoisin naapurikylästä. Aarne Orjatsalon oli Arvo Tuominen nuorena nähnyt viettävän kesää Hämeenkyrössä. Mentyään mukaan teatterin toimintaan Tuominen sai yllättäen heti pääroolin. Näytelmä oli George Bernard Shaw’n Nuori Napoleon. Roolinsa hän hoiti niin hyvin, että hänelle tarjottiin paikkaa Tampereen Työväen Teatterin näyttelijäharjoittelijana. Tuominen kuitenkin hylkäsi tarjouksen. Hän piti näyttelijän ammattia liian köykäisenä, näytteleminen pysyköön hyvänä harrastuksena. Teatteriharrastus antoi tulevalle ammattiyhdistysmiehelle hyvää oppia siitä, miten oivalletaan yleisön reaktiot, ja myös oikeaa äänenkäyttöä sekä esiintymistaitoa.[8]

Jo kouluaikana Tuominen oli harrastanut kirjoittelua ja lähetti myöhemmin tekstejään paikallisen työväenyhdistyksen julkaisuihin. Paikalliset työväenliikkeen lehtimiehet kiinnittivät nokkeliin kirjoituksiin huomiota ja kutsuivat Tuomisen toimitusharjoittelijaksi Kansan Lehteen syyskuussa 1917. Puoli vuotta myöhemmin, keväällä 1918, vain 23-vuotias harjoittelija oli lehden päätoimittaja, toimitussihteeri ja toimittaja samassa persoonassa.[9]

Sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylelle antamansa haastattelun mukaan sisällissodan aikana Tuominen joutui yksin vastaamaan keskellä Tampereen taisteluja punaisten tiedotuksesta[10]. Hänen mennessään punakaartin esikuntaan ilmoittamaan, että lehden tekeminen oli mahdotonta, esikunnassa oli täysin kaoottinen tilanne. Ylipäällikkö Hugo Salmela oli juuri haavoittunut vakavasti kranaattilaatikon räjähdettyä ja uusi ylipäällikkö Verner Lehtimäki vihaisena pakotti Pojan jatkamaan toimitusta. Avukseen hän sai myöhemmän poliittisen kiistakumppaninsa Hanna Malmin sekä August Lindellin. Eräänä aamuna toimitukseen tuli tieto, että Lindell on paennut piiritetystä kaupungista Pyhäjärven jäitä pitkin. Nyt hän oli toimituksessa käytännössä yksin ja sai tehtyä lehteä vain morfiinin voimalla.[11]

Myöhemmin oleskellessaan Moskovassa Tuominen kuvaili NKVD:lle vuoden 1918 kokemuksistaan muunneltua totuutta: ”Ase käsissäni osallistuin Tampereen puolustukseen.”[12]

Taistelujen päätyttyä Tuominen yritti mennä ensiksi asunnolleen Puutarhakadulle, mutta sielläpäin oleskeli valloittajia. Hän ajatteli mennä piileskelemään Pispalaan ja mahdollisesti kävellä sieltä kotiseudulleen. Tuomisen pidätti muuan urheilija Lahtinen.[13]

Kommunistiksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elämä kotiseudulla Hämeenkyrössä kesällä 1918 oli ahdistavaa. Arvo Tuomisen veli Kalle Tuominen oli saanut työpaikan ja asunnon Helsingistä. Pian saman alivuokralaisasunnon jakoi myös Arvo-veli. Työnantaja, puuseppä Kilpinen oli kova oikeistolainen, ja Arvo Tuominen joutui käyttämään taitoaan olla joustava sopeutuja saadakseen paikan. Kalle-veli vei Arvon mukanaan Helsingin nuorisoseuraan, missä hän osallistui innokkaasti sen toimintaan. Näytelmäharrastus elpyi, ja sen kautta löytyi tuleva puoliso Lyyli Rainio, joka oli sisällissodan aikana Porissa teloitetun toimittaja-kansanedustaja Jussi Rainion tytär. Tässä vaiheessa Poika oli mielipiteiltään maltillinen sosiaalidemokraatti.[14]

Vasemmistolaisessa politiikassa tie alkoi olla tuohon aikaan tukossa. Keskiössä, minne Tuominen halusi, olivat Väinö Tanner ja Hannes Ryömä. Heistä vasemmalle oli tyhjää, sillä henkiinjääneet oli paenneet Venäjälle ja perustaneet siellä Suomen kommunistisen puolueen. Laitavasemmalla ei näin ollen ollut kotimaassa ketään, ja juuri sinne päätti kunnianhimoinen nuorimies suunnata.[15]

Myöhemmällä iällään Arvo Tuominen väitti, että hänet saivat radikalisoitumaan eräät tietyt julistukset. Sosiaalidemokraattien oikeistosiiven johtajien Tannerin, Hakkilan ja Ryömän julistus 16. huhtikuuta tuomitsi vallankumoukseen lähtemisen ja kehotti punaisia laskemaan aseensa. Taistelujen murtamat ja leireille vangitut työläiset saivat omilta johtomiehiltään julistuksen, jossa heidät tehtiin itse syyllisiksi omaan kurjuuteensa. Julistus oli Tuomisen mukaan onnettomasti ajoitettu ja vain lisäsi katkeruutta.[10] Tuominen väitti tämä olleen syynä myös hänen siirtymiseen vasemmalle, vaikka hän olikin jo aiemminkin ollut punaisten toimessa.[16]

Selitys on hyvä, mutta se ei pidä paikkaansa. 16. huhtikuuta Tuominen oli ollut Tampereella valkoisen armeijan kutsunnoissa. Valkoiset levittivät työväen johtajien julistusta innolla, ja Tuominen luki sen oletettavasti Hämeenlinnan kasarmilla. Armeijakavereiden mukaan Tuominen sai postia sosiaalidemokraateilta ja vastusti lähinnä meneillään ollutta kuningaskuntahanketta. Tuominen keskittyi itsensä suojelemiseen, ja vielä 1919 sosiaalidemokraatit pitivät häntä omana miehenään. Selitys osoittaa, kuinka hyvä Poika oli keksimäänkenen mukaan? suuria selityksiä tapahtuneille tosiasiolle ja muuttelemaan totuutta myöhempiä tarkoitusperiä vastaaviksi.[17]

Eräänä päivänä Tuomisen asunnolle saapui hänelle tuntematon nainen kertomaan, että Lumivuokko halusi tavata. J. H. Lumivuokko, peitenimeltään P. Hauli, oli ollut kansanvaltuuskunnan ministeri. Tuominen tunsi hänet jo Tampereelta, ja Lumivuokkokin oli aikanaan työskennellyt Kilpisen verstaassa. Lumivuokko väitti keskustelussaan Tuomiselle, että laillinen vallankumous ei Suomessa edisty ja että ainoa mahdollisuus on ryhtyä uuteen kaappaushankkeeseen aseita käyttäen. Tuominen oli sitä mieltä, että aseellinen kapina olisi järjetön. Tässä vaiheessa Tuominen oli enemmän Tannerin linjoilla kuin oli myöhemmin valmis myöntämään, mutta toisaalta sanoi kaivanneensa "riuskoja otteita".[18] Samoihin aikoihin kaupungilla liikkui huhuja Otto Wille Kuusisen piileskelystä Helsingissä. Lopulta lehdissä oli "varma" tieto, että Kuusinen olisi hukkunut Pohjanlahteen. Kun ruumista ei löytynyt, Kuusinen itse sähkötti ministeri Ritavuorelle ja ilmoitti olevansa elossa. Tuominen uskoi olleensa yksi harvoista ja valituista, jotka tiesivät, missä Kuusinen piileskeli noina kuukausina.[19]

SKP oli kehottanut vaaliboikottiin 1919 eduskuntavaaleissa. Suomessa ollessaan Kuusinen kuitenkin arvioi tilanteen uudelleen. SKP:n alkuajan linjaa onkin nimitetty kommunistien kirjallisuudessa ”äkkijyrkäksi” ajaksi.[20] Kuusisen johdolla SKP:n taktiikaksi tuli pikkuhiljaa, että vasemmistolaisten työläisten olisi vallattava sekä SDP että ammattiliitot tannerilaisilta luokkasopuilijoilta ja luotava näin tarvittava joukkoliike tulevan vallankumouksen pohjaksi. Tätä hetkeä Tuominen piti myöhemmin kääntymisenään kommunismiin Kuusisen värvättyä hänet toimimaan SDP:n valtaamiseksi. Vuoden 1919 yritys vallata SDP tosin epäonnistui.[21]

Hajotustyössä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Otto Wille Kuusinen kiirehti hajotustyötä ja määräsi, että on perustettava uusi puolue. Kesäkuussa 1920 perustettiin Suomen Sosialistinen Työväenpuolue, jonka puoluesihteeriksi valittiin Arvo Poika Tuominen. Puolue väitti, että sillä oli 25 000 jäsentä eli enemmän kuin SDP:llä. Ohjelma korosti vallankumousta. Puolue perusti oman lehden Suomen työmiehen, ja sen päätoimittajaksi tuli Tuominen. Lisäksi hän oli Puutyöntekijäin liittotoimikunnan jäsen ja Suomen Ammattijärjestön varapuheenjohtaja. Tuominen saattoikin kehua olevansa avainmiehenä ”koko siinä vasemmistososialistisessa liikkeessä, joka kuusislaisen ryhmän oli onnistunut vallata”.[22] Tässä vaiheessa Tuominen oli vielä taustavaikuttaja, jonka onnistui säilyä tahrattomana. ”Toverit” hoitivat likaiset työt, ja O. W. Kuusinen antoi ohjeet ja määräykset.[23]

Kesällä 1920 Tuominen matkusti ulkomaille ensimmäisen kerran. Matka suuntautui Tukholmaan, minne hänet oli kutsuttu perehtymään LO:n toimintaan. Tuominen matkusti sinne avoimesti omalla passillaan. Hän hoiti muodolliset velvollisuudet, mutta livahti Söderin kaupunginosan työväentalolle, missä O. W. Kuusinen esikuntineen piti majaa. Esikuntaan kuuluivat Lumivuokko, Yrjö Sirola ja joitakin Kominternin virkailijoita. O. W. Kuusinen teki valtavan vaikutuksen Tuomiseen. Vaikutelmaa Tuominen kuvaili myöhemmin näin: ”– – minua miellytti hänen toverillinen luottamuksellisuutensa. Jyrkkänä vastakohtana muistuu mieleen Kullervo Manner. – – Kuusinen sen sijaan heittäytyi heti toverilliseksi ja tasavertaiseksi.” Arvo Tuominen on myöhemmin usein kuvannut, että Kuusinen lumosi hänet, ensitapaaminen oli mestarin ja oppipojan tapaaminen. Tuominen tarvitsikin opettajaa hänelle vaikeissa teoreettisissa kysymyksissä. Tähän asti Tuominen oli toiminut lähinnä vaistonsa varassa, sillä asuessaan Tampereella hän oli lukenut Marxia, mutta sisältö oli tuntunut hankalalta. Tukholmassa Tuominen on kertonut joutuneensa käsittelyyn, jota nykyään pidettäisiin lähinnä aivopesuna. Kuusinen piti oppilailleen kolme viikkoa kestäneen kurssin, joka tentittiin suullisesti ja kirjallisesti.[24]

Syksyllä 1920 odottivat uudet haasteet. Nyt pitäisi vyöryttää sosiaalidemokraattien lehdistö. Ohjeet kaappaamiseen tulivat Sirolalta ja Kuusiselta. Kaappauksen piti tapahtua Helsingin Työväen Kirjapainon yhtiökokouksessa marraskuussa 1920. Väinö Tanner esitti, että SDP merkitsisi 2 000 uutta osaketta itselleen. Lehden toiset 2 000 osaketta olivat hajallaan omistettuina eri puolilla Suomea. Jatkossa yhtiötä hallittaisiin periaatteella 1 osake = 1 ääni. Tuominen oli kerännyt kokouspaikalle Koiton taloon satoja kannattajiaan, ja hän itse hallitsi valtakirjalla puuseppien ammattiosaston osakkeita. Kuultuaan esityksen Tuominen laittoi rähinän käyntiin, kuten oli ennakolta suunnitellut. Hänen kannattajansa aloittivat huutomyrskyn, ja hän itse hyppäsi lavalle ja julistautui kokouksen puheenjohtajaksi. Tällöin yleensä rauhallinen Tanner tarttui Tuomista rinnuksista ja heitti tämän kulisseihin. Pakinoitsija Sasu Punanen laati kokouksesta värikkään kuvauksen lehteen 24. marraskuuta 1920 ja lanseerasi yleiseen käyttöön nimen Poika Tuominen. Vanhemmalla iällään siirryttyään SDP:n riveihin Tuominen antoi kokouksen voitosta kauniin tunnustuksen Tannerille ja totesi, että kommunisteilla ei tämän jälkeen ollut mitään mahdollisuuksia vallata lehteä.[25]

Kesällä 1921 Tuominen vieraili ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa, missä tapasi Kullervo Mannerin ja Eino Rahjan. Manner teki Tuomiseen hyvän vaikutuksen, joskin häntä huvitti papinpoika Mannerin tekeytyminen proletaariksi. Rahja oli Tuomisen mielestä epämiellyttävä aina ulkoista olemustaan myöten. Matkallaan Tuominen pani merkille, että yläluokan entiset huvilat olivat kovin kuluneita ja likaisia kansan käytössä. Toisaalta hän uskoi, että Lenin ja hänen uusi yhteiskuntansa korjaisivat puutteet.[26]

Matkalla Tuominen tapasi myös Leninin. Emigrantit olivat tehneet Kuusisesta jonkin ilmiannon, ja hänen luokseen oli ilmestynyt Tšekan viehättävä naisagentti. Kuusinen käski Tuomista auttamaan hänet irti tästä kiipelistä. Asiassa oli mentävä itsensä V. I. Leninin puheille. Mukaan tuli Yrjö Sirola. Lenin viittasi kintaalla Tšekan toimille ja kehotti käymään johonkin oikeaan asiaan. Lenin teki Arvo Tuomiseen elinikäisen vaikutuksen suorasukaisella, asioiden ytimeen menevällä keskustelutyylillään, jossa oli vapaan tiedonhalun ilmapiiri. Hän vertasi myöhemmin Leniniä ja Stalinia ja väitti, että Stalinin edessä piti tarkkaan varoa sanojaan ja olla poikkeamatta tämän näkemyksistä. Jätettyään kommunistisen liikkeen Tuominen julisti, että Lenin oli kommunismin pyhä alkuisä ja roistomainen Josef Stalin pilasi kaiken.[27]

Matkan varsinainen syy oli osallistuminen Kominterin kokoukseen, mutta samaan aikaan käytiin taistelu suomalaisen kommunismin johtamisesta ja suunnasta. Kullervo Manner ja Kuusinen ottivat kiivaasti yhteen. Manner oli laatinut puheen, joka kesti toistakymmentä tuntia – välillä tosin oli taukoja – ja Kuusinen puhui 15 minuuttia. Kumpikin syyllistyi karkeisiin henkilökohtaisiin solvauksiin. Äkkijyrkäksi myöhemmin kuvailtu Eino Rahja uhkasi likvidoida kuusislaiset ja ottaa näiden korvat todisteeksi; Karl Radek ja Lenin ilmaisivat tukensa Kuusiselle. Kuusinen sanoi asettuvansa Suomessa asuvien kommunistien kannalle, että vallankumousta varten on luotava laaja vasemmistolainen joukkoliike, on osallistuttava vaaleihin ja joukkotoimintaan ja syrjäytettävä tannerilainen SDP. Lopulta SKP hyväksyi Kuusisen ajaman linjan ja totesi, että oli epärealistista vaatia välitöntä nousua kapinaan, kun ei ollut organisaatiota ja joukkoliikettä. Lisäksi vallankumouksellinen tilanne alkoi jo olla ohi ja kapitalismi Suomessa vakaantui. Tuominen hyökkäsi puheenvuorossaan Manneria ja Hanna Malmia vastaan todeten näiden julistusten olevan järjettömiä ja todellisuudelle vieraita. Kuusinen voitti kamppailun, ja Tuomisesta tuli SKP:n keskuskomitean jäsen. Tuomisesta tuli Kuusisen välikappale Suomessa.[28] Myöhemmin Arvo Poika Tuominen on kirjoissaan ja haastatteluissaan korostanut omaa merkitystään ja väittänyt pystyneensä vaikuttamaan Kuusisen mielipiteisiin. Muut kommunistit kuitenkin pitivät väitettä hullunkurisena.[20]

Poliittinen vanki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n kokouksen jälkeen Tuominen oli Suomen silloisen lain mukaan maanpetturi ja kielletyn puolueen keskuskomitean jäsen. Helsingin poliisimestari Hjalmar Honkanen oli saanut tehtäväkseen ottaa vallankumouksellisen erityistarkkailuun. Tuominen pidätettiin ensimmäisen kerran jo tammikuussa 1922 niin sanotun rauhanjulistajien jutun yhteydessä, ja häntä syytettiin järjestyksenpidon vastustamisesta. Pian poliisi vangitsikin koko Sosialistisen työväenpuolueen johdon ja puoluetoimikunnan ja samalla Tuomisen.[29]

Arvo Tuominen tuomittiin poliittisen toimintansa vuoksi Tammisaaressa sijaitsevaan pakkotyölaitokseen vuosiksi 1922–1926 ja Turun Lääninvankilaan 1928–1933. Kommunisti Armas Äikiä syytti Tuomista ”heikkoluontoiseksi raukaksi”, joka yritti miellyttää vankilan viranomaisia ja sai siksi lempeämpää kohtelua. Äikiän mukaan kommunisteihin kohdistui vankilassa poliittisia sortotoimia, mutta Tuominen puolusti myöhemmin viranomaisia sanoen vankilan oloja hyviksi.[20][10][30]

Kremlin muurien juurella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuominen sanoo suomalaisten sopeutuneen huonosti Neuvostoliittoon, eivät opetelleet venäjän kieltä, vaan halusivat työskennellä vain Karjalan neuvostotasavallassa, jota Tuominen kuvaili "pienois-Suomeksi". Tuomisen mukaan suomalaiset kommunistitkin olivat hieman eristyksissä muista ja odottivat vain Suomen kapitalismin kriisiä ja uutta vallankumousta. Tämä ei kuitenkaan ollut kaikkien kokemus, sillä esimerkiksi O. W. Kuusinen toimi nimenomaan kansainvälisessä ilmapiirissä Kommunistisessa internationaalissa. Tuominen suhtautuikin hyvin lämpimästi Neuvosto-Karjalan erääsen merkittävistä johtajista Edvard Gyllingiin, jota alettiin Neuvostoliitossa syyttää nationalismista.[10]

Irtiotto kommunismista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n keskusneuvoston jäsen Toivo Karvonen, joka johti kommunistien toimintaa Suomessa yhdessä Hj. Långströmin kanssa, matkusti Tukholmaan tapaamaan Arvo Tuomista 1938. Tuominen kertoi hänelle aikovansa ilmoittautua Tukholmassa poliisille ja oli saanut takeita siitä, että voisi jatkaa oleskelua Ruotsissa laillisesti. Karvonen epäili, ettei Tuominen ollut keskustellut asiasta puolueen kanssa, mutta Tuominen perusteli olevansa sairas ja liian rasittunut piileskelemään. Karvonen kertoi, että Tuomisen ystävä Tauno Taivainen oli paljastunut Etsivän keskuspoliisin soluttautujaksi. Tuominen kuitenkin puolusti tiukasti Taivaista, mikä sai Karvosen epäilykset heräämään myös Tuomista kohtaan.[31]lähde tarkemmin?

Talvisodan sytyttyä Tuominen kirjoitti Tukholmassa pitkän kirjeen otsikolla "Avoin kirje suomalaiselle työläistoverille", jossa hän hyökkäsi Neuvostoliittoa ja SKP:n linjaa vastaan.[32] Arvo Tuominen omaksuikin nopeasti tannerilaisen SDP:n suhtautumisen asiaan ja esitti Saksan ja Neuvostoliiton elokuun lopulla 1939 solmiman keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen olevan todiste Neuvostoliiton imperialismista.[10]

Muistelmissaan Tuominen rakentaa itsestään kuvaa eräänlaisena rauhanvälittäjänä. Muistelmiensa mukaan juuri hänen ansiostaan Hella Wuolijoki sai yhteyden Aleksandra Kollontaihin. Väite ei ole ihan luotettava. Tämän suuntaista väitettä tukee vain yksi lähde, Hertta Kuusisen isälleen lähettämä kirje, jossa epämääräisesti kerrotaan Ruotsissa oleskelevien suomalaisten kommunistien rauhaan tähtäävistä toimista talvella 1939–1940. On mahdollista, että Tuomisella oli oma rauhansuunnitelma ja tieto Wuolijoen oleskelusta Ruotsissa, mutta todennäköisempää on,kenen mukaan? että hän pelurina piti kaikki vaihtoehdot auki ja toimi kaksoisagenttina.[33]

Elli Parkkari kirjoittikin 1993 julkaistussa teoksessaan Paremman huomisen puolesta[34]

»Ohranan kuulustelijana toimineen tuomari Rinteen eräs vihjaus on saanut minut lopullisesti vakuuttuneeksi siitä, että myös Poika Tuominen oli ohrana. Kerran kuulustelujen yhteydessä Rinne sanoi kehuskellen ja säälienkin: ’Jos tietäisitte kuinka korkealla paikalla teidän puolueessanne on meidän miehemme, ette viitsisi kieltää mitään asioita.’ Rinne kertoi edelleen, että kun ’tämä mies’ oli vapautunut vankilasta, he olivat istuneet yhdessä eräillä päivällisillä ja naureskelleet ja jutelleet, ja tuo mies oli sanonut Rinteelle: ’Oikeassahan te olitte, mutta silloin minun oli viisaampaa kieltää kaikki.’ Asiat, joista Rinne puhui minulle, paljastivat, että kysymyksessä oli Poika Tuominen.»

Tuominen palasi Suomeen ennen jatkosotaa vuonna 1941 ja ryhtyi yhteistyöhön Suomen viranomaisten kanssa. Hän vietti muutaman viikon Mikkelissä Päämajan poliittisena neuvonantajana, minkä jälkeen hän sai vapaasti matkustaa Helsinkiin ja ryhtyä toimimaan SDP:n puoluetoimiston palveluksessa. Hän kiersi puhumassa ja organisoi neuvostovastaista propagandaa.lähde?

Desantti Kerttu Nuortevan syyskuussa 1942 tapahtuneen pidätyksen jälkeen Tuominen auttoi viranomaisia kuulusteluissa. Vuonna 1944 Tuominen matkusti taas Ruotsiin mutta palasi Suomeen ns. vaaran vuosien jälkeen. Hän esiintyi sittemmin julkisuudessa kommunismin tuntijana.[35]

SDP:n rakentajaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tuominen (toinen vasemmalta) Allan Liuhalan, Jussi Himangan ja Väinö Linnan seurassa.

Tuominen palasi Ruotsista Suomeen ja Tampereelle 1956 ja ryhtyi jälleen Kansan Lehden päätoimittajaksi. Hän laati Helsingin Sanomiin juuri ennen vaaleja 29. kesäkuuta 1958 tietovuotoon perustuneen räväkän paljastuskirjoituksen SKP:n matkasta Moskovaan helmikuussa 1957 ja neuvostojohdon siellä antamista ohjeista suomalaisille kommunisteille. Hän nousi vuonna 1958 eduskuntaan sosiaalidemokraattien listoilta Hämeen läänin pohjoisen vaalipiirin suurimmalla henkilökohtaisella äänimäärällä. Päätoimittajakaudellaan Tuominen kiinnitti Kansan Lehden toimittajiksi muiden muassa Urpo Lahtisen ja Erkki Kanervan. Lahtinen perusti myöhemmin Tamperelainen-lehden ja Lehtimiehet-yhtiön, ja Kanerva tuli tunnetuksi pakinoitsijana nimimerkillä Jammu ja Yrjö-kirjoillaan.[36][37]

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntatyön päätyttyä vuonna 1962 Tuominen vietti eläkepäivänsä Tampereella yhdessä vaimonsa Lyylin kanssa, joka sairastui vuonna 1963 parantumattomasti reumamyrkytykseenselvennä, ihon punahukkaan. Sairaus teki puolisosta liikuntakyvyttömän ja vaati myös keinomunuaishoitoa. Tuominen paneutui koko voimallaan puolisonsa hoitoon.[38]

1960- luvulla ajan ilmapiirissä oli paljon asioita, jotka herättivät Tuomisen kiinnostuksen. Brežnevin oppi huolestutti Tuomista, ja hänestä näytti siltä, että Urho Kekkonen ei ollut enää horjumaton ja että Ahti Karjalainen olisi mukana vallanhaluisessa ryhmittymässä, joka olisi valmis tinkimään Suomen puolueettomuudesta. Tšekkoslovakian miehityksen koittaessa vuonna 1968 Urho Kekkonen saapui Tampereelle ja keskusteli pitkän yön läpi ajankohtaisesta tilanteesta Tuomisen kanssa hotelli Tammerissa. Tuominen esitti lohduttoman näkemyksensä: Neuvostoliitto eli uutta laajentyúmispyrkimyksen aikaa, Suomessa ei yritettäisi mitään väkivalloin, ideologian hivuttaminen saa uudet mittasuhteet, ja suurlähetystön henkilömuutoksia oli pidettävä tarkasti silmällä. Poika havaitsi Kekkosessa selviä väsymyksen ja huolestumisen merkkejä, tämä oli kalpea ja valvonut.[39]

Muistelmiensa jatko-osassa Myrskyn mentyä (1971) Tuominen hyökkäsi rajusti kaikkia niitä kohtaan, jotka haaveilivat Suomessa vallankaappauksesta tai vallankumouksesta. Hän esitti kantansa, että minkäänlaista vallankumousta ei Suomessa tarvita, sillä maan hyvinvointi alkoi olla Ruotsin tasolla. Ruotsia Tuominen piti esikuvana koko maailmalle.[40] Jo vuonna 1968 hän oli kiinnittänyt huomionsa professori Antti Eskolan pamflettiin Suomi sulo Pohjola. Tuomisen mielestä Eskolan kaltaiset hyväuskoiset idealistit olivat vaarallisia. He kuvittelivat sosialistisen ihanneyhteiskunnan onnelaksi ja haaveillaan hankkivat sinisilmäisen kannattajajoukon. Haaveilevien kannattajien takana olivat todelliset vallantavoittelijat. Valtaan tultuaan uudet vallanpitäjät raivaisivat Eskolan kaltaiset idealistit ensimmäisinä pois tieltään ja lakkauttaisivat sananvapauden ja muut kansalaisvapaudet. Näitä teesejä Poika toisti lukuisissa antamissaan haastatteluissa.[41]

Arvo ”Poika” Tuomisen muistokivi Hämeenkyrön Kyröspohjassa.

Vastustaakseen vielä lisää vallankumouksellisten sanomaa Tuominen kirjoitti pamfletin Tarvitaanko Suomessa vallankumousta? (1974). Kirjassaan hän toisti ajatustaan, että vallankumous on tehty vaaliuurnilla ja maa kulkee kohti demokraattista sosialismia. Lisäksi hän julisti, että ”yleislakko on Taisto Sinisalon ydinase”, jolla SAK menettäisi otteensa lakkolaisista, poliisi lopettaisi järjestyksen valvonnan, tehtaat miehitettäisiin ja varusmiehet karkaisivat armeijasta. Kuitenkin hän väitti tämän kaiken olevan täysin turhaa, sillä Moskova reagoisi vasta, kun kansa on täysin valmis vallankumoukseen. Uutta erehdystä Moskova ei talvisodan jälkeen haluaisi tehdä. Lopuksi hän vielä kiitti Urho Kekkosta, jonka UKK-sopimus umpikujassa olleiden palkkaneuvottelujen päätteeksi oli tehnyt Taisto Sinisalon aikeet tyhjiksi. Nuoren polven marxilaiset tyrmäsivät teoksen. Teos oli kirjasyksyn 1974 myyntimenestys.[42]

Vanha vallankumouksellinen jatkoi vielä viimeisen teoksensa Ettei totuus unohtuisi (1976) ilmestymisen jälkeenkin yhteiskunnallisen sanomansa levittämistä. Tuominen keskusteli piispojen kanssa Jumalasta ja totesi kommunistien taistelun uskontoja vastaan olleen täysin turha, koska ihmisellä on metafysiikan kaipuu. Hän esiintyi television Itse asiasta kuultuna -ohjelmassa, jossa kertoi näkemyksiään. Toimintatarmoaan hän purki Pirkanmaan sydäntautiyhdistyksessä ja halusi edistää terveysvalistusta. Hän oli aktiivinen myös Pirkanmaan perinnepoliittisessa yhdistyksessä, joka vastusti Tampereen jugendarkkitehtuurin hävittämistä. Hän toimi yhdistykselle tietokanavana kaupungin aikomuksista. Yhdistys tosin ei aina ollut varma siitä, toimiko ikuinen peluri tietokanavana myös vastakkaiseen suuntaan. Vielä yli 80-vuotiaana Tuominen perusti F. E. Sillanpää -seuran ja järjesti suhteillaan apurahan, jolla ennallistettiin kirjailijan nuoruudenkoti Töllinmäki.[43]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Rajala, Panu – Rautkallio, Hannu: Petturin testamentti: Arvo Poika Tuomisen todellinen elämä. WSOY 1994. ISBN 951-0-19806-4
  • Parkkari, Elli: Paremman huomisen puolesta. Kansan sivistystyön liitto 1993 ISBN 951-9455-31-0
  • Rislakki, Jukka: Erittäin salainen: Vakoilu Suomessa. Love Kirjat, 1982. ISBN 951-835-057-4
  • Tuominen, Arvo: Sirpin ja vasaran tie. Helsinki: Tammi 1956
  • Tuomioja, Erkki: Häivähdys punaista: Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. Helsinki Tammi 2007. ISBN 951-31-3693-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Soukola, Timo: ”Tuominen, Arvo (1894–1981)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 62–64. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Tuominen 1956, s. 24
  3. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 34
  4. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 31
  5. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 32
  6. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 32–33.
  7. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 13–14.
  8. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 14–15.
  9. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 13.
  10. ↑ a b c d e Itse asiassa kuultuna: Arvo Poika Tuominen 29.10.2010. Yleisradio.
  11. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 20, 445.
  12. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 20–21, 92.
  13. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 23.
  14. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 40–41.
  15. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 43–44.
  16. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 41–42.
  17. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 42–43.
  18. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 44–45.
  19. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 46.
  20. ↑ a b c Lehen, T. ym.: Kipinästä tuli syttyi: Muistiinpanoja Suomen Kommunistisen Puolueen 40-vuotistaipaleelta. (Kolmas painos) Suomen Kommunistinen Puolue, 1958.
  21. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 47.
  22. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 48.
  23. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 50.
  24. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 51–53.
  25. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 55–57.
  26. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 65.
  27. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 65–67.
  28. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 69–71.
  29. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 72–73.
  30. ↑ Tuominen, Arvo: Maan alla ja päällä: Muistelmia vuosilta 1921–1933. Tammi, 1958.
  31. ↑ Parkkari 1993, s.
  32. ↑ Arvo Tuominen: Neuvostoliitto Leninin Perinnön Vartijana Kansalliskirjasto. Viitattu 3.9.2014.
  33. ↑ Tuomioja, Erkki (2007): Häivähdys punaista: Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa, s. 259–260.
  34. ↑ Parkkari 1993, s. lähde tarkemmin?
  35. ↑ Rislakki, Jukka: Erittäin salainen: Vakoilu Suomessa, s. 220–221. Love Kirjat, 1982.
  36. ↑ Sippola, Reijo & Kettunen, Jarmo (toim.): Tampereen kasvot, s. 35. Tampere: Sanasato, 1997.
  37. ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, s. 460. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
  38. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 428.
  39. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 429–430.
  40. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 433–434.
  41. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 417.
  42. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 435–437.
  43. ↑ Rajala–Rautkallio (1994), s. 439–442.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Itse asiassa kuultuna Arvo Poika Tuominen. (Kooste samannimisestä TV-ohjelmasta.) Helsinki: WSOY, 1979.
  • Seppälä, Raimo: ”Poika” – Mies ja myytti. Helsinki: Tammi, 1979. ISBN 951-30-4430-0.
  • Seppälä, Raimo: Pelon vuodet – Arvo ”Poika” Tuomisen salaista kirjeenvaihtoa Tukholmasta 1944–1956. Helsinki: Tammi, 1983. ISBN 951-30-5888-3.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Arvo_”Poika”_Tuominen&oldid=22754857”