Kemin veritorstai

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lakkolaisten ja poliisin välinen yhteenotto.

Kemin veritorstai oli Kemissä 18. elokuuta 1949 tapahtunut poliisien ja työläisten välinen kahakka, jossa sai surmansa kaksi ihmistä. Tuolloin paikkakunnalla oli meneillään paikallisesta palkkariidasta alkunsa saanut Kemiyhtiön työntekijöiden lakko, joka nähtiin laajemmin Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) ja Fagerholmin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen välisenä voimainkoitoksena. Kemin veritorstai muistetaan Suomen historian toistaiseksi viimeisenä kuolonuhreja vaatineena poliittisena väkivaltaisuutena.

Tapahtumien kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elijärven kaivoksen kromikivestä tehty Veritorstain muistomerkki.

Palkkariita sai alkunsa 1. heinäkuuta, kun sosiaaliministeriön palkkaosasto vaati Kemi Oy:n Pajusaaren tehtaan 260 puunkäsittelijän urakkapalkkoja laskettaviksi 30–40 prosenttia. Lakkoon yhtyivät nopeasti läheisten Kemijokisuun erottelutyömaan, Karihaaran sahan ja Kemin sataman työntekijät, jolloin lakko koski jo tuhansia työntekijöitä.

Lakon kulkuun vaikuttivat monet tahot: SKP:n johto, joka kävi kovaa välienselvittelyä SAK:n vallasta SDP:n kanssa; Neuvostoliiton suurlähettiläs Grigori Savonenkov, joka kehotti jatkamaan lakkoa istuvan hallituksen kaatamiseksi; Karl-August Fagerholmin (SDP) hallitus, joka julisti erottelutyömaan vapaaksi työmaaksi ja sisäministeri Aarre Simonen, joka määräsi poliisit turvaamaan työrauhaa.

SKP:n piiritoimisto päätti, että torstaina 18. elokuuta lähdettäisiin hätistelemään työmaalla työskennelleitä rikkureita. Karihaaran työväentalon pihamaalta lähti kolmisen tuhatta lakkolaista mielenosoituskulkueena kohti Lautiosaarta, jossa aseistetut poliisit olivat odottamassa heitä.

Poliisi kehotti marssijoita pysähtymään, jolloin kulkueen alkuosa totteli. Väkijoukkoa kehotettiin kolme kertaa hajaantumaan lain ja hallituksen nimissä, poliisia ei kuitenkaan toteltu. Marssijoiden johtajat kiihotti väkeä huudoilla "maa on meidän, me menemme minne tahdomme". Kuului myös huuto, "käykää tuon poliisin päälle", tarkoittaen johdossa olevaa poliisia. Muutama marssija yritti käydä poliisin päälle, siinä onnistumatta. Samalla huudettiin "päälle vaan ja eteenpäin", jolloin väkijoukko oli jo aloittanut rynnäkön kohti poliiseja. Tästä syntyi kova käsikähmä, jossa poliisit alkoivat pamputtaa päälle rynnäköivää kulkuetta. Taaenpaa viskottiin poliisin niskaan kiviä ja pian kuului myös laukauksia. Paniikki oli valmis. Rynnäkkö saatiin loppumaan vasta, kun poliisi ampui konepistooleilla varoituslaukauksia taivaalle. Kahakka ei loppunut tähän, vaan väkijoukko perääntyi ja kokoutui useampaan kertaan pienemmiksi ryhmiksi jatkaen poliisin päälle käymistä ja kivittämistä.lähde?[1]

Kontiokankaan ja Pietilän hautakivet. Kivien tekstit ovat haalistuneet miltei näkymättömiin.

Kahakan aikana sai kaksi lakkolaista surmansa ja moni loukkaantui joko pampusta, toisten kolhimana tai piikkilangoissa. Kolme poliisia loukkaantui vakavasti ja parisenkymmentä lievästi. Kahdesta surmansa saaneesta Felix Pietilä kuoli heti luotiin, joka meni vasemman keuhkon läpi. Vieläkään ei tiedetä varmasti, kuka Pietilän ampui – tutkimusten mukaan luoti ei tullut poliisin aseesta. Anni Kontiokangas puolestaan pakeni mellakkaa piiloon kuorma-auton alle. Kun auto lähti liikkeelle, hän ruhjoutui pahoin auton pyörien alle ja menehtyi kolme päivää myöhemmin sairaalassa[2](hautakiveen on virheellisesti merkitty tapaturman päiväys).[3] Molemmat vainajat haudattiin 1.9.1949 Vapaa-ajattelijoiden Ristikankaan hautausmaalle.[3]

Kemin tapahtumien jälkeen SKP:n johtajiin kuulunut Hertta Kuusinen määräsi Moskovasta annetun käskyn perusteella lakkoliikkeet Suomessa lopetettaviksi. Kemin tapahtumista joutui syytteeseen 127 ihmistä, joista 63 tuomittiin eri mittaisiin kuritushuonerangaistuksiin kapinasta.[2] Surmansa saaneen Felix Pietilän omaiset velvoitettiin korvaamaan valtiolle Pietilälle tehdystä ruumiinavauksesta aiheutuneet kulut. Myöhemmin kaikki tuomitut armahdettiin erillislailla, mutta lakkolaisten mainetta ei silti puhdistettu.

Jälkeenpäin viranomaisten toimintaa on usein puolusteltu väittämällä, että poliisi ei ampunut ihmisiä kohti, vaan ainoastaan pelotelaukauksia ilmaan. Väite osoittautui myytiksi, kun Kemissä ilmestyvä Pohjolan Sanomat tutustui 60 vuotta salattuina olleisiin Suojelupoliisin arkistoihin aiheesta. Lehden mukaan vanhempi konstaapeli Viljo Kujanpää kertoi kuulusteluissa yrittäneensä ampua yhden lakkolaisen, joka oli juuri ruhjomassa toista poliisia suurella kivellä. Lataushäiriö Kujanpään pistoolissa pelasti lakkolaisen.[4]

Osa tapahtuman pöytäkirjoista tuhoutui 29. tammikuuta 1950 Kemissä sattuneessa tulipalossa.[5] Kemin raastuvanoikeus antoi tapauksen tuomiot 27. helmikuuta 1950.[6]

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemin veritorstai saavutti välittömästi legendaariset mittasuhteet kommunistien tietoisuudessa. Sen mielestä tämä osoitti, että porvaristo oli valmis käyttämään väkivaltaa. SKP pyrki myös luomaan lakon uhreista ”työläismarttyyreita”; esimerkiksi hautajaispäivänä 1. syyskuuta 1949 Helsingin Suurtorilla järjestettiin mittava mielenosoitustilaisuus.

Kemin veritorstai nostettiin uudestaan esiin 1970-luvun alussa vasemmistolaisen poliittisen laululiikkeen käyttämässä retoriikassa. Tuolloin Agit Prop levytti Elvi Sinervon runot Lintu mustasiipi lennä ja Sinä tiedät luokkasi lait, jotka kertovat tästä tapahtumasta.

Isohaaran sillan lähettyville pienelle aukiolle Akkunusjoen suulle on pystytetty muistomerkki vuonna 1984.[7]. Sen tekstissä vääristellään räikeästi todellisia tapahtumia. Poliisi ei avannut tulta mielenosoittajia kohti, eikä siten surmannut ketään. Uhreista toinen kuoli laukaukseen, joka ammuttiin mielenosoittajien puolelta, toinen jäi kuorma-auton alle. Mielenosoitus ei myöskään ollut rauhallinen, vaan poliisia kivitettiin ja hyökättiin päälle.[1]

Muistolaatta
Tällä paikalla kohtasivat työväenluokan joukkovoima ja murtuvan valtiokoneiston pakkovalta.
Torstaina 18.8.1949 poliisi avasi tulen kohden työläisten järjestäytynyttä rauhallista mielenosoitusta. Tulituksessa sai surmansa kaksi kemiläistä työläistä, Felix Pietilä ja Anni Kontiokangas. Uhreista huolimatta joukkovoimaa ei voitu eikä voida aseinkaan murtaa
.

—Kilven teksti


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Salminen, Juhani: Kemi elokuussa 1949: Suomen kohtalonratkaisu, s. 196->. Jyväskylä: Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4516-8.
  2. a b Kemin lakosta puoli vuosisataa Palkkatyöläinen 7.9.1999
  3. a b RISTIKANKAAN HAUTAUSMAA KEMISSÄ 21.12.2014, viitattu 18.5.2015
  4. Pohjolan Sanomat 16.8.2009
  5. Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 12. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  6. Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 14. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  7. Heljala, Minna; Seppälä, Sirkka-Liisa ja Elo Tiina: Meren ja teollisuuden kaupunki, s. 101. Suomen ympäristö 15/2013. Helsinki: Ympäristöministeriö, 2013. ISBN 978-952-11-4252-9. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 2.7.2015).

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salminen, Juhani: Kemi elokuussa 1949: Suomen kohtalonratkaisu. Jyväskylä: Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4516-8.
  • Murto, Kerttu ja Kaukonen, Kullervo: Oikeus konepistoolin piipussa. Kotka: Kansankulttuuri ja tekijät, 1950.
  • Peltoniemi, Pentti ja Rajala, Hannu: Sapeli-Simonen. Helsinki: Tammi, 1981. ISBN 951-30-5234-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]