Bob Marley

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Bob Marley
Bob-Marley 3.jpg
Bob Marley Irlannissa 1980
Syntynyt 6. helmikuuta 1945
Jamaikan lippu. Nine Mile, Saint Ann, Jamaika
Kuollut Yhdysvaltain lippu Miami, Florida, Yhdysvallat
11. toukokuuta 1981 (36 vuotta)
Aktiivisena 19621981
Tyylilajit Reggae, roots reggae
Ammatit laulaja, muusikko, lauluntekijä
Soittimet kitara, laulu
Yhtyeet The Wailers
Levy-yhtiöt Beverley's, Studio One, Wail 'n Soul'm, JAD, Tuff Gong, Island Records[1]

Robert Nesta ”Bob” Marley (kasteestaan 1981 alkaen Berhane Selassie; 6. helmikuuta 1945 Saint Ann, Jamaika11. toukokuuta 1981 Miami, Florida, Yhdysvallat) oli jamaikalainen laulaja-lauluntekijä, muusikko, rastafari-liikkeen tunnettu edustaja ja The Wailers -yhtyeen johtohahmo. Marley oli yksi jamaikalaisperäisen reggae-musiikin kehittäjistä ja sen kuuluisin esittäjä. Monet hänen tunnetuimmista lauluistaan ovat yhteiskunnallisesti kantaaottavia, ja hänet tunnettiin myös afrikkalaisen vapautusliikkeen tukijana. Marley aloitti uransa 1960-luvulla ska-musiikilla, mutta varsinainen suosio kohtasi häntä vasta 1973 julkaistujen albumien Catch a Fire ja Burnin' myötä. Marleyn tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa "No Woman, No Cry", "Get Up, Stand Up", "Exodus", "I Shot the Sheriff", "Redemption Song" ja "Buffalo Soldier". Marley kuoli syöpään vuonna 1981.

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bob Marley syntyi vuonna 1945 Nine Milen kylässä Saint Annin kihlakunnassa Jamaikan keskiosissa. Hänet ristittiin Nesta Robertiksi. Bobin äiti oli teini-ikäinen musta maanviljelijän tytär Cedella Booker ja isä huomattavasti tätä vanhempi valkoinen englantilaissukuinen ja oman sanomansa mukaan merijalkavoimien kapteeni Norval Marley. Cedella oli raskaaksi tultuaan 16-18-vuotias ja Norval 50–60-vuotias[2]. Pari meni naimisiin Cedellan tultua raskaaksi, mutta Norval muutti saman tien uuden komennuksensa vuoksi pääkaupunki Kingstoniin. Seuraavana vuonna syntynyt Bob jäi äitinsä ja tämän suvun kasvatettavaksi. Norval Marley kävi tapaamassa Cedellaa ja maksoi elatusmaksuja, mutta hänen sukunsa ei koskaan hyväksynyt liittoa mustan maalaistytön kanssa.[3] Bobilla on myös sisarpuolia isänsä muista suhteista[4].

Bob Marleyn lapsuuskoti Nine Milessa.

Kun Bob oli viisivuotias, Norval suostutteli Bobin äidin lähettämään pojan kouluun Kingstoniin. Isä antoi kuitenkin Bobin sijaiskotiin ja katkaisi yhteydenpidon tämän äitiin, joka joutui lopulta hakemaan poikansa Kingstonista takaisin kotikyläänsä kahden vuoden poissaolon jälkeen.[5]

Norval Marley kuoli vuonna 1955. Cedella Marley ei kantanut hänelle kaunaa, mutta Bob jäi isäänsä kohtaan katkeraksi. Samana vuonna Bobin äiti muutti Kingstoniin paremman elämän perässä ja jätti pojan isoisänsä perheen hoiviin, jota hän autteli vuohipaimenena. Vuonna 1957 Bob muutti kotiapulaisena työskentelevän äitinsä seuraksi Kingstonin pahamaineiseen Trenchtownin slummiin, joka ei tosin ollut vielä yhtä väkivaltainen kuin myöhempinä vuosina.[6]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kingstonissa Bob lakkasi panostamasta opiskeluun ja käytti aikansa mielummin jalkapallon pelaamiseen. Hän aloitti myös laulamisen ja tutustui Bunny Livingstoniin ja Peter MacIntoshiin (myöhemmin nimeltään Bunny Wailer ja Peter Tosh), joista tulisi myöhemmin yhdessä Bobin kanssa ska-yhtye The Wailing Wailers ja lopulta The Wailers. Yhdysvaltain radiokanavat kantautuivat pohjoistuulen myötä Jamaikaan, ja pojat imivät 1950- ja 1960-lukujen taitteessa paljon vaikutteita amerikkalaisesta populaarimusiikista. Marley on nimennyt vaikutteikseen muun muassa The Driftersin, The Impressionsin, Fats Dominon, Ray Charlesin, Elvis Presleyn, Sam Cooken ja Solomon Burken. Paikallinen laulajasuuruus ja musiikinopettaja Joe Higgs opetti Bobille laulamista ja kitaransoittoa. Bob lopetti koulunkäynnin vuonna 1959 ja alkoi elättää itseään hitsaajan oppipoikana. Illat hän käytti ystäviensä kanssa musisoimiseen.[7]

Vuonna 1962 Bob jätti hitsaajantyöt silmätapaturman seurauksena ja siirtyi täysipainoisesti musiikkiin. Hän sai levyttää oman sävellyksensä ”Judge Not”, joka ei tosin menestynyt. Bobin äiti Cedella sai lapsen Bunny Livingstonin isän kanssa ja alkoi suunnitella muuttoa Yhdysvaltoihin. Bobin oli tarkoitus muuttaa äitinsä kanssa, mutta rahapula pakotti hänet jäämään Kingstoniin. Passia hankittaessa Bobin etunimien järjestys vaihdettiin, sillä tullivirkailija uskoi Robertin käyvän miehen nimeksi Yhdysvalloissa paremmin kuin Nesta. Cedellan muutettua Washingtoniin Bob muutti asumaan sisarpuolensa isän luokse, mutta joutui pian kodittomaksi riitauduttuaan tämän naisystävän kanssa.[8]

Laulajanura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wailersin alkutaival[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marleyn ja Wailersin läpimurto tapahtui vuonna 1963. Kingstonilainen tuottaja Clement ”Coxsone” Dodd vakuuttui koelaulussa Bunny Livingstonen kirjoittamasta, nuorisoa puhuttelevasta ”Simmer Down” -kappaleesta, joten yhtye pääsi levyttämään Brentford Roadin studiolle osaavien studiomuusikoiden kanssa. Dodd myös järjesti kodittomalle Marleylle vakituisen yösijan studion takana olevasta vajasta. Downbeat-merkillä julkaistu single nousi Jamaikan listakärkeen kahdeksi kuukaudeksi, ja Wailersista tuli sound system -tiskijukkien hallitsemalla Jamaikalla hyvin suosittu.[9] Wailers oli 1960-luvun puolivälissä nousussa olevan rude boys -katugangsterikulttuurin tunteiden tulkki, vaikka useimmat muut yhtyeet kritisoivat tätä väkivaltaista liikettä.[10]

Vuonna 1965 Marley tapasi studiossa nuoren pyhäkoulunopettajan Rita Andersonin, joka oli hakeutunut Wailersin taustalaulajaksi. Aluksi heidän välinsä olivat etäiset, mutta myöhemmin heistä tuli rakastavaiset. Marley suostutteli Andersonin avioliittoon, jonka he solmivat 10. helmikuuta 1966, jotta Anderson voisi seurata Marleyta myöhemmin Yhdysvaltoihin. Wailersin olemattoman levytyssopimuksen vuoksi menestys Jamaikalla ei ollut tehnyt Marleysta rikasta, minkä vuoksi hän lähti heti häiden jälkeen Yhdysvaltain Delawareen äitinsä luokse ansaitsemaan rahaa tarkoituksenaan perustaa Kingstoniin myöhemmin oma levy-yhtiö.[11]

Läpimurron odottelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marley asui Delawaressa äitinsä tilavassa talossa ja teki sekalaisia töitä tehtaissa ja ravintoloissa. Hänestä oli tulossa rastafari, ja hänellä oli kristityn äitinsä kanssa uskontoaiheisia kiistoja. Marley palasi Jamaikalle, jossa uusi musiikkityyli rocksteady oli vuoden 1966 kuuman ja väkivaltaisen kesän aikana syrjäyttänyt nopeatempoisemman skan. Hän perusti muiden Wailersin jäsenten kanssa Yhdysvalloissa tienaamillaan rahoilla oman, lyhytikäiseksi jääneen levy-yhtiönsä. Marley kasvatti vähäksi aikaa pitkän rastatukan, ja hänen uskonnollinen vakaumuksensa syveni. Rita synnytti Robertille tyttären, ja perhe muutti Marleyn kotikylään Nine Mileen, jossa Marley asui vuoteen 1970 asti. Wailersin levytykset olivat suosittuja tanssipaikoissa, mutta pojat eivät osanneet markkinoida niitä radioasemille.[12]

Wailers joutui pitämään taukoa, kun Marley vangittiin kuukaudeksi marijuanan hallussapidosta ja Bunny Livingston joutui samasta syystä vuodeksi vankilaan. Tänä aikana Marley keskittyi jalkapallon pelaamiseen, Jimi Hendrixin ja funkin kuuntelemiseen sekä vastasyntyneen poikansa hoitamiseen. Sitten Johnny Nashin ja Danny Simsin Cayman Records kiinnostui Marleyn ja Wailersin musiikista, ja kolmikko palkattiin levy-yhtiöön lauluntekijöiksi viikkopalkalla.[13]

Vuonna 1969 Wailers äänitti kymmenen reggae-tyylistä laulua tunnetulle tuottajalle Leslie Kongille. Marley oli kehittynyt laulajana, mutta levytykset eivät myyneet hyvin, ja Marley palasi lyhyeksi aikaa Yhdysvaltoihin sekalaisiin töihin. Palattuaan Jamaikalle uusien laulujensa kanssa Marley ryhtyi tekemään yhteistyötä reggae-uranuurtaja Lee Perryn ja The Upsetters -yhtyeen kanssa. Perryn vaikutuksesta Marley uudisti laulutapansa, ja Wailers sai uudenlaisen, hitaamman ja uhkaavamman soundin. Vuoden 1969 lopun ja 1970 alun aikana Wailers äänitti useita lauluja, joista tuli yhtyeen vakiokappaleita tuleviksi vuosiksi.[14]

Menestys Jamaikalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1970 Marley vietti aikaa Ruotsissa Johnny Nashin kanssa, teki lauluja ja keikkaili. Ennen paluutaan Jamaikalle Marley ja muut Wailersit äänittivät Englannissa lauluja sikäläisille markkinoille ja yrittivät saada levytyssopimuksen. Vihdoin vuonna 1971 julkaistu Marleyn kirjoittama ”Trench Town Rock” nousi Jamaikalla listaykköseksi ja teki Marleysta kansallisesti tunnetun ja Wailersista Trenchtownin köyhien sankareita. Marley perusti vaimonsa kanssa Tuff Gong Productions -levykaupan, ja Wailers ryhtyi äänittämään ahkerasti uutta materiaalia.[15]

Marley alkoi myös rastafarille epätyypillisesti politisoitua ja esiintyi Michael Manleyn sosialistipuolue PNP:n kiertävässä vaalikampanjassa. Marley ja Wailers palasivat Lontooseen kiertämään Johnny Nashin kanssa, mutta heidän aikaisemmin siellä levyttämänsä single ”Reggae On Broadway” ei ollut menestynyt. Nashin levy, jolle Marley oli kirjoittanut neljä laulua, oli sen sijaan noussut listaykköseksi. Nashin palattua Yhdysvaltoihin Wailers jäi Lontooseen rahattomana ja ilman työlupaa tai paluulippuja. Marley käveli Island Recordsin toimistoon ja onnistui tekemään levytyssopimuksen omistaja Chris Blackwellin kanssa, vaikka Wailersin sopimus Simsin kanssa oli yhä voimassa. Wailers sai Islandilta rahat kotimatkaan ja ryhtyi levyttämään uusia lauluja albumia varten.[16]

Catch a Fire -albumin vuoden 1974 kansi.

Catch a Fire julkaistiin vuoden 1972 joulukuussa Britanniassa ja seuraavassa kuussa Yhdysvalloissa. Albumi oli ensimmäinen stereona julkaistu reggae-albumi, ja sen kevyen kitarapitoinen soundi oli uutta reggaessa, joka siihen asti oli nojannut bassoon ja rumpuihin. Levy saavutti heti kriitikkojen suosion ja myi kohtalaisesti etenkin Britanniassa. Jimmy Cliffin Kingstonin kovanaama -elokuvan (1972) ilmestymisen jälkeen jamaikalainen musiikki löi läpi myös Yhdysvalloissa ja sitä myötä Wailersinkin musiikki tuli siellä tutuksi.[17]

Vuonna 1973 Wailers teki menestyksekkään Britannian-kiertueen. Heidän kolme vuotta aikaisemmin tekemistään studionauhoituksista oli sillä välin tehty kaikkien yllätykseksi albumi African Herbsman, joka sisälsi yhtyeen tärkeimpiä kappaleita ennen Island Recordsin aikaa.[18]

Kotiinpaluun jälkeen Livingston ilmoitti lopettavansa konsertoinnin Jamaikan ulkopuolella. Tätä seurasi uusi levy Burnin' (1973), jolla oli yksi Marleyn tunnetuimmista lauluista ”I Shot the Sheriff” sekä Marleyn ja Toshin yhdessä tekemä ”Get Up, Stand Up”. Levyä seurasi Yhdysvaltain-kiertue, joka teki heidät vihdoin tunnetuksi Yhdysvalloissa. Uusi Britannian-kiertue keskeytyi yhtyeen hajottua Marleyn ja Toshin riitojen säestämänä.[19] Tosh oli kateellinen Marleyn hallitsevasta roolista yhtyeen lauluntekijänä, ja Livingstonin pehmeät teemat eivät sopineet yhteen Marleyn katkerien protestilaulujen kanssa.[20]

Marley palasi Jamaikalle ja vietti aikansa studiossa valmistellen uutta levyään. Toshin ja Livingstonin lähdettyä Wailersista levy-yhtiö oli alkanut markkinoida Marleyta sooloartistina ja Wailersia taustayhtyeenä nimellä Bob Marley and the Wailers, vaikka Marley ilmoitti olevansa itsekin Wailer.[21]

Kansainvälinen supertähteys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eric Clapton levytti 1974 versionsa kappaleesta ”I Shot the Sheriff”, minkä myötä myös Marleysta tuli kansainvälisesti tunnettu.[22] Vuonna 1975 Wailers alkoi kiertää jälleen, ja Marleyn kolmas levy Islandille julkaistiin nimellä Natty Dread, vaikka Marley oli itse tarkoittanut sille nimeksi Knotty Dread. Albumin toinen kappale oli ”No Woman, No Cry”, joka kertoo Marleyn nuoruudenkokemuksista Trenchtownissa. Marley antoi laulun ystävänsä Vincent Fordin nimiin, vaikka laulua pidetään Marleyn itsensä tekemänä. Marleylla oli tapana antaa yhtyetovereilleen ja ystävilleen nimellisen kunnian laulujensa kirjoittamisesta välttääkseen rojaltien menemisen Cayman Musicille, jonka kanssa hänen lauluntekijänsopimuksensa oli yhä voimassa[23][24]. Jamaikan poliittisesti epävakaita oloja kommentoiva albumi oli suurmenestys niin Englannissa kuin Yhdysvalloissakin, vaikka Marleyn sanoitusten Haile Selassie -ylistystä ei aina ymmärrettykään.[25]

Vuonna 1975 Marley tuotti newyorkilaisen Martha Velezin albumin, jolla tämä esitti Wailersin kappaleita. Samana vuonna Marley ja Wailers tekivät menestyksellisen kiertueen Yhdysvaltoihin ja Britanniaan.[26]

Marleylta ilmestyi 1976 albumi Rastaman Vibration[27]. Marley oli suosionsa huipulla, ja Rolling Stone -lehti nimesi The Wailersit ”Vuoden yhtyeeksi”[28]. Time-lehti kirjoitti: ”Marley on Jamaikan supertähti. Hänen poliittinen vaikutuksensa vetää vertoja maan hallitukselle. Hänen uuden albuminsa Natty Dread mystisenä sankarina hänestä on jo tullut kansallinen symboli.”[29] Bob Marleysta oli tullut myös reggaen puhemies, ja New Musical Express kirjoitti, kuinka Marley oli ottanut laimentuneiden Mick Jaggerin, Bob Dylanin ja John Lennonin paikan miehenä, jolla oli jotain sanottavaa.[30] Soundi-lehden Mikko Montonen kirjoitti Marleyn Tukholman-konsertista: ”Odotukseni Marleyn konsertista olivat tietysti valtaisat – enempää en voisi oikeastaan keneltäkään vaatia. Ja sain mitä olin tullut hakemaan! Marley ja Wailers konserttilavalla on kokemus, jonka veroista ei ole. Heidän lähettämänsä positiiviset värähtelyt sisältävät tuskan ja ilon, heidän musiikkinsa elää ja saa elämään... Tämä on reggae-musiikkia, laulaa Marley, eikä hänen kanssaan voi totisesti olla eri mieltä, vaan tunnustaa tämän olevan oikeassa laulaessaan olevansa Herra Musiikki.”[31]

Vuonna 1976 Jamaika oli vajonnut poliittisen väkivallan kierteeseen, ja Marley päätti järjestää joulukuussa rauhankonsertin Smile Jamaica. Sosialistinen pääministeri Michael Manley, jota Marley ja rastafarit olivat tukeneet vielä neljä vuotta aiemmin, käytti tilaisuutta hyväkseen ja järjesti vaalit vain kaksi viikkoa konsertin jälkeen. Marley ei pitänyt konsertin käyttämisestä poliittisiin tarkoituksiin ja sai myös kilpailevan puolueen JLP:n vihat niskaansa. Kaksi päivää ennen konserttia kuusi tuntemattomiksi jäänyttä asemiestä hyökkäsi Marleyn taloon ja haavoitti useita siellä oleskelleita ihmisiä. Marley sai luodin hauikseensa ja hänen vaimonsa Rita sai pienen haavan päähänsä, mutta kukaan ei kuollut.[32] Marley esiintyi kuitenkin konsertissa 90 000 ihmisen edessä yhdessä muiden haavoittuneiden Wailersien kanssa. Konsertin jälkeen hän siirtyi turvallisuussyistä pitkäksi aikaa Bahamalle.[33]

Vuonna 1977 Marley äänitti Lontoossa kappaleet seuraaville albumeilleen Exodus (1977) ja Kaya (1978)[34]. Hän palasi Jamaikalle suureen rauhankonserttiin ja lähti vuonna 1978 ensimmäiselle laajalle, Kaya 78 -nimiselle maailmankiertueelle, joka vei hänet Yhdysvalloista Euroopan kautta Aasiaan ja Oseaniaan.[35]

Bob Marley esiintymässä sairaudestaan huolimatta energisesti Dalymount Parkissa Irlannissa heinäkuussa 1980.[36]

Marley kävi Etiopiassa vuonna 1978. Matka voimisti hänen afrikkalaista identiteettiään ja tietoisuuttaan Zimbabwen vapaustaistelusta, mikä näkyi hänen seuraavalla levyllään Survival. Levyä tehdessä Marleyn käyttäytyminen alkoi muuttua hajamieliseksi ja ajoittain väkivaltaiseksi, ja hän oli usein masentunut. Marley ja Wailers osallistuivat Bostonissa Afrikka-konserttiin, ja yhtye lähti levyn markkinointikiertueelle Yhdysvaltoihin, mutta Marleyn terveys alkoi huonontua ja hän oli jatkuvasti liian väsynyt jopa antamaan haastatteluja.[37] Vuonna 1979 Marley erotti managerinsa Don Taylorin tämän epäonnistuttua Gabonin-kiertueen järjestelyissä kavaltaen samalla Marleylta rahaa.[38] Sairaudestaan huolimatta Marley jatkoi yhtyeineen ahkeraa kiertelyä ei puolilla maailmaa. Zimbabwen itsenäistyttyä vuonna 1980 Marley ja Wailers esiintyivät kaaoksessa yhä olleen maan itsenäisyysjuhlissa huhtikuussa 40 000 ihmisen edessä.[39]

Keväällä 1980 Marley julkaisi viimeiseksi jääneen albuminsa Uprising. Se oli poliittista edeltäjäänsä henkilökohtaisempi levy, ja sillä olivat muun muassa kappaleet ”Redemption Song” ja ”Could You Be Loved”.[40] Uprisingia seurasi Marleyn uran laajin kiertue, Tuff Gong Uprising, joka ulottui kahteentoista Euroopan maahan. Marleyn terveyden jatkuvasta heikentymisestä huolimatta konsertit saattoivat kestää kolmekin tuntia.[41]

Sairaus ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marley oli vioittanut isovarpaansa toistuvasti 1970-luvulla pelatessaan jalkapalloa. Kynnen alle oli tullut haava, joka ei parantunut vaan aukesi aina uudestaan. Lopulta haavaan, jossa luultavasti oli ollut luomi, kehittyi rasituksen mahdollisesti edesauttamana pahanlaatuinen melanooma, joka diagnosoitiin vuonna 1977 pitkälle edenneeksi acral-melanoomaksi. Syöpäkasvaimen vahingoittama kudos poistettiin, mutta uskonnollisista syistä Marley ei suostunut koko varpaan amputointiin, vaikka se olisi ollut tarpeen syövän pysäyttämiseksi. Syöpä levisi seuraavien vuosien aikana hitaasti Marleyn aivoihin ja sisäelimiin, ja vuonna 1980 hän sairastui niin, että joutui keskeyttämään Yhdysvaltain-konserttikiertueensa. Hän kokeili raskaita kemoterapiahoitoja Yhdysvalloissa, mutta hänen tilansa jatkoi heikkenemistään.[42] Kuolemaisillaan oleva Marley lensi Saksaan tohtori Isselsin holistisiin, kokeileviin ja kiisteltyihin hoitoihin ja alkoikin voida paremmin. Muutaman kuukauden kuluttua hänen vointinsa kuitenkin taas heikkeni, ja hoidot lopetettiin.[43]

Marley kuoli paluumatkallaan Jamaikalle 11. toukokuuta 1981 miamilaisessa Cedars of Lebanon Hospital -sairaalassa 36-vuotiaana. Hän sai valtiolliset hautajaiset, ja hänet haudattiin kitaran, jalkapallon, marijuanan nupun, sormuksensa ja Raamatun kanssa.[42][44] Hautajaiset noudattivat Etiopian ortodoksisen kirkon liturgiaa, mutta myös Twelve Tribes of Israel -rastafarit osallistuivat hautajaisiin.[45] Jamaikan hallitus oli saman vuoden alussa antanut Marleylle Order of Merit -kunniamerkin.[46]

Kuoleman jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marleyn patsas Kingstonissa Jamaikalla.

Marleyn kuoleman jälkeen vuonna 1983 julkaistiin postuumisti albumi Confrontation, jonka kappaleet ovat vuoden 1975 jälkeen vain Jamaikalla julkaistuja singlejä ja muuta ekstramateriaalia. Levyn single ”Buffalo Soldier” nousi suureksi hitiksi.[47] Vuonna 1984 julkaistiin kokoelmalevy Legend, josta tuli Marleyn parhaiten myynyt albumi. Bunny Wailer on Marleyn kuoleman jälkeen julkaissut useita Marley-tribuuttilevyjä.[48]

Marley ei tehnyt testamenttia. Hänen 30 miljoonan dollarin omaisuutensa annettiin Rita Marleylle, mistä seurasi pitkä oikeustaistelu, kun sekä Marleyn kustantaja että hänen lapsensa pyrkivät saamaan osansa perinnöstä.[49] Wailersit menettivät Marleyn kuoleman myötä kokonaan tulonsa, sillä heillä ei ollut minkäänlaista sopimusta Marleyn kanssa. He saivat kuitenkin kertakorvauksen osuutena Marleyn perinnöstä.[50]

Bob Marley oli reggaen tunnetuin edustaja, ja hänen poistuttuaan reggaen suosio hiipuikin jonkin verran. Reggae-kustantaja Daddy T-Roy Kaski on kutsunut Marleyta reggaen historiassa melko irralliseksi ilmiöksi: ”Marley teki ainutlaatuista ja hyvin erilaista musiikkia, jota kukaan ei edes yrittänyt jäljitellä. Musiikillisesti hänen vaikutuksensa ei ollut suuri, mutta muuten lähes mittaamaton.” Marleyn kuoleman myötä myös reggaekulttuuri ja rastafari erosivat jälleen toisistaan.[51]

Marley on yhä muistettu ja arvostettu ympäri maailmaa ja etenkin Jamaikalla ja Afrikassa paitsi muusikkona, myös profeettana ja henkisenä opettajana.[52] Afrikassa hänet muistetaan lisäksi sorrettujen sankarina ja vapaustaistelijana, mistä hänelle myönnettiin vuonna 1978 afrikkalaisten aloitteesta Yhdistyneiden kansakuntien Kolmannen maailman rauhanmitali.[53]

Lauluntekijänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marley tunnetaan ennen kaikkea poliittisista protestilauluistaan, mutta hän kirjoitti myös rakkauslauluja ja tanssittavaa musiikkia. Hänen protestilaulujensa sävy vaihteli henkisestä aggressiiviseen. Niiden pääteema oli Babylonin eli valkoisen sortokulttuurin kumoaminen sekä orjuuden, äärimmäisen köyhyyden ja kärsivien hyväksikäytön lopettaminen. Marleyn tunnetuimpia protestilauluja ovat esimerkiksi "Get Up, Stand Up", "Revolution", "Zimbabwe", "Them Belly Full (But We Hungry)", "Redemption Song", "Chant Down Babylon" ja "Burnin' and Lootin'".[54] Hänen tunnetuimpia rakkauslaulujaan ovat muun muassa "No Woman, No Cry", "Is This Love?", "Stir it Up" ja "Could You Be Loved?".[55]

Marley kirjoitti sanoituksensa useimmiten selkeällä jamaikanenglannilla, jota ymmärsivät muutkin kuin rastafarit. Haastatteluissaan hän kuitenkin käytti usein rastakieltä, sanaleikkejä ja rastamystiikkaa. Sanoituksiaan hän harvoin selitti jälkikäteen, vaan antoi niiden puhua puolestaan.[56]

Alkuaikoina Marleyn laulut syntyivät ryhmätyönä, mutta vuoden 1972 jälkeen hän teki laulunsa yleensä itsenäisesti. Soolouraansa mennessä hän oli kerännyt itselleen suuren varaston ajatuksia, sanontoja ja Raamatun sitaatteja sekä löytänyt omat teemansa ja tekniikkansa.[57] Hänen sanoituksensa heijastavat sitä jamaikalaista mystiikkaa ja käsitystä yliluonnollisen tavallisuudesta, jonka parissa hän kasvoi koko ikänsä.[58]

Tehdessään laulua Marley teki usein sanoitusta ja säveltä samanaikaisesti, minkä ansiosta hänen laulujensa sanat ja sävel nivoutuvat niin kiinteästi yhteen. Vaikka Marleyn sanoitukset ovat hyvin henkilökohtaisia, hänen elämäntapansa oli yhteisöllinen. Hän teki laulujaan usein studiossa, jossa oli samanaikaisesti muitakin ihmisiä, ja hän otti joskus lauluihinsa heiltä kuulemiaan ajatuksia.[59]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elämäntavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Marley poltti lakkaamatta marijuanaa, hän eli terveystietoista ja kurinalaista elämää. Hän oli intohimoinen jalkapallon harrastaja ja teki pitkiä juoksulenkkejä jopa kiertueidensa aikana. Hän nousi yleensä auringonnousun aikaan ja tarkkaili ruokavaliotaan, kuten rastafarit yleensäkin. Marleyn ruokavalioon kuuluivat etenkin hedelmät, kasvikset, pavut, riisi, maito ja kala, mutta lihaa hän ei normaalisti syönyt. Ulkomaankiertueet olivatkin Wailersille usein kärsimystä, kun he joutuivat tyytymään vieraaseen ja heikkolaatuiseen ruokaan. Vuoden 1975 Amerikan-kiertueella yhtyeellä oli jo oma kokki mukanaan, ja paikalliset jamaikalaissiirtolaiset kantoivat tuoretta ruokaa ja marijuanaa pukuhuoneeseen.[60]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bob ja Rita Marley olivat naimisissa nuoruudestaan Bobin kuolemaan saakka. Heidän suhteensa oli kuitenkin huonontunut jo 1970-luvun alkuun mennessä: he pettivät toisiaan, Bob vietti aikansa rastaystäviensä kanssa, ja pariskunta tappeli keskenään väkivaltaisesti.[61] Avioitumistaan katunut Bob rakensi myös mielellään myyttiä siitä, kuinka hänen avioliittonsa Ritan kanssa oli ollut mustan magian seurausta.[62]

Marleyllä oli avoimesti lukuisia tyttöystäviä koko elämänsä ja avioliittonsa ajan, ja hänellä on vähintään 12 lasta yhdeksän eri naisen kanssa.[63] Marleyn kuollessa hänellä oli oikeusistuimissa meneillään yhteensä 23 isyysjuttua.[64] Yksi hänen lastensa äideistä oli jamaikalainen Miss Maailma Cindy Breakspeare.[65] Lapsista Ziggy, Stephen, Julian, Ky-Mani ja Damian ovat luoneet omaa uraa muusikkoina, sekä Cedella näyttelijänä.[66]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruudessaan Marley kuului mustien jamaikalaisten kirkkoon, jossa hän oppi hymnejä ja gospellauluja, ja jonka opetukset kuuluivatkin hänen ensimmäisissä lauluissaan. Marleyn maailmankuvaan sekottui nuorena myös afrikkalaisten uskomusjärjestelmien yliluonnollisuutta sekä lopulta rastafarismin opetukset nuorelle miehelle.[67]

Marley oli 1960-luvulta lähtien harras rastafari-uskonnon harjoittaja. Hän sai ensikosketuksensa rastafarismiin muutettuaan Trenchtowniin äitinsä kanssa 1950-luvun lopulla, minkä jälkeen hänen rastatietoisuutensa vähitellen kasvoi.[68] Marley kertoi aluksi vierastaneensa Trenchtownin rastafarien rummutusta ja afrikkalaista energiaa.[69] Vuonna 1966 Marleyn vaimo Rita tuli rastauskoon Etiopian keisarin, rastojen jumalakseen kohottaman Haile Selassien Jamaikan-vierailun seurauksena samaan aikaan, kun Bob itse asui Yhdysvalloissa. Marleyn ensimmäinen rastahenkinen levytys oli vuonna 1968 äänitetty ”Selassie is the Chapel”.[68] Tärkeimmät rastafarioppinsa nuori Marley sai Joe Higgsiltä.[69]

Marley kuului vuonna 1968 perustettuun Twelve Tribes of Israel -rastaseurakuntaan ja tuki sitä rahallisesti. Liittyessään seurakuntaan Marleylle annettiin heimonimekseen Joosef, ”hän, joka johtaa kansansa vapauteen”.[70] Marley puhui uskostaan, Raamatusta ja Haile Selassien jumaluudesta toistuvasti haastatteluissaan. Haile Selassien kuolema vuonna 1975 hämmensi rastafareja, mutta ei lopettanut Marleyn uskoa Selassieen.[71] Vuonna 1977 Marley sai Haile Selassien pojanpojalta keisarille kuuluneen Juudan leijona -sormuksen, josta tuli Marleyn tärkein esine, jota hän piti sen jälkeen sormessaan päivittäin elämänsä loppuun asti.[72] Jamaikan rastafarien parissa Marleyhin suhtauduttiin hänen kuolemansakin aikaan kuitenkin ristiriitaisesti: jotkut rastavanhimmat arvostelivat häntä ryhtymisestä valkoisten viihdyttäjäksi, rahan tekemisestä Rastafarin nimellä ja saksalaiseen hoitoon turvautumisesta jamaikalaisen sijaan.[73]

Joitain kuukausia ennen kuolemaansa Marley liittyi Etiopian ortodoksiseen kirkkoon ja otti kasteessaan nimen Berhane Selassie eli ”Pyhän kolminaisuuden valo”.[74]

Yhteiskunnallinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marley oli poliittisesti tiedostava, ja hän tuki 1970-luvun alussa sosialisti Michael Manleyn PNP-puoluetta sekä arvosti mustaa nationalistia Marcus Garveyta ja yhdysvaltalaista vasemmistoaktivistia Angela Davisia.[75] Marley lahjoitti paljon rahaa hyväntekeväisyyteen Jamaikalla: 1970-luvun lopulla hän avusti säännöllisesti noin 4 000 ihmistä.[76]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. A Timeline of Bob Marley's Career Third Field. Viitattu 13.12.2013.
  2. Bob Marley’s father was a 60-year-old scouse soldier who got icon’s mum pregnant at 16 21.4.2012. The Sun. Viitattu 27.10.2012.
  3. Davis, s. 8–12
  4. Revealed: The white ex-naval officer who fathered Bob Marley was a British captain from Essex 19.4.2012. Daily Mail Online. Viitattu 27.10.2012.
  5. Davis, s. 13–16
  6. Davis, s. 17–18
  7. Davis, s. 24–30
  8. Davis, s. 31–35
  9. Davis, s. 36–41
  10. Davis, s. 46–48
  11. Davis, s. 50–55
  12. Davis, s. 57–65
  13. Davis, s. 66–70
  14. Davis, s. 72–81
  15. Davis, s. 82–87
  16. Davis, s. 87–95
  17. Davis, s. 100–102
  18. Davis, s. 103–105
  19. Davis, s. 106–113
  20. Davis, s. 124
  21. Davis, s. 114–115
  22. Davis, s. 122–123
  23. Davis, s. 150
  24. Spencer Leigh: Vincent Ford: Songwriter credited with composing 'No Woman, No Cry' 7.1.2009. The Independent. Viitattu 27.10.2012.
  25. Davis, s. 125–127
  26. Davis, s. 130–132
  27. Davis, s. 151
  28. Davis, s. 142
  29. Davis, s. 148
  30. Davis, s. 155
  31. Kosmos 2007, s. 103.
  32. Dread, beat and blood 16.7.2006. The Guardian. Viitattu 27.10.2012.
  33. Davis, s. 156–164
  34. Davis, s. 167–168
  35. Davis, s. 182–190
  36. Ras Michael: Bob Marley: Live at Dalymount Park 1980 (Eddie Mallin, Photographer) 9.12.2012. Midnight Raver. Viitattu 20.12.2013.
  37. Davis, s. 191–203
  38. Dawes 2002, s. 289.
  39. Kosmos 2007, s. 151–156.
  40. Davis, s. 206–207
  41. Kosmos 2007, s. 160.
  42. a b A Death by Skin Cancer? The Bob Marley Story 15.4.2011. Repeating Islands. Viitattu 27.10.2012.
  43. Davis, s. 221–227
  44. Doug Miller: Happy Birthday, Bob! BobMarley.com has compiled 62 facts about Bob, in honor of his 62nd birthday 5.2. 2007. bobmarley.com. Viitattu 14.4.2008. (englanniksi)
  45. Kosmos 2007, s. 174.
  46. Kosmos 2007, s. 170.
  47. Kosmos 2007, s. 179–181.
  48. Kosmos 2007, s. 186–187.
  49. Kosmos 2007, s. 194–195.
  50. Kosmos 2007, s. 189.
  51. Kosmos 2007, s. 178–179.
  52. Kosmos 2007, s. 198–199.
  53. David Cupples: Africa: Of Myth and Man - the Legacy of Bob Marley 20.9.2012. AllAfrica.com. Viitattu 20.12.2013.
  54. Megan Romer: Bob Marley's 10 Best Protest Songs About.com. Viitattu 21.12.2013.
  55. Megan Romer: Bob Marley's Best Love Songs About.com. Viitattu 6.1.2014.
  56. Dawes 2002, s. 17–18.
  57. Dawes 2002, s. 16–17.
  58. Dawes 2002, s. 28.
  59. Dawes 2002, s. 34–37.
  60. Davis, s. 131–133
  61. Kosmos 2007, s. 74.
  62. Dawes 2002, s. 27.
  63. Bob Marley: All His Children & 9 Baby Mommas 26.7.2011. Feelnumb.com. Viitattu 27.10.2012.
  64. Kosmos 2007, s. 144.
  65. Davis, s. 166
  66. Kosmos 2007, s. 190–192.
  67. Dawes 2002, s. 129.
  68. a b Kosmos 2007, s. 33, 40–41.
  69. a b Dawes 2002, s. 26–27.
  70. Kosmos 2007, s. 94–95.
  71. Davis, s. 143–144, 139–140
  72. Davis, s. 171
  73. Kosmos 2007, s. 172–173.
  74. Davis, s. 221
  75. Davis, s. 115, 139
  76. Kosmos 2007, s. 139.
  77. Marley's legend undiminished 10.5.2001. BBC News. Viitattu 27.10.2012.
  78. Bob Marley Rock'n'Roll Hall of Fame. Viitattu 27.10.2012.
  79. Brian Richardson: Bob Marley: Roots Revolutionary 2005. Socialist Review. Viitattu 27.10.2012.
  80. New Grammy Lifetime Award for Bob Marley 15.8.2012. Jamaica Observer. Viitattu 27.10.2012.
  81. 100 Greatest Artists: Bob Marley Rolling Stone. Viitattu 27.10.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bob Marley.