Rooman valtakunta

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 20. marraskuuta 2010 kello 14.36 käyttäjän Lakritsa (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Res publica Romana
Imperium Romanum
Rooman valtakunta laajimmillaan
  Rooman valtakunta laajimmillaan vuonna 117.
  Rooman väliaikaisesti valtaamat alueet.
Valtiomuoto Kuningaskunta (753 eaa.–509 eaa.),
Tasavalta (509 eaa.–27 eaa.),
Keisarikunta (27 eaa.–1453)
Kuningas (753 eaa.–509 eaa.),
Konsuli (509 eaa.–27 eaa.),
Keisari (27 eaa.–1453)		 Hallitsija
Pääkaupunki Rooma (753 eaa.–330)
Konstantinopoli (330–1453)
Pinta-ala
– yhteensä 2 750 000 km² (25 eaa.),
4 200 000 km² (50),
5 000 000 km² (117),
4 400 000 km² (390) km² 
Väkiluku 56 800 000 (25 eaa.),
88 000 000 (117)
Kielet lännessä latina, idässä kreikka
Valuutta Yleisimpiä rahayksikköjä: solidus, aureus, denaari, sestertius, as
Seuraaja(t) Bysantin valtakunta

Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikaisen Rooman kaupunkivaltion pohjalta kasvanut laaja imperiumi, joka käsitti koko Välimeren alueen. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat pronssikaudelta noin 1300-luvulta eaa.[1] Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Vuonna 395 valtakunta jakautui kahtia, Länsi- ja Itä-Rooman valtakunniksi, joista Länsi-Rooma kuitenkin kukistui jo vuonna 476, jolloin sen viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin nousuun 600-luvulla. Silti Itä-Rooma eli Bysantti oli olemassa, joskin alueeltaan huomattavasti pienentyneenä, Konstantinopolin turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.[2]

Historia

Osa artikkelisarjaa
n • k • m

Alkuvaiheet

Tiedot Rooman kaupungin alkuajoista ovat suurelta osin peittyneet myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinittarien ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat.[3][4]

Nykykäsityksen mukaan Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin tai myöhemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelystä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisestä asutuksesta.[4]

Nykyisen Italian alueella asui tuolloin monia kansoja. Pohjoisosan, Gallia cisalpinan eli "Alppien etelänpuoleisen Gallian", ei oikeastaan katsottu kuuluvaan Italiaan, vaan se luettiin Galliaan. Tämä maa, Padus- eli Po-joen jakama kahteen puolikkaasen, oli metsäinen ja hedelmällinen. Sen asukkaat olivat pääosin gallialaisia. Keskiosassa, jota varsinaisesti sanottiin Italiaksi, asui kolme pääheimoa: etruskit, sabiinilaiset ja latinalaiset. Etruskit, joita vahva pappishallitus piti koossa, kehittyivät varhain paikallisesti merkittäväksi sivistyskansaksi esimerkiksi kaupan ja rakennustaiteen alalla. Sabiinilaiset, joita merkkisukujen päämiehet hallitsivat, olivat Italian suurin heimo, moneen pienempään kansaan jakautuneena. Latinalaiset, joiden yhteiskunta oli kansanvaltaisempi, tekivät aikaisin keskenään vapaiden kaupunkien liiton, ja sen johtajana oli ensin Alba Longa, sittemmin Rooma.[5]

800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. Suur-Kreikan kaupungit, varsinkin Cumae ja sen siirtolaisista kasvanut Neapoli (Napoli), ja doorialainen Tarentum, toivat Italiaan kreikkalaisia vaikutteita[5]. 700-luvulta on löytynyt Rooman alueelta merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eronnut muista Latiumin kaupungeista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia.[4]

Rooma, ollen paikalla, jossa etruskien, sabiinilaisten ja latinalaisten alueet sattuivat yhteen, otti itseensä vaikutteita kaikilta näiltä kolmelta kansalta. Kaupungin varhaisin väestö oli tarinoiden mukaan pääosin latinalaista syntyperää olevia maanpakolaisia ja irtolaisia. Myöhemmin kaupunkiin muutti sabiinilaisia. Viimeisenä oli voimakkaan etruski vaikutuksen kausi. Jo Rooman vanhimmassa yhteiskunnassa esiintyi voimakasta vastakkainasettelua sabiinilais-etruskilaisen ylimysvallan ja latinalaisen kansanvallan välillä.[5]

Katso myös: Rooman kuningas ja Roomalainen mytologia

Tasavalta

Rooman poliittisen vallan keskus oli Forum Romanum.

Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa.[6]

Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas.[7]

Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle, kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.[8][9]

Nousu maailmanvallaksi

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla eaa. käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia.[10]

Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa.. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.[10]

Sisällissotien kausi

Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä.[11]

Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 111–105 eaa., Sisilian ensimmäisessä ja toisessa orjakapinassa sekä kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa.[11]

Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen häviötään Crassukselle. Kapinan seurauksena 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi, ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Po-joen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian, ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan jäätyä eläkkeelle 79 eaa. tasavalta palautettiin.[11][12]

Sotapäälliköt Pompeius ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan, jonka päätyttyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi.[11] Vuonna 44 eaa. salaliittolaiset murhasivat Caesarin senaatissa, minkä jälkeen alkoi uusi sisällissotien kausi.

Katso myös: Rooman sisällissota

Keisariajan alku

Flaviusten amfiteatteri, myöhemmältä nimeltään Colosseum

Caesarin kuoltua hänen sisarentyttärensä pojasta, Octavianuksesta, tuli uusien sisällissotien jälkeen Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96–180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimius Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia.[13]

Augustuksen voitettua Marcus Antoniuksen ja Kleopatran Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa. Tämän jälkeen Välimeri oli kokonaisuudessaan Rooman alueiden sisällä. Augustus teki myös yrityksen liittää valtakuntaan Germania Elbeen saakka. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä Rooman armeija hävisi Teutoburgin taistelun vuonna 9. Tämän jälkeen valtakunnan pohjoisraja kulki Mustastamerestä Pohjanmereen saakka etupäässä suuria jokia, Tonavaa ja Reiniä pitkin.

Augustuksen ajan jälkeen tehtiin vielä muutamia valloituksia. Claudiuksen aikana Rooma valloitti Britannian. Viimeiset merkittävät valloitukset tehtiin Trajanuksen aikana. Vuonna 106 valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), joka menetettiin 270. Idässä Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114–117).[14][15]

Katso myös: Rooman keisari

200-luvun kriisi

Pääartikkeli: 200-luvun kriisi

200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235–275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235–284.[16][17]

Roomassa oli kriisikaudella yli 35 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka olivat nousseet keisarin asemaan sotaväen tuella ja saivat vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa. Lähes kaikki tämän ajan keisarit kuitenkin murhattiin, tai he kuolivat taistelussa yleensä vain muutaman vuoden kuluttua valtaan pääsystään ainoana poikkeuksena Claudius Gothicus, joka kuoli kulkutautiin. Politiikan lisäksi kriisiytyi myös talous. Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia, kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kumpikin saavuttamaan itsenäisyyttä keskushallinnosta.[18]

Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin.

200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät monin paikoin, gootit voittivat Deciuksen, ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Keisari Valerianus joutui Persian kuninkaan Sapor I:n vangiksi. Tarinan mukaan hänet nyljettiin.[19][17]

Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.

Tetrarkia eli neljän keisarin valta

Tetrarkit Diocletianus, Maximianus, Galerius ja Constantius Venetsiassa sijaitsevassa patsaassa.

Tetrarkia eli "nelivalta" oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximinianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, "augustukselle", nimitettiin alikeisari eli "caesar". Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).[20][21]

Myöhäisantiikki

Pääartikkeli: myöhäisantiikki

Myöhäisantiikilla tarkoitetaan yleensä noin vuosien 300 ja 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Rooman kehitys on perinteisesti mielletty rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkkymisenä. Tämän näkemyksen kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Rappiota korostava tulkintalinja korostaa länsiroomalaisen keisariuden katoamista, sotilaallisia tappioita, kansainvaelluksia sekä kaupunkikulttuurin taantumista erityisesti Länsi-Roomassa. Muutosta ja jatkuvuutta korostavat tutkijat taas korostavat (kristillisen) kulttuurin kukoistusta, antiikin perinnön säilymistä sekä erityisesti Itä-Rooman kukoistusta 400-luvun lopulla ja keisari Justinianuksen aikana.

Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Samalla syntyi myös luostarilaitos. Monet keisarit suhtautuivat kristinuskoon vihamielisesti ja käynnistivät vainojakin, mutta Konstantinus I Suuren valtakaudella vuonna 313 jaa. annettu Milanon edikti salli kristinuskon harjoittamisen ja nosti sen samalla yhdeksi Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi myös pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Konstantinus jatkoi myös keisari Diocletianuksen aloittamia taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia.[22]

Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379–395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Erityisesti valtakunnan länsiosassa keisarillisen hallinnon rapautuessa Rooman piispan eli paavin merkitys kasvoi myös maallisen vallankäytön osalta.

Theodosiuksen kuoltua vuonna 395 Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden kohtalot alkoivat kulkea eri polkuja. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui.

Valtakunnan länsiosissa keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvun alussa. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ollut totaalista, tämän tapahtuman merkitys oli aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä, korkeintaan joitakin kymmeniätuhansia ihmisiä kerrallaan. Germaaniheimot perustivat Rooman alueelle useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa.[23]

Itä- ja Länsi-Rooma vuonna 476

Keisarius sortui valtakunnan länsiosassa vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja. Se menetti itsenäisyytensä lopullisesti vasta vuonna 1453, joskin aikojen kuluessa se oli pienentynyt lähes pelkästään Konstantinopolin käsittäneeksi kaupunkivaltioksi.

Rooman hajoamisen syyt

Rooman valtakunnan hajoamisen syistä on väitelty loputtomiin. Edward Gibbon esitti kolmisenkymmentä selitystä, muun muassa kristittyjen moraalittomuuden ja valtakunnan koon.[24] Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti muun muassa Konstantinusta ja kristittyjä.[25] Kenraali Vegetiuksen mukaan Rooman armeija heikentyi korruption ja kurin höltymisen takia.[26] Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita asioita.

Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten imperiumin taloudellisia vaikeuksia, sisäisiä sosiaalisia muutoksia ja ulkoisten uhkien aiheuttamaa painetta.[24]

Yhteiskunta

Politiikka

Pääartikkeli: Rooman valtakunnan hallinto ja politiikka

Roomalaiset kutsuivat valtiotaan tasavallaksi (libera res publica), mutta se ei missään historiansa vaiheessa ollut demokraattinen sanan nykymerkityksessä. Rooman poliittinen järjestelmä oli luonteeltaan konservatiivinen, ja uudistuksiin oltiin yleensä varsin haluttomia. Läpi Rooman historian keskeinen poliittinen kysymys oli maanomistus ja maan jakaminen.

Varhaisemmissa vaiheissa Rooma oli kuningasvaltainen. Tästä siirryttiin harvainvaltaiseen tasavaltaan, jota hallittiin monimutkaisella senaatin, virkamiesten ja vinoon jyvitettyjen kansankokousten järjestelmällä. Vähitellen tietyt yksilöt omivat enenevissä määrin valtaa. Tästä syntyi käytännössä monarkistinen, aluksi ulkoisesti vanhat tasavaltalaiset muodot säilyttänyt keisarijärjestelmä Augustuksen ja hänen seuraajiensa aikana.

Hallinnollinen jako

Pääartikkeli: Rooman provinssit
Rooman valtakunnan provinssit

Rooman laajetessa vallatuja alueita hallittiin provinsseina. Ensimmäinen näistä oli Sisilia, jonka Rooma valtasi ensimmäisen puunilaissodan aikana. Provinssia hallitsi rauhan aikana roomalainen virkamies. Ajan myötä provinssien määrä kasvoi Rooman vallatessa lisää alueita, mutta myös koska isompia provinsseja jaettiin pienemmiksi. Kun Augustuksesta tuli Rooman ensimmäinen keisari, hän järjesti provinssit uudelleen. Provinsseja joissa oli roomalaisia sotajoukkoja Augustus hallitsi itse, muut provinssit hän jätti senaatin hallittaviksi vanhaan tapaan. Omiin provinsseihinsa Augustus nimitti legaatteja, jotka hallitivat niitä Augustuksen nimissä.[27]

Provinssien hallinto pysyi lähes samana prinsipaatin ajoista aina 200-luvun kriisiin asti. Vasta Diocletianuksen aikana provinssien hallintoa uudistettiin merkittävästi. Aluksi hän jakoi valtakunnan sataan pienempään provinssiin, joiden kuvernöörit, jotka olivat aikaisemmin voineet komentaa alueillaan olleita joukkoja, saivat tästedes hoitaa vain siviilihallintoa. Valtakunta jaettiin kahteentoista diokeesiin (kreik. dioikesis), joiden johtajaksi tuli vicarius.[28]

Roomalainen oikeus

Pääartikkeli: roomalainen oikeus

Roomalainen oikeus sai ensimmäisen kirjoitetun muotonsa 450 eaa. kahdentoista taulun laeissa (leges duodecim tabularum). Ajatus kaikkien kansalaisten tuomitsemisesta saman lain mukaan rajoitti ylimystön valtaa. Tälle pohjalle kehittyi roomalainen oikeus, joka kehittyi edelleen vuosisatojen kulussa. Se kodifioitiin lopulta keisari Justinianuksen aloitteesta vuosina 529–534 julkaistussa Corpus iuris civilis -lakikokoelmassa.[29][30]

Maantiede

 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Rooman valtakunnan rajat eri aikakausina.
  Rooman tasavalta 510 eaa. – 27 eaa.
  Rooman keisarikunta 27 eaa. – 395 jaa.
  Länsi-Rooma 395 jaa. – 480 jaa.
  Bysantin valtakunta 395 jaa. – 1430 jaa.

Laajimmillaan Rooman valtakunta rajautui pohjoisessa Germanian metsiin, koillisessa aroihin, lännessä Atlanttiin (Oceanus Atlanticus) ja etelässä Saharaan. Sahara oli kuitenkin antiikin aikana selvästi nykyistä pienempi. Idässä rajoittava tekijä ei ollut niinkään luonto kuin ajan kuluessa vaihtuneet suurvallat, esimerkiksi Parthia.

Keskeinen yhdistävä tekijä oli Välimeri (Mare nostrum – meidän meremme), joka mahdollisti kaupan ja liikkumisen suhteellisen laajalla alueella. Purjehtiminen oli tärkein liikkumistapa läpi antiikin, maakuljetukset olivat paitsi kalliita myös alttiita esimerkiksi rosvojen hyökkäyksille. Purjehtiminen onnistui kuitenkin vain kesällä, talvella sateet ja myrskyt tekivät liikkumisen vaaralliseksi. Toinen merkittävä meri oli Mustameri (Pontus Euxinus, suora laina kreikasta, tarkoittaa vieraanvaraista merta).

Joet olivat myös merkittävä liikenneväylä. Italian joet ovat yleensä helppokulkuisia, kun taas Kreikan joet usein kuivuivat.

Valtakunnan alueilla esiintyi monin paikoin myös vulkaanista toimintaa ja maanjäristyksiä, mistä tunnetuin esimerkki lienee Pompeji.

Rooman kaupunkikin syntyi joen eli Tiberin rannalle. Sitä ympäröivät kukkulat olivat vulkaanisia. Kukkuloiden välissä oli kosteikko, joka myöhemmin kuivattiin. Rooman sijainti oli valtakunnan laajenemiselle alkuvaiheessa tärkeää: Rooma pystyi kontrolloimaan vesitietä sisämaahan ja siten kauppaa.

Huomattava, jo antiikissa havaittu ja vaikuttanut ilmiö oli eroosio. Rankkasateista johtunut eroosio saattoi liikutella jokien uomia huomattavastikin. Ihmisen toiminnan, erityisesti puunhakkuiden seurauksena eroosio kiihtyi monin paikoin.

Ilmasto oli perustyypiltään sama kuin nykyäänkin, eli välimerenilmasto. Tutkijat ovat myös pohtineet erilaisten ilmastonmuutosten vaikutuksia antiikissa. Ilmeisesti ilmasto ehti muuttua Rooman historiankin aikana useaan kertaan. Lämpötilavaihteluja on yritetty jäljittää esimerkiksi taiteessa kuvattujen ihmisten vaatetuksen vaihteluista eri aikoina.

Talous

 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Roomalainen kolikko, kuvassa keisari Theodosius I.
Pääartikkeli: Rooman valtakunnan talous

Kärjistäen roomalaisen talouspolitiikan voi sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, rahavarojen riittävyyteen ei usein kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään.

Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous. Maan tuottavuus oli alhainen, ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat.

Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. 200-luvun kriisiin liittyi myös vakavia taloudellisia ongelmia, kuten inflaatio ja valtion tulojen hupeneminen. Myöhäisantiikissa taloudessa alkoi näkyä jo monia tulevan keskiajan piirteitä, esimerkiksi siirtyminen rahataloudesta kohti luontaistaloutta sekä maaorjuus.

Väestö

Nykyarvioiden mukaan Rooman valtakunnan väkiluku oli keisariajan alussa (14 jaa.) vähän yli 45 miljoonaa, joista 20 miljoonaa asui valtakunnan itäosissa ja 25 miljoonaa lännessä. Asukastiheys olisi näin ollut 13,6 asukasta neliökilometrille, joka on alhainen nykyaikaan verrattuna. Idässä asukastiheys oli lähes kaksinkertainen länteen verrattuna. Orjien osuus väestöstä oli noin 15%, eli noin 7 miljoonaa ihmistä. Noin jopa kuudesosa valtakunnan väestöstä asui kaupungista, mikä on epätavallisen suuri luku ennen nykyaikaa. Noin 750 000 ihmistä asui Rooman kaupungissa, mikä oli noin kymmenesosa koko Italian väestöstä. Suurin osa kaupungeista oli paljon pienempiä (noin 10-15 000 asukasta). BKT per henkilö oli noin 380 sestertiusta. [31]

Vuonna 164 valtakunnan väkiluku oli korkeimmillaan. Tuolloin Rooman valtakunnassa asui 60 miljoonaa henkilöä. Samaan väkilukuun Välimeren alueella päästiin taas vasta 1500-luvulla. Suurin väkiluvun kasvu tapahtui läntisissä provinsseissa, jotka saavuttivat saman asukastiheyden kun taajemmin asutettu Italia. Idässä väkiluku pysyi lähes ennallaan.[32]

Väkiluvun kasvu taittui 200-luvulla, jolloin monet tautiepidemiat koettelivat väestöä. Tultaessa 300-luvulle väkiluku oli ehkä noin 30 miljoonaa.[33]

Kulttuuri

 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Kaksikasvoinen Janus. Roomalainen veistos. Vatikaanin museo.
Pääartikkeli: Rooman valtakunnan kulttuuri

Rooman imperiumi oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä. Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti.

Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laajuus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Roomalainen mytologia oli myös kreikkalaisvaikutteista.

Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Kirjallisuudessa esikuvista onnistuttiin jossain määrin irtautumaan. Rooma tuotti monia klassikoiksi muodostuneita kirjailijoita, kuten Vergilius, Cicero, Ovidius, Horatius ja Juvenalis. Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat, ennen muuta lääketiede, mutta myös tekniikka. Arkkitehtuurikin uudistui. Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat.

Antiikki käsitetään helposti läheisemmäksi kuin se olikaan. Monien säilyneiden kulttuurivaikutteiden johdosta roomalaisesta elämänmenosta on helppo löytää samaistumiskohteita. Antiikin maailma oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin nykyään.

Sotahistoria

Pääartikkeli: Rooman sotahistoria

Rooman vallan näkyvin merkki provinsseissa oli usein sen armeija. Se oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Se toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna. Rooma oli luonteeltaan hyvin sotilaallinen valtio. Armeija kehittyi vähitellen Välimeren mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä noin 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, noin 5 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö.[34] Alun perin armeijassa palvelivat vain kansalaiset, mutta keisariajalla armeijaan alettiin ottaa myös niin sanottuja barbaareja. Rooman armeija käytti myös monia sotakoneita, esimerkiksi katapultteja ja piiritystorneja. Rooman myöhemmin merkittäväksi kehittynyt laivasto syntyi puunilaissotien yhteydessä, kun aiemmin lähes purjehdustaidottomat roomalaiset löysivät haaksirikkoutuneen karthagolaisen laivan ja kopioivat sen millintarkasti.[35]

Rooma ja jälkimaailma

 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Konstantinuksen sammaloitunut ja murentunut riemukaari vuoden 1742 maalauksessa.

Vuonna 800, kolmesataa vuotta sen jälkeen kun niin sanotut barbaarit olivat saattaneet Länsi-Rooman polvilleen, paavi kruunasi Kaarle Suuren keisariksi. Kaarle perusti näin maallisen valtansa Rooman perinnölle. Kaarlen jälkeen lukemattomat tahot, sekä valtiomiehet että muut, ovat suunnanneet katseensa kohti antiikkia ja jäljitelleet Roomaa mitä erilaisimmilla tavoilla. Sekä Saksan että Venäjän keisarit ovat pitäneet itseään Rooman keisarien seuraajina, ja vuoteen 1806 saakka Saksan virallisena nimenä olikin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Niin Napoleon kuin Mussolinikin etsivät esikuvia muinaisesta Roomasta.

Antiikin Rooman merkitystä eurooppalaiselle kulttuurille ja jälkimaailmalle yleensä on arvioitu eri aikoina eri tavoin. Taiteen, oppineisuuden ja klassisten aatteiden nousu on useimmiten nähty positiivisena voimavarana.[36] Toisaalta Rooman kautta nykykulttuurille on periytynyt, kuten S. Humpreys asian on ilmaissut, kreikkalainen intellektuaalinen imperialismi, roomalainen territoriaalinen imperialismi ja juutalainen monoteistinen suvaitsemattomuus.[37] Lukemattomat elokuvat, televisiosarjat, kirjat ja tietokonepelit osoittavat, että perintö vaikuttaa myös nyt ja jatkossakin. Miten, se riippuu vaikutuksen alaisista. Edwin Linkomies kirjoitti 1940-luvulla:

»Klassisen muinaisuuden sokeat ihailijat ovat unelmoineet antiikin raunioiden juurella ja nähneet kauneusunia menneisyydestä, jonka sopusuhtaista ylevyyttä ei mikään häirinnyt. Sellainen asenne ei sovi nykyaikaan. Historiallinen käsityskanta ei voi tyytyä siihen, että uusi sivistys on kohonnut vanhan kulttuurin raunioille. Päinvastoin on vanhan kulttuurin aineksista muodostunut uusi, joka kokoomukseltaan on osittain sama kuin vanha, mutta johon samalla on tullut uusia aineksia.»
(Edwin Linkomies: Keisari Augustus ja Rooman perintö[38] )

Rooman valtakunnalla oli suuri ja pysyvä vaikutus myös Euroopan kielioloihin. Valtakunnan suuruuden aikana roomalaisten kieli, latina, levisi laajalle alueelle valtakunnan länsiosiin ja syrjäytti useimmat siellä ennestään puhutut kielet kokonaan. Latina pysyi kaikkialla Länsi-Euroopassa oppineiden kansainvälisenä yleiskielenä yli tuhat vuotta valtakunnan hajoamisen jälkeenkin. Kansan keskuudessa siitä syntyi eri alueilla toisistaan poikkeavia murteita, jotka vähitellen eriytyivät toisistaan niin paljon, että niitä alettiin pitää eri kielinä. Täten syntyivät nykyiset romaaniset kielet, kuten italia, ranska ja espanja.

Lähteitä Roomasta

Kaivaus Pompejissa 1800-luvulla.

Nykymaailman tietämys Roomasta perustuu lukuisiin eri lähteisiin. Pitkään historian tutkimuksessa käytettiin lähteenä ennen kaikkea keskiaikaisen kopiointitradition kautta säilynyttä kirjallisuutta. Luonnollisesti tärkeimpänä lähteenä pidettiin historiankirjoitusta. Esimerkiksi kirjekokoelmia pidettiin myös arvokkaina, "autenttisina" lähteinä. Toisaalta suurin osa kirjallisuudesta oli eliitin kirjoittamaa ja kuvasi asioita heidän näkökannaltaan.

Kirjallisten lähteiden tulkinta ei ole ongelmatonta, oli kyse sitten ns. kertovista lähteistä (historiankirjoitus) tai kaunokirjallisuudesta. Jo se, että vain murto-osa ajan kirjallisuudesta on säilynyt meidän aikoihimme, nostaa esiin kysymyksen säilyneen kirjallisuuden todistusvoimasta. Teosten säilymiseen on vaikuttanut paitsi sattuma, myös eri aikakausina vallinneet näkemykset (kauno)kirjallisuuden esteettisestä tai moraalisesta arvosta.

Modernin tutkimuksen käyttämä lähdeaineisto on huomattavasti laajempaa. Tämä johtuu osin jo kysymyksenasettelujen laajentumisesta. Kiinnostus alempien sosiaaliryhmien, naisten, lasten, yhteiskuntaryhmien jne. historiaan on tehnyt esimerkiksi piirtokirjoituksista keskeisen tärkeää lähdeaineistoa. Vaikkapa hautakiviin laaditut hautapiirtokirjoitukset voivat kertoa paitsi ikärakenteesta, myös esimerkiksi perhesuhteista ja tunne-elämästä. Arkeologiset kaivaukset tuovat jatkuvasti esiin uutta piirtokirjoitusaineistoa. Runsaasti tietoa saamme myös meidän aikoihimme säilyneistä papyruksista, rahoista ja lakiteksteistä.

Äärimmäisen suuri merkitys on myös ei-tekstuaalisilla arkeologisilla löydöillä, joista Pompejin kaupunki on kuuluisa, muttei ainoa esimerkki. Monista asioista ihmisten ja eläinten jäännökset, keramiikka ja muut arkisten kulutustavaroiden jäänteet jne. antavat tietoa paljon enemmän kuin kirjalliset lähteet.

Syntyvään kuvaan Roomasta on siis syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Arkeologinen tutkimus kykenee omalta osaltaan tasapainottamaan tilannetta ja tuomaan vertailukohtia kirjallisiin lähteisiin sisältyville tendensseille. Mielekkään kokonaiskuvan rakentaminen edellyttää sekä kirjallisten että arkeologisten lähteiden tasapuolista ja lähdekriittistä käyttöä. Tärkeintä kuitenkin – kuten kaikessa historiantutkimuksessa – on se, minkälaisia kysymyksiä säilyneelle, vaikkakin fragmentaariselle, lähdeaineistolle asetetaan.

Katso myös

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Rooman valtakunta.

Lähteet

  • Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. 8. painos. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7.

Viitteet

  1. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Hakusana Rooma
  2. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Maailmanhistorian vuosilukuja (s. 1075)
  3. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Hakusana Alba Longa, rex, Rooma, sabiinit
  4. ↑ a b c Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Ab urbe condita (s. 112–)
  5. ↑ a b c Sjögren, Otto: Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika, WSOY, 1888.
  6. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Eläköön tasavalta! (s.114–115)
  7. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Hakusana konsulit, rex sacrorum, Rooma, senaatti
  8. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Hakusana patriisit
  9. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Maan isät ja pojat: taistelevat säädyt (s. 115–117)
  10. ↑ a b Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Valloita, hajota ja hallitse (s. 122–128), Rooman rauta ei ruostu (s. 128–133)
  11. ↑ a b c d Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Vallankumousten vuosisata (133–30 eKr.) (s. 133–139)
  12. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Hakusana Spartacus
  13. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Hakusanat Rooma, markomannit, Augustus, Septimius Severus
  14. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Hakusanat Augustus, Britannia, Egypti, Daakia, Mesopotamia
  15. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Imperiumin laajeneminen (s. 150–)
  16. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Hakusanat sotilaskeisarit, Rooma
  17. ↑ a b Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Legioonien uudet keisarit (s. 160–)
  18. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Hakusanat Gallia, Zenobia, Postumus
  19. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Hakusanat Decius, Valerianus
  20. ↑ Freeman: Diocletian (s. 476)
  21. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Hakusanat tetrarkia
  22. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Konstantinus ja ristin voitto? (s. 168–)
  23. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Pakanamaiden barbaarit (s. 171–)
  24. ↑ a b Maailmanhistorian pikkujättiläinen: "Miksi Rooman imperiumi hajosi?" (s. 170)
  25. ↑ N.S. Gill: Which Historian First Wrote About the Fall of Rome? ancienthistory.about.com. About.com. Viitattu 8.10.2010. (englanniksi)
  26. ↑ N.S. Gill: Fall of Rome - Reasons for the Fall of Rome Include Decay, Christianity, Vandals ancienthistory.about.com. About.com. Viitattu 8.10.2010.
  27. ↑ Roman provinces Livius.org. Viitattu 11.10.2010.
  28. ↑ The Cambridge Ancient History, Second Edition, Volume XII, s. 707-710
  29. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: kahdentoista taulun lait, Coprus iuris civilis
  30. ↑ Maailmanhistorian Pikkujättiläinen: Kahdentoista taulun laki (s. 118)
  31. ↑ Alan K. Bowman et. al.: The Cambridge ancient history XI: The High Empire, A.D. 70-192 (CAH XI), s. 811-813. .
  32. ↑ CAH XI s.814
  33. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Legioonien uudet keisarit (s. 163).
  34. ↑ Castrén, Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Hakusanat legioona
  35. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Puunilaissodat (s. 126)
  36. ↑ Harris: Rooman perintö (s. 184)
  37. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Antiikin "perintö" (s. 171)
  38. ↑ Lainaus Linkomiehen teoksesta on esitetty oppikirjassa Hiedanniemi et al.: Ajasta aikaan – Eurooppalainen ihminen (WSOY 1996)

Kirjallisuutta

  • Carcopino, Jérôme: Sellaista oli elämä keisarien Roomassa. (La vie quotidienne à Rome à l’apogée de l’empire, 1939.) Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-19874-9.
  • Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  • Goldsworthy, Adrian: Rooman valtakunnan tuho. (The fall of the west: The death of the Roman superpower, 2006.) Suomentanut Simo Liikanen. Helsingissä: Ajatus, 2009. ISBN 978-951-20-7968-1.
  • Harris, Nathaniel: Antiikin Rooma. (History of ancient Rome, 2000.) Suomennos: Veikko Ahola. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-20-6709-9.
  • Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita. (Antikens historier, 1959.) Suomennos: Maija Westerlund. 3. täydennetty painos (1. painos 1963). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1993 (12. painos 2004). ISBN 951-0-18515-9.
  • Holland, Tom: Rubikon: Rooman tasavallan loisto ja rappio. (Rubicon: The triumph and tragedy of the Roman republic, 2003.) Suomentanut Pekka Tuomisto. Hämeenlinna: Karisto, 2006. ISBN 951-23-4792-X.
  • Kivimäki, Arto & Tuomisto, Pekka: Rooman keisarit. Hämeenlinna: Karisto, 2000. ISBN 951-23-4094-1.
  • Lilius, Henrik ym. (toim.): Antiikin kulttuurihistoria. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1981. ISBN 951-0-08638-X.
  • Mustakallio, Katariina: Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-061-9.
  • Matyszak, Philip: Keisarien Rooma viidellä denaarilla päivässä. (Ancient Rome on five denarii a day, 2007.) Suomentanut Pekka Tuomisto. Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-122-447-1.
  • Matyszak, Philip & Berry, Joanne: Roomalaisia elämäntarinoita. (Lives of the Romans, 2008.) Suomentanut Pekka Tuomisto. Hämeenlinna: Karisto, 2009. ISBN 978-951-23-5119-0.
  • Saastamoinen, Ari: Afrikan loistavat kaupungit: Elämä roomalaisajan Pohjois-Afrikassa. Helsinki: Gaudeamus, 2009. ISBN 978-952-495-124-1.
  • Tiihonen, Tapio: Rooman kaaos ja tuho. Osat 1–4. Espoo: Fenix, 2006–2009. ISBN 978-951-862-180-8.
  • Tuomisto, Pekka: Rooman konsulit. Hämeenlinna: Karisto, 2002. ISBN 951-23-4363-0.
  • Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika. Hämeenlinna: Karisto, 2001. ISBN 951-23-4212-X.
  • Tuomisto, Pekka: Rooman diktaattorit. Hämeenlinna: Karisto, 2003. ISBN 951-23-4442-4.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian Pikkujättiläinen. 8 p. WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7.

Antiikin aikaista kirjallisuutta

  • Livius, Titus: Rooman synty. (Ab urbe condita.) Latinan kielestä suomentanut ja nimihakemistolla varustanut Marja Itkonen-Kaila. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994 (3. painos 1999). ISBN 951-0-19615-0.
  • Plinius Caecilius Secundus, Gaius, nuor.: Plinius nuoremman kirjeitä Trajanuksen ajan Roomasta. Kääntäneet ja toimittaneet Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen. Kuvat: Olavi Rantala. Kartat: Venla Laakkonen, Salla Jokela. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1023. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-656-0.
  • Suetonius Tranquillus, Gaius: Rooman keisarien elämäkertoja. (De vita caesarum.) Suomentanut J. A. Hollo. Johdannon kirjoittanut Edwin Linkomies. 2. painos (1. painos 1960 Antiikin klassikot -sarjassa). Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23522-9.
  • Tacitus, Publius Cornelius: Keisarillisen Rooman historia. (Annales.) Latinan kielestä suomentanut, johdannolla ja selvittävällä hakemistolla varustanut Iiro Kajanto. Laatukirjat (1. painos 1969 Antiikin klassikot -sarjassa). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1990 (5. painos 2004). ISBN 951-0-16172-1.

Aiheesta muualla

Malline:Link GA

Malline:Link FA Malline:Link FA Malline:Link FA Malline:Link FA Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Rooman_valtakunta&oldid=9410775”