Irlannin historia

Irlannin historia alkoi mesoliittisella kivikaudella noin 6000 vuotta eaa. Keltit asuttivat saaren varhaisella rautakaudella. Hajanaisten heimokuningaskuntien Irlanti päätyi ensin viikinkien ja sittemmin normannien valloittamaksi. Vuosisatojen ajan Englannin miehityksestä suuresti kärsinyt Irlanti on nykyisin jakaantunut Irlannin tasavaltaan ja Pohjois-Irlantiin.

Esihistoria ja varhaiskristillinen aika

Kivi- ja pronssikausi

Irlannin ensimmäiset asukkaat tunnetaan arkeologisten löytöjen perusteella. Saari asutettiin mesolittisella kivikaudella. Ensimmäiset asukkaat olivat metsästäjä-keräilijöitä, jotka tulivat todennäköisesti Irlantiin Skandinaviasta Skotlannin kautta. Maanviljelytaito levisi alueelle noin 3000 eaa., jolloin saarelle muutti ihmisiä Iberiasta. Irlannin neoliittinen kausi alkoikin noin 3000 eaa. Tuolta ajalta on säilynyt monia megaliittihautoja, kuten dolmeneita ja käytävähautoja.Pronssikausi alkoi Irlannissa noin 2000 eaa. ja päättyi noin 500 eaa.

Rautakausi ja roomalaisaika

Rautakaudella noin vuonna 500 eaa. alkoi muuttoaaltojen sarja, jolloin maahan levisi kelttejä. Keltit sulautuivat yhteen aiempien asukkaiden kanssa, jolloin muovautui myös iiri erillisenä kelttikielenä. Poliittista ykseyttä Irlanti ei kuitenkaan esihistoriassa saavuttanut, vaan jäi keskenään taistelevien heimojen temmellyskentäksi. Irlannin väkiluku pysyi suhteellisen pienenä, sillä ensimmäisellä vuosisadalla siellä oli noin 500 000 asukasta.

Roomalaiset kutsuivat Irlantia Hiberniaksi. Klaudios Ptolemaios kertoi vuonna 100 jaa. Irlannin maantieteestä ja heimoista. Irlanti ei koskaan ollut virallinen osa Rooman valtakuntaa, mutta Rooman vaikutus levisi kuitenkin sen alueelle. Tacituksen mukaan maanpaossa oleva irlantilainen prinssi oli Gnaeus Julius Agricolan mukana Britanniassa anastaakseen vallan Irlannissa. Juvenaliksen mukaan roomalaiset joukot vietiin Irlantiin. Tutkijat ovat myös väittäneet, että roomalaisten tukemat gaelilaiset joukot aloittivat jonkinlaisen maahanhyökkäyksen vuoden 100 jaa. tienoilla, mutta Rooman ja ”Hibernian” suhteet ovat edelleenkin hämärän peitossa.^lähde?

Varhaisella kelttiläiskaudella Irlanti oli jakautunut jopa 150 heimokuningaskuntaan (túath). Kristillisen ajan alkuvaiheessa Irlanti oli jakaantunut viiteen suurempaan maakuntaan, jotka olivat Ulster, Munster (An Mhumhain), Leinster (Laighin), Connacht (Connachta) ja Meath (An Mhí). Alkuun merkittävin maakunnista oli Niall Noígíallachin hallitsema Ulster. Niallin kuoltua 400-luvun alussa valta siirtyi Meathille.

Kristinuskon leviäminen

Irlantilaiset merirosvot ryöstelivät Britannian länsirannikkoa. He perustivat kokonaan uusia kuningaskuntia Skotlantiin, Walesiin ja Cornwalliin. Etelä-Leinsterin attacottit palvelivat 300-luvun puolestavälistä vuosisadan loppuun Rooman armeijassa.^lähde?

Perinteisten kertomusten mukaan Pyhä Patrick saapui Irlantiin 432 ja alkoi käännyttää irlantilaisia pakanoita kristinuskoon. Perinteen mukaiselle saapumisvuodelle ei ole kuitenkaan löydetty todisteita, ja todennäköisesti hän saapui saarelle vasta joko 460- tai 490-luvulla. Kristinusko oli levinnyt saarelle kuitenkin aiemmin. Germanus Auxerrelainen oli lähettänyt jo vuonna 431 Palladiuksen paavi Celestinus I:n luvalla saarelle. Palladius toimi todennäköisesti piispana irlantilaisille kristityille Leinsterissa ja Meathin kuningaskunnassa. On mahdollista, että kristinuskon olivat tuoneet Irlantiin kotiin palanneet kauppiaat tai orjat, jotka oli ryöstetty Britanniasta ja Galliasta.^lähde? Kristinuskon tulo Irlantiin oli joka tapauksessa yksi saaren historiaan eniten vaikuttaneista tapahtumista.

Patrick mielletään yleisesti heimo- ja sosiaalisen mallin säilyttäjäksi. Hänet tunnetaan myös lainsäätäjänä, joka muutti lakeja siltä osin kuin aikaisemmat lait olivat ristiriidassa kristillisten periaatteiden kanssa. Hänet tunnetaan myös työstään latinalaisten aakkosten parissa, joiden avulla hän irlantilaisten munkkien avustuksella säilytti osia keltin kielen suullisista perinteistä. Näiden väitteiden paikkansapitävyys on kuitenkin kyseenalaistettu, eikä niistä olla yksimielisiä. Irlannissa oli joka tapauksessa kristittyjä jo ennen Patrickin saapumista ja pakanoita pitkään tämän kuoleman jälkeen. On kuitenkin selvää, että Patrickilla oli keskeinen asema irlantilaisen yhteiskunnan muuttamisessa. Druidiperinne kuoli vähitellen pois.

Keskiaika

Varhaiskeskiajan iiriläinen kulttuuri

Sivu Kellsin kirjasta, joka avaa Evankeliumin Johanneksen mukaan.

Irlantilaiset oppineet kunnostautuivat latinan opiskelussa ja kristillisessä teologiassa luostareissa. Irlannista lähteneet lähetyssaarnaajat levittivät Englantiin ja Manner-Eurooppaan tietoa kasvavasta oppineisuudesta, jonka ansiosta Irlannin luostareihin tuli ulkomailtakin useita tiedemiehiä. Luostareiden kunnostautuminen ja eristyneisyys auttoivat säilyttämään latinaa varhaiskeskiajalla. Taiteista kehittyivät muun muassa kirjallisuus, metallin työstäminen ja kuvanveisto. Taideaarteita syntyi Kellsin kirja, joka on runsaasti koristeltu jalokivillä, sekä monet hienosti kaiverretut kiviristit eri puolilla saarta. Vuosia 500–900 pidetäänkin Irlannin kulta-aikana. Tuolloin Irlannissa alkoi myös luostarilaitoksen ansiosta kaupungistuminen, kun luostarien ympärille alkoi kasvaa asutuskeskuksia. Ympyrä- ja niemilinnoitukset ovat ajan merkittävimpiä arkkitehtuurisia saavutuksia.

Englantilaiset sekaantuivat Irlannin asioihin ensimmäisen kerran. Vuonna 684 jaa. englantilainen tutkimusretkeilijä tunkeutui Northumbrian kuninkaan Ecgfrithin toimeksiannosta Irlantiin. Englantilaiset joukot tunkeutuivat tämän jälkeen maahan ottaen sotavankeja ja ryöstäen aluetta. Tämä valloitusretki oli kuitenkin lyhytikäinen. Seuraava englantilaisten valloitusretki suuntautui Irlantiin vasta lähes puolen vuosituhannen päästä vuonna 1169, kun normannit valloittivat maan.

Viikinkisodat

Irlanti vuonna 1014: kilpailevien kuningaskuntien tilkkutäkki.

Asiakirjojen mukaan norjalaisten viikinkien ensimmäinen valloitusretki kohdistui Lambayn saarelle Dublinin rannikolle vuonna 795. Varhaiset viikinkien valloitusretket olivat lyhytaikaisia ja pieniä. Ne kuitenkin lopettivat Irlannin kristillisen kulttuurin kulta-ajan, ja irlantilaiset aloittivat 200 vuotta kestävän hajanaisen sodankäynnin viikinkivalloittajia vastaan, jotka ryöstivät luostareita ja kaupunkeja koko Irlannissa. Suurin osa varhaisista viikingeistä tuli Irlantiin Länsi-Norjan vuonoista.

Vähitellen viikingit asettuivat aloilleen ja perustivat rannikoille kaupunkeja sekä ryhtyivät käymään kauppaa. Muun muassa Dublin (Baile Átha Cliath, aiemmin iiriksikin Duibhlinn), Wicklow (Cill Mhantáin), Waterford (Port Láirge), Arklow (An tInbhear Mór), Limerick (Lom na nEach) ja Wexford (Loch Garman) ovat alkujaan viikinkisatamia. Vuonna 852 viikinkijohtajat Ivar Ragnarsson (Ivar Beinlaus) ja Olaf Valkoinen (Olaf White) rantautuivat Dublinin lahdella perustaen linnoituksen nykyisen Dublinin kaupungin alueelle. Olaf oli norjalaisen kuninkaan poika ja kruunautti itsensä Dublinin kuninkaaksi. Norjalaiset ja irlantilaiset sekoittuivat sukupolvien saatossa toisiinsa. Ivar Ragnarrsonin jälkeläiset muodostivat pitkän hallitussuvun Dublinissa, mistä käsin he hallitsivat pitkälti lähes koko saarta. Vuonna 1014 Clontarfin (Cluain Tarbh) taistelussa irlantilaiset kuitenkin yhdistivät voimansa Brian Borún ja Meathin kuninkaan Maelsechlainn II:n johdolla viikinkejä vastaan ja onnistuivat murtamaan näiden poliittisen vallan Irlannissa. Brian Ború surmattiin kuitenkin taistelun yhteydessä, joten Irlanti jäi poliittisesti hajalleen.

Normannit – ensimmäinen ”englantilaisvalloitus”

Juhanan linna Shannonin varrella Limerickissä.

Viikinkien jälkeen tulivat normannit. Nämä olivat viikinkien jälkeläisiä, jotka olivat asettuneet Ranskan Normandiaan ja antaneet maakunnalle nimensä. Vilhelm Valloittajan johdolla normannit olivat alistaneet valtaansa Englannin vuoden 1066 jälkeen. Irlantiin he saapuivat 1169, kun Leinsterin maakunnan kuningas Diarmuid Mac Murchadha liittoutui normandialaisen Richard Fitz Gilbert de Claren kanssa Connachtin kuningas Tiarnán Ó Ruaircia vastaan. Tämä oli Irlannin ensimmäinen ”englantilaisvalloitus”, oikeastaan normandianranskalainen valloitus.

Richard de Clare, joka tunnetaan myös nimellä Strongbow, tuli näin hankkineeksi Irlannin tai lähinnä sen itäosat puolivahingossa Englannin kruunun alueeksi. Seuraavien vuosisatojen ajan Englannin kuninkaat yrittivät saada Irlannissa aikaan jonkinlaista järjestystä, mutta englantilaisten ja irlantilaisten lakien yhteensopimattomuuden vuoksi muun muassa aatelisten perimysjärjestykset menivät sekaisin ja koko saari joutui kaaostilaan, kun ei oltu varmoja siitä, kumpaa lakia täytyy noudattaa. Sekasorto ja pikkusodat leimasivat irlantilaista elämää.

Hadrianus IV:n paavillisen Laudabiliter-bullan ”oikeuttamana” Henrik II rantautui suuren laivaston kanssa Waterfordiin vuonna 1171. Hänestä tuli näin ollen ensimmäinen englantilainen kuningas, joka oli laskenut jalkansa irlantilaiselle maaperälle. Henrik II kuitenkin antoi irlantilaiset alueensa pojalleen Juhanalle Irlannin lordin (Dominus Hiberniae, Lord of Ireland) arvonimen kanssa. Kun Juhana odottamattomasti seurasi veljeään valtaistuimelle, hänestä tuli Kuningas Juhana ja Irlanti siirtyi suoraan Englannin kruunun alaisuuteen.

Irlannin lordikunta ja normanniaatelin heikentyminen

Irlanti vuonna 1300. Iiriläisalueet vihreällä, normannialueet vaalealla.

Alkuaan normannit hallitsivat koko itärannikkoa Waterfordista aina itäiseen Ulsteriin ja tunkeutuivat aina Galwayhin, Kerryyn ja Mayoon saakka. Maan tärkein hallitsija oli tällöin irlanninnormannilainen Leinsterin lordi vuodesta 1171, Meathin jaarli vuodesta 1172, Ulsterin jaarli vuodesta 1205, Connaughtin jaarli vuodesta 1236, Kildaren jaarli vuodesta 1316, Ormonden jaarli vuodesta 1328 ja Desmondin jaarli vuodesta 1329 kontrolloi aluetta. Feodaalisesti alueet kuuluivat Lontoon kuninkaalle. Ensimmäinen Irlannin lordi oli kuningas Juhana, joka vieraili Irlannissa 1185 ja 1210 ja vakautti normannien hallitsemia alueita. Samaan aikaan monet irlantilaiset kuninkaat vannoivat tälle uskollisuutta. Koko 1200-luvun ajan Englannin kuninkaiden tavoite oli heikentää normannilordien valtaa Irlannissa. Esimerkiksi kuningas Juhana rohkaisi Hugh de Lacya horjuttamaan ja syrjäyttämään John de Courcyn vallan Ulsterin lordina. Tämän jälkeen Juhana valloitti vuonna 1210 Meathin ja Ulsterin ottaen vallan molemmissa jaarlikunnissa. 1241 Meathin jaarli, Walter de Lacy, kuoli ilman miespuolista perillistä ja Meath jaettiin tämän kahden tyttärentyttären kesken 1245. Viimeisen Leinsterin lordin, Anselm Marhsallin, kuoltua Leinster jaettiin tämän viiden tyttären kesken viideksi kreivikunnaksi, Kildareksi, Laoisiksi, Carlowksi, Kilkennyksi ja Wexfordiksi. Irlanninnormannien yhteisö kärsi sarjasta epäonnisia tapahtumia, jotka johtivat näiden siirtokuntien ja vallan rappeutumiseen.

Varhainen uusi aika

Irlantilaisten nujertaminen

Saaren mahtimiehiksi nousivat ns. geraldiinit, irlantilaistunut Fitzgeraldin eli Mac Gearailtin normandialaisperäinen aatelissuku - Kildaren (Cill Dara) jaarlit. 1530-luvulla Englannin kuningas Henrik VIII ryhtyi ankariin toimiin geraldiinien nitistämiseksi: hän vangitsi hallitsevan jaarlin, surmasi tämän kapinallisen pojan ja jakoi geraldiinien maat englantilaisille siirtolaisille. Aviosotkujensa vuoksi Henrik erotti Englannin kirkon Rooman alaisuudesta ja ryöväsi Irlannin luostarit.

Irlantilaisten lopullinen alistaminen jatkui Elisabet I:n johdolla, joka joutui sotimaan ennen muuta Aodh (Hugh) Ó Néillin johtamia ulsterilaisia vastaan 1500-luvun viimeisinä vuosina (ns. yhdeksänvuotinen sota). Ó Néill voitettiin lopulta Kinsalen (Cionn tSáile) taistelussa vuonna 1601, huolimatta katolisten espanjalaisten lähettämistä apujoukoista. Ulster oli alistettu, ja ulsterilaiset klaanipäälliköt lähtivät maanpakoon vuonna 1607. Tapaus tunnettiin sittemmin "jaarlien pakona" (the Flight of the Earls, iiriksi Imeacht na nIarlaí).

”Istutukset”

Pääartikkeli: Ulsterin uudisasutus

Tämän jälkeen Elisabetin seuraaja Jaakko I aloitti englantilaisten uudisasukkaiden "istutukset" (plantations, iir. plandálacha) Irlantiin, erityisesti Ulsteriin. Tavoitteena oli englantilaisen kulttuurin juurruttaminen Irlantiin ja gaelilaisen klaanilaitoksen jäänteiden hävittäminen. Nyt kun Englanti oli leimautumassa protestanttiseksi maaksi ja irlantilaisten kansanomaista kristillisyyttä oli pidettävä lähinnä katolisuutena, uskonnolliset vastakohdat määrittelivät, kuka oli irlantilainen ja kuka englantilainen. Katolisten maat vietiin ja parhaat tontit jaettiin protestanteille. Näiltä ajoilta ovat peräisin myös Pohjois-Irlannin väestöryhmien ristiriidat.

Oliver Cromwell Irlannissa

Pääartikkelit: Irlannin kapina 1641, Kilkennyn konfederaatio ja Oliver Cromwellin Irlannin-valloitus

Robert Walker, Oliver Cromwell, n. 1649.

Jaakko I ja hänen seuraajansa Kaarle I yrittivät lujittaa Englannissa kuninkaan valtaa parlamentin kustannuksella. Tämä johti sisällissotaan kuningasmielisen puolueen, niin sanottujen kavaljeerien, ja parlamenttimielisten, Oliver Cromwellin johtamien keropäiden välillä 1640-luvulla. Tällöin irlantilaiset nousivat kapinaan Kaarlen puolella siinä toivossa, että tämä vastikkeeksi palauttaisi osan heidän vanhoista oikeuksistaan. Keropäät kuitenkin voittivat sodan, ja kuninkaan mestattuaan parlamentin nimittämäksi diktaattoriksi noussut Cromwell hyökkäsi valiosotilaittensa, niin sanottujen rautakylkien (the Ironsides) kanssa Irlantiin vuonna 1649.

Cromwell hävitti Irlantia laajalti, ja hänen rautakylkensä syyllistyivät joukkomurhiin: ennen muuta Droghedan (Droichead Átha) kaupungin asukkaiden surmaaminen herättää Irlannissa vieläkin pahaa verta. Sotaretkensä lopuksi Cromwell karkotti kuoleman uhalla suuren osan Irlannin itäosien katolisia asukkaita karuun länteen Connachtin maakuntaan ( "Helvettiin tai Connaughtiin!" - to hell or to Connaught).

Vilhelm Oranialainen ja villihanhien pako

Pääartikkeli: Sota Irlannissa 1689–1691

Godfrey Kneller, King James II, 1684. Aikalaismuotokuva Jaakko II:sta.

Cromwellin jälkeinen restauraatio nosti taas Stuart-suvun kuninkaat valtaan Englannissa, ensin Kaarle II:n ja sitten vuonna 1685 Jaakko II:n. Stuartit olivat ankaran yksinvallan kannattajia, mutta irlantilaiset katoliset hankkiutuivat heidän suosioonsa. Tämä ei miellyttänyt parlamenttia, joka nimitti vastakuninkaan, Vilhelm Oranialaisen protestanttisesta Alankomaista. Jaakko II joutui pakenemaan Englannista, mutta hän kokosi irlantilaisista kannattajistaan – jakobiiteista – armeijan tuekseen. Joukko Jaakon sotilaita valmistautui asettumaan taloksi Londonderryyn (Doire), mutta joukko protestanttisia kisällejä – the Apprentice Boys – sieppasi avaimet ja lukitsi kaupungin portit. Pohjois-Irlannin protestantit juhlivatkin kisällipoikia yhä sankareinaan.

Huhtikuussa 1689 Jaakko oli jo itse Irlannissa ja aloitti Londonderryn piirityksen, joka kesti kuukausia ja tappoi lukuisia kaupungin protestantteja nälkään, mutta heinäkuussa Vilhelm Oranialaisen laivat tulivat kaupungin avuksi. Myös tämä piiritys, The Siege, on pohjoisirlantilaisten protestanttien identiteetille tärkeä tapahtuma. Protestanttien iskulause no surrender! viittaa juuri piiritykseen. Ratkaiseva taistelu Vilhelm Oranialaisen ja jakobiittien välillä käytiin Boyne-joella (An Bhóinn) 11. heinäkuuta 1690. Katoliset jatkoivat kuitenkin epätoivoista kapinaansa Patrick Sarsfieldin (Pádraig Sáirseal) johdolla vielä vuoden päivät, kunnes Sarsfieldin joukot suostuivat lähtemään maanpakoon Ranskaan. Tätä sanottiin ”villihanhien paoksi” (engl. The Flight of the Wild Geese, iir. Éalú na nGéanna Fiáine).

Pitkät sortovuodet

Nyt voimaan tulivat ankarat sortolait, the Penal Laws, na Péindlíthe, jotka kielsivät katolisilta maanomistuksen kokonaan. Irlantilaisilla ei enää ollut omia päälliköitä eikä sotureita, mutta liioin he eivät päässeet englantilaisten lakien suojelukseen. Iirin kieli jäi elämään vain kansanmurteina, mutta säilyi yksinkertaisesti sen vuoksi, että iiriä puhuva katolinen rahvas joutui elämään kokonaan laillisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Grattanin parlamentti

1700-luvulla Irlannin yläluokkana toimi uusi englantia puhuva, protestanttinen väestö, the Ascendancy. Tämä luokka ei tietenkään samastunut katolisiin köyhiin, mutta sillä oli jonkinasteinen käsitys Irlannista erillisenä poliittisena yksikkönä, jolla oli omat edut. Irlannilla oli oma parlamentti, joka Henry Grattanin johdolla onnistui vuonna 1782 hankkimaan varsin itsenäisen aseman englantilaisten jouduttua viemään maasta suurimman osan armeijaansa taistelemaan itsenäisiksi pyrkiviä Amerikan siirtokuntia vastaan. Grattanin parlamentti ei kuitenkaan onnistunut oleellisesti muuttamaan Irlannin oloja, sillä katolisten oikeuksista ei päästy yksimielisyyteen.

Kansallinen herääminen

Ranskalaisten vuosi ja unionilaki

Pääartikkeli: Irlannin kapina 1798

Ranskassa puhkesi vuonna 1789 vallankumous, jonka aatteet innostivat vapaamielistä älymystöä myös Irlannissa. Belfastin (Béal Feirste) protestantit perustivat United Irishmen -järjestön, jonka voimahahmoksi nousi nuori Theobald Wolfe Tone, protestantti hänkin. Tonen ja hänen kannattajiensa tavoitteena oli yhdistää katoliset ja "toisinajattelevat" protestanttiryhmät, ennen muuta presbyteerikirkkoon kuuluvat, saman lipun alle taistelemaan itsenäisen Irlannin puolesta Ranskan tuella. Toisaalta myös kuninkaalle lojaalien ulsterilaisten protestanttien Oranialaisveljeskunta perustettiin juuri näihin aikoihin. Wolfe Tone hakikin sitten apua ranskalaisilta, ja vuonna 1796 suuri ranskalainen laivasto ilmaantui Bantry-lahdelle (Bá Bheanntraí) Irlannin etelärannikolle mukanaan suuri armeija. Kova myrskytuuli hajotti kuitenkin laivaston ympäri merta, eikä maihinnoususta tullut mitään.^lähde?

Vuonna 1798 irlantilaiset yrittivät uudelleen, tälläkin kertaa ranskalaisten avulla. Vuosi saikin nimekseen "ranskalaisten vuosi" - the year of the French, bliain na bhFrancach. Kenraali Humbertin joukot nousivat maihin Killalassa (Cill Eala) Mayon (Maigh Eo) kreivikunnan rannikolla, ja Wexfordissa (Loch Garman) puhkesi suuri kapina, kun "isä Murphy sytytti kanervan liekkeihin" (Father Murphy set the heather blazing), kuten taistelulaulussa Boolavogue lauletaan. Kuitenkin sekä isä Murphyn kapina että kenraali Humbertin maihinnousu epäonnistuivat, ja pian niiden jälkeen uuden ranskalaislaivaston mukana tullut Tone joutui jo merellä englantilaisten vangiksi ja sittemmin teloitetuksi. Ne kapinat, joita "ranskalaisten vuonna" esiintyi - erityisesti mainittakoon Vinegar Hillin taistelu, ( iir. Chnoc Fíodh na gCaor ) - eivät myöskään oikein olleet Wolfe Tonen kaltaisten varhaisten tasavaltalaisten mieleen. Yhteistyön tekemisen asemesta katolisten ja protestanttisten talonpoikien salaseurat (secret societies, rúnchumainn) päätyivät taistelemaan toisiaan vastaan ja murhaamaan toista uskontokuntaa edustavia siviilejä.^lähde?

Katolisten väkivallasta säikähtäneet protestantit menettivät näiden väkivaltaisuuksien myötä mielenkiintonsa Grattanin parlamentin edustamaa separatismia kohtaan ja riensivät Englannin kruunun suojaan: vuonna 1800 Irlanti liitettiin Englannin kanssa osaksi samaa valtiota unionilailla (Act of Union).

Oikeustaistelija Daniel O'Connell

Daniel O'Connell luetaan Irlannin historian merkkimiehiin.

Unionilain jälkeen kapinointi sai väistyä laillisuuden tieltä: 1800-luvun alkupuolella irlantilaisten asiaa ryhtyi ajamaan lakimies Daniel O'Connell. Hänen tavoitteenaan oli tehdä irlantilaisista tasa-arvoisia alamaisia kuninkaalle, "länsibrittejä". Nationalisti hän ei ollut eikä iirin kielen asemakaan kiinnostanut häntä, vaikka se oli hänen äidinkielensä. Hän perusti Catholic Associationin, josta tuli massajärjestönä merkittävä rauhanomainen painostusryhmä katolisten oikeuksien parantamiseksi.^lähde?

Vuonna 1828 O'Connell valittiin parlamenttiin, mutta koska sortolait olivat yhä voimassa, hän ei voinut ottaa paikkaansa vastaan. Asiasta noussut kohu johti kuitenkin ensimmäisen katolisten vapauslain säätämiseen. Vapautus eteni kuitenkin niin hitaasti, että hänkin radikalisoitui ja alkoi vaatia unionilain purkamista. Hänestä ei kuitenkaan ollut johtamaan kovin kapinallista kansanliikettä, joten hän päätyi pian vankilaan ja menetti siellä terveytensä. Hän kuoli 1847, jo vankilasta vapauduttuaan.^lähde?

Suuri nälänhätä

Pääartikkeli: Irlannin suuri nälänhätä

Vuosina 1845-52 Irlantia koetteli ankara nälänhätä. Perunoihin levisi Amerikasta perunarutto, galar dubh na bprátaí, joka riisti tärkeimmän ravintokasvin Irlannin köyhimmältä kansanosalta. Maa joutui sekasortoon eikä helpotusta saatu, koska runsaat viljamäärät, joita Irlannissa viljeltiin, oli tarkoitettu vientiin. Brittihallitus oli sitonut kätensä liberaaleilla talouspoliittisilla periaatteilla, joten viljan takavarikointi valtion pakkotoimin ei tullut kyseeseen. Irlantilaiset nationalistit tulkitsivat tämän myöhemmin niin, että perivihollinen ja sortaja tappoi kansan tahallaan nälkään. Myös maastamuutto Amerikkaan kasvoi voimakkaasti. Noina vuosina Irlannin väestö väheni nälänhädän, tautien ja maastamuuton yhteisvaikutuksesta noin kahdeksasta miljoonasta noin neljään miljoonaan.^lähde?

Maakonflikti ja kansallisuusaatteen nousu

Nälänhädän jälkeen irlantilaiset nousivat uuteen poliittiseen taisteluun vasta 1870-luvulla. Nyt kyse oli maareformivaatimuksista: köyhä maatalousväestö kyllästyi jatkuviin häätöihin ja nousi ns. maasotaan Michael Davittin perustaman maaliiton (Land League) organisoimana parlamenttiedustaja Charles Stewart Parnellin tuella. Vuonna 1881 säädettiin maakonfliktia liennyttävä laki, Land Act, mutta Parnell omistautui nyt Irlannin itsehallintokysymykselle (ns. home rule). Huolimatta brittiliberaalijohtaja William Ewart Gladstonen tuesta Parnell ei kuitenkaan saanut home rule -lakia läpi, ja kun hänen suhteensa naimisissa olevaan naiseen paljastui, home rulen kannattajien puolue hajosi ja Parnell itse kuoli vuonna 1891 häväistysjutun aiheuttamiin rasituksiin.^lähde?

Kun home rule jäi saavuttamatta, irlantilaiset keskittyivät kulttuurinationalistiseen toimintaan, josta huolehtivat muun muassa vuonna 1884 perustettu kansallisten urheilulajien liitto Gaelic Athletic Association (Cumann Lúthchleas Gael) ja 1893 syntynyt iirin kielen liitto Gaelic League (Conradh na Gaeilge). Poliittiset nationalistit taas kerääntyivät Arthur Griffithin (Art Ó Gríofa) johdolla vuonna 1905 perustettuun Sinn Féin -puolueeseen (sinn féin on iiriä ja tarkoittaa "me itse"). Äärinationalistien feeniläisten järjestö Irish Republican Brotherhood solutti kaikki kolme järjestöä, ja ne alkoivat radikalisoitua. Maltillinen, demokraattinen nationalismi oli kuitenkin yhä valtavirta, ja sen kannattajat tukivat John Redmondin Irish Parliamentary Party -puoluetta.

Pääsiäiskapina

Pääartikkeli: Pääsiäiskapina

Pääsiäisjulistus.

Irlannin sisäpoliittinen tilanne kärjistyi uhkaavaksi ensimmäisen maailmansodan aattona: ensin sosialismiin taipuvaiset työläiset mellakoivat ja lakkoilivat James Connollyn ja Jim Larkinin johdolla, ja päälle päätteeksi maahan alkoi syntyä aseistettuja yksityisarmeijoita. Itsehallintovaatimuksia tukemaan perustetun Kansallismielinen vapaaehtoisjärjestö Irish Volunteers (Óglaigh na hÉireann) sai jäseniä joka puolelta maata; ammattiliitot taas perustivat oman sosialistisen kaartin, Irish Citizen Armyn. Protestantit perustivat Edward Carsonin johdolla oman vapaaehtoisjärjestön Ulsteriin. Maa oli sisällissodan partaalla, mutta ensimmäinen maailmansota syttyi ensin ja pani Irlannin sisäpolitiikan jäihin. Suurin osa vapaaehtoisista liittyi armeijaan.^lähde?

Osa katolisista vapaaehtoisista kieltäytyi kuitenkin lähtemästä Belgiaan. Yhdessä Connollyn kanssa Patrick Pearse organisoi salaliiton, jonka tarkoitus oli nostaa Irlanti kapinaan pääsiäisenä 1916. Vapaaehtoisten johtaja Eoin MacNeill sai kuitenkin vihiä asiasta ja julisti suurilla sanomalehti-ilmoituksilla, että "pääsiäisviikon paraatit oli peruttu". Asiaan vaikutti osaltaan Saksan lupaamien kahdenkymmenentuhannen Mosin Nagant -kiväärin ja huomattavan patruunaerän maahantuonnin epäonnistuminen Banna-lahdella juuri pääsiäisen alla. Samassa yhteydessä Roger Casement jäi englantilaisten vangiksi. Niinpä Pearse ei saanut kuin pienen osan vapaaehtoisista liikkeelle aseistettuna, joten kapinasta tuli pelkkä dramaattinen ele: Pearse luki Irlannin tasavallan itsenäisyysjulistuksen pääpostitoimiston portailta, minkä jälkeen brittikenraali John Maxwellin joukot tukahduttivat kapinan verisissä katutaisteluissa, tuhoten mm. osan Dublinin keskustaa tykkitulella.^lähde?

Kenraali Maxwell ja hänen miehensä olivat maailmansodan juoksuhaudoissa karaistunutta väkeä, joka käytti voimaa huomattavasti enemmän kuin olisi ollut tarpeenkaan. Liffey-joelle tuotiin muun muassa tykkivene, joka alkoi tulittaa ammattiliittojen päämajaa. Siviilejä kuoli sekä tykkituleen että sotilaiden luoteihin ja pistimiin. Erityisen huonon maineen saavutti kapteeni Bowen Colthurst, joka ilmeisesti päähänpistona surmasi tai surmautti muun muassa kolme reportteria sekä tunnetun pasifistisen intellektuellin Francis Sheehy-Skeffingtonin. Kapinan jälkiselvittelyissä kaikki johtajat, paitsi Yhdysvaltain kansalainen Éamon de Valera ammuttiin Kilmainhamin vankilassa - heistä haavoittuneet tuoliin sidottuna - ja maltillisetkin nationalistit vangittiin. Muun muassa kapinan estämistä yrittänyt Mac Néill tuomittiin elinkautiseen. Tällaisen mielivallan tuloksena irlantilaiset, jotka olivat alun perin olleet enimmäkseen kapinaa vastaan, kääntyivätkin englantilaisia vastaan.^lähde?

Itsenäisyyden aika

Itsenäisyyssodasta sisällissotaan

Pääsiäiskapinan tukahduttaminen ei merkinnyt irlantilaisen nationalismin tukahtumista. Päinvastoin, sen aikaa kun kansallismieliset - sekä ääriainekset että maltillisemmat - istuivat brittien vankileirissä, katkeruus kasvoi ja maltti mureni. Teloitukset kasvattivat uhmaa. Vuoden 1918 parlamenttivaaleissa Sinn Féin, äärinationalistien puolue, nappasi murskavoiton, mutta sen sijaan että Sinn Féinin edustajat olisivat menneet Lontooseen Westminsterin parlamenttiin, he perustivatkin oman parlamentin, Dáil Éireannin, ja julistivat Irlannin itsenäiseksi tasavallaksi. Irlantilaisten vapaaehtoisjoukkojen ja brittien välille syttyi sota.

Irlannin itsenäisyyssota oli raaka ja verinen sissisota, jossa ei siviilejä säästelty. Britit turvautuivat armeijansa ja poliisinsa lisäksi häthätää juuri päättyneen maailmansodan rintamamiehistä kokoon kyhättyihin apupoliisijoukkoihin ja puolisotilaallisiin muodostelmiin, jotka kirjavan univormukuosinsa vuoksi saivat pilkkanimen Black and Tans - "mustat ja nahanruskeat". Erityisesti viimeksi mainitut keskittyivät lähinnä siviilien terrorisoimiseen, koska heillä ei ilmeisestikään ollut tehokasta ja ammattitaitoista johtoa.

Kesällä 1921 britit ja irlantilaiset pääsivät sopimukseen aselevosta, ja joulukuussa allekirjoitettiin rauhansopimus. Sopimus teki Irlannista itsehallinnollisen vapaavaltion brittiläisenä dominiona, mutta jätti Pohjois-Irlannin kuusi kreivikuntaa vapaavaltion ulkopuolelle osaksi Yhdistynyttä kuningaskuntaa, jonka virallinen nimi tästä lähtien onkin ollut Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta. Sopimuksen allekirjoitti uuden valtion pääministeri Michael Collins, mutta sen vastustajat nousivat sisällissotaan Éamon de Valeran johdolla.

Vapaavaltio

Vapaavaltion rajat, perinteinen Ulsterin valtio jäi Ison-Britannian hallinnon alle muun Irlannin saadessa itsenäisyyden.

Sisällissota vapaavaltiolaisten ja tasavaltalaisten välillä kesti vuoteen 1923 ja jatkui vielä senkin jälkeen yksittäisinä murhina ja laittomuuksina. Useita merkittäviä nationalistijohtajia, muun muassa Collins, murhattiin tai kuoli taisteluissa. Tasavaltalaisten johtajia teloitettiin. Maan johtoon nousi Cumann na nGaedheal -puolue, nykyisen Fine Gaelin edeltäjä, jonka johdolla vapaavaltiosta tehtiin "katolinen Irlanti". Seksin, sosialismin ja muun englantilaisperäiseksi mielletyn rappion torjumiseksi voimaan tuli ankara sensuuri, jota kirjailijat lähtivät pakoon muihin maihin James Joyce ja Samuel Beckett etunenässään. Jopa klassisen iirinkielisen kirjallisuuden käännöksiä kiellettiin liiallisten sukupuolikuvausten vuoksi samalla kun alkutekstiä kaupiteltiin subventoituun pilkkahintaan hallituksen omissa kirjakaupoissa.

Tasavallaksi

Leinster House, Irlannin parlamenttirakennus vuodesta 1922.

Vapaavaltion piti periaatteessa olla Ison-Britannian dominio eli samassa asemassa kuin Kanada ja Australia. Tie vei kuitenkin väistämättä kohti täysin itsenäistä Irlannin tasavaltaa. Vapaavaltion vastustajia johtanut Éamon de Valera voitti vaalit 1932 ja pudotti vapaavaltion kannattajien Cumann na nGaedheal -puolueen satulasta. Nyt Irlantia hallitsi de Valeran puolue Fianna Fáil, ja varsin pian vapaavaltio sai de Valeran laatiman uuden perustuslain, johon yleensä viitataan iirinkielisellä nimellä Bunreacht na hÉireann. Perustuslaki piti Irlantia periaatteessa jakamattomana, kulttuurisesti se korosti Irlannin erityistä katolisuutta ja uskonnon erityisasemaa laajemmaltikin, ja maan viralliseksi nimeksi tuli Saorstát na hÉireannin, Irlannin vapaavaltion, sijasta pelkkä Éire.

Politiikka pysyi varsin konservatiivisena huolimatta siitä, että vastustajat olivat leimanneet de Valeran aika ajoin kommunistiksi ja bolševikiksi. Mussolinin Italia ja varsinkin Francon Espanja nähtiin Irlannissa hyvin myönteisessä valossa. Irlannissa nousi jonkinasteinen fasistiliike, kenraali Eoin Duffyn johtamat ns. sinipaidat, jotka olivat de Valeran tasavaltalaisten kiihkeitä vastustajia. Sosiaalista tilausta liikkeellä ei kuitenkaan ollut, ja lopulta koko järjestö intoutui lähtemään vapaaehtoisiksi Espanjan sisällissotaan Francon puolelle. Taisteluihin on arvioitu osallistuneen 600 irlantilaista. Tasavaltalaisten puolella sotaan osallistui lähinnä yksittäisiä vasemmistolaisia, kuten sittemmin sotakokemuksistaan kirjallisestikin merkittävän iirinkielisen muistelmateoksen An Niña Bonita agus an Róisín Dhubh laatinut Eoghan Ó Duinnín, tai IRA:laisia, kuten Frank Ryan, joka joutui Francon vangiksi.

Huolimatta jäsenyydestään Brittiläisessä kansainyhteisössä Éire pysyi koko toisen maailmansodan ajan puolueettomana. Kymmenettuhannet irlantilaiset kokivat kuitenkin velvollisuudekseen osallistua sotaan natseja vastaan, ja myös Irlannin valtio toimi kulissien takana käytännössä brittien liittolaisena. Saksalaiset lentäjät, joiden kone oli pudonnut Irlantiin, joutuivat internointileireille sodan ajaksi, mutta vastaavan kohtalon kokeneet brittilentäjät saateltiin vaivihkaa Pohjois-Irlannin rajan läheisyyteen.^lähde? Jos Saksan diplomaatit kummastelivat asiaa, irlantilaiset ilmoittivat viattomasti, että Irlanti oli englanninkielinen maa, jossa paenneiden brittilentäjien oli helppo sulautua tavalliseen väestöön ja hankkiutua vaivatta omaan maahansa, jolla sattumoisin oli yhteinen maaraja Irlannin vapaavaltion kanssa.^lähde?

Vuonna 1949 Éamon de Valera julisti Irlannin tasavallaksi. Tasavalta erosi Brittiläisestä kansainyhteisöstä 1949, mutta Pohjois-Irlanti pysyi osana Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Muun muassa tästä syystä IRA ei suostunut lopettamaan toimintaansa, koska se piti de Valeran tasavaltaa pelkkänä nimilappuna ja julisti maan edelleenkin olevan British connectionin alistama.

Kohti nykyaikaa

1960-luvun alussa de Valera väistyi pääministerin paikalta ja siihen nousi verrattain nuori Seán Lemass. De Valera itse toimi tämän jälkeen presidenttinä kaksi kautta. Lemassin johdolla Irlanti siirtyi ripeästi kohti nykyaikaa, jolloin monet perinteisen nationalismin tavoitteet jäivät sivuun. Esimerkiksi iirin kielen elvyttämispyrkimyksistä käytännössä luovuttiin vaivihkaa.^lähde? Samanaikaisesti Pohjois-Irlantia modernisoinut Terence O'Neill oli saman hengen lapsia, ja miehet tapasivatkin henkilökohtaisesti, mikä oli siihen mennessä ennenkuulumatonta. Lähentyminen ei kuitenkaan johtanut nopeisiin tuloksiin, koska O'Neillin liian rohkeat uudistukset synnyttivät vastareaktion hänen omassa unionistipuolueessaan, samalla kun katolisten asemassa tapahtunut pieni paraneminen saikin tämän väestönosan vaatimaan lisää oikeuksia. Tämä johti Pohjois-Irlannin yhteiskuntarauhan romahtamiseen. Kuitenkin pää oli auki ja Iso-Britannia käytännössä myöntänyt Dublinin hallitukselle jonkinlaisen osavastuun Pohjois-Irlannin asioista. Vaikka esimerkiksi Margaret Thatcher kieltäytyi ankarasti harkitsemastakaan minkäänlaista yhteishallintoa, Lemassin jälkeinen aika on merkinnyt Irlannin yhä aktiivisempaa osallistumista Pohjois-Irlannin rauhan luomiseen ja vastuunottoa sen ylläpitämisestä.

Vaikka suhteet Isoon-Britanniaan ovatkin parantuneet, Irlannin kehitykseen on enemmän vaikuttanut maan liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1973. Jäsenyyden myötä irlantilaiset ovat tulleet entistä selvemmin tietoisiksi siitä, että on olemassa muutakin maailmaa kuin englanninkielinen maailma, ja nuoret irlantilaiset osaavat yhä useammin sekä omaa iiriään että saksaa ja ranskaa. Euroopan unionin tasaveroinen jäsenyys on tehnyt irlantilaisista kansallistietoisempia uudella tavalla: kansallismielisyyttä ei nähdä enää pelkkänä englantilaisvastaisuutena, vaan oman maan kulttuuria arvostetaan yhä enemmän. Tämä näkyy myös iirin kielen aseman vahvistumisena. Vuosituhannen vaihduttua tarmokas iirinkielisyysasioiden ministeri Éamon Ó Cuív onkin tarttunut innokkaasti toimeen parantaakseen maan kansalliskielen asemaa juhlapuheiden lisäksi myös käytännössä: vuonna 2003 maa sai uuden kielilain.^lähde? Vuonna 2005 iiristä tuli yksi EU:n virallisista työkielistä.

Vuonna 1998 hyväksytty Pitkänperjantain sopimus (Good Friday Agreement) lopetti vihollisuudet Pohjois-Irlannissa. Tämä toi mukanaan uudenlaisen aikakauden myös Irlannin ja Ison-Britannian kahdenkeskiseen suhteeseen. Englannin kuningatar Elisabet II vieraili vuonna 2011 Irlannin tasavallassa ensimmäisenä Britannian monarkkina Irlannin itsenäistymisen jälkeen ja vuonna 2014 Irlannin tasavallan presidentti Michael Higgins vieraili Britanniassa ensimmäisenä Irlannin presidenttinä.

Elokuussa 2008 Irlanti joutui laman kynsiin ensimmäisenä länsimaana. Maaliskuussa 2009 se menetti AAA-luottoluokituksen. Marraskuussa 2010 hallitus sopi 85 miljardin euron tukipaketista EU:n ja maailmanpankin kanssa.

Irlannin talous on noussut hyvin syvästä talouskriisistä. Erityisesti IT- ja lääkealan yritykset ovat nostaneet maan taloutta. BKT:n kasvu vuonna 2015 oli 8%. Applen ja Googlen kaltaiset jättiyritykset ovat investoineet maahan ja työllistävät noin 10% maan työvoimasta, niiden osuus maan bruttokansantuotteesta on samaa luokkaa. Irlannissa ovat menestyneet kuitenkin myös perinteisemmät alat ja esim. maidontuotantoon on investoitu sen jälkeen, kun EU poisti maitokiintiönsä. Hyvä talouskehitys on toisaalta johtanut hintojen nousuun.

Irlannin pääministerinä (Taoiseach) ovat toimineet vuosina 1997–2008 Bertie Ahern ja vuosina 2008-2011 Brian Cowen, jotka edustivat Fianna Fáil -puoluetta. Vuosina 2011–2017 pääministeri on ollut Enda Kenny ja vuodesta 2017 lähtien Leo Varadkar, jotka edustavat Fine Gael -puoluetta.

Kesäkuussa 2017 Leo Varadkarista tuli Fine Gael -puolueen johtaja ja Irlannin uusi pääministeri edeltäjänsä Enda Kennyn erottua. Varadkar on ensimmäinen osittain intialaistaustainen ja ensimmäinen avoimesti homoseksualistinen sekä tuolloin 38-vuotiaana kaikkien aikojen nuorin pääministeri Irlannin historiassa.

Abortista tuli Irlannissa laillinen vuoden 2019 alusta. Kansanäänestyksessä toukokuussa 2018 ylivoimainen enemmistö kansasta kannatti abortin laillistamista. Hallitus vei lain nopeasti läpi parlamentissa ja presidentti vahvisti ennen joulunpyhiä lain, joka astui voimaan vuoden 2019 alussa.

Helmikuussa 2020 pidettyjen parlamenttivaalien tulos oli historiallinen, sillä vasemmistolainen ja kansallismielinen Sinn Féin sai valeissa eniten ääniä. Mary Lou McDonaldin johtama Sinn Féin on ollut aiemmin Irlannin tasavaltalaisarmeijan IRA:n poliittinen siipi ja sen takia muiden puolueiden hylkimä. Keskustaoikeistolaiset Fine Gael ja Fianna Fáil ovat hallinneet Irlantia vuodesta 1922 saakka vuorotellen. Lopulta eniten paikkoja sai Fianna Fáil: 160-paikkaiseen parlamenttiin 38 edustajaa. Kansallismielinen ja vasemmistolainen Sinn Féin kasvatti paikkamääräänsä 37:ään, mikä on 14 edustajaa enemmän kuin vuoden 2016 vaaleissa. Pääministeri Leo Varadkarin Fine Gael -puolue sai parlamenttiin 35 edustajaa.

Kesäkuussa 2020 Irlanti sai historiallisen hallituskokoonpanon, sillä uuden pääministerin Micheál Martinin johtamassa hallituksessa perinteiset kilpailijat Fianna Fáil ja Fine Gael olivat ensimmäistä kertaa hallituskumppaneita samassa hallituksessa. Koalitiossa niiden lisäksi oli mukana myös Vihreä puolue. Edellisen hallituksen pääministeri Leo Varadkar siirtyi varapääministeriksi, ja hallitussopimuksen mukaan hän ja pääministeri Martin vaihtavat paikkoja vuonna 2022.

Leo Varadkar on Fine Gael -puolueen johtaja vuodesta 2017 ja hän toimi Irlannin pääministerinä 2017–2020.

Lähteet

• Ireland Encyclopædia Britannica. 2012. Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 6.3.2012. (englanniksi)
• Hollis, Daniel Webster: The History of Ireland. Westport, Connecticut: Westport Press, 2001. ISBN 0-313-31281-8 Google-kirjat (viitattu 6.3.2012). (englanniksi)
• McCarthy, John Patrick: Ireland: A Reference Guide from the Renaissance to the Present. Infobase Publishing, 2006. ISBN 9780816053780
• O’Brien, Conor & O’Brien, Maire: Ireland: A Concise History. Thames & Hudson, 1985. ISBN 9780500273791

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Irlannin historia Wikimedia Commonsissa

Kirjallisuutta

• Sjöblom, Tom: Tuulten saarella: Matka kelttien ja kertojien Irlantiin. Helsinki: Kirjapaja, 2011. ISBN 978-952-247-009-6