Oliver Cromwellin Irlannin-valloitus

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Oliver Cromwellin Irlannin-valloitus
Osa Englannin sisällissotaa
Päivämäärä:

15. elokuuta 1649 – 12. toukokuuta 1652

Paikka:

Irlanti

Lopputulos:

Englannin parlamentaristien voitto

Aluemuutokset:

Irlanti siirtyi parlamentaristeille

Vaikutukset:

Kilkennyn konfederaatio lakkautettiin, vuoden 1641 kapinan johtajisto teloitettiin, protestanttinen uudisasutus sallittiin Irlannissa

Osapuolet

Englannin parlamentaristit

Kilkennyn konfederaatio
Englannin rojalistit

Oliver Cromwellin vuosina 1649–1652 johtama Irlannin valloitus päätti vuodesta 1641 jatkuneen ajanjakson, jolloin suuri osa Irlantia oli ollut kapinallisten armeijoiden ja Kilkennyn konfederaation vallassa. Valloitusretki oli osa Englannin sisällissotaa ja se päätti samalla Irlannissa niin sanotun konfederaation sodan. Cromwellin valloituksen yhteydessä suorittamat julmuudet ovat tehneet hänestä pahamaineisen hahmon Irlannin historiassa.

Sotaretken tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oliver Cromwell, Samuel Cooperin maalaama muotokuva vuodelta 1656.

Koko 1640-luvun ajan Irlannissa oli käyty sotaa useiden kilpailevien armeijoiden välillä. Pääosaa saaresta hallitsi katolisten irlantilaisten muodostama konfederaatio, joka yritti pitkään hieroa rauhaa Englannin kuningas Kaarle I:n kanssa ja saada mahdollisimman hyvät rauhanehdot. Samaan aikaan Kaarle oli kuitenkin ajautumassa Englannin sisällissodassa tappiolle parlamentin armeijoita vastaan.[1] Kuninkaan edustajana toiminut käskynhaltija Ormonden herttua luovutti heinäkuussa 1647 Dublinin parlamenttia tukeneille keropäille ja lähti maasta. Rauhansopimus konfederaation ja kuninkaan välillä allekirjoitettiin viimein tammikuussa 1649, mutta vain pari viikkoa myöhemmin parlamentin kuolemaan tuomitsema Kaarle I teloitettiin Lontoossa.[2] Irlannista tuli tämän seurauksena Englannin rojalistien linnake, ja Skotlannissa oleskellut kruununprinssi julistettiin kuninkaaksi nimellä Kaarle II. Ormonde palasi Irlantiin johtamaan rojalistien armeijaa yhdessä Inchiquinin jaarli Murrough O’Brienin kanssa. Katolisten konfederaatio samoin kuin Ulsteria hallinneet skottilaisarmeijat asettuivat heidän tuekseen. Myös prinssi Ruprecht saapui helmikuussa 1649 Kinsaleen mukanaan kuudentoista fregatin laivasto.[3] Konfederaation joukkojen aiempi komentaja Owen Roe O’Neill kuoli luonnollisen kuoleman ennen kuin ehti sotimaan Cromwellia vastaan.

Sotatapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiemmin saapuneet parlamentin joukot saivat pidettyä Dublinin hallussaan, mutta Inchiquin valtasi kesään 1649 mennessä useita muita rannikkokaupunkeja rojalisteille. Ormonde piiritti Dublinin, mutta keropäiden komentaja Michael Jones sai saarrettua hänen joukkonsa taitavalla vastaliikkeellä 2. elokuuta 1649 Rathminesin taistelussa. Samaan aikaan parlamentti nimitti Oliver Cromwellin Irlannin lordiluutnantiksi sekä komentamaan armeijaa, jonka tehtävänä oli valloittaa Irlanti. Hän nousi maihin Irlannissa 14. elokuuta mukanaan 9 000 jalkamiestä ja 4 000 ratsumiestä. Apulaiskomentajana toimi Cromwellin vävy Henry Ireton.[3]

Cromwell kävi ensin piirittämään Droghedan kaupunkia, jota piti hallussaan Ormonden kakkosmies Arthur Aston 8 000 miehen avulla. Cromwell hyödynsi uudenaikaisen sodankäynnin keinoja ja moukaroi kaupunkia armottomasti tykkitulella, kunnes määräsi valtaamaan kaupungin 10. syyskuuta. Cromwellin määräyksestä koko kaupunkia puolustanut varuskunta sekä yli tuhat kaupungin asukasta surmattiin. Tämän seurauksena monet Irlannin kaupungit, kuten Trim, Dundalk, Carlingford ja Newry antautuivat Cromwellin joukoille ilman taistelua.[3][4] Kun Cromwellin joukot valtasivat Wexfordin 11. lokakuuta, noin 2 000 vastapuolen sotilasta ja kaupungin asukasta surmattiin. Tästä seurasi jälleen lisää antautumisia.[3]

Vuoden 1650 alussa Cromwell marssitti joukkonsa Munsteriin, jossa useimmat kaupungit antautuivat ilman vastarintaa. Ruttoepidemiasta kärsinyt Kilkenny vallattiin maaliskuussa 1650. Sen sijaan vallatessaan Clonmelin kaupunkia toukokuussa 1650 Cromwellin joukot menettivät noin 2 500 miestä kaupungin puolustusta johtaneen Hugh Dubh O’Neillin taitavan puolustuksen ansiosta. Ammustensa ehdyttyä O’Neillin joukot livahtivat lopulta pois kaupungista, jolloin se antautui. Samaan aikaan muut keropääkomentajat olivat vallanneet pääosan pohjoista Irlantia, joten Cromwell katsoi Clonmelin antautumisen jälkeen sodan Irlannissa olevan ratkaistu. Hän palasi Englantiin 29. toukokuuta 1650, ja jätti Irlannin valloituksen loppuunviemisen Iretonin tehtäväksi. Elokuussa konfederaation joukkojen komentaja Thomas Preston antautui Waterfordissa ja joulukuussa katolisten luottamuksen menettänyt Ormonde lähti pois Irlannista. Skotlantilaisten tukea tavoitellut Kaarle II peruutti kaikki irlantilaisille tekemänsä lupaukset uskonnonvapautta koskeneista myönnytyksistä ja hajotti näin liiton Irlannin katolisten ja Englannin rojalistien välillä.[3]

Hugh O’Neill onnistui pitkään puolustamaan Limerickiä, mutta puolustajien joukot ajautuivat sisäisiin erimielisyyksiin ja rutto piinasi kaupunkia. Ireton sai kaupungin vallattua 27. lokakuuta 1650, kun eräs O’Neillin joukkojen eversti oli avannut portit viholliselle. Tällä kertaa antautuneiden sotilaiden sallittiin poistua vahingoittumattomina, ja ainoastaan johtajat teloitettiin. Ireton kuoli itse ruttoon muutaman viikon kuluttua, jolloin parlamentin joukkojen komentajaksi Irlannissa tuli Sir Edmund Ludlow. Hän saattoi Irlannin valloituksen päätökseen valtaamalla Galwayn yhdeksän kuukauden piirityksen jälkeen 12. toukokuuta 1652.[3]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuussa 1652 nimitettiin erityinen oikeusistuin tuomitsemaan vuoden 1641 kapinan johtajia. Yli 200 henkilöä tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin, heidän joukossaan kapinan alkuvaiheen johtaja Sir Phelim O’Neill. Cromwellin valtakautena Irlannissa säädettiin myös jyrkkiä katolisuuden vastaisia lakeja, ja katolisten pappien päistä luvattiin palkkio.[3]

Cromwellin hallinto päätti palauttaa Englannin vallan Irlannissa jatkamalla englantilaisten protestanttien uudisasuttamista katolisten maille 1600-luvun alussa toteutetun Ulsterin uudisasutuksen tapaan. Noin kaksi kolmasosaa kaikesta Irlannin maaomaisuudesta takavarikoitiin, ja ainoastaan Connachtin alue jätettiin asutussuunnitelmien ulkopuolelle. Kaikki Cromwellia ja hänen armeijaansa vastustaneet irlantilaiset määrättiin muuttamaan Shannonjoen länsipuolelle eli Connachtiin maaliskuuhun 1655 mennessä. Määräys koski kymmenesosaa koko Irlannin puolimiljoonaisesta väestöstä. Mittavaa uudisasutusta takavarikoiduille maille ei kuitenkaan saatu aikaan. Pääosa Cromwellin valtakauden Irlantia koskeneista muutoksista kumottiin Kaarle II:n palattua valtaistuimelle Englannin restauraation yhteydessä vuonna 1660.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. English Civil Wars History. 2.12.2009. A & E Television Networks. Viitattu 18.12.2018. (englanniksi)
  2. The Rebellion of 1641 (1641-1642) (englanniksi) A Concise History of Ireland (P. W. Joyce 1909). Library Ireland. Viitattu 26.5.2014.
  3. a b c d e f g Cromwell (1642-1649) (englanniksi) A Concise History of Ireland (P. W. Joyce 1909). Library Ireland. Viitattu 26.5.2014.
  4. a b Mike Cronin: A History of Ireland, s. 74–75. Palgrave 2001.