Euroopan unionin sisämarkkinat

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Euroopan unionin sisämarkkinat on kokonaisuus, joka käsittää Euroopan unionin jäsenvaltioiden välisten kaupan esteiden poistamista kaupankäynnin vilkastuttamiseksi. Brittiläisessä kielenkäytössä Euroopan unionin sisämarkkinoihin viitataan yhteismarkkinoiden kehittyneenä muotona, single market.

Euroopan unionilla on myös muita sisämarkkinaulottuvuuksia, kuten EFTA-maita varten muodostettu Euroopan talousalue, johon kuuluvat EFTA:n kautta Islanti, Liechtenstein ja Norja. Sveitsi ei voi kuulua Euroopan talousalueeseen suoraan, koska asiasta on kansanäänestyspäätös. Tämän vuoksi Sveitsi teki EFTA:sta riippumatta suoran sopimuksen Euroopan unionin kanssa samankaltaisista järjestelyistä kuin minkä muut EFTA-maat tekivät yhdessä EFTA:n kautta.

Muita sisämarkkinoiden (single market)-kaltaisia yhteismarkkinoita pidemmälle meneviä kauppa-alueita ovat CARICOMn yhteismarkkina, johon kuitenkin englannin kielellä viitataan jo sisämarkkinana sekä Persianlahden arabimaiden yhteistyöneuvoston yhteismarkkina.

Sisämarkkinoiden luomista pidetään yhtenä Euroopan unionin tärkeimmistä saavutuksista. Jäsenvaltioiden välisen kaupan ja vapaan kilpailun rajoitukset on vähitellen poistettu, mutta sisämarkkinat eivät vielä merkitse yhtä ainoaa talousaluetta. Jotkin talouden alat, lähinnä julkiset palvelut, on jätetty kansallisen lainsäädännön alaisuuteen ja yksittäisillä EU-mailla on edelleen päävastuu omasta verotuksestaan ja sosiaalisesta hyvinvoinnista.[1]

Vuoden 1993 tavoite[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisämarkkinoiden tavoitteet asetettiin valkoisessa kirjassa, jonka Jacques Delorsin johtama komissio julkaisi kesäkuussa 1985. Sen mukaan kaikki fyysiset, tekniset ja verotukselliset vapaan liikkuvuuden esteet yhteisössä tulisi kumota seitsemässä vuodessa. Tavoitteena oli vauhdittaa kaupan ja teollisuuden kasvua.[1] Heinäkuussa 1987 voimaan tuli Euroopan yhtenäisasiakirja, jossa ensinnäkin laajennettiin yhteisön toimivaltaa sosiaalipolitiikassa, tutkimuksessa, ja ympäristöasioissa. Toiseksi siinä määrättiin sisämarkkinoiden perustamisesta asteittain vuoden 1992 loppuun mennessä, mikä tapahtuisi käytännössä satoja direktiivejä ja asetuksia käsittävän lainsäädäntöohjelman avulla. Kolmanneksi yhtenäisasiakirjassa päätettiin, että enemmistöäänestyksiä käytettäisiin yhä useammin ministerineuvostossa.[1]

Sisämarkkinoiden toteutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fyysiset esteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EU:n sisällä ei tehdä enää tavaroille rajatarkastuksia eikä ihmisille tullitarkastuksia.selvennä Poliisi voi tehdä tarkastuksia satunnaisesti osana järjestäytyneen rikollisuuden ja huumekaupan torjuntaa.[1] Poliisiyhteistyötä sekä yhteistä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa säädellään Schengenin sopimuksella, ja myös EU:hun vuoden 2004 jälkeen liittyneet maat ottavat Schengen-alueen säännöt käyttöön vähitellen.[2]

Tekniset esteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimpien tuotteiden osalta EU-maat soveltavat kansallisten sääntöjen vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta. Jos tuote on valmistettu laillisesti ja saatettu markkinoille jossain jäsenvaltiossa, se voidaan saattaa markkinoille myös kaikissa muissa jäsenvaltioissa.[3] Myös palvelukaupan vapauttaminen on tullut mahdolliseksi, kun vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta sovelletaan myös kansallisiin sääntöihin, jotka koskevat tiettyihin ammatteihin pääsyä tai niiden harjoittamista. Henkilöiden vapaa liikkuvuus ei ole kuitenkaan täysin toteutunut.[3]

Veroesteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veroesteitä on vähennetty yhdenmukaistamalla osittain kansallisia arvonlisäveroasteita. Jäsenvaltiot ja eräät muut valtiot, kuten Sveitsi, tekivät investointituottojen verotuksesta sopimuksen, joka tuli voimaan heinäkuussa 2005.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fontaine, Pascal: 12 oppituntia Euroopasta. Luxemburg: Euroopan komissio, 2007. ISBN 92-79-02867-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Fontaine 2007, s. 29
  2. Fontaine 2007, s. 29, 30
  3. a b c Fontaine 2007, s. 30