Euroopan unionin kansalaisuus
Euroopan unionin kansalaisuus on Euroopan unionin (EU) jäsenmaiden kansallisten kansalaisuuksien rinnalla turvaten Euroopan unionin asukkaille tietyt perusoikeudet. EU-kansalaisuus perustuu vuonna 1992 solmittuun Maastrichtin sopimukseen. Vuonna 2007 EU-kansalaisuuden periaatteet vahvistettiin Lissabonin sopimuksella.[1]
Euroopan unionin kansalaisuus toimii jäsenmaiden kansalaisuuden rinnalla sitä täydentäen eikä sitä korvaten. EU-kansalaisuudesta on haettu inspiraatiota myös ns. Pohjoismaiden kansalaisuuteen, sillä vaikka Pohjoismaiden välisten sopimuksien nojalla kansalaisilla on tiettyjä oikeuksia toisissa Pohjoismaissa, mistään kansalaisuudesta ei kuitenkaan puhuta.[2]
Vuosi 2013 oli Euroopan unionin kansalaisuuden teemavuosi, koska Maastrichtin sopimus täytti 20 vuotta.[3]
Oikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Euroopan unionin perusoikeuskirja takaa Euroopan unionin kansalaisille mm. seuraavat oikeudet:[4]
- oikeus äänestää ja asettua ehdolle Euroopan unionin parlamenttivaaleissa
- oikeus äänestää ja asettua ehdolle toisten jäsenmaiden kuntavaaleissa
- oikeus hyvään hallintoon
- oikeus päästä käsiksi pöytäkirjoihin
- oikeus panna alulle anomuksia
- oikeus vapaaseen liikkuvuuteen ja asuinpaikkaan
- oikeus diplomaatti- ja konsulipalveluihin
Viimeinen oikeus tarkoittaa sitä, että EU-kansalaisilla on oikeus saada palvelua toisen EU-maan diplomaattisista edustustoista, mikäli ulkomailla ei ole henkilön kotimaan edustustoa.[5]
Vapaan liikkuvuuden nojalla EU-kansalaiset saavat muuttaa toisiin EU-maihin. Tätä ei tarvitse rekisteröidä paikallisille viranomaisille, jos muutto on väliaikainen ja kestää alle 3 kuukautta. Jäsenmaan omasta lainsäädännöstä riippuen muutosta voidaan tosin vaatia ilmoitus. Mikäli henkilö aikoo oleskella toisessa jäsenmaassa yli 3 kuukautta, tämän tulee rekisteröityä uuden kotimaansa asukkaaksi.[6]
Euroopan unionin kansalaisuuden saaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Henkilöt, joilla on jonkin Euroopan unionin jäsenvaltion kansalaisuus, on automaattisesti myös EU-kansalaisuus.[7] Näin ollen EU-kansalaisuuden saaminen on kunkin jäsenvaltion oman kansalaisuuslain käsissä.
Poikkeuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
EU-sopimukset pätevät myös sellaisilla Euroopan merentakaisilla alueilla, joiden kansalaiset lasketaan lähtökohtaiseksi EU-kansalaisiksi. Näiden alueiden kansalaisilla on siis Euroopan unionin kansalaisuus unioniin kuuluvan jäsenmaan kansalaisuuden kautta, vaikka itse alue ei kuuluisikaan unioniin. Tällaisia alueita on kolmella EU:n jäsenmaalla:[8]
- Tanska (Grönlanti)
- Alankomaat (Curaçao, Bonaire, Sint Eustatius, Aruba, Saba, Sint Maarten)
- Ranska (Uusi-Kaledonia, Ranskan eteläiset ja antarktiset alueet, Wallis ja Futuna, Saint-Barthélemy, Saint-Pierre ja Miquelon, Ranskan Polynesia)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ European Union Citizenship Civitas: Institute for the Study of Civil Society. 18.12.2015. Viitattu 29.1.2024. (englanniksi)
- ↑ Palmgren, Sten & Wetterberg, Gunnar: Pohjoismaiden aika on nyt: Pohjoismaisen kansalaisuuden edellytyksiä ja mahdollisuuksia Tankesmedjan Agenda. 2017. Viitattu 29.1.2024.
- ↑ EU:n kansalaisuus täyttää 20 vuotta – kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet tutuiksi Virtasen perheen kautta Valtioneuvosto. 17.4.2013. Viitattu 29.1.2024.
- ↑ Charter of Fundamental Rights of the European Union EUR-Lex. 26.10.2012. Viitattu 29.1.2024. (englanniksi)
- ↑ 46 artikla - Diplomaatti- ja konsuliviranomaisten antama suojelu European Union Agency for Fundamental Rights. 25.4.2015. Viitattu 29.1.2024.
- ↑ Residence rights when living abroad in the EU Your Europe. Viitattu 29.1.2024. (englanniksi)
- ↑ Elämä ja asuminen EU:ssa, EU-kansalaisen oikeudet Euroopan unioni. 2024. Viitattu 29.1.2024.
- ↑ Hvad er OLT-lande? Folketingets EU-Oplysning. 23.5.2019. Viitattu 29.1.2024. (tanskaksi)
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
