Englannin historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Englannin historia kertoo Englannista Britteinsaarilla vuoteen 1707 saakka, jolloin saarten kuningaskunnat yhdistyivät Yhdistyneeksi kuningaskunnaksi. Tästä jatkuu Yhdistyneen kuningaskunnan historia.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Britannian esihistoria

Britannian ja Englannin esihistoria kattaa pitkän ajan vuoteen 43 jaa., jolloin roomalaiset tekivät kolmannen sotaretkensä Britteinsaarille. Jääkauden lopuilla ihmiset saapuivat Isoon-Britanniaan kuivaa maakannasta pitkin merenpinnan ollessa nykyistä alempana. Syntyi mesoliittinen metsästyskulttuuri, joka päättyi neoliittisten maanviljelijöiden tuloon noin 4800 eaa. Maanviljelyn vakiintuminen vei 500–1 000 vuotta. Stonehengen kivikehä rakennettiin suureksi aivan kauden lopuilla.

Noin 2700 eaa. saarelle saapui kellopikarikansa, joka osin jatkoi megaliittista perinnettä. Viimeistään tämä kansa toi pyörän Britanniaan. Kupari ilmestyi 3000 eaa., pronssi noin 2150 eaa. Pronssi levisi laajalle noin 2000–1600 eaa. indoeurooppalaisen polttohautauksen mukana. Noin 1600 eaa alkoi laaja tinakauppa muun Euroopan, mm Mykenen kanssa. Tämä kertoi osaltaan päälliköiden mahdista. Etelä-Englantiin syntyikin rikas Wessexin kulttuuri. Esikelttiläinen uurnakenttäkulttuuri mullisti sotaisalla tulollaan Ison-Britannian noin 1200–1000 eaa. Noin 750 eaa. raudantyöstämistaito levisi Keski-Euroopasta Isoon-Britanniaan. Keltit saapuivat Britteinsaarille noin 500 eaa. Rautakaudella tehtiin monia mäkilinnoituksia, jotka kuitenkin jäivät käytöstä pois noin 350 eaa. Rooman kulttuuri alkoi vaikuttaa Britteinsaarilla kaupan välityksellä noin 175–100 eaa.

Roomalaisaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Britannia (provinssi)

Britannia oli alun alkaen roomalaisten nimitys Ison-Britannian saarelle. Noin vuosina 44410 sillä tarkoitetaan saarella sijainnutta Rooman provinssia. Julius Caesar teki kaksi sotaretkeä Britanniaan vuosina 55 eaa. ja 54 eaa. Näiden aikana hän muun muassa sai catuvellaunien heimon taitavan päällikön Cassivellaunuksen antautumaan ja teki trinovanttien heimosta liittolaisiaan. Caesarin sotaretkestä voi lukea "aikalaiskertomuksen" teoksesta Commentarii de bello Gallico (suom. Gallian sota). Roomalaiset kuitenkin vetäytyivät saarelta vielä Caesarin elinaikana, mutta palasivat sinne Claudiuksen johdolla vuonna 43. Toisella, noin 40 vuotta kestäneellä sotaretkellään, roomalaiset valtasivat nykyisen Englannin ja Walesin alueet, sekä osia eteläisestä Skotlannista. Vuosisatojen saatossa Rooman valta alueella vaihteli rajoittuen pohjoisessa useimmiten Hadrianuksen muuriin, eräässä vaiheessa Antoninuksen muuriin. Suurin ja tärkein roomalaisia vastustaneista kapinoista oli Boudiccan kapina. Roomalaiset perustivat alueelle useita kaupunkeja muun muassa Bathin ja Londiniumin, sekä rakensivat alueelle laajan tieverkoston. Roomalaisvallan johdosta, ja sen edistämänä, kristinusko saapui alueelle 200-ja 300-lukujen taitteessa.


Kansainvaellusaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvaellusaikana Britteinsaarille saapuivat germaanikansat anglit, saksit ja juutit, sekä heidän mukanaan pieniä määriä friisejä. Germaanit syrjäyttivät valtaamiensa aluiden alkuperäisväestön ja alkuivat vähitellen sulautua yhteen anglosakseiksi.[1] Anglosaksien yhdistyneestä alueesta, Anglimaasta (engl. Anglieland), on saattanut juontua nykyinen nimitys Englanti.[2]

Seitsemän kuningaskuntaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englanti vuonna 886

Englannin aikakautta 600–800 -lukujen aikana kutsutaan nimellä heptarkia. Anglosaksit järjestäytyivät kuningaskunniksi, joista seitsemän saavutti valta-aseman. Nämä kuningaskunnat olivat Northumbria, Mercia, Itä-Anglia, Wessex, Essex, Kent ja Sussex. Muita pienempiä anglosaksikuningaskuntia olivat muun muassa syrjäisemmät Hwicce, Lindsey, Keski-Anglia ja Magonsaete.[2]

Kristinusko palasi Englantiin 600-luvun aikana sekä lännestä kelttien parista että idästä mantereelta. Kentin kuningas Ethelberg otti kristityn frankkiprinsessan vaimokseen ja hänestä tuli ensimmäinen kristitty anglosaksikuningas noin vuonna 601.[2]

Viikinkiajan katsotaan alkaneen Englannissa noin vuonna 793, jolloin viikingit tuhosivat Lindisfarnen. Vähitellen viikingit alkoivat asettua Brittiensaarille ja 860-luvulle tultaessa he alkoivat valloittaa alueita Englannista. Jorvikista tuli viikinkien hallitseman Danelagenin keskus. Viikingit valloittivat useita anglisaksien kuningaskuntia ja myös Essex ja Itä-Anglia tuhoutuivat.[3]

Wessexistä kehittyi viikinkiaikana Englannin vahvin kuningaskunta. Se sai haltuunsa Kentin ja Sussexin ja peri veroa Mercialta ja useilta Walesin kuninkailta.[4] Wessexin kuningasta Egbertiä (kuoli 839) pidetään yleisesti ensimmäisenä koko Englannin kuninkaana,lähde? vaikkakin hänen arvonimensä oli Bretwalda (sananmukaisesti Britannian lääninherra) ja teoriassa hän oli samanarvoisten englantilaisten hallitsijoiden johtaja. Arvonimi Englannin kuningas syntyi kaksi hallitsijapolvea myöhemmin, ja sen ensimmäinen kantaja oli Alfred Suuri, joka vapautti Lontoon viikinkien hallinnasta ja hallitsi 871899.

Alfred Suuren jälkeen valtaistuimelle nousi hänen poikansa Edvard Vanhempi. Hän aloitti lankonsa Ethelredin kanssa laajat rakennustyöt ja laajentumispyrkimykset. Edvard Vanhemman kuoltua hänen poikansa Athelstan seurasi häntä Wessexin ja Mercian valtaistuimelle. Athelstan onnistui yhdistämään kaikki anglosaksien kuningaskunnat yhteiseksi valtakunnaksi 900-luvulle tultaessa.[5]

Seuraavina vuosisatoina skandinaavit saivat jalansijaa Englannista, ja Englannin kuningaskunnasta tuli yli puoleksi vuosisadaksi osa Knuut Suuren luomaa laajaa tanskalaisvaltakuntaa, kunnes se sai hetkeksi itsenäisyyden anglosaksi Edvard Tunnustajan tultua kuninkaaksi.

Normannit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Normannivalloitus
Bayeux'n seinävaate, jossa on kuvattuna Englantia valtaavat normannit.

Joskus Englannin historian katsotaan alkavan vasta Vilhelm Valloittajan ja normannien valtaannoususta 1066. Hän järjesteli uudelleen englantilaisen aristokratian, mutta hänen ei voida sanoa perustaneen tai yhdistäneen maata. Suuri osa olemassa olevasta anglosaksisesta infrastruktuurista säilyi ja normannisiirtolaiset muodostivat Englannissa vain vähemmistön, joskin vallassaolevan sellaisen. Normannivalloitus on kuitenkin merkittävä useista syistä. Se lähensi Englantia manner-Eurooppaan ja vähensi skandinaavivaikutusta, loi yhden Euroopan kehittyneimmistä hallitusjärjestelmistä, muutti englannin kieltä ja kulttuuria ja laski perustan Englannin ja Ranskan välisille konflikteille, jotka jatkuivat 1800-luvulle.

Seuraavina vuosisatoina Englanti oli Ranskaan painottuvan valtion tärkeä osa, tittelin "Englannin kuningas" ollessa lähinnä ranskankielisten, Ranskan alueita hallinneiden herttuoiden toissijainen titteli. He käyttivät Englannin voimavaroja Ranskan alueidensa vahvistamiseen ja laajentamiseen satavuotisessa sodassa. Vasta kun Ranskan alueet oli menetetty, Englannin kuninkaat omaksuivat Englannin valtaväestön ”kansallisuuden” ja kielen.

Walesin ruhtinaskunta oli Englannin kuninkaiden alaisuudessa Rhuddlanin asetuksesta 1284, ja osa Englantia siitä tuli 1535.

Tudor-suvun hallintakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henrik VII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henrik VII nousi valtaan, kun hän kukisti Rikhard III:n Bosworthin taistelussa 22. elokuuta 1485. Samalla hän saattoi ruusujen sodat päätökseen ja aloitti Tudor-suvun hallintakauden, joka tulisi olemaan 118 vuotta pitkä. Englannin parlamentti tunnusti hänet nopeasti kuninkaaksi, mutta Yorkin suku oli kaukana kukistumisesta. Kun Henrik VII nai Edvard IV:n vanhimman tyttären Yorkin Elisabetin, hän yhdisti Yorkin ja Lancasterin suvut.

Henrik VII:n ulkopolitiikka oli rauhanomaista. Hän liittoutui Espanjan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Maksimilian I:n kanssa, mutta kun maat ajautuivat sotaan Ranskaa vastaan vuonna 1493, Englanti vedettiin mukaan konfliktiin. Englannin varat olivat vähäiset ja Henrikin ote vallasta oli epävarma, joten hän teki rauhan luovuttamalla kaikki Englannin Ranskassa omistamat maa-alueet takaisin lukuunottamatta Calais'ta. Vastineeksi Ranska lupasi tunnustaa hänet kuninkaaksi ja lopettaa muiden Englannin kruunua tavoittelevien tukemisen. Hieman tämän jälkeen Ranska valtasi Italian ja käänsi huomionsa poispäin Englannista. Henrik saavutti myös yhteisymmärryksen Skotlannin kanssa, kun hän naitti tyttärensä Margareeta Tudorin skotlantilaiselle kuninkaalle Jaakko IV:lle.

Kun Henrik VII:sta tuli kuningas, hän peri köyhän valtion, joka oli heikentynyt ruusujen sotien myötä. Tiukan verottamisen ansiosta hän onnistui jälleen täyttämään kassan ennen kuolemaansa. Hänen poikansa Arthur kuoli vuonna 1501 mentyään naimisiin espanjalaisen prinsessan Katariina Aragonialaisen kanssa. Kruunun peri hänen toiseksi vanhin poikansa, Henrik VIII, joka meni naimisiin kuolleen veljensä lesken kanssa.

Muut Tudor-suvun hallitsijat ja Stuart-suvun nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englannin uskonpuhdistuksessa, joka alkoi Henrik VIII:n kaudella vuonna 1521, katolisen kirkon valta poistettiin ja korvattiin kuninkaanvallalla ja katolisesta kirkosta riippumaton Englannin kirkko perustettiin. Englannin reformaatio erosi muun Euroopan reformaatiosta siinä, että se oli luonteeltaan enemmän poliittinen kuin teologinen. Henrik VIII:n tyttären Elisabet I:n hallituskautena 1558–1603 Englanti vakiinnutti protestanttisen uskon (anglikaaninen kirkko) ja rakensi pohjan myöhemmälle Brittiläiselle imperiumille. Englannin suurvallan rakentamiseen liittyivät useat sodat katolista Espanjaa vastaan (kts.Voittamaton armada ja vilkas toiminta merellä (mm.Francis Drake, Walter Raleigh). Elisabetin hallituskauden loppuaikana vaikutti myös Englannin kansalliskirjailija ja yksi maailman tärkeimmistä näytelmäkirjailijoista William Shakespeare. Elisabetin kuolemaan päättyi Tudor-suvun valta Englannissa ja valtaan nousi Skotlannin hallitsija-suku Stuartit, tapahtuma liitti maat yhteen personaaliunionilla ja huipentui vuoden 1707 unioniin, jossa syntyi Yhdistynyt kuningaskunta.

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englannin sisällissota oli sarja aseellisia yhteenottoja parlamentaristien ja rojalistien välillä vuosina 1642–1651. Se johti kuningas Kaarle I:n mestaamiseen ja Englannin julistamiseen tasavallaksi ja sitten Oliver Cromwellin hallitsemaksi lordiprotektoraatiksi. Sisällissodan johdosta Englannin kirkon monopoliasema uskontokysymyksissä murtui. Pian Cromwellin kuoleman jälkeen Kaarle II nousi valtaistuimelle ja kuningasvalta palautui. Poliittisesti sisällissota merkitsisi sitä, etteivät kuninkaat voineet enää hallita ilman parlamenttia, joskin asia vahvistui vasta mainiossa vallankumouksessa myöhemmin samalla vuosisadalla.

Jo aiemmin personaaliunionissa olleet Englannin ja Skotlannin kuningaskunnat yhdistyivät saman poliittisen järjestelmän alle vuonna 1707.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Black, Jeremy: History of England. Dolphin Publications, 1993. ISBN 1-85627-288-5. (englanniksi)
  • El Abbasi, Hirslund, Korhonen (suom.): Historiallinen Atlas. Ullmann, 2009. ISBN 978-3-8331-5031-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Stephen Oppenheimer: Myths of British ancestry Prospect Magazine. Viitattu 10.1.2010. (englanniksi)
  2. a b c Historiallinen Atlas, s. 138
  3. Historiallinen Atlas, s. 138-140
  4. Historiallinen Atlas, s. 140
  5. Historiallinen Atlas, s. 140-141
  6. Background Note: United Kingdom US Department of State