Tämä on lupaava artikkeli.

Ero sivun ”Susi” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
p Käyttäjän Juntinjonne muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän 91.155.107.158 tekemään versioon.
Merkkaus: Pikapalautus Palauta-työkalulla
Lisätty Puumalaan liittyen Kansalliskirjastosta kaksi aikalaislähdettä sanomalehdistä, kts Keskustelu:Susi#Väitetty Puumalan 1932 susisurma.
Rivi 224: Rivi 224:
Susi karttaa tavallisesti ihmistä ja käy hyvin harvoin ihmisen kimppuun. Norjan ympäristöministeriön tilaaman raportin (2002) mukaan susi on todistettavasti surmannut vuosina 1950–2000 Euroopassa ja Venäjällä yhteensä 17 ihmistä ja Pohjois-Amerikassa ei yhtään. Suurin osa tapauksista on johtunut rabieksesta eli [[vesikauhu]]sta: rabieksen vähentyessä ovat susihyökkäyksetkin vähentyneet selvästi.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.nina.no/archive/nina/PppBasePdf/oppdragsmelding/731.pdf | Nimeke =The fear of wolves: A review of wolfs attacks on humans | Ajankohta = 2002 | Julkaisija = Norsk institutt for naturforskning | Viitattu =11.8.2015 }}</ref> Vuonna 2010 susi tappoi [[Alaska]]ssa yhden ihmisen.<ref>{{Verkkoviite|osoite = https://www.adfg.alaska.gov/static/home/news/pdfs/wolfattackfatality.pdf|nimeke=Findings Related to the March 2010 Fatal Wolf Attack near Chignik Lake, Alaska| viitattu= |Kieli = {{en}} }}</ref>
Susi karttaa tavallisesti ihmistä ja käy hyvin harvoin ihmisen kimppuun. Norjan ympäristöministeriön tilaaman raportin (2002) mukaan susi on todistettavasti surmannut vuosina 1950–2000 Euroopassa ja Venäjällä yhteensä 17 ihmistä ja Pohjois-Amerikassa ei yhtään. Suurin osa tapauksista on johtunut rabieksesta eli [[vesikauhu]]sta: rabieksen vähentyessä ovat susihyökkäyksetkin vähentyneet selvästi.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.nina.no/archive/nina/PppBasePdf/oppdragsmelding/731.pdf | Nimeke =The fear of wolves: A review of wolfs attacks on humans | Ajankohta = 2002 | Julkaisija = Norsk institutt for naturforskning | Viitattu =11.8.2015 }}</ref> Vuonna 2010 susi tappoi [[Alaska]]ssa yhden ihmisen.<ref>{{Verkkoviite|osoite = https://www.adfg.alaska.gov/static/home/news/pdfs/wolfattackfatality.pdf|nimeke=Findings Related to the March 2010 Fatal Wolf Attack near Chignik Lake, Alaska| viitattu= |Kieli = {{en}} }}</ref>


Susipelko on Suomessa vanhaa perua. [[Turun hovioikeus]] tuomitsi vuonna 1652 Iisalmen pitäjästä kotoisin olleen Lauri Kapaisen teloitettavaksi ja poltettavaksi susien noitumisen vuoksi. Tuomion mukaan Kapainen oli tunnustanut ”noituneensa” ne sudet, jotka edellisenä talvena raatelivat ja söivät Jääsken pitäjässä 18 lasta. Samankaltaisia lasten sarjatappoja on Suomen kirkonkirjojen haudattujen luetteloihin merkitty yhteensä kuusi. Niistä ajoittuivat 1700-luvulle Ristiinan ja Ilomantsin lastensurmat. Eniten susien tappotekoja tunnetaan 1800-luvulta, jolloin kirjattiin Kaukolan, Kivennavan, Hämeen ja Varsinais-Suomen lastensurmat. Susien tekemiä surmia tapahtui eniten Karjalassa. Kivennavalla sudet tappoivat enemmän ihmisiä kuin missään Suomen pitäjässä.<ref>{{Verkkoviite|osoite = https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005422468.html|nimeke=Sudet tappoivat 22 lasta 1800-luvun lopussa, ja siksi ne kaikki tapettiin |julkaisu=Helsingin Sanomat|ajankohta=2017-10-25|viitattu=2017-10-25 }}</ref> Viimeinen mainittu suomalainen susiuhri 1800-luvulla oli 7.11.1881 kuollut viisivuotias Kalle Oskari Grönroos [[Vahto|Vahdolta]].<ref name="lappalainen">{{Kirjaviite | Nimeke = Suden jäljet| Julkaisija = Metsäkustannus | Vuosi =2005 | Tekijä =Lappalainen, Antti | Isbn = 952-5118-79-7 }}</ref> Vuonna 1932 jotkin lehdet kertoivat kuusivuotiaan tytön joutuneen suden uhriksi [[Puumala]]ssa,<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.taajamasusi.com/historian-tapahtumat/110-susi-soi-kuusivuotiaan-tyton-v-1932 | Nimeke =Sexårig flicka uppäten av varg | Ajankohta =9.3.1932 | Julkaisija = Taajamasusi ry | Julkaisu =Österbottniska Posten | Viitattu = 6.2.2015 |Kieli = {{sv}} }}</ref><ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.hs.fi/paivanlehti/kotimaa/Susi+tappoi+kuusivuotiaan+tyt%C3%B6n+Puumalassa+helmikuussa+1932/a1362126279457 | Nimeke =Susi tappoi kuusivuotiaan tytön Puumalassa helmikuussa 1932 | Ajankohta =2.3.2013 | Julkaisija = Helsingin Sanomat | Viitattu = 6.2.2015 }}</ref> mutta uutinen todettiin perättömäksi.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Yksik%C3%A4%C3%A4n+riistanhoitopiiri+ei+ole+tehnyt+havaintoja+kannan+lis%C3%A4%C3%A4ntymisest%C3%A4/aaHS980115SI1YO01dz8?src=haku&ref=kotimaa%2FSusi%2Btappoi%2Bkuusivuotiaan%2Btyt%25C3%25B6n%2BPuumalassa%2Bhelmikuussa%2B1932%2Fa1362126279457 | Nimeke =Yksikään riistanhoitopiiri ei ole tehnyt havaintoja kannan lisääntymisestä | Tekijä =Liikkanen, Ritva | Selite = julkaistu Helsingin Sanomissa osastolla Kotimaa | Julkaisu = hs.fi, HS arkisto (digitilaajille) | Ajankohta =15.1.1998 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija =Sanoma Media | Viitattu = 7.2.2015 }}</ref>
Susipelko on Suomessa vanhaa perua. [[Turun hovioikeus]] tuomitsi vuonna 1652 Iisalmen pitäjästä kotoisin olleen Lauri Kapaisen teloitettavaksi ja poltettavaksi susien noitumisen vuoksi. Tuomion mukaan Kapainen oli tunnustanut ”noituneensa” ne sudet, jotka edellisenä talvena raatelivat ja söivät Jääsken pitäjässä 18 lasta. Samankaltaisia lasten sarjatappoja on Suomen kirkonkirjojen haudattujen luetteloihin merkitty yhteensä kuusi. Niistä ajoittuivat 1700-luvulle Ristiinan ja Ilomantsin lastensurmat. Eniten susien tappotekoja tunnetaan 1800-luvulta, jolloin kirjattiin Kaukolan, Kivennavan, Hämeen ja Varsinais-Suomen lastensurmat. Susien tekemiä surmia tapahtui eniten Karjalassa. Kivennavalla sudet tappoivat enemmän ihmisiä kuin missään Suomen pitäjässä.<ref>{{Verkkoviite|osoite = https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005422468.html|nimeke=Sudet tappoivat 22 lasta 1800-luvun lopussa, ja siksi ne kaikki tapettiin |julkaisu=Helsingin Sanomat|ajankohta=2017-10-25|viitattu=2017-10-25 }}</ref> Viimeinen mainittu suomalainen susiuhri 1800-luvulla oli 7.11.1881 kuollut viisivuotias Kalle Oskari Grönroos [[Vahto|Vahdolta]].<ref name="lappalainen">{{Kirjaviite | Nimeke = Suden jäljet| Julkaisija = Metsäkustannus | Vuosi =2005 | Tekijä =Lappalainen, Antti | Isbn = 952-5118-79-7 }}</ref> Vuonna 1932 jotkin lehdet kertoivat kuusivuotiaan tytön joutuneen suden uhriksi [[Puumala]]ssa,<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.taajamasusi.com/historian-tapahtumat/110-susi-soi-kuusivuotiaan-tyton-v-1932 | Nimeke =Sexårig flicka uppäten av varg | Ajankohta =9.3.1932 | Julkaisija = Taajamasusi ry | Julkaisu =Österbottniska Posten | Viitattu = 6.2.2015 |Kieli = {{sv}} }}</ref><ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.hs.fi/paivanlehti/kotimaa/Susi+tappoi+kuusivuotiaan+tyt%C3%B6n+Puumalassa+helmikuussa+1932/a1362126279457 | Nimeke =Susi tappoi kuusivuotiaan tytön Puumalassa helmikuussa 1932 | Ajankohta =2.3.2013 | Julkaisija = Helsingin Sanomat | Viitattu = 6.2.2015 }}</ref> mutta uutinen todettiin perättömäksi jo muutama päivä myöhemmin.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Yksik%C3%A4%C3%A4n+riistanhoitopiiri+ei+ole+tehnyt+havaintoja+kannan+lis%C3%A4%C3%A4ntymisest%C3%A4/aaHS980115SI1YO01dz8?src=haku&ref=kotimaa%2FSusi%2Btappoi%2Bkuusivuotiaan%2Btyt%25C3%25B6n%2BPuumalassa%2Bhelmikuussa%2B1932%2Fa1362126279457 | Nimeke =Yksikään riistanhoitopiiri ei ole tehnyt havaintoja kannan lisääntymisestä | Tekijä =Liikkanen, Ritva | Selite = julkaistu Helsingin Sanomissa osastolla Kotimaa | Julkaisu = hs.fi, HS arkisto (digitilaajille) | Ajankohta =15.1.1998 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija =Sanoma Media | Viitattu = 7.2.2015 }}</ref><ref>{{Lehtiviite | Tekijä = | Otsikko = Perätön susijuttu Puumalasta | Julkaisu = Warkauden Lehti | Ajankohta = 5.3.1932 | Vuosikerta = 13 | Numero = 26 | Sivut = 3 | Julkaisupaikka = Varkaus | Julkaisija = Warkauden Kirjapaino Oy | www = https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1950704?term=Puumalassa&term=suden&term=susia&term=Puumalan&term=susi&page=3 | www-teksti = digitoitu versio Kansalliskirjaston palvelussa digi.kansalliskirjasto.fi | Viitattu = 7.3.2021 }}</ref><ref>{{Lehtiviite | Tekijä = | Otsikko = Puumalan susijuttu perätön | Julkaisu = Etelä-Savo | Ajankohta = 8.3.1932 | Vuosikerta = 26 | Numero = 27 | Sivut = 2 | Julkaisupaikka = Lappeenranta | Julkaisija = Osakeyhtiö Etelä-Savon kirjapaino | www = https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1817004?term=Puumalan&term=susien&term=Puumalassa&term=susi&page=2 | www-teksti = digitoitu versio Kansalliskirjaston palvelussa digi.kansalliskirjasto.fi| Viitattu = 7.3.2021 }}</ref>



Susien tekemien tappojen kokonaismäärää voidaan arvioida kirkonkirjamerkintöjen perusteella. Vuosilta 1710–1881 on listattu yhteensä 175 tapausta, joista 98 alle 18-vuotiaita, 75 aikuisia ja kaksi iältään tuntemattomia<ref>Lappalainen, s. 14, s. 156–160.</ref>. Toinen lähde antaa tosin samoilta vuosilta lasketuksi kokonaismääräksi 193 henkilöä<ref name="hiisi">{{Kirjaviite | Nimeke = Tuo hiisi hirviäsi, metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa| Julkaisija = Teos| Vuosi = 2007| Tekijä = Lehikoinen, Heikki | Sivu = 81| Sivut = | Julkaisupaikka = Helsinki| Isbn = 978-951-851-123-9 | Viitattu = }}</ref>. Lisäksi joitain kirkonkirjoihin merkitsemättömiä tapauksia tunnetaan oikeuslaitoksen asiakirjojen perusteella.<ref>Lappalainen, s. 11–13, s. 22–24</ref> Monissa muistiin merkityistä tapauksista tiedetään tai epäillään ihmisen kimppuun käyneen suden sairastaneen rabiesta.<ref>Lappalainen, s. 42–52</ref>
Susien tekemien tappojen kokonaismäärää voidaan arvioida kirkonkirjamerkintöjen perusteella. Vuosilta 1710–1881 on listattu yhteensä 175 tapausta, joista 98 alle 18-vuotiaita, 75 aikuisia ja kaksi iältään tuntemattomia<ref>Lappalainen, s. 14, s. 156–160.</ref>. Toinen lähde antaa tosin samoilta vuosilta lasketuksi kokonaismääräksi 193 henkilöä<ref name="hiisi">{{Kirjaviite | Nimeke = Tuo hiisi hirviäsi, metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa| Julkaisija = Teos| Vuosi = 2007| Tekijä = Lehikoinen, Heikki | Sivu = 81| Sivut = | Julkaisupaikka = Helsinki| Isbn = 978-951-851-123-9 | Viitattu = }}</ref>. Lisäksi joitain kirkonkirjoihin merkitsemättömiä tapauksia tunnetaan oikeuslaitoksen asiakirjojen perusteella.<ref>Lappalainen, s. 11–13, s. 22–24</ref> Monissa muistiin merkityistä tapauksista tiedetään tai epäillään ihmisen kimppuun käyneen suden sairastaneen rabiesta.<ref>Lappalainen, s. 42–52</ref>

Versio 8. maaliskuuta 2021 kello 00.02

Tämä artikkeli kertoo eläimestä. Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Susi
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Erittäin uhanalainen [2]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Caniformia
Heimo: Koiraeläimet Canidae
Suku: Koirat Canis
Laji: lupus
Kaksiosainen nimi

Canis lupus
Linnaeus, 1758

Luonnonvaraisen suden levinneisyys (vihreällä)
Luonnonvaraisen suden levinneisyys (vihreällä)
Alalajit

32–37 alalajia

Katso myös

  Susi Wikispeciesissä
  Susi Commonsissa

Susi eli harmaasusi[3] (Canis lupus) on koiraeläimiin kuuluva nisäkäs, joka on biologisesti määriteltynä samaa lajia kuin kesy koira. Susi jaetaan nykyisin lähteestä riippuen 32–37 alalajiin, joista osa on jo kadonnut.

Susi on levinnyt suureen osaan pohjoista pallonpuoliskoa arktisilta alueilta Meksikon ja Intian leveysasteille saakka. Australiassa esiintyy lisäksi suden alalajiksi nykyisin yleensä luettava dingo. Susi oli aikoinaan maailman laajimmalle levinnyt nisäkäslaji. Alkuperäinen levinneisyysalue pieneni, kun susia vainottiin karjan suojelemiseksi ja ihmisiin kohdistuvien hyökkäysten pelossa. Nykyisin laji on maailmanlaajuisesti elinvoimainen, mutta tiettyjen alueiden susipopulaatiot ovat uhanalaisia. Suomen susikanta on 2000-luvulla vaihdellut 100 ja 250 yksilön välillä.

Arktiset sudet ovat väriltään vaaleita, eteläisemmät alalajit harmaita ja ruskeita. Sudet elävät pareittain tai perhekunnittain laumoissa, joissa on tavallisesti kolmesta yhteentoista jäsentä, joskus yli kaksikymmentäkin. Laumassa on yksi lisääntyvä pari, ja muut jäsenet ovat niiden eri-ikäisiä jälkeläisiä. Laumat saalistavat yhdessä suuria kasvinsyöjiä, kuten hirviä ja peuroja, mutta susi voi syödä myös pienempiä eläimiä ja haaskoja. Yhden lauman reviiri on alle sadasta usean tuhannen neliökilometrin laajuinen. Susi liikkuu pääasiassa hämärissä ja yöllä. Nuoret sudet vaeltavat, minkä ansiosta susi leviää nopeasti uusille asuma-alueille.

Koko, ulkonäkö ja väritys

Susi on suurikokoisin nykyisin elävä koiraeläinlaji.[3] Urokset ovat tyypillisesti kookkaampia kuin naaraat. Suden pituus on 100–140 senttimetriä ja paino yleensä 20–50 kilogrammaa.[4] Suurimmat sudet elävät Kanadassa ja Alaskassa, ja siellä on tavattu muutamia yli 77 kilogramman painoisia yksilöitä. Suurin punnittu susi oli Alaskassa vuonna 1939 tapettu 80 kilogrammaa painanut harmaasusi.[5]

Suden hännän pituus ilman kärkikarvoja on 35–50 senttimetriä ja kärkikarvojen kanssa 10–12 senttiä enemmän. Korvien pituus on 10,5–12 senttimetriä. Hartia- eli säkäkorkeus on 66–81 senttimetriä.[3] Susi muistuttaa ulkonäöltään paljon koiraa, mutta sen jalat ovat pidemmät, käpälät suuremmat, rinta kapeampi ja häntä suorempi.[6]

Arktisten alueiden sudet ovat usein liki valkoisia. Fennoskandian sudet ovat väritykseltään vaalean kellertävästä harmaaseen, ja selässä on tavallisesti tummempaa karvoitusta. Talvikarva on kesäkarvaa vaaleampi. Eteläisempien lauhkeiden alueiden sudet ovat väriltään hieman punertavasta ruskeanharmaaseen, ja valkeaa karvoitusta voi olla raajojen sisäpinnoilla, vatsassa ja kuonossa. Eteläiset sudet ovat myös pohjoisia susia pienempiä, ja niiden korvat ovat suurempia, karvoitus lyhyempää ja turkin alusvilla vähäisempää.[7]

Levinneisyys ja elinympäristö

Sutta esiintyy Pohjois-Amerikassa, Euraasiassa, Pohjois-Afrikassa ja Australiassa.[1] Suurimmat susikannat ovat Kanadassa, jossa susia on yli 50 000 yksilöä[8] ja Venäjällä, jossa on noin 30 000 yksilöä.[9] Vuosien 2010–2013 tilaston mukaan Euroopassa oli Venäjän ulkopuolella noin 13 000 sutta, joista Romaniassa noin 2 000, Espanjassa vajaat 2 000, Bulgariassa noin 1 000 ja Puolassa noin 950.[10]

Suomen susikanta on vuoden 2000 jälkeen Luonnovarakeskuksen mukaan vaihdellut 100 yksilöstä 250 yksilöön.[11] Suomessa oli maaliskuun 2018 alussa 165–190 sutta. Susilaumoja Suomessa oli 20 ja lisäksi viisi laumaa Suomen ja Venäjän välisen rajan molemmin puolin. Susikannan painopiste on siirtynyt itäisestä Suomesta läntiseen Suomeen, jossa Suomen susista on noin 70 prosenttia.[12]

Susi oli aikoinaan maailman laajimmalle levinnyt nisäkäslaji. Susia on elänyt koko Manner-Euroopassa ja lisäksi Aasiassa Taimyrin niemimaalta, etelästä Intiaan ja lounaassa Arabian niemimaalle saakka.[1] Alkuperäinen levinneisyysalue pieneni, kun susia vainottiin karjan suojelemiseksi ja ihmisiin kohdistuvien hyökkäysten pelossa. Suunnilleen 1970-luvulta alkaen suden elinalueen pieneneminen on pysähtynyt, ja susia on jopa palannut alueille, joilta ne ovat aiemmin kadonneet. Samaan aikaan kuitenkin kilpailu ravinnosta ja vaino ovat jatkuneet ja elinalueet pirstoutuneet niin, että kantojen kestävä uudistuminen on vaarassa.[1] Pienet kannat kärsivät sisäsiittoisuudesta, etenkin koska kaikki susiyksilöt eivät lisäänny. Esimerkiksi Skandinavian susipopulaatio on lähtöisin vain kolmesta yksilöstä. Myös Suomen susien sisäsiittoisuus on kasvanut 2000-luvulla, ja kanta romahti vuonna 2006. Karjalan susikanta on pienentynyt, joten Suomen populaatio ei enää saa geenitäydennystä sieltä.[13]

Susi on sopeutunut elämään hyvin erilaisissa ympäristöissä, kuten arolla, tundralla ja metsissä.[6] Susia tavataan jopa kaupunkien lähistöillä, missä ne käyttävät ravinnokseen ihmisen toiminnasta syntyvää jätettä.[14]

Sukupuu

Suden kanssa samaan Canis-sukuun kuuluvat kultasakaali, juovasakaali, vaippasakaali, etiopiansusi ja kojootti sekä dingo, joka luokitellaan nykyisin yleensä suden alalajiksi. Susi erkaantui kojootista noin kaksi miljoonaa vuotta sitten luultavasti Euraasiassa. Sen jälkeen susi on levittäytynyt useita kertoja takaisin Pohjois-Amerikkaan ja kehittynyt siellä eristyksissä eri alalajeiksi. Jääkauden aikana sudet työntyivät etelämmäksi, ja arktisten susien fossiileja on löydetty Kaliforniasta asti. Ennen pleistoseenikauden sukupuuttoaaltoa noin 11 000 vuotta sitten susi oli vain yksi monesta samankokoisesta petoeläinlajista, mutta nykyisin se on holarktisen alueen huippupeto.[15]

Susi voi risteytyä ja tuottaa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä kaikkien Canis-suvun yksilöiden kanssa. Euroopassa sudet lisääntyvät koirien kanssa ja Pohjois-Amerikassa myös kojoottien kanssa. Koirasudet takaisinristeytyvät susien kanssa kuitenkin vain harvoin.[16]

Alalajit

Monet suden populaatioista eroavat toisistaan ulkomuodoltaan. Susia onkin luokiteltu useisiin alalajeihin turkin värityksen, morfologisten ominaisuuksien kuten kallon pituuden, ja nykyisin myös perimän eroavaisuuksien perusteella. Luokittelu on kokenut aikojen saatossa myllerryksiä.[17] Sudesta on kuvattu lähteestä riippuen 32[3]–37[18] eri alalajia.

Levinneisyys

Suden alalajien levinneisyydet
Suden alalajien levinneisyydet
Suden laajimmalle levinnyt alalaji, Suomessakin esiintyvä Canis lupus lupus

Euraasiassa suden alalajeja on eroteltu reilut kymmenen. Laajimmalle levinnyt suden alalaji on Canis lupus lupus, jota esiintyy Pohjoismaissa, Länsi-Euroopassa, Venäjällä ja Keski-Aasiassa. Italiassa elää italiansusia (italicus) ja Pyreneiden niemimaalla iberiansusia (signatus).[17]

Pohjois-Amerikassa alalajeja on luokiteltu kuusi, joista laajimmalle on levinnyt C. lupus nubilus eli puhvelisusi.[17]

Arktisten alueiden sudet, kuten Pohjois-Amerikassa esiintyvä arktinen susi, ovat vaaleita

Arktisten alueiden sudet ovat vaaleita ja isokokoisia. Euraasiassa ne kuuluvat albus- ja Pohjois-Amerikassa arctos-alalajeihin.[17]

Havumetsävyöhykkeen susia ovat Uralin communis ja Pohjois-Amerikan luoteisosien occidentalis, susista suurikokoisin.[17]

Himalajalla elää himalajansusia, joiden on ehdotettu olevan kokonaan oma lajinsa.[17] Japanissa on elänyt kaksi suden alalajia, mutta ne kuolivat sukupuuttoon 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.[17]

Etelän kuivemmilla ja kuumemmilla alueilla elävät sudet ovat pohjoisia susia pienikokoisempia. Intiansusi (pallipes) esiintyy Israelista Arabian kautta Intiaan ulottuvalla vyöhykkeellä. Cubanensis-alalaji esiintyy Mustanmeren ja Kaspianmeren välisellä alueella. Pienikokoinen meksikonsusi (bailey) elää harvalukuisena Meksikon vuoristoylängöillä ja Arizonassa.[17]

Punasusi muistuttaa kojoottia

Pohjois-Afrikassa elävän kultasakaalin alalajiksi aiemmin määritelty Canis aureus lupaster polveutuukin vuonna 2011 julkaistujen dna-analyysien perusteella eteläaasialaisesta harmaasudesta.[19][20] Myös pohjoisamerikkalainen punasusi (rufus) on ollut tieteellisten väittelyjen kohteena, sillä sitä epäillään esimerkiksi kojootin ja harmaasuden risteymäksi.[17] Se luetaan nykyisin suden alalajiksi, vaikka sitä on aiemmin pidetty omana lajinaan.[18]

Australialainen dingo

Aiemmin erillisenä lajina pidettyä dingoa (Canis lupus dingo) tavataan Australiassa ja osissa Kaakkois-Aasiaa[21][3].

Luonnonvaraisten populaatioiden lisäksi suden alalajeihin kuuluu myös kesykoira (Canis lupus familiaris).[18] Suden ja koiran risteymän, koirasuden, toinen vanhempi on yleisimmin saksanpaimenkoira, siperianhusky tai malamuutti. Koirasuden voi erottaa oikeasta sudesta kynsien värin, hännän asennon ja silmien muodon avulla.[22]

Alalajien luettelo

[18]

Elintavat ja käyttäytyminen

Lauma

Susilauma Yhdysvaltain Yellowstonessa

Sudet elävät pareittain tai perhekunnittain laumoissa, joissa on tavallisesti kolmesta yhteentoista jäsentä. Laumassa on yksi lisääntyvä pari ja sen eri-ikäisiä jälkeläisiä, jos niitä on parille jo syntynyt. Jos ravinto-olot ovat erityisen hyviä, laumassa on joskus kaksikymmentäkin jäsentä.[24] Suurin raportoitu lauma havaittiin 1960-luvulla Alaskassa, ja siinä oli 36 yksilöä.[25]

Lauman kokoonpano muuttuu liki vuosittain. Jälkeläiset lähtevät synnyinlaumastaan yleensä viimeistään kolmivuotiaina. Kun johtava susi kuolee, joku sen jälkeläisistä tai lauman ulkopuolelta tullut susi hyväksytään menetetyn tilalle. Laumassa voi johtavan parin lisäksi olla muitakin jo sukukypsiä yksilöitä. Ne kuitenkin lisääntyvät vasta jos ne perivät johtajan paikan tai jättävät lauman perustaakseen oman perheen ja sitä kautta uuden lauman.[26]

Susilauma pitää arvojärjestystään yllä niin lepyttelyllä kuin riitelylläkin. Jokaisella yksilöllä on omaan synnynnäiseen temperamenttiinsa perustuva taipumus käyttäytyä kussakin tilanteessa. Tavallisimmin arvojärjestys näkyy pienen saaliin äärellä: ensimmäisenä ruokailevat lisääntyvä pari ja sen alle vuoden vanhat pennut, viimeisinä nuoret lapsenhoitajiksi jääneet sudet. Jos saaliseläimiä on vähän, nuoret yksilöt saattavat jättää lauman tavallista aikaisemmin.[27]

Jos toinen lisääntyvistä jäsenistä kuolee, lauma joskus hajoaa. Suuret laumat kestävät paremmin kuin pienet. Jos kumpikin lauman johtajista kuolee, lauma hajoaa lähes varmasti. Nuorten pentujen selviytyminen riippuu paljon siitä, kuinka monta aikuista sutta ja lastenhoitajaa laumaan jää.[28]

Elinpiiri ja reviiri

Susilaumalla tai susiparilla on oma elinpiirinsä ja siihen kuuluva reviiri, jota se puolustaa ja jolta se etsii ravintonsa. Arktisilla alueilla, missä ruokaa on vähemmän, reviirit voivat olla jopa usean tuhannen neliökilometrin laajuisia. Suomessa ja Skandinaviassa reviirit ovat keskimäärin tuhat neliökilometriä. Etelässä reviirit ovat pienempiä kuin pohjoisessa, alle sadasta muutamaan sataan neliökilometriin. Susien reviirit ovat suhteellisen pysyviä. Joskus elinpiirit ovat päällekkäisiä, ja joskus niiden välissä on ei-kenenkään maata. Sudet merkitsevät elinpiirinsä hajumerkein ja ilmoittavat läsnäolostaan ulvomalla.[29]

Liikkuminen

Suden jälkiä

Susi liikkuu kaikkina vuorokaudenaikoina, pääasiassa kuitenkin hämärissä ja yöllä.[25] Susi liikkuu saalistaakseen ja vartioidakseen reviiriään, yleensä samanaikaisesti. Suden liikkumisaktiivisuus vaihtelee iän, sukupuolen ja vuodenajan mukaan. Pesimäaikana keväällä emo viihtyy poikasineen pesän lähettyvillä. Myös lauman nuoret ei-sukukypsät naaraat viettävät aikaa pesän luona. Loppukesällä susien liikkumisalue jälleen laajenee, kun pennut alkavat liikkua muiden mukana. Syys–lokakuussa sudet jättävät pesän ja kohtaamispaikkansa ja siirtyvät kokonaan vaeltelevaan elämäntapaan. Pesimäajan ulkopuolella susi liikkuu keskimäärin 10–30 kilometriä päivässä, ja se voi siirtyä päivän aikana 70 kilometriäkin. Kaadettuaan hirvieläimen susi voi pysytellä saaliin lähettyvillä kaksikin vuorokautta.[30]

Lauman kulkiessa samaa jälkijotosta näyttää jälkijono usein vain yhden suden jättämältä.[31]

Kun nuori susi on jättänyt lauman tavallisimmin 11–24 kuukauden ikäisenä yleensä keväällä tai syksyllä, se lähtee vaeltamaan. Vaellussuunta on sattumanvarainen. Jotkin sudet suuntaavat uusille seuduille ja toiset sinne, missä on suurempi susitiheys. Osa susista jää emoreviirinsä liepeille tai lähialueille etsiskelemään kumppania. Toiset kulkevat satoja kilometrejä yhteen suuntaan kunnes löytävät itselleen reviirin, jonne ne jäävät etsimään kumppania. Pisimmät mitatut vaellusmatkat ovat olleet yli tuhat kilometriä. Nuorten susien vaellusten ansiosta laji asuttaa uusia alueita ja samalla populaatioiden perimät pysyvät monipuolisina.[32]

Saalistaminen ja ravinto

Sudet saalistamassa vapitia.
Sudet biisonin ympärillä. Ne eivät hyökkää ellei biisoni lähde pakoon ja laukaise susissa saalistusreaktion.

Suden ruokavalio vaihtelee sen asuinalueen mukaan. Suden perusruokaa ovat suurikokoiset sorkka- ja kavioeläimet kuten hirvi, mutta sudet syövät myös pieniä eläimiä, karjaa, haaskoja ja jätteitä.[1] Susi syö vuorokaudessa keskimäärin 2,5–6 kilogrammaa ruokaa.[6]

Sudet saalistavat Suomessa ja Skandinaviassa öisin, sillä ihmistoiminta saattaa häiritä ruokailua ja saalistusta päivällä. Ihminen vaikuttaa suden saalistukseen myös epäsuorasti säätelemällä riistakantoja.[33]

Saalistaessaan sudet toimivat yleensä laumana. Yksinäinenkin susi pystyy kaatamaan varsin suuria saaliseläimiä, kuten hirviä, mutta se on harvinaista.[34] Susipari saalistaa yleensä yhdessä. Perhelaumaan kuuluvat sudet jakaantuvat usein pienempiin ryhmiin lähtiessään saalistamaan.[35]

Suden saalistusyrityksistä yleensä alle puolet onnistuu. Paikoilleen uhkaavan näköisenä jämähtänyt hirvi tai vapitiuros todennäköisesti selviytyy, mutta pakenemaan lähtevä saa sudet kintereilleen.[36] Suuri hirvieläin voi aiheuttaa saalistavalle sudelle vakavia vammoja, ja susi saalistaakin ahkerimmin silloin kun saaliseläimet ovat kaikkein heikoimmillaan ja olosuhteet kuten paksut lumihanget vaikeuttavat niiden liikkumista.[37]

Nopeimmillaan susi pystyy juoksemaan noin 60 kilometrin tuntivauhtia useiden minuuttien ajan. Itseään nopeampia hirvieläimiä saalistavan suden valtti on kuitenkin sen kestävyys.[38] Sudet väsyttävät saaliinsa ajamalla sitä takaa sadasta metristä jopa viiden kilometrin pituisiin matkoihin. Usein sudet kohdistavat hyökkäyksensä suurikokoisen saaliseläimen takapäähän mutta pienen eläimen päähän, hartioihin, kylkiin tai takapäähän.[6] Kun hirvi tai vapiti on saatu pysähtymään, urossusi puree sen turpaa ja kaulaa voimakkailla leuoillaan. Se murskaa uhrin kurkunpään ja katkaisee kaula-alueen isot verisuonet, jolloin uhri tukehtuu. Samalla muut sudet purevat saaliin takaosaa ja jalkoja.[39]

Lisääntymisen kannalta arvokkaimmat yksilöt eli johtavat emo- ja isäsusi saavat saaliista suuremman osan kuin muut lauman jäsenet. Susi hotkii ruoan nopeasti ja kaluaa luiden vierustat etuhampaillaan mahdollisimman puhtaiksi. Sisäelimet ja luut ovat sudelle tärkeitä ravintoaineiden lähteitä, joita pelkässä lihassa ei ole. Karvat ja pötsin sisällön susi jättää syömättä. Suden ruokailu kestää vartista reiluun tuntiin, minkä jälkeen se lepäilee muutamia tunteja ennen kuin palaa aterioimaan. Susi voi kantaa pesässä odottavalle emolle ja pennuille irtokappaleita tai oksentaa mahansa sisällön pennuille. Se voi kätkeä ylijäämäruoan maahan tai lumeen kaivamaansa kuoppaan ja käydä syömässä sen myöhemmin. Susi saattaa selvitä ilman ravintoa useiden viikkojen ajan, kunhan vettä on saatavilla.[40]

Susi pyrkii aktiivisesti tappamaan reviirillään eläviä pienempiä petoeläimiä, kuten kettuja ja supikoiria, vähentääkseen näin kilpailua ravinnosta.[41] Susi saattaa odottaa kettua sen pesäkolon suulla tai polun varrella, eikä paikalle sattuvalla pienpedolla ole juuri mahdollisuuksia päästä sudelta karkuun.[41] Esimerkiksi Keski-Suomessa on havaittu uusien susireviirien muodostumisen johtaneen kettujen ja supikoirien vähenemiseen ja sen seurauksena metsäkanalintujen runsastumiseen.[41] Tällainen käyttäytyminen toisaalta altistaa sudet pienpedoista tarttuville sairauksille, varsinkin kapille.[41]

Lisääntyminen

Susi tulee sukukypsäksi 22–46 kuukauden ikäisenä. Susilaumassa yleensä vain johtava pari saa paritella. Kiima-aika on keväällä (helmikuun ja toukokuun välissä), ja kantoaika on yhdeksän viikkoa.[6]

Susi tekee pesänsä yleensä reviirin keskiosaan, missä on rauhallisinta. Usein se kaivaa pesäonkalon kangasmaahan, missä maaperä on helposti kaivettavaa ja läpäisee vettä hyvin. Kaivetut pesät ovat usein rinteessä. Onkalon välitön lähiympäristö voi olla suhteellisen avaraa, mutta näkyvyyttä ei saa olla kovin kauas. Susi voi tehdä pesänsä myös maan päälle turvemaille tai kuusen oksien suojaan, mikä on Suomessa tyypillistä. Susi perustaa pesänsä yleensä korkeintaan sadan metrin päähän vesipaikasta. Joskus se veden läheisyyden vuoksi pesii vain sadan metrin päässä vilkasliikenteisestä tiestäkin. Jos pesää häiritään, susiemo siirtää poikaset toiseen pesään.[42]

Pennut ovat syntyessään täysin emostaan riippuvaisia. Pentueissa on keskimäärin 4–6 pentua. Lauma hoitaa pentuja yhdessä. Pennut ovat syntyessään sokeita ja avuttomia kuin koiranpennut. Ne painavat syntyessään 300–500 grammaa. Pentujen silmät aukeavat 10–14 päivän ikäisinä. Emo imettää niitä 8–10 viikkoa ja totuttaa niitä liharuokaan kolmiviikkoisesta alkaen.[6]

Kun pennut eivät enää tarvitse pesän suojaa, mikä tapahtuu alueesta ja yksilöstä riippuen 4–10 viikon ikäisenä, susiperhe voi muuttaa pesästä kohtaamispaikalle. Susiperheen kohtaamispaikka koostuu liikkumisen seurauksena talloontuneesta alueesta, eikä siellä välttämättä ole minkäänlaista pesää. Ensimmäinen kohtaamispaikka sijaitsee tyypillisesti noin kilometrin päässä pesästä, myöhemmät kauempana. Paikka on kasvillisuuden suojassa ja lähellä vettä. Kohtaamispaikalla pennut viettävät aikaansa aikuisten susien ollessa saalistusretkillään, ja sinne aikuiset palaavat lepäämään. Kohtaamispaikka jätetään kun pennut ovat neljän tai viiden kuukauden ikäisiä ja voivat kulkea aikuisten mukana öisillä saalistusmatkoilla.[43]

Susilla, kuten muillakin koiraeläimillä, esiintyy valeraskautta. Valeraskaudessa naaraalle, joka ei ole tiine, tulee raskauden tunnusmerkkejä ja naaras pystyy myös imettämään toisen emän poikasia. Tämä on susilaumassa tärkeä selviytymiskeino. Jos varsinainen emä on estynyt hoitamasta poikasia, voivat muut naaraat hoitaa niitä. Muut laumassa elävät sudet auttavat pentujen ruokinnassa ja hoitamisessa. Laumalaiset tuovat ruokaa pennuille ja myös emolle.[44]

Viestintä

Ulvova susi

Susien äänellinen viestintä on monimuotoista. Susien tunnetuin viestintämuoto on ulvominen, mutta ne myös murisevat, vikisevät ja haukkuvat.[45]

Sudet ulvovat usein kutsuakseen lauman muita jäseniä paikalle, ilmoittaakseen lauman sijainnin muille susilaumoille tai vahvistaakseen omaa reviiriään. Sudet ulvovat useammin silloin, kun niillä on jotain suojattavaa, esimerkiksi vastapyydystetty saalis, ja harvemmin välttääkseen riitoja muiden susilaumojen kanssa. Toisin kuin usein kuvitellaan, sudet eivät ulvo mitenkään tavallista enemmän täysikuulla, joskin ne ulvovat usein juuri iltahämärän ja yön aikaan metsästyksen takia.[45]

Sudet käyttävät ulvomista ja hajumerkintää (virtsaa) ilmoittaakseen oman reviirinsä rajat. Susilaumat välttelevät toisia laumoja yhteenottojen takia.[6]

Sudet, kuten muutkin koiraeläimet, käyttävät erittäin runsaasti ruumiinkieltä. Ne ilmaisevat alistuvuuden toista laumanjäsentä kohtaan painamalla niskansa alas ja jopa selinmakuulle käyden. Häntää käytetään myös sosiaalisen aseman viestimiseen: Lauman johtajat pitävät usein häntäänsä pystyssä, alempiarvoiset sudet pitävät häntäänsä matalalla, alistumista osoittaessaan jopa jalkojensa välissä.[46][45]

Sudet välttävät katsomasta ylempiarvoistaan silmiin. Silmiin tuijottaminen koetaan uhkaavaksi eleeksi.[47]

Uhat ja vaivat

Ihmisen vuoksi suden levinneisyys on supistunut voimakkaasti ja sutta tavataan enää lähinnä harvaan asutuilla vuoristo- ja erämaaseudulla. Vainon seurauksena susipopulaatiot ovat kutistuneet, mikä on johtanut riskiin niiden häviämisestä sekä sisäsiittoisuuteen ja geneettisen monimuotoisuuden häviämiseen. Suden ongelma on myös risteytyminen kesykoiran kanssa, vaikka tämä onkin luonnonoloissa vähäistä.[48]

Sudelle tauteja aiheuttavat esimerkiksi vesikauhu, penikkatauti, koirien parvovirus, papillooma- ja hepatiittivirukset sekä sienten aiheuttama blastomykoosi. Suden loisia ovat ekinokokit, laakamadot, syyhypunkki, sikaripunkki, kirput, puutiaiset ja muut punkit, täit ja väiveet.[49]

Susi ja ihminen

Suojelu

Susi tanskalaisessa eläinpuistossa.

Laajan levinneisyysalueen ja vakiintuneen kannan takia susi on kansainvälisesti luokiteltu elinvoimaiseksi lajiksi, mutta useat alueelliset populaatiot ovat uhanalaisia.[1] CITESin listassa susi on liitteessä II, paitsi Nepalin, Intian ja Pakistanin susikannat liitteessä I.[6] Suomessa susi on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, ja se on ollut rauhoitettu vuodesta 1973.[50]

Susikannat ovat osittain suojelun ansiosta kasvaneet Euroopassa voimakkaasti 1900-luvun lopulta alkaen, ja sudet ovat levinneet uusiin maihin. Jotkut ovat lisääntyneiden petovahinkojen vuoksi ehdottaneet suden suojelun lopettamista.[51]

Metsästys

Susien metsästystä koskeva lainsäädäntö on vaihdellut Suomessa tiheään etenkin poronhoitoalueen ulkopuolella. Vuodesta 1999 alkaen poikkeuslupia suden kaatoon voitiin myöntää edellytysten täyttyessä eli vahinkojen estämiseksi, ja rauhoitusaika oli huhtikuusta syyskuuhun tai lokakuuhun. Vuodesta 2006 riistanhoitopiireille tuli mahdolliseksi myös kannanhoidollisten lupien myöntäminen. Luvat myönnettiin tiettyjen yksilöiden ottamiseksi, ei vain vahinkojen perusteella. Käytännöstä luovuttiin kaksi vuotta myöhemmin susien vähennyttyä. Vuonna 2011 pyyntilupien myöntäminen siirtyi uudelle Suomen riistakeskukselle.[52] Vuonna 2015 Suomeen myönnettiin taas suden metsästyslupia kannanhoidon takia.[53]

Kanadassa ja Venäjällä sutta metsästetään turkiseläimenä ja kannan säätelyn takia.[6] Vuonna 2005 Norjassa päätettiin tappaa viisi maan 20 sudesta.[54]

Metsästysmenetelmät

Sutta on metsästetty monenlaisin tavoin. Varhaisia metsästysaseita olivat keihäät, jouset ja nuolet sekä käsijousi ja varsijousi. Ainakin Ruotsissa ja Virossa käytettiin susiverkkoa, johon susi ajettiin. Susitarha eli hukanhuone oli Suomessakin käytetty männynrangoista tehty ansa, johon susi tuli syötin perässä eikä päässyt pois. Susihauta eli sudenkuoppa oli pari metriä syvä, naamioitu ja terävillä seipäillä reunustettu kuoppa, johon susi putosi tavoitellessaan syöttiä. Inarissa sutta pyydettiin myös vivulla, joka laukesi ja veti suden kaulastaan köysiansaan roikkumaan. Loukku oli yleinen metsästysväline: siinä pyydystä koskettavan suden päälle putosi painava tukki. Kun rautaa alkoi olla saatavilla, alettiin tehdä pyyntirautoja, joihin reitillään kulkeva susi jalallaan astui. Myrkkypyynti on ollut käytössä vuosisatojen ajan. Myrkky, yleensä strykniini, laitettiin haaskaan tai kapseleihin, joita levitettiin petojen löydettäväksi. Ajojahdilla sutta metsästettiin sellaisilla hangilla, jotka kantoivat hiihtäjää mutta eivät sutta. Lentokoneesta susia on alettu metsästää Pohjois-Amerikassa ja Neuvostoliitossa 1900-luvulla. Suomessa lentokonepyyntejä on järjestetty vuosina 1939, 1949 ja 1962, mutta saalis oli aina niukka. Susia on vähennetty myös tappamalla niiden poikasia pesään. Nykyisin suden metsästys perustuu pitkälti lippusiiman käyttöön. Tuulessa liehuvat nauhat pelottavat mottiin ajettua sutta, eivätkä ne mielellään mene siimasta läpi vaan kulkevat kohti passissa odottavia metsästäjiä. Poronhoitoalueella käytetään moottorikelkkaa suden jälkien etsimisessä.[55]

Salametsästys

Suomen susikanta väheni vuosien 2006 ja 2014 välillä 40 prosentilla ilmeisesti salametsästyksen johdosta.[56]

Susien salakaatojen määrä on kasvanut muun muassa Kainuussa. 90 prosenttia yli puolivuotiaiden susien kuolleisuudesta on ihmisen aiheuttamaa. Susia on hävinnyt enemmän kuin metsästyslupia niiden kaatamiseksi on annettu. Esimerkiksi Kuhmossa on susia hävinnyt lähes kaksinkertainen määrä lupiin verrattuna viime vuonna. Susien elinalueen painopiste onkin siirtynyt Kainuun itäosista lännemmäksi.[57][58]

Susi ja kotieläimet

Sudet aiheuttavat ihmisille vahinkoa lähinnä saalistamalla koti- ja karjaeläimiä. Erityisesti lampaat, mutta myös vasikat, voivat olla vaarassa. Lampaiden suojaksi on kehitelty susiaitoja, eräänlaisia sähköpaimenaitoja, joiden useat päällekkäiset langat pitävät sudet loitolla.[59] Toisinaan karjan suojaamisessa käytetään apuna myös suurikokoisia vartiokoiria[60], joita on parikymmentä rotua, kuten kaukasianpaimenkoira ja pyreneittenkoira.[61]

Suomessa susista on ehkä eniten haittaa poronomistajille, mutta joskus metsästystilanteissa ja ulkona pidettäviä koiriakin joutuu susien saaliiksi. Myös metsästäjien mukana metsällä tai kokeissa liikkuvat metsästyskoirat voivat olla vaarassa, sillä susi tappaa itseään heikomman kilpailijan reviirillään ja toisaalta koira on suden kannalta helppo ravintokohde.[60] Koirien suojaksi susia vastaan on kehitetty niin kutsuttua hukkaliiviä, joka antaisi koiran kimppuun pyrkivälle pedolle voimakkaan sähköiskun.[62]

Susien vaarallisuus ihmisille

Susi nappaa lapsen ranskalaisessa piirroksessa vuodelta 1914.

Susi karttaa tavallisesti ihmistä ja käy hyvin harvoin ihmisen kimppuun. Norjan ympäristöministeriön tilaaman raportin (2002) mukaan susi on todistettavasti surmannut vuosina 1950–2000 Euroopassa ja Venäjällä yhteensä 17 ihmistä ja Pohjois-Amerikassa ei yhtään. Suurin osa tapauksista on johtunut rabieksesta eli vesikauhusta: rabieksen vähentyessä ovat susihyökkäyksetkin vähentyneet selvästi.[63] Vuonna 2010 susi tappoi Alaskassa yhden ihmisen.[64]

Susipelko on Suomessa vanhaa perua. Turun hovioikeus tuomitsi vuonna 1652 Iisalmen pitäjästä kotoisin olleen Lauri Kapaisen teloitettavaksi ja poltettavaksi susien noitumisen vuoksi. Tuomion mukaan Kapainen oli tunnustanut ”noituneensa” ne sudet, jotka edellisenä talvena raatelivat ja söivät Jääsken pitäjässä 18 lasta. Samankaltaisia lasten sarjatappoja on Suomen kirkonkirjojen haudattujen luetteloihin merkitty yhteensä kuusi. Niistä ajoittuivat 1700-luvulle Ristiinan ja Ilomantsin lastensurmat. Eniten susien tappotekoja tunnetaan 1800-luvulta, jolloin kirjattiin Kaukolan, Kivennavan, Hämeen ja Varsinais-Suomen lastensurmat. Susien tekemiä surmia tapahtui eniten Karjalassa. Kivennavalla sudet tappoivat enemmän ihmisiä kuin missään Suomen pitäjässä.[65] Viimeinen mainittu suomalainen susiuhri 1800-luvulla oli 7.11.1881 kuollut viisivuotias Kalle Oskari Grönroos Vahdolta.[66] Vuonna 1932 jotkin lehdet kertoivat kuusivuotiaan tytön joutuneen suden uhriksi Puumalassa,[67][68] mutta uutinen todettiin perättömäksi jo muutama päivä myöhemmin.[69][70][71]


Susien tekemien tappojen kokonaismäärää voidaan arvioida kirkonkirjamerkintöjen perusteella. Vuosilta 1710–1881 on listattu yhteensä 175 tapausta, joista 98 alle 18-vuotiaita, 75 aikuisia ja kaksi iältään tuntemattomia[72]. Toinen lähde antaa tosin samoilta vuosilta lasketuksi kokonaismääräksi 193 henkilöä[73]. Lisäksi joitain kirkonkirjoihin merkitsemättömiä tapauksia tunnetaan oikeuslaitoksen asiakirjojen perusteella.[74] Monissa muistiin merkityistä tapauksista tiedetään tai epäillään ihmisen kimppuun käyneen suden sairastaneen rabiesta.[75]

Asenteita

Susiin suhtautuminen on hyvin ristiriitaista, toisaalta jyrkkää vastustusta, toisaalta kiihkeää puolustamista. Tutkimusten mukaan suteen suhtaudutaan Suomessa suurpedoista kielteisimmin. Suomalaiset suhtautuivat susiin vuoden 1997 tutkimuksen mukaan selvästi kielteisemmin haja-asutusalueilla kuin kaupungeissa. Tutkimuksen mukaan yksi keskeinen piirre ihmisten petoasenteissa oli, että Suomessa tulee olla elinvoimaiset petokannat, mutta ei omalla lähiseudulla. Toisaalta vuoden 2000 tutkimuksen mukaan niillä alueilla, joissa susikanta pääosin elää, suhtautuminen ei ollut sen kielteisempää kuin alueilla, joissa susia tavataan vain satunnaisesti.[76][77]

Metsästys ja Kalastus -lehden haastatteleman tutkija Ilpo Kojolan mukaan paras lääke susien aiheuttamien tuhojen kurissa pitämiseksi on hillitä raivotaudin leviämistä ja estää susien kesyyntyminen sopivalla metsästyksellä eli ihmispelon olisi säilyttävä susipopulaatiossa. Esimerkiksi Vancouverissa Kanadassa retkeilijät saivat susilauman kesyyntymään ruokkimalla, ja sudet alkoivat hyökkäillä ihmisten kimppuun, jos herkkupaloja ei tipahtanutkaan.[78]

Näkemysero susien vastustajien ja puolustajien välillä on vaikeimpia esteitä susikannan kasvattamisen ja tulevaisuuden suunnittelussa, koska samalla väistämättä vaikutetaan myös ihmisen asemaan omaksi koetussa, tutussa elinympäristössä. Välittömänä seurauksena on todennäköinen salametsästyksen kasvu ja toisaalta susien aiheuttamat vahingot. Ongelmiin on yritetty esittää useita ratkaisuja, kuten susiaitojen rakentaminen vahinkojen vähentämiseksi ja susikannan levittäminen Länsi-Suomeen, jotta tilanne helpottaisi itärajan tuntumassa. Tavalla tai toisella asiassa syntyy ristiriitoja eri osapuolten välille.[79]

Susi kulttuurissa

Pääartikkeli: Susi kulttuurissa
Punahilkka ja susi Gustave Dorén satukuvituksessa.

Koska susi on suurikokoinen petoeläin, joka on ollut levinnyt laajoille alueille, siitä kerrotaan monien kansojen mytologiassa ja saduissa. Japanissa maanviljelijät palvoivat sutta, koska se suojeli viljasatoa kauriilta ja villisioilta.[80] Aisopoksen tarinoissa susi oli lammaspaimenten vihollinen. Myös kristillisissä vertauksissa sudet ovat olleet pahassa roolissa. Kuuluisa tarina kertoo, että Franciscus Assisilainen puhutteli Gubbion kaupunkia riivannutta sutta, joka jätti sen seurauksena kaupungin rauhaan.[81]

Antiikin Roomassa susi nautti kunnioitusta kaupungin perustajien Romuluksen ja Remuksen kasvattiemona. Roomassa oli muun muassa useita susipatsaita ja kaupungissa vietettiin vuosittain susimaiselle Faunus-jumalalle omistettua Lupercalia-juhlaa.[82] Susi toimi myös Rooman valtiollisena symbolina ja on edelleen Rooman kaupungin tunnuseläin.[83] Antiikin Roomassa vältettiin susien vahingoittamista eläimen uskonnollisen erityisaseman vuoksi. Susia ei esimerkiksi nähty amfiteattereiden metsästysnäytöksissä, toisin kuin muita suuria petoeläimiä. [84]

Susi huolehtii ihmislapsista myös monissa villilapsista kertovissa tarinoissa, kuten Kiplingin Viidakkokirjoissa.[81]

Satu Punahilkasta Charles Perrault’n kertomana on Euroopassa ollut suden pahuuden symboli. Kirjallisuuden historian tutkimus on kuitenkin paljastanut sadun vanhemmat juuret ja eri versiot eri puolilta maailmaa. Alkuperäisen sadun tärkein opetus oli, ettei lasten pidä luottaa vieraisiin ihmisiin.[85][86]

Ihmissusi on tarujen hirviö, joka on päivisin tavallinen ihminen, mutta muuttuu öiseen aikaan sudeksi.[87]

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ a b c d e f Boitani, L., Phillips, M. & Jhala, Y.: Canis lupus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019-3. 2018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 15.3.2020. (englanniksi)
  2. ↑ Suurpetojen uhanalaisuus Suurpedot.fi. Viitattu 19.11.2020.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 1, s. 50. Helsinki: Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8.
  4. ↑ Susi Suurpedot. Metsähallitus. Viitattu 11.8.2015.
  5. ↑ Wolf Facts California Wolf Center. Viitattu 29.8.2015. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d e f g h i Grey wolf ARKive. Viitattu 29.8.2015. (englanniksi)
  7. ↑ Laaksonen 2013, s. 15.
  8. ↑ Canada International Wolf Center. Viitattu 11.8.2015. (englanniksi)
  9. ↑ Russia International Wolf Center. Viitattu 11.8.2015. (englanniksi)
  10. ↑ Europe International Wolf Center. Viitattu 11.8.2015. (englanniksi)
  11. ↑ Susi Luonnonvarakeskus. Viitattu 6.6.2018.
  12. ↑ Susikannan alueellinen painopiste siirtynyt Suomen itäosista länteen 6.6.2018. Luonnonvarakeskus. Viitattu 6.6.2018.
  13. ↑ Laaksonen 2013, s. 113–114.
  14. ↑ Wolves: From Brink of Extinction to the Edge of the City NY Times. 2000. Viitattu 29.8.2015. (englanniksi)
  15. ↑ Laaksonen 2013, s. 106–108.
  16. ↑ Laaksonen 2013, s. 115–116.
  17. ↑ a b c d e f g h i Laaksonen 2013, s. 108–111.
  18. ↑ a b c d Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Canis lupus Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Johns Hopkins University Press. Viitattu 12.3.2011. (englanniksi)
  19. ↑ Lyhyesti, Helsingin Sanomat, 1.2.2011 sivu B 4
  20. ↑ Rueness ja muut: The Cryptic African Wolf: Canis aureus lupaster Is Not a Golden Jackal and Is Not Endemic to Egypt. PLOS, 2011. doi:10.1371/journal.pone.0016385. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 11.8.2015. (englanniksi)
  21. ↑ Corbett, L. K.: 'Canis lupus dingo' IUCN Red List of Threatened Species. Version 2012.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 27.6.2013. (englanniksi)
  22. ↑ Susi Luonto Portti. Viitattu 29.8.2015.
  23. ↑ Nummi, Petri & Blomqvist, Leif: Maailman luonto: Nisäkkäät 2, s. 83. Espoo: Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6503-3.
  24. ↑ Laaksonen 2013, s. 15.
  25. ↑ a b Rausch, Robert A.: Some Aspects of the Population Ecology of Wolves, Alaska. Integrative and Comparative Biology, 1.5.1967, 7. vsk, nro 2, s. 253–265. doi:10.1093/icb/7.2.253. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 3.10.2017. (englanniksi)
  26. ↑ Laaksonen 2013, s. 20–22.
  27. ↑ Laaksonen 2013, s. 21–22.
  28. ↑ Laaksonen 2013, s. 27.
  29. ↑ Laaksonen 2013, s. 17–18.
  30. ↑ Laaksonen 2013, s. 48.
  31. ↑ Wolf Tracks: How to Tell If There Are Wolves in Your Woods Outdoor Life. Viitattu 29.8.2015. (englanniksi)
  32. ↑ Laaksonen 2013, s. 38–41.
  33. ↑ Laaksonen 2013, s. 87–88.
  34. ↑ Victor Van Ballenberghe: In the Company of Moose, s. 30. Stackpole Books, 2013. ISBN 9780811712910. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.8.2015). (englanniksi)
  35. ↑ Laaksonen 2013, s. 77.
  36. ↑ Laaksonen 2013, s. 82.
  37. ↑ Laaksonen 2013, s. 86.
  38. ↑ Laaksonen 2013, s. 81.
  39. ↑ Laaksonen 2013, s. 80.
  40. ↑ Laaksonen 2013, s. 74–76.
  41. ↑ a b c d Malinen, Jere: Susi kettumetsällä. Metsästys ja kalastus, 2007, nro toukokuu, s. 32. Yhtyneet Kuvalehdet.
  42. ↑ Laaksonen 2013, s. 52–54.
  43. ↑ Laaksonen 2013, s. 54–55.
  44. ↑ Wolf Pups Wolf Country. Viitattu 29.8.2015.
  45. ↑ a b c Communication International Wolf Center. Viitattu 29.8.2015. (englanniksi)
  46. ↑ Tail posture Wolf Center. Viitattu 29.8.2015. (englanniksi)
  47. ↑ Eye Position Wolf Center. Viitattu 29.8.2015. (englanniksi)
  48. ↑ Laaksonen 2013, s. 113–115.
  49. ↑ Laaksonen 2013, s. 116–118.
  50. ↑ Susi 9.6.2017. WWF. Viitattu 9.10.2017.
  51. ↑ Wolf numbers boom in Europe as animals now 'at gates of Paris' 3.1.2017. AOL Travel. Viitattu 9.10.2017. (englanniksi)
  52. ↑ Laaksonen 2013, s. 186–187.
  53. ↑ Maanantaina 23.2. alkava sudenmetsästys saa myös valvojat liikkeelle Suomen Riistakeskus. 2015. Viitattu 29.8.2015.
  54. ↑ Norway to kill 25% of its wolves BBC. 2005. Viitattu 29.8.2015.
  55. ↑ Laaksonen 2013, s. 166–169.
  56. ↑ Kumpunen M: Laiton susijahti kuriin luvilla Kouvolan Sanomat. Viitattu 11.8.2015.
  57. ↑ Susien määrä yllättäen vähentynyt - Salametsästys on lisääntynyt Kainuussa. Sudet ovat siirtyneet länteen. Suomen luonto. 2008. Viitattu 30.8.2015.
  58. ↑ Hirven pyyntiin taas ennätysmäärä lupia Kainuussa Yle / Metsästys.com. Viitattu 11.8.2015.
  59. ↑ Luonto-Liiton susiryhmä rakentaa susiaitoja kotieläinten suojaksi Värtsilässä, Parikkalassa ja Pohjanmaalla Luonto-Liitto. Viitattu 29.8.2015.
  60. ↑ a b Kotieläinvahingot Luonto-Liiton susiryhmä. Viitattu 29.8.2015.
  61. ↑ Laumanvartijakoira karkottaa sudet kotieläinten kimpusta Yle. Viitattu 29.8.2015.
  62. ↑ Koirille kehitteillä suojaliivi susien hyökkäystä vastaan Maaseudun tulevaisuus. 2013. Viitattu 29.8.2015.
  63. ↑ The fear of wolves: A review of wolfs attacks on humans 2002. Norsk institutt for naturforskning. Viitattu 11.8.2015.
  64. ↑ Findings Related to the March 2010 Fatal Wolf Attack near Chignik Lake, Alaska adfg.alaska.gov. (englanniksi)
  65. ↑ Sudet tappoivat 22 lasta 1800-luvun lopussa, ja siksi ne kaikki tapettiin Helsingin Sanomat. 25.10.2017. Viitattu 25.10.2017.
  66. ↑ Lappalainen, Antti: Suden jäljet. Metsäkustannus, 2005. ISBN 952-5118-79-7.
  67. ↑ Sexårig flicka uppäten av varg Österbottniska Posten. 9.3.1932. Taajamasusi ry. Viitattu 6.2.2015. (ruotsiksi)
  68. ↑ Susi tappoi kuusivuotiaan tytön Puumalassa helmikuussa 1932 2.3.2013. Helsingin Sanomat. Viitattu 6.2.2015.
  69. ↑ Liikkanen, Ritva: Yksikään riistanhoitopiiri ei ole tehnyt havaintoja kannan lisääntymisestä (julkaistu Helsingin Sanomissa osastolla Kotimaa) hs.fi, HS arkisto (digitilaajille). 15.1.1998. Helsinki: Sanoma Media. Viitattu 7.2.2015.
  70. ↑ Perätön susijuttu Puumalasta. Warkauden Lehti, 5.3.1932, 13. vsk, nro 26, s. 3. Varkaus: Warkauden Kirjapaino Oy. digitoitu versio Kansalliskirjaston palvelussa digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 7.3.2021.
  71. ↑ Puumalan susijuttu perätön. Etelä-Savo, 8.3.1932, 26. vsk, nro 27, s. 2. Lappeenranta: Osakeyhtiö Etelä-Savon kirjapaino. digitoitu versio Kansalliskirjaston palvelussa digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 7.3.2021.
  72. ↑ Lappalainen, s. 14, s. 156–160.
  73. ↑ Lehikoinen, Heikki: Tuo hiisi hirviäsi, metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa, s. 81. Helsinki: Teos, 2007. ISBN 978-951-851-123-9.
  74. ↑ Lappalainen, s. 11–13, s. 22–24
  75. ↑ Lappalainen, s. 42–52
  76. ↑ Bisi J & Kurki S: Susipuhetta Suomessa - Maakunnalliset ja kansalliset odotukset ja tavoitteet susikannan hoidossa, s. 23-25. Seinäjoki: Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, 2005. ISBN 952-10-1097-5 ; ISBN 952-10-1101-7 (verkkojulkaisu). Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 30.8.2015).
  77. ↑ Lumiaro R: Onko sudella olemassaolon mahdollisuus Suomessa - ihmisten suhtautuminen suteen. pro gradu. Helsingin Yliopisto, 1997. Tiivistelmä Helda-palvelussa (PDF) (viitattu 30.8.2015).
  78. ↑ Ilpo Kojola, Metsästys ja Kalastus-lehti, toukokuu 2002
  79. ↑ Bisi J & Kurki S: Susipuhetta Suomessa - Maakunnalliset ja kansalliset odotukset ja tavoitteet susikannan hoidossa. Seinäjoki: Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, 2005. ISBN 952-10-1097-5 ; ISBN 952-10-1101-7 (verkkojulkaisu). Teoksen verkkoversio (viitattu 30.8.2015).
  80. ↑ Japanese Mythology Wolf Army USA. Viitattu 30.8.2015.
  81. ↑ a b Myths, legends and stories Wolf Country. Viitattu 30.8.2015.
  82. ↑ Lupercalia Encyclopedia Britannica. Viitattu 30.8.2015. (englanniksi)
  83. ↑ Romulus and Remus symbol of Rome could be medieval replica The Telegraph. Viitattu 30.8.2015. (englanniksi)
  84. ↑ Mika Rissanen: Was There a Taboo on Killing Wolves in Rome? Quaderni Urbinati di Cultura Classica. Fabrizio Serra Editore. Viitattu 28.3.2016.
  85. ↑ Punahilkka on 2 600 vuotta vanha Historianet. Viitattu 30.8.2015.
  86. ↑ Fairy tales have ancient origin The Telegraph. Viitattu 30.8.2015. (englanniksi)
  87. ↑ Werewolves Wolf Country. Viitattu 30.8.2015. (englanniksi)

Kirjallisuutta

  • Kauhala, Kaarina: Koiran villit sukulaiset. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23728-0.
  • Lappalainen, Antti: Suden jäljet. Helsinki: Metsäkustannus, 2005. ISBN 952-5118-79-7.
  • Branderburger, Jim: Veljemme susi
  • Jansson, Eeva: Past and present genetic diversity and structure of the Finnish wolf population. Acta Universitatis Ouluensis. Series A, Scientiae rerum naturalium 608. Väitöskirja. Oulun yliopisto, 2013. ISBN 978-952-62-0116-0 (englanniksi). jultika.oulu.fi Viitattu 26.5.2013.
  • Heta Lähdesmäki, Susien paikat. Nykykulttuurin tutkimuslaitos, Jyväskylän yliopisto 2020 ISBN 978-951-39-7982-9. – Väitöskirja Turun yliopistossa, julkaistu Jyväskylän yliopiston Nykykulttuuri-julkaisusarjassa ja ilmestyy verkkoon vapaasti luettavaksi heinäkuussa 2020.

Aiheesta muualla

Taksonitunnisteet

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Susi&oldid=19618466”