Suomen sisällissota Etelä-Pohjanmaalla

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen sisällissodan tapahtumat Etelä-Pohjanmaalla käynnistyivät 27.–28. tammikuuta 1918, jolloin valkoiset aloittivat seudulla olleiden venäläisten varuskuntien valtauksen. Kyseessä oli kenraali C. G. E. Mannerheimin määräyksestä toteutettu operaatio, jota Pohjanmaalla pidetään myös koko sisällissodan alkuna vaikka jo aikaisemmin venäläisiä joukkoja oli riisuttu aseista Vuoksenniskassa ja muualla Karjalassa.[1] [2]Paikalliset suojeluskunnat ottivat varuskunnat haltuunsa muutamassa päivässä tammikuun loppuun mennessä, jonka jälkeen sotatoimet maakunnassa olivat ohitse, kun rintamalinja asettui Etelä-Suomeen. Helmikuussa Etelä-Pohjanmaasta tuli valkoisen Suomen hallinnollinen ja sotilaallinen keskus. Vaasassa kokoontui Helsingistä paenneista senaattoreista muodostettu Vaasan senaatti ja valkoisen armeijan päämaja toimi maaliskuun jälkipuoliskolle saakka Seinäjoella. Maakunnassa koottiin myös merkittävä osa rintamalle lähetetyistä valkoisten joukoista.

Varuskuntien valtaus sujui suurimmaksi osaksi ilman taisteluita, sillä venäläiset rivimiehet eivät juurikaan olleet kiinnostuneet tekemään vastarintaa. Lisäksi osa upseeristosta teki yhteistyötä suojeluskuntalaisten kanssa. Seudun heikon työväenliikkeen johdosta Etelä-Pohjanmaalla ei Kristiinankaupunkia lukuun ottamatta nähty myöskään valkoisten ja punaisten välisiä yhteenottoja. Syksyn 1917 aikana muodostetut työväen järjestyskaartit eivät Etelä-Suomen tavoin organisoituneet punakaarteiksi, vaan pysyttelivät sivussa aseellisesta kapinasta. Siitä huolimatta Etelä-Pohjanmaalla vangittiin ja teloitettiin lukuisia työväenjärjestöjen jäseniä. Lisäksi Vaasassa surmattiin kevään aikana kymmeniä vangittuja venäläissotilaita.

Yleinen tilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Pohjanmaa valikoitui valkoisten toiminnan keskukseksi alueen aktiivisten suojeluskuntien, heikon työväenliikkeen ja hyvien kulkuyhteyksien vuoksi. Maakuntaan oli syksystä 1917 lähtien perustettu suojeluskuntia käytännössä jokaiseen pitäjään, kun taas seudun työväenjärjestöt olivat Etelä-Suomen teollisuustaajamien kaltaisen radikalismin sijasta valinneet maltillisen linjan. Työväenliikkeen vaisuun toimintaan oli syynä Pohjanmaan erilainen sosiaalinen rakenne, jonka vuoksi maakunnasta puuttui Etelä-Suomen kaltainen sosiaaliluokkien välinen vastakkainasettelu. Maakunnassa ei ollut kartanolaitosta ja torpparijärjestelmää, lisäksi vallankumouksen etelässä synnyttänyt köyhälistö oli Pohjanmaalta lähtenyt valtaosiltaan siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan. Maaseudun väestöllä oli myös tuottoisia sivuelinkeinoja, jotka Etelä-Suomen kartanoalueella olivat mahdollisia vain suurtilallisille. Pohjanmaalla elinoloihin oltiin yleisesti tyytyväisempiä, joten vallankumouksellisuus ei saanut samanlaista jalansijaa.[3][4] Kun vielä työväen järjestyskaartien ylipäällikkö Ali Aaltonen antoi Pohjois-Suomen työväenjärjestöille ohjeen pysytellä sivussa aseellisesta toiminnasta, jäi ”talonpoikais-Suomi” jo ennen sisällissotaa käytännössä kokonaan valkoisten haltuun.[5]

Suojeluskunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suojeluskuntien järjestäytyminen alkoi Etelä-Pohjanmaalla muun Suomen tavoin syksyn 1917 aikana. Loka–marraskuun vaihteessa Saksasta purjehtinut höyrylaiva S/S Equity toi Vaasaan ja Pietarsaareen suojeluskuntalaisille tarkoitetun aselastin ja samalla Suomeen saapuivat myös ensimmäiset jääkärit. Helsingissä 11. joulukuuta 1917 pidetyssä suojeluskuntien edustajakokouksessa järjestön tukialueeksi päätettiin syksyn ajan jatkuneen aktiivisen toiminnan vuoksi ottaa juuri Pohjanmaa. Kokouksen jälkeen aloittivat toimintansa aliupseereita kouluttanut Vimpelin sotakoulu sekä Porvoosta Lappajärvelle siirtynyt ratsupoliisikoulu. Vuodenvaihteessa Etelä-Pohjanmaalla oli jo vajaat 3 000 jääkäreiden kouluttamaa miestä.[5] Myös osa Suomessa olleista venäläisistä upseereista koulutti suojeluskuntaosastoja eri puolilla Pohjanmaata, koska he pitivät järjestöä vallankumouksellisten sosialistien vastavoimana.[6] 15. tammikuuta 1918 pääministeri P. E. Svinhufvud nimitti kenraali C. G. E. Mannerheimin senaatin perustaman sotilaskomitean puheenjohtajaksi valtuuttaen hänet samalla järjestämään hallituksen joukot ja toimimaan niiden päällikkönä. Mannerheim aloitti joukkojen kokoamisen Vaasasta käsin 18. tammikuuta, jolloin kaupungista tuli myös valkoisen Suomen pääkaupunki.[5] Sisällissodan käynnistyessä Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnissa oli noin 11 500 jäsentä.[6]

Työväen järjestyskaartit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1917 työväen järjestyskaarteja syntyi Etelä-Pohjanmaalle huomattavasti vähemmän kuin muualle maahan keskimäärin. Sisällissodan alkaessa ainoastaan kymmenessä maakunnan 29:stä kunnasta oli suunniteltu kaartin perustamista. Teollistuneen Vaasan lisäksi järjestyskaarteja muodostettiin lähinnä maakunnan koillisosan Järviseudulla sekä muutamassa Suupohjan kunnassa.[7] Punakaartia ei syntynyt muualle kuin Kristiinankaupunkiin, jossa oli esiintynyt elintarvikepulan aiheuttamia levottomuuksia jo kesällä 1917.[8] Esimerkiksi Vaasassa aktiivisesti toiminut työväen järjestyskaarti pysytteli sivussa aseellisesta kapinasta, ja samoin teki Ähtärissä sijaitsevan Inhan ruukin työväenkaarti, minkä arvellaan johtuneen paikkakunnalta kotoisin olleen päätoimittaja Edvard Valpas-Hännisen vaikutuksesta.[4][9] Teuvalla puolestaan solmittiin 18. tammikuuta ”rauhansopimus”, jonka mukaan osapuolet pidättäytyivät väkivaltaisuuksista. Se kuitenkin rikkoontui, kun Teuvan suojeluskunta osallistui sotatoimiin Kristiinankaupungissa.[10]

Venäläiset joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuun 1918 lopussa Etelä-Pohjanmaalla oli noin 5 500 venäläistä sotilasta, joista pari tuhatta oli Vaasassa.[3] Joukkojen todellisesta määrästä ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa, sillä toisten arvioiden mukaan venäläisiä oli koko Pohjanmaalla vain 5 000.[11] Vaasan ja Seinäjoen alueelle oli sijoitettu Tampereella esikuntaansa pitäneen 106. jalkaväkidivisioonan 423. jalkaväkirykmentti ja kevyt patteristo. Lisäksi Merenkurkun saaristossa oli merisotilaita, jotka olivat huolehtineet merialueiden vartioinnista vuodesta 1915 lähtien.[12] Joukot olivat huonosti motivoituneita, sillä suurin osa miehistä keskittyi vain odottamaan kotiuttamista, jonka oli määrä tapahtua kevään aikana. Suojeluskunnat eivät kuitenkaan olleet halukkaita odottamaan venäläisten poistumista. Heidän pelättiin aseistavan työväen järjetyskaarteja, vaikka bolševikkien Suomen aluekomitean puheenjohtaja Ivar Smilga oli vielä tammikuun puolivälissä määrännyt sotilaat asettumaan puolueettomiksi suomalaisten keskinäisissä konflikteissa. Toisaalta suojeluskuntalaiset halusivat myös saada venäläisten aseet itselleen.[5]

Varuskuntien valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Vaasan valtaus, Hulmin taistelu ja Kristiinankaupungin taistelu
Suojeluskuntalaisia kadulla Vaasan valtauksen jälkeen.

Kun kenraali Mannerheim sai 25. tammikuuta tiedon, että Karjalan tilanne oli Viipurissa sattuneen kahakan myötä kärjistynyt suojeluskuntien ja työväen järjestyskaartien väliseksi aseelliseksi yhteenotoksi, määräsi hän hyökkäyksen Pohjanmaan venäläisiin varuskuntiin. Senaatti oli aikaisemmin samana päivänä julistanut suojeluskunnat hallituksen virallisiksi joukoiksi, minkä vuoksi aseellinen yhteenotto venäläisten kanssa merkitsi myös vihollisuuksia Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä. Pääministeri Svinhufvud vaatikin Mannerheimia vielä luopumaan sotatoimista, mutta tämä ei enää halunnut pidätellä innokkaita suojeluskuntia, ja näin operaatio käynnistyi virallisesti maanantaina 28. tammikuuta kello 03.[5]

Hyökkäystä suunnitellessaan Mannerheim antoi Vaasan ja Ylistaron varuskuntien valtauksen eversti Martin Wetzerille, Seinäjoen ja Lapuan eversti Paul von Gerichille, ja Ilmajoen eversti Karl Emil Bergin johtamalle Suomen Tasavallan Vartiostolle.[13] Mannerheim johti itse operaatiota Ylihärmästä, josta hän epäonnistumisen uhatessa olisi pystynyt helposti pakenemaan. Laihian suojeluskuntalaiset lähtivät muista osastoista poiketen liikkeelle jo myöhään sunnuntai-iltana, kun Hulmin kylässä sijainnut kasarmi vallattiin.[14] Laajin operaatio tapahtui Vaasassa, jossa valkoiseet ottivat haltuunsa kuusi eri puolilla kaupunkia sijainnutta kasarmia. Vaikka venäläiset eivät juurikaan tehneet vastarintaa sai Vaasan valtauksessa surmansa parikymmentä venäläissotilasta ja kaksi suojeluskuntalaista.[6]

Jalasjärvelle sijoitetun Suomen Tasavallan Vartioston miehiä osallistui Ilmajoen lisäksi myös Seinäjoen ja Lapuan varuskuntien valtaukseen jääkäri Juho Heiskasen johdolla. Seinäjoen 550 ja Lapuan 350 venäläistä antautuivat taisteluitta 28. tammikuuta, ja Ilmajoen 350 venäläistä vuorokautta myöhemmin. Ylistarolla sijainneessa varuskunnassa oli 345 venäläissotilasta, jotka antautuivat myös 29. tammikuuta lyhyen yhteenoton jälkeen.[13] Vähänkyrön ja Isonkyrön valtaus onnistui myös ilman vastarintaa.lähde? Kun Kaskisten venäläiset olivat antautuneet 30. tammikuuta, hyökkäsivät valkoiset seuraavana päivänä Kristiinankaupunkiin jääkäriluutnantti Paavo Talvelan johdolla.[13] Paikallinen punakaarti tuli venäläisten avuksi, minkä jälkeen käydyssä parin tunnin pituisessa taistelussa kaatui kahdeksan punaista, seitsemän venäläistä ja viisi suojeluskuntalaista.[8] Kristiinankaupungin punakaartin päällikkönä toiminut räätäli Frans Aarnio teloitettiin ja vajaat 80 vangittua punakaartilaista siirrettiin Vaasan vankileirille.[15] Kristiinankaupungin eteläpuolella sijaitsevissa Siipyyn ja Fladan kylissä olleiden pienten kasarmien valtauksen tekivät Satakunnasta saapuneet Porin ja Merikarvian suojeluskuntalaiset. Siipyyssä oli noin 60 ja Fladassa kahdeksan venäläistä, jotka antautuivat 29. tammikuuta ilman vastarintaa.[16] Ähtärissä paikallinen suojeluskunta karkotti 30. tammikuuta 40 linnoitustöissä ollutta venäläistä saatuaan rautateitse aseita Seinäjoelta. Samalla pitäjästä ajettiin pois myös joukko työväenyhdistysten jäseniä, vaikka he olivatkin pysytelleet kapinan ulkopuolella.[9]

Kristiinankaupungin valtauksen jälkeen koko Pohjanmaa oli suojeluskuntien hallinnassa. Venäläisiltä he saivat myös kipeästi tarvitsemiaan aseita ja ampumatarvikkeita.[5] Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan sotatoimet vaativat Etelä-Pohjanmaalla 12 suojeluskuntalaisen, 10 punakaartilaisen sekä viiden sivullisen hengen.[17] Venäläisiä sai surmansa noin 45.[6]

Vaasan senaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Vaasan senaatti

Mannerheimin annettua 25. tammikuuta määräyksensä venäläisten varuskuntien valtauksesta lähetti Helsingissä ollut pääministeri Svinhufvud neljä senaattoria Vaasaan työväen järjestyskaartien vallankaappauksen varalta. Heidän tehtävänään oli tarvittaessa muodostaa päätösvaltainen hallitus.[5] Alexander Frey, E. Y. Pehkonen ja Heikki Renvall lähtivät Helsingistä tammikuun 26. päivän iltana, ja seuraavana päivänä heidän mukaansa liittyi Tampereelta vielä Juhani Arajärvi. Aamuyöllä 28. tammikuuta senaattoreita kuljettanut postijuna putosi kiskoilta noin 18 kilometriä Seinäjoen jälkeen Ylistaron Kainaston kylässä, kun luutnantti Axel Wikbergin johtama suojeluskuntaosasto räjäytti radan estääkseen venäläisiä lähettämästä Vaasaan apuvoimia. Veturi ja junan kaksi ensimmäistä vaunua putosivat kiskoilta, jolloin veturinkuljettaja sekä lämmittäjä saivat surmansa. Matkustajat selvisivät ilman vakavia loukkaantumisia, ja pääsivat jatkamaan perille Vaasasta saapuneella junalla.[13][18]

Vaasaan saavuttuaan senaattorit muodostivat valkoisen Suomen tilapäishallituksen eli niin sanotun Vaasan senaatin. Muut senaattorit jäivät piileskelemään punaisten valtaamaan Helsinkiin, josta P. E. Svinhufvud ja Jalmar Castrén onnistuivat vielä maaliskuun aikana pakenemaan ja matkustamaan Vaasaan. Kaupunkiin perustettiin myös ulkoasianhallinto, jonka johtoon tuli valtiosihteeri Samuli Sario.[19] Senaattorit palasivat Helsinkiin 4. toukokuuta.[20]

Valkoinen armeija Etelä-Pohjanmaalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Valkoisten päämaja
Jääkärien paraati Vaasan kauppatorilla 26. helmikuuta.

Kun Pohjois-Suomen hallinta oli saatu varmistettua suojeluskuntien avulla alettiin hallituksen armeijaa kokoamaan Vaasasta käsin. Vapaaehtoisia saatiin kuitenkin värvättyä vain noin 3 000, minkä johdosta Vaasan senaatti antoi 18. helmikuuta koko hallussaan ollutta aluetta koskeneen asevelvollisuusjulistuksen. Eri puolilla Pohjanmaata oli jo tätä ennen järjestetty kunnallisia kutsuntoja.[21][22] Valkoisten vahvinta tukialuetta oli Pohjanmaan lisäksi Karjala, joista myös koottiin suurin osa armeijasta. Sen rungon muodostivat Etelä-Pohjanmaan talonpojista kootut joukot, minkä vuoksi puhutaan usein ”talonpoikaisarmeijasta”. Pohjalaiset ottivat myös sodan jälkeen suurimman kunnian punaisten kukistamisesta.[3]

Suurin osa Etelä-Pohjanmaalla kootuista joukoista liitettiin valkoisen armeijan Satakunnan ja Hämeen ryhmiin. Satakunnan ja Hämeen rintamien lisäksi pienempiä määriä pohjalaisia lähetettiin myös muille sisällissodan rintamille.lähde? Professori Heikki Ylikankaan vuonna 1993 teoksessaan Tie Tampereelle esittämän väitteen mukaan pohjalaisille selvisi vasta Tampereen taistelun yhteydessä, että myös vastapuolella on suomalaisia. Siihen asti he olivat luulleet taistelevansa ainoastaan venäläisiä vastaan, kuten valkoisten sotapropaganda oli väittänyt. Pohjalaiset eivät Ylikankaan mukaan myöskään ymmärtäneet punaisten motiiveja, mikä johtui heidän kotiseudultaan puuttuneesta eri yhteiskuntaluokkien vastakkainasettelusta.[23] Kenraali Mannerheimin vuonna 1930 antaman haastattelun mukaan Pohjanmaan talonpoikia ei olisi saatu mukaan sotaan punaisia vastaan, vaan siihen tarvittiin päämajan venäläisvastaista sotapropagandaa.[24]

Valkoinen Suomi ei ollut täysin yhtenäinen, vaan runsaasti työväenliikkeen kannattajia jäi pois kutsunnoista tai kieltäytyi lähtemästä sotaan. Aseistakieltäytyjien määrä vaihteli suuresti eri puolilla maata. Etelä-Pohjanmaalla kutsunnoista jäi pois vain prosentin verran miehistä, mutta Jyväskylässä jopa puolet.[9] Etelä-Pohjanmaalla oli eniten kieltäytymisiä Teuvalla, jossa noin 100 miestä ei suostunut liittymään hallituksen joukkoihin. Heistä 74 vietiin huhtikuun alussa Närpiön vankileirille ja pidettiin siellä toukokuun puoliväliin saakka. Teuvan ohella Kurikassa oli suuri määrä aseistakieltäytyjiä, sieltä vankileirille joutui 72 miestä. Jurvassa vangittiin neljä aseistakieltäytyjää ja Järviseudun seitsemässä kunnassa yhteensä 21. Vaikka Etelä-Pohjanmaan työväenyhdistykset olivatkin maltillisia, eivät ne Teuvan kirkonkylän työväenyhdistyksen johtajan Jalmari Teirilän mukaan voineet lähteä taistelemaan omiaan vastaan.[15]

Mannerheim siirtyi jo 29. tammikuuta Ylihärmästä Seinäjoelle, jonne valkoisten päämaja seurasi häntä 9. helmikuuta. Päämaja toimi Seinäjoen rautatieasemalla seisoneessa junassa puolentoista kuukauden ajan, kunnes se maaliskuun lopussa siirrettiin Vilppulaan ja sieltä edelleen Tampereen kautta Mikkeliin.[25] Päämajajunassa oli kuusi vaunua, jotka ympäröitiin korkealla verkkoaidalla sen jälkeen, kun Mannerheimiä vastaan oli tehty pommiattentaatti. Murhayrityksen taustalla oli niin sanottu jääkärikonflikti, ja sen suunnittelijoina olivat ilmeisesti Wilhelm Thesleff ja Paul von Gerich.[26] Verkkoaidan vuoksi paikalliset asukkaat antoivat päämajajunalle lempinimen ”Mannerheimin kanahäkki”. Päämajan mukana tuli myös satojen miesten vahvuinen esikunta, jonka saapuminen muutti pienen maaseutupaikkakunnan hetkeksi kiireiseksi varuskuntakaupungiksi.[27][28] Seinäjoella toimi kuukauden ajan myös sotavänrikkikouluksi kutsuttu Päämajan reserviupseerikoulu.[29] Lisäksi paikkakunnalla oli sotasairaala sekä kaatuneiden kokoamispaikka, josta vainajat lähetettiin arkuissa kotipitäjiinsä eri puolille Pohjanmaata.[25] Tärkeä valkoisen armeijan tukikohta oli myös Kauhajoki, josta huollettiin Satakunnan ja Hämeen rintamien joukkoja. Suurin osa huoltokuljetuksista suuntautui Kankaanpäähän, jossa sijaitsi valkoisen armeijan Satakunnan ryhmän päämaja.[30]

25. helmikuuta Vaasan Vaskiluotoon saapui Saksassa koulutettujen jääkäreiden pääjoukko, joka liittyi osaksi valkoista armeijaa. Seuraavana päivänä Vaasan torilla järjestettiin tuloparaati, jossa majuri Erik Jernström ilmoitti joukkonsa kenraali Mannerheimille.[31]

Vankileirit ja terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Suomen sisällissodan vankileirit ja Suomen sisällissodan terrori

Vankileirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristiinankaupungin taistelun jälkeen vangittuja punakaartilaisia.

Varuskuntien valtauksen jälkeen 1 500 – 2 000 antautunutta venäläissotilasta suljettiin Vaasan kasarmeille perustetulle vankileirille yhdessä vangittujen työväenjärjestöjen jäsenten kanssa. Helmikuun aikana kaupunkiin siirrettiin muualla Pohjanmaalla vangittuja niin, että kuun puolivälissä Vaasan vankileirillä oli noin 2 400 venäläissotilasta. Kansallisuudeltaan venäläisten ohella he edustivat myös useita muita Venäjän armeijassa palvelleita kansallisuuksia. Vaasassa olleet noin 150 upseeria saivat entiselle aseveljelleen kenraali Mannerheimille antamaansa kunniasanaa vastaan liikkua kaupungissa vapaasti. Heitä asui myös samassa hotellissa, jonne kaupunkiin saapuneet senaattorit majoittuivat. He eivät ymmärtäneet asiaa, eikä myöskään paikallinen lehdistö hyväksynyt upseerien vapaamielistä kohtelua, joten lopulta Mannerheimin oli taivuttava ja määrättävä myös upseerit vankileirille. Venäläissotilaat vapautettiin kesäkuun alkuun mennessä, jonka jälkeen Vaasan vankileirillä säilytettiin noin 900:aa punakaartilaista aina syyskuun puoliväliin saakka. Kevään ja kesän aikana teloituksiin ja sairauksiin kuoli 111 vankia, joista noin 90 oli venäläisiä.[5][12]

Etelä-Pohjanmaalla toimi vankileirejä myös ainakin Kristiinankaupungissa, Närpiössä, Seinäjoella ja Kauhavalla, lisäksi Ilmajoella oli punakaartilaisille tarkoitettu työsiirtola. Niistä suurin oli Seinäjoen vankileiri, jolta 9. helmikuuta siirrettiin noin 400 vankia Pohjanmaan muille leireille. Tämän jälkeen Seinäjoella oli vielä noin 120 punaista, kunnes vankileiri suljettiin 2. heinäkuuta. Seinäjoen vankileirillä ei ilmeisesti kuollut vankeja, mutta Närpiön vankileirillä sai surmansa 12 ja Ilmajoen vankisiirtolassa neljä henkilöä.[12][32][17]

Venäläisten teloitukset Vaasassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talven ja kevään aikana Vaasassa teloitettiin kymmeniä venäläisiä sotilaita ja matruuseja. Suurin osa teloituksista tapahtui kevättalvella Sundominlahden jäällä, jonne vangit kävelytettiin kruununmakasiinin luota, ja ammuttiin sen jälkeen avannon reunalla. Myös Vaasan vankileirillä teloitettuja tai sairauksiin kuolleita upotettiin avantoihin. Myöhemmin keväällä heidän ruumiitaan ajelehti rantaan kaupungin edustalla. Poliisi ja suojeluskuntalaiset vetivät ne hinaajalla takaisin merelle, josta ruumiit tarinoiden mukaan ajelehtivat jälleen takaisin. Vapaa Sana -lehden entisen päätoimittajan Sameli Teerimäen mukaan rantaan olisi ajautunut 70:n teloitetun ruumiit, ja pietarsaarelaisen kansanedustajan Otto Elfvingin mukaan niitä oli yli 80.[12]

Suojeluskuntalaisten suorittamien teloitusten lisäksi Vaasan saariston asukkaat surmasivat useita venäläisiä. Kyse oli henkilökohtaisesta kostosta merisotilaille, jotka olivat ensimmäisen maailmansodan aikana valvoneet laitonta liikkumista ja salakuljetusta. Merivartijat käyttivät usein sotalakien mukaisia voimakeinoja, minkä johdosta useita saaristolaisia menetti henkensä erilaisissa välikohtauksissa. Salakuljettajat olivat aikaisemmin toimineet muun muassa luotseina tai majakanvartijoina, kunnes heidät sodan aikana syrjäytettiin tehtävistään ja korvattiin venäläisillä virkamiehillä. Tämän seurauksena elantoa ryhdyttiin usein hankkimaan laittomin keinoin. Murhiin syyllistyneet hakivat tunnistamiaan merisotilaita vankileiriltä ja tekivät teloitukset suojeluskunnan piiripäällikköinä toimineiden upseerien luvalla. Lisäksi vastuullisina voidaan pitää kaupunginkomendantteina toimineita upseereita, jotka piiripäälliköiden tavoin olivat kenraali Mannerheimin lähipiiriin kuuluneita kadettiupseereja. Päämajan etappipäälliköksi ylennetty everstiluutnantti Rudolf Walden puuttui teloituksiin 10. toukokuuta, mutta kielto ei tehonnut, sillä hän joutui uusimaan määräyksensä vielä puolitoista viikkoa myöhemmin. Syynä toimenpiteille oli ilmeisesti Saksan väliintulo, sillä he eivät Brest-Litovskin rauhansopimuksen jälkeen halunneet vaarantaa suhteitaan Neuvosto-Venäjään liittolaisensa tekemillä teloituksilla. Surmatöitä tehneet saaristolaiset ahdistelivat venäläisten lisäksi myös heidän kanssaan yhteistyötä tehneitä saariston asukkaita.[12]

Punaisten teloitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan Etelä-Pohjanmaalla teloitettiin sodan aikana 67 punaista.[9] Tunnetuin teloituspaikka on Nurmossa sijaitseva Paukanevan suo, jossa ammuttiin maalis–huhtikuussa kymmeniä lähimaakunnissa vangittuja punakaartilaisia. Seinäjoelle siirretyt vangit kuljetettiin rautatieasemalta noin kolmen kilometrin päähän Paukanevalle, jossa heidät ammuttiin ja haudattiin joukkohautaan. Suurin yksittäinen teloitus tapahtui 6. huhtikuuta, jolloin suolla ammuttiin 14 Kokkolasta tuotua punakaartilaista. Paukanevan teloitusten uhreja oli ainakin 27, joiden ruumiit on myöhemmin siirretty joukkohaudasta muualle. Joidenkin tietojen mukaan jo heti sisällissodan jälkeen siirrettiin 20 vainajaa, joten teloitettujen todellinen määrä saattaa olla lähes 40.[32][33][34]

Ähtärissä teloitettiin sodan aikana 14–22 punaista tai sellaiseksi laskettua, joista kaikki eivät kuitenkaan kuuluneet punakaartiin.[35] Heistä kymmenen oli Tuomarniemen metsäoppilaitoksella vangittuna ollutta miestä, jotka teloitettiin 16. toukokuuta niin sanotussa Juurikkakankaan verilöylyssä. Syynä oli todennäköisesti kosto punaisten Heinolassa surmaamasta Ähtärin kirkkoherran Theodor von Pfalerin kahdesta pojasta. Ähtärin punaisilla ei kuitenkaan ollut tapauksen kanssa mitään tekemistä.[9][36] Lisäksi Teuvalla teloitettiin 14. huhtikuuta kolme ähtäriläistä, joista yksi ei tiettävästi kuulunut punakaartiin. Kurikan ja Ähtärin suojeluskuntalaiset olivat hakeneet miehet Närpiön vankileiriltä ja ampuivat heidät Perälän asemalla.[15][37] Kaikkiaan sodan aikana teloitettiin yli 30 ähtäriläistä.[9] Yksittäisiä punaisten teloituksia Etelä-Pohjanmaalla oli ainakin Alajärvellä, Kauhajoella ja Kurikassa.[17][38]

Muita veritekoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkärit tekivät Etelä-Pohjanmaalla ainakin kaksi murhaa jo ennen sisällissodan alkua. 16. marraskuuta 1917 Reino Vuolle tunkeutui toisen jääkärin kanssa Alahärmän syyskäräjien istuntosaliin ja ampui santarmien yhteysmiehenä toimineen kauppiaan Nikolai Syynimaan. Toinen murha tapahtui Petolahdessa 7. tammikuuta, jolloin entinen poliisimestari ja Venäjän armeijan luutnantti Karl David Vilenius ammuttiin hänen ollessaan vierailulla kirkkoherrana toimineen isänsä luona paikkakunnan pappilassa. Murhan järjesti vaasalainen jääkäri Oskar Peltokangas, mutta tekijästä ei ole varmuutta. Vilenius kuului myös itse suojeluskuntaan.[39]

Sisällissodan aikana Vaasassa teloitettiin kaksi entistä poliisia, jotka eivät kuuluneet punaisiin. Kyse oli ilmeisesti kostosta, sillä he olivat virkatehtävissään etsineet Saksaan pyrkiviä jääkäreitä. Toinen teloitetuista oli vaasalainen poliisi Johan Viktor Vainio, jonka surman takana olivat jääkärit Ilmari Relander, Juho Heiskanen, Antti Isotalo ja Aarne Sihvo. Vainio oli toisen vaasalaisen etsivän kanssa pidättänyt heidät Jyväskylässä syyskuussa 1916. Hänen ruumiinsa löydettiin merestä köytettynä rautalangalla yhteen kahden venäläisen merisotilaan kanssa.[6]

Muistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Pohjanmaalla on lukuisia sisällissodan muistomerkkejä, joista suurin osa on valkoisille pystytettyjä. Tunnetuin on Vaasassa vuonna 1938 paljastettu Suomen Vapaudenpatsas, jonka ovat suunnitelleet kuvanveistäjät Yrjö Liipola ja Jussi Mäntynen.[40] Muita valkoisten vapaussotamonumentteja on lähes joka paikkakunnalla.[41] Eteläpohjalaisille omistettuja muistomerkkejä on runsaasti myös maakunnan ulkopuolella sisällissodan taistelupaikoilla. Esimerkiksi Jämsässä on maaliskuussa käydyssä Länkipohjan taistelussa kaatuneiden Matti ja Ilmari Laurilan muistomerkki.[42]

Punaisten toverihautoja tai teloituspaikkojen muistomerkkejä on myös usealla paikkakunnalla eri puolilla Etelä-Pohjanmaata.[43]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Mirko Harjula: Itämeri 1914-1921 books.google.fi. Viitattu 20.3.2022.
  2. ↑ Mikko Uola: Venäläisten aseistariisunta alkoi Karjalasta 90 vuotta sitten Turun Sanomat. 19.1.2008. Viitattu 20.3.2022.
  3. ↑ a b c Ylikangas, Heikki: Vaasa 1918 (esitelmä tapahtumista Vaasassa 1918) Heikki Ylikankaan blogi. 9.12.2014. Helsingin yliopisto. Viitattu 16.3.2018.
  4. ↑ a b Ekola, Terhi: Pohjanmaalla punakaarti ja valkoiset sotivat Kristiinassa 29.1.2018. Pohjalainen. Viitattu 16.3.2018.
  5. ↑ a b c d e f g h Apunen, Osmo: Itsenäisen Suomen historia 1. Rajamaasta tasavallaksi, s. 222–225, 228. Helsinki: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35515-7-1.
  6. ↑ a b c d e Westerlund, Lars: ”Vaasan valtauksen venäläissurmat 28.1.1918”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22. Osa 2.1. : Sotatapahtumat 1918–22. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-4-X.
  7. ↑ Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917–18 ennen kansalaissotaa : Osa 2, s. 327. Helsinki: Opetusministeriö, 1985. ISBN 951-85974-0-5.
  8. ↑ a b Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 1, s. 106–107. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-1-0.
  9. ↑ a b c d e f Riukulehto, Sulevi: Katsaus Ähtärin historiaan – Erämaasta palvelukaupungiksi (PDF) (esitelmä ”Suomi 90 vuotta – Ähtärin kunta 140 vuotta” -juhlassa, s. 6–7) 6.12.2007. Ähtärin kaupunki. Viitattu 16.3.2018.
  10. ↑ Havula, Jorma: Teuvan oma rauhansopimus 1918 mureni, kun suojeluskunta osallistuikin Kristiinan valtaukseen 31.1.2018. Pohjalainen. Viitattu 16.3.2018.
  11. ↑ Palomäki, Risto: Vuoden 1918 päämajajuna majaili Seinäjoella 4.6.2013. Yle Uutiset. Viitattu 16.3.2018.
  12. ↑ a b c d e Westerlund, Lars: ”Tilinteko Vaasan venäläisten kanssa”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22. Osa 2.2. : Sotatapahtumat 1918–22. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8. Teoksen verkkoversio (PDF).
  13. ↑ a b c d Harjula, Mirko: ”Ryssänupseerit” : ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914–1956, s. 261–263. Helsinki: Books on Demand, 2013. ISBN 978-952-28656-6-3.
  14. ↑ Niemistö, Elina: Sata vuotta sitten: Venäläisvaruskuntien aseistariisunta aloitti sotatoimet Etelä-Pohjanmaalla – Laihialla tuli ensimmäiset uhrit 27.1.2018. Yle Uutiset. Viitattu 16.3.2018.
  15. ↑ a b c Viljanmaa, Toni: Aseistakieltäytyjistä luokkataistelijoiden eturintamaan : Teuvan työväenliikkeen ideologinen kehitys sisällissodasta lapualaisvuosiin, s. 38–44. (pro gradu -tutkielma). Tampere: Tampereen yliopisto, 2002. Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
  16. ↑ Hakosalo, Lauri: Akseli Hakosalo: Merikarvian suojeluvartio 22.6.2016. Merikarvia-seura. Viitattu 16.3.2018.
  17. ↑ a b c Vuosina 1914–22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto Suomen sotasurmat 1914–1922. 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 2.10.2016. Viitattu 16.3.2018.
  18. ↑ Ylistaro : Junan kaatamisen 28.1.1918 muistomerkki Etelä-Pohjanmaan sotamuistomerkit. Viitattu 16.3.2018.
  19. ↑ Apunen 1991, s. 231–234.
  20. ↑ Hautamäki, Kirsi: Sodan lopputulos ratkeaa Suomi 80. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 16.3.2018.
  21. ↑ Ylikangas, Heikki: Sisällissota Koskesta voimaa. 2009. Tampereen yliopisto. Viitattu 30.3.2020.
  22. ↑ Sisällissodassa vastakkain kaksi kouluttamatonta armeijaa Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. 2016. Suomi Finland 100. Viitattu 16.3.2018.
  23. ↑ Tarkka, Pekka: 1918 Suomen Sarajevon paha totuus (vain tilaajille) 29.8.1993. Helsingin Sanomat. Viitattu 16.3.2018.
  24. ↑ Westerlund, Lars: ”Venäläissurmat Pohjanmaan ruotsinkielisissä rannikkokunnissa marras-joulukuussa 1917”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914-22. Osa 1, s. 258–259. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-3-1. Teoksen verkkoversio (PDF).
  25. ↑ a b Niinistö, Jussi: ”Mannerheimin kanahäkki” 13.8.2013. Jussi Niinistön blogi. Viitattu 16.3.2018.
  26. ↑ Westerlund, Lars: Polle. Del 2. Den vinner som står ut två minuter längre på slagfältet : generallöjtnanten Paul von Gerich 1873–1951. Helsingfors: United Books, 1997. ISBN 951-64501-1-3.
  27. ↑ Hokkanen, Kari: Seinäjoen päämaja sai pätevän historian 25.5.2013. Ilkka. Viitattu 16.3.2018.
  28. ↑ Palomäki, Risto: Mannerheim piti päämajaa ”kanakopissa” Seinäjoella 3.6.2013. Seinäjoen Sanomat. Arkistoitu 16.3.2018. Viitattu 16.3.2018.
  29. ↑ Seinäjoki : Suomen ensimmäisen reserviupseerikurssin muistomerkki Etelä-Pohjanmaan sotamuistomerkit. Viitattu 16.3.2018.
  30. ↑ Ruismäki, Liisa: Vuoden 1918 sota Kauhajoen historiaa. 1992. Kauhajoen Museo. Arkistoitu 16.3.2018. Viitattu 16.3.2018.
  31. ↑ Apunen 1991, s. 238.
  32. ↑ a b Pekkalainen, Tuulikki: Lapset sodassa 1918. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31693-9-8.
  33. ↑ Paukanevan teloitusten muistomerkki Etelä-Pohjanmaan sotamuistomerkit. Viitattu 16.3.2018.
  34. ↑ Nurmo : Teloitettujen muistomerkki Punaisten muistomerkit. 3.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 16.3.2018.
  35. ↑ Ähtäri : Vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistomerkki Punaisten muistomerkit. 3.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 16.3.2018.
  36. ↑ Ähtäri : Vuoden 1918 tapahtumien muistokivi Etelä-Pohjanmaan sotamuistomerkit. Viitattu 16.3.2018.
  37. ↑ Teuva : Perälän muistokivi Punaisten muistomerkit. 3.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 16.3.2018.
  38. ↑ Kurikka : Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkki Etelä-Pohjanmaan sotamuistomerkit. Viitattu 16.3.2018.
  39. ↑ Westerlund 2004a, s. 245–246.
  40. ↑ Kuivasmäki, Ulla: Vapaudenpatsas täyttää Vaasassa 75 vuotta 9.7.2013. Yle Uutiset. Viitattu 16.3.2018.
  41. ↑ Etelä-Pohjanmaan sotamuistomerkit tutuiksi Etelä-Pohjanmaan sotamuistomerkit. Viitattu 16.3.2018.
  42. ↑ Matti ja Ilmari Laurilan muistopatsas 2016. Museo24. Viitattu 16.3.2018.
  43. ↑ Lista punaisten muistomerkeistä Punaisten muistomerkit. 3.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 16.3.2018.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kivijärvi, Erkki: Suomen vapaussota 1918. II osa. Kansannousu Pohjanmaalla. Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_sisällissota_Etelä-Pohjanmaalla&oldid=21526442”