Jalmar Castrén

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jalmar Castrén
Kulkulaitosten ja yleisten töiden toimituskunnan päällikkö
27.11.191727.11.1918[1]
Edeltäjä Antti Tulenheimo (vt.)
Seuraaja Bernhard Wuolle
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
22.12.192816.8.1929[1]
Edeltäjä Eemil Hynninen
Seuraaja Jalo Lahdensuo
Tiedot
Syntynyt 14. joulukuuta 1873[2]
Alatornio[2]
Kuollut 19. helmikuuta 1946 (72 vuotta)[2]
Helsinki[2]
Puolue Nuorsuomalainen puolue, Kansallinen Kokoomus

Jalmar Castrén (14. joulukuuta 1873 Alatornio19. helmikuuta 1946 Helsinki) oli suomalainen insinööri, joka toimi Teknillisen korkeakoulun rakennusopin professorina 1912–1922 sekä valtionrautateiden pääjohtajana vuosina 1922–1942. Hän oli myös nuorsuomalainen poliitikko ja toimi kulkulaitosministerinä kolmessa hallituksessa, mukaan lukien vuosien 1917–1918 niin sanotussa itsenäisyyssenaatissa. Insinöörinä Castrénia pidetään teräsbetonitekniikan perustajana Suomessa ja hän suunnitteli Suomen ensimmäisiä teräsbetonisiltoja.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhe ja suku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalmar Castrén kuului tunnettuun pohjoissuomalaiseen Castrénin virkamies- ja pappissukuun, josta tuli paljon valtakunnan tason poliitikkoja. Hänen vanhempansa olivat rovasti Fredrik Edvard Castrén ja Sofia Elisabet Borg. Hänen isänsä ja isoisänsä toimivat molemmat Alatornion kirkkoherroina.[3] Castrénin puoliso oli vuodesta 1896 Elli Montell.[3] Heidän lapsiaan olivat vesirakennuksen professori Viljo Castrén, tekniikan tohtori Reino Castrén ja historiantutkija Liisa Castrén. Arkkitehti Heikki Castrén oli Jalmar Castrénin pojanpoika ja näyttelijä Elli Castrén on hänen pojantyttärensä. Castrénin tytär oli naimisissa arkkipiispa Martti Simojoen kanssa[4].

Insinööri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Castrén kirjoitti ylioppilaaksi Oulun lyseosta vuonna 1891 ja suoritti insinööritutkinnon Polyteknillisessä opistossa 1895.[2] Hän opiskeli myös Berliinin teknillisessä korkeakoulussa.[5] Castrén toimi Polyteknillisessä opistossa vt. apulaisopettajana 1896–1899 ja syyskuusta 1901 insinööriosaston vakituisena opettajana. Kun Polyteknillinen opisto 1908 muuttui Teknilliseksi korkeakouluksi, hänet nimitettiin lehtoriksi ja 1912 sillanrakennus- ja rakennuskonstruktioiden statiikan vt. professoriksi. Vuonna 1916 hän sai vakituisen professorinviran, joka oli vapautunut ensimmäisen professorin Mikael Strukelin jäätyä eläkkeelle. Castrén toimi professorina elokuuhun 1923 ja oli lisäksi TKK:n vararehtorina 1919–1922.[3][6]

Jo pian insinööriksi valmistuttuaan Castrén osallistui rakenteilla olleen Jyväskylä–Haapamäki-rautatien kartoitus- ja tutkimustoimintaan. Vuosina 1899–1901 hän oli radanrakennusinsinöörinä Oulu–Tornio-radalla sekä 1905–1907 valtionrautateiden sillanrakentamisen asiantuntijana.[3]

Castrén oli ensimmäinen Suomessa, joka suunnitteli ja tarkasteli teoreettisesti teräsbetonirakenteita. Häntä pidetäänkin teräsbetonitekniikan ja sen opetuksen perustajana Suomessa.[5][7] Castrén perusti vuonna 1906 Richard Helanderin kanssa Suomen ensimmäisen teräsbetonirakenteita urakoineen rakennusliikkeen[5] ja toimi sen teknisenä johtajana vuoteen 1913[3]. Hän avusti arkkitehti Selim A. Lindqvistiä vuonna 1909 valmistuneen Suvilahden voimalaitosalueen suunnittelussa Helsinkiin. Rakennus on kokonaan teräsbetonirunkoinen.[5][7] Castrén suunnitteli vuonna 1911 Orimattilaan valmistuneen Tönnön sillan, joka oli Suomen ensimmäinen kaarisilta sekä ensimmäinen vesistön ylittänyt teräsbetonisilta ja nykyään vanhin käytössäolevista varsinaisista teräsbetonisilloista. Suomen ensimmäinen teräsbetoninen silta oli kaksi vuotta aiemmin Lahteen valmistunut junaradan ylittävä jalankulkusilta. Muita Castrénin suunnittelemia varhaisia teräsbetonisiltoja ovat Ylivieskan Savisilta (1912) ja Kotkan Kivisalmen silta (1913).[8] Hän suunnitteli myös vuonna 1926 valmistuneen teräksisen Porin sillan.[9]

Castrénin insinööritoimisto toimi myös koulutuspaikkana nuoremmille insinööreille, jotka veivät teräsbetonirakentamista eteenpäin hänen itsensä jälkeen.[5]

Poliitikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorsuomalaisiin kuulunut Castrén toimi 1913–1917 Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä. Marraskuussa 1917 hänet nimitettiin kulkulaitosten- ja yleisten töiden toimituskunnan päälliköksi P. E. Svinhufvudin johtamaan senaattiin. Sisällissodan alettua Castrén ja Svinhufvud jäivät piileskelemään punaisten hallitsemaan Helsinkiin, josta he pakenivat maaliskuussa 1918 kaapatulla jäänmurtaja Tarmolla Viroon. He palasivat valkoisten puolelle Vaasaan Saksan kautta, jolloin Castrén osallistui neuvotteluihin saksalaisten joukkojen lähettämisestä Suomeen valkoisten avuksi. Sodan jälkeen Castrén jatkoi kulkulaitostoimituskunnan jäsenenä vielä Paasikiven senaatissa vuoden 1918 marraskuuhun asti. Nuorsuomalaisen puolueen hajottua hän liittyi Kansalliseen Kokoomukseen.[3]

Itsenäisyyssenaatin elossa olleita jäseniä tammikuussa 1940, Jalmar Castrén keskellä.

Castrén oli 1920-luvulla merkittävä taustavaikuttaja kokoomuksessa. Hän oli presidentin valitsijamiehenä vuoden 1925 vaaleissa ja toimi 1928–1929 kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä Mantereen hallituksessa. Häntä ehdotettiin virkamieshallituksen pääministeriksi vuonna 1925 ja uudelleen Mäntsälän kapinan jälkeen vuonna 1932, mutta hän ei ollut kiinnostunut. Ajan mittaan hän etääntyi puoluepolitiikasta muutenkin. Castrén säilytti kuitenkin kiinnostuksensa maanpuolustusasioihin.[3]

Pääjohtaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Castrén toimi 1919–1921 Yleisten töiden hallituksen puheenjohtajana ja 1919–1922 Rautatiehallituksen ylireviisorina.[3] Hänet nimitettiin Rautatiehallituksen pääjohtajaksi 1. joulukuuta 1922, ja hän toimi tässä virassa kaksi vuosikymmentä.

Suomen rataverkko laajeni huomattavasti Castrénin pääjohtajakautena ja uusien ratojen rakentaminen vauhdittui. Vuosien 1918 ja 1939 välillä ratojen yhteispituus kasvoi 3 900 kilometristä 5 531 kilometriin. Sotavuosina rakentaminen tyrehtyi lähes kokonaan, mutta joitain sotilaallisesti tärkeitä rataosuuksia saatiin rakennettua itärajalle ja jatkosodan aikana miehitettyyn Itä-Karjalaan. Pääjohtajan työnsä ohella Castrén teki myös tutkimustyötä, esimerkiksi 1920-luvun alussa valtioneuvoston tilaamaan selvityksen Petsamon rakennettavan mahdollisen rautatien taloudellisesta merkityksestä. Tämä rata jäi kuitenkin rakentamatta.[3]

Castrén oli 1919–1946 valtion edustajana Tornatorin ja Enso-Gutzeitin hallintoneuvostoissa. Hän edisti vuonna 1941 toteutettua yhtiöiden yhdistämistä. Hän oli 1926–1946 Henkivakuutusyhtiö Suomen ja 1944–1946 Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvoston puheenjohtaja sekä eräiden muiden yhtiöiden johtokuntien puheenjohtaja.[3] Castrén oli yksi konepajayhtiö Lokomon kolmesta perustajasta vuonna 1915.[10] Hän oli myös 1923–1943 Suomen Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja[3] ja 1925–1934 Suomen Betoniyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja[11]. Lisäksi hän johti useita komiteoita.[3]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kemin–Rovaniemen rautatie (1903)
  • Petsamon radan taloudelliset edellytykset (1923)
  • Maantiet ja rautatiet (1931)
  • Jokioisten–Forssan rautatie 1898–1938 (1938)
  • Muistikuvia: suomalaisia kulttuurimuistelmia (1946)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aitta, Seppo (vast. toim.): Siltojemme historia. Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RIL ry, 2004. ISBN 951-758-446-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Jalmar Castrén Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
  2. a b c d e Jalmar Castrén Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899 (koonnut Veli-Matti Autio). Helsingin yliopiston verkkojulkaisu.
  3. a b c d e f g h i j k l Vesa Määttä: Castrén, Jalmar Porvarillisen työn arkisto 5.12.2008. Viitattu 9.3.2013.
  4. Simojoki, Martti (1908 - 1999) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  5. a b c d e Siltojemme historia, s. 287–288.
  6. Siltojemme historia, s. 472–473.
  7. a b Suvilahden voimalaitosalue Museovirasto. Viitattu 9.3.2013.
  8. Siltojemme historia, s. 36, 289–291, 293–294.
  9. Siltojemme historia, s. 191.
  10. Lokomo 1915-2005: 90 vuotta teräs- ja koneteollisuutta Emil Aaltosen museo. Viitattu 9.3.2012.
  11. Suomen Betoniyhdistyksen historiikki Viitattu 9.3.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vesa Määttä: Castrén, Jalmar (1873 - 1946) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 1.11.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.


Edeltäjä:
-
Eemil Hynninen
Suomen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
19171918 (Kulkulaitosten ja yleisten töiden toimikunnan päällikkö)
19281929
Seuraaja:
Bernhard Wuolle
Jalo Lahdensuo