Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona

Wikipedia
Ohjattu sivulta Suomalainen SS-pataljoona
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS
Finnish SS volunteers in Gross Born.jpg
Suomalaisia SS-miehiä Groß Bornissa vuonna 1941.
Toiminnassa 1941–1943
Valtio Flag of German Reich (1935–1945).svg Natsi-Saksa
Lempinimi Panttipataljoona
Komentajat
Tunnettuja komentajia Hans Collani

Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona (saks. Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS, tai alkujaan SS Freiwilligen-Bataillon Nordost) oli vuosina 1941–1943 itärintamalla toiminut suomalaisista vapaaehtoisista koottu Saksan Waffen-SS:n joukkoyksikkö. Pataljoona oli osa SS-divisioona Wikingia (5. SS-Panzer-Division Wiking). Useat vapaaehtoisista toimivat jatkosodan päättymisen jälkeen saksalaisten Suomeen perustamassa vastarintaliikkeessä.

Yksikkö tunnetaan suomeksi myös nimellä Panttipataljoona professori Mauno Jokipiin yksiköstä kirjoittaman teoksen mukaan.[1]

Värväystoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pataljoona oli Suomen epävirallinen panos Saksan propagoimaan eurooppalaiseen ristiretkeen bolševismia vastaan, mihin pyrittiin saamaan edes yksi yksikkö tai joukkoyksikkö jokaisesta maasta, myös Saksan miehittämistä maista, ja pataljoona oli näin Suomen diplomaattinen ele Saksalle.[1]

Saksalaiset lähettivät maaliskuussa 1941 Suomeen asiaa hoitamaan SS-Standartenführer Dahmin, joka oli aiemmin värvännyt vapaaehtoisia SS:ään Hollannista ja Norjasta. Suomen ulkoministeriö halusi kuitenkin värväyksen tapahtuvan kotimaisin voimin ja oli jo kaksi päivää aiemmin määrännyt toimintaa organisoimaan – laivanvarustaja Ragnar Nordströmin kieltäydyttyä – entisen Etsivän keskuspoliisin päällikön Esko Riekin, joka sitten sopi järjestelyistä saksalaisten kanssa. Myös useat äärioikeistolaiset pienryhmät ja yksityishenkilöt tarjoutuivat oma-aloitteisesti auttamaan värväystoiminnassa. Välttääkseen kontrollin menettämisen ja varmistaakseen Saksan tuen Suomen ulkoministeriö ja Riekki taipuivat useissa periaatekysymyksissä – alkuaan molemmat vastustivat tiukasti muun muassa suomalaisten sijoittamista Wiking-divisioonaan, jossa he rinnastuisivat Saksan miehittämien maiden kansalaisiin. Riekki loi luotetuista miehistä värväysverkoston koko maahan. Keskuksena toimi helsinkiläinen peiteyritys Oy Insinööritoimisto Ratas, jossa vapaaehtoiset tarkastettiin ja hyväksyttiin.[2] Toiminta hoidettiin julkisuudelta salassa, mutta valtiojohdon tieten kevään 1941 aikana. Lopuksi värvätyt toimitettiin Turkuun tai Vaasaan ja sieltä laivalla Saksaan.

Karsinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Värvättäviin sovellettiin Waffen-SS:n yleisiä vaatimuksia, jotka vielä tuolloin olivat suhteellisen tiukkoja. Saksalaiset lääkärit tutkivat ehdokkaat. SS-mieheksi hyväksytyn tuli olla iältään 17—25-vuotias, paitsi sotapalveluksen suorittaneen päällystön jäsenen alle 40-vuotias. Hänen tuli olla naimaton, yli 170 cm pitkä ja arjalaista syntyperää. Ikävaatimuksesta huolimatta nuorin lähtijöistä oli 15-vuotias.[3] Monta miestä lähti väärennetyllä lupalapulla (joka olisi pitänyt olla vanhempien kirjoittama) ja SS-vaatimusten mukainen ei-arjalainen tausta jäi tutkimatta.[4][5]

Hakemuksia saapui yhteensä noin 1900, joista suunnilleen kolmasosa Riekin määräämien värvääjien ja loput vapaaehtoisesti värväystoimintaan osallistuneiden muiden tahojen kautta. Valpon miehet karsivat epäsopivat ehdokkaat Rataksessa. Saksalaiset olivat toivoneet, että noin kaksi kolmasosaa suomalaisista vapaaehtoisista olisi aattellisia kansallissosialisteja, kuten Hollannista ja Norjasta värvätyissä vastaavissa vapaaehtoisyksiköissä oli ollut. Lisäksi mukaan toivottiin paljon suomenruotsalaisia, joita pidettiin rodullisesti puhtaimpina (ruotsalaiset yleensä määriteltiin germaaniseksi kansaksi, toisin kuin suomalaiset). Kumpikaan toive ei toteutunut. IKL:n ja kansallissosialististen pienryhmien kannattajat olivat kyllä hyväksyttyjen joukossa yliedustettuina, mutta silti selvänä vähemmistönä, sillä Riekki karsi tietoisesti ääriaineksia. Äärioikeistolaisten ryhmien jäseniä oli hyväksytyissä 20 prosenttia. Suurin osa valikoiduista, 79 prosenttia, kuului suojeluskuntaaan. Motiiveikseen 85 prosenttia värvätyistä ilmoitti "isänmaallisuuden" ja 70 prosenttia "kommunismin vastaisuuden"[3] Ruotsinkielisten osuus ei ollut merkittävästi suurempi kuin osuus koko Suomen väestöstä. Täydennykset mukaan lukien pataljoonaan tuli lopulta 1408 miestä, joista viisi oli niin sanottuihin heimokansoihin kuuluneita.[2]

SS-Vapaaehtoistoimikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsinkiin perustettiin SS-Vapaaehtoistoimikunta, jonka puheenjohtajaksi tuli vuonna 1942 ulkoministeriön toivomuksesta Helsingin yliopiston rehtori, matemaatikko Rolf Nevanlinna.[6] Häntä ennen puheenjohtajana oli ollut Riekki. Syksystä 1942 alkaen toimikunnan sihteerinä ja toiminnanjohtajana oli kansanedustaja R. G. Kallia, varapuheenjohtajana pankinjohtaja P. H. Norrmén ja muina jäseninä professori Mauno Vannas, kansanedustaja Iisakki Nikkola, tekniikan tohtori Reino Castrén, eversti P. O. Ekholm, vuorineuvos Petter Forsström, AKS:n puheenjohtaja Vilho Helanen, diplomaatti Asko Ivalo, majuri Kalervo Kurkiala, eversti Lasse Leander, everstiluutnantti K. E. Levälahti, everstiluutnantti Carl Lindh, vapaaherratar Ruth Munck, kapteeni Osmo Niskanen, everstiluutnantti Ragnar Nordström, toimitusjohtaja Artturi Orelma, professori N. A. Osara, tohtori L. Arvi P. Poijärvi, pankinjohtaja E. J. Saarinen, eläinlääkintäeversti J. S. Talvitie, eversti M. V. Vihma, everstiluutnantti E. Haltiavuori, everstiluutnantti Hannes Anttila, maisteri Kalervo Tamminen, kapteeni B. S. Aaltonen, SS-Vapaaehtoistoimiston hoitaja Siiri Tuomola sekä johtaja Paavo Rautala.[7]

Pataljoonan lähettäminen Saksaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten vapaaehtoisten lippu

6. toukokuuta 1941 lähti Turusta ensimmäinen erä suomalaisia vapaaehtoisia, kaikkiaan 120 henkeä.[8] He saapuivat Danzigiin 8. toukokuuta 1941 SS Adlerilla. Heidät lastattiin junaan, joka kulki Stralsundin varusvaraston kautta Heubergin koulutuskeskukseen lähelle Sveitsin rajaa. Kaksi muuta erää teki saman matkan, neljäs matkusti kesäkuun alussa Vaasasta Stettiniin SS Bahia Lauralla ja viides taas Adlerilla Turusta Danzigiin, jossa se oli 7. kesäkuuta. Loppuerät vietiin koulutukseen Wieniin. Suomalainen Waffen-SS-pataljoona perustettiin Wienissä 15. kesäkuuta 1941. Sen nimi oli SS Freiwilligen-Bataillon ”Nordost”. Pataljoonaan kuului esikunta, kolme jalkaväkikomppaniaa ja raskas komppania. Pataljoonan komentajaksi määrättiin SS-Hauptsturmführer Hans Collani. Koulutusta jatkettiin Stralsundissa ja Groß Bornissa Itä-Pommerissa. Tässä nykyään Puolaan kuuluvassa Borne Sulinowossa suomalaiset antoivat myös henkilökohtaisen sotilasvalansa Saksaa diktatorisesti johtaneen kansallissosialistisen puolueen johtajalle Adolf Hitlerille 15. lokakuuta 1941.[9] Monella suomalaisella oli jo kokemusta talvisodasta, ja siksi saksalaiset näkivät että suomalaiset olivat päteviä ja osaavia taistelijoita.

Suomalaiset rintamalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulukuun alussa 1941 pataljoona siirtyi rintamalla Vinnitsaan Ukrainaan ja kohti Stalinoa (nyk. Donetsk), jossa se alistettiin Waffen-SS-divisioona Wikingille. Toukokuussa 1942 pataljoona sai nimen III/Nordland, kolmas pataljoona Nordlandin rykmentissä. Kesällä 1942 se oli valloittamassa Länsi-Kaukasiaa, tarkoituksena päästä Groznyihin. Lokakuussa 1942 se valtasi kukkulan numero 701 Malgobekin laitamilla SS-Untersturmführer Tauno Pohjanlehdon johdolla raskain tappioin.

Pataljoona menetti yhteensä 255 miestä kaatuneina, 686 haavoittuneina ja 14 kadonneina.[10]

Sittemmin kenraaliksi kohonnut Adolf Ehrnrooth arvioi suomalaisia SS-miehiä jatkosodassa siten, että nämä olivat kyllä hyvää sotilasainesta, mutta valiosotilaan maine aiheutti näille usein ylenmääräistä näyttämisen tarvetta, joka johti turhaan riskinottoon. SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler puolestaan kiitti suomalaispataljoonan miehiä sanomalla

»Siinä paikassa missä suomalainen SS-mies seisoi, vihollinen aina lyötiin.[11]»
(Heinrich Himmler)

Heikki A. Reenpää kertoo kirjassaan Pojanpoika että keväällä 1942 Suomeen palasi joitain Ukrainassa taistelleita suomalaisia SS-miehiä. Reenpään mainitsee että kävi tällöin yksikössään yksityisen keskustelun vänrikin kanssa joka kertoi nähneensä juutalaisten joukkoteloituksia ja kylien tuhoamisia asukkaat elävänä polttaen rakennusten mukana.[12]


Berliinin yhdystoimisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliiniin perustettiin suomalaisen pataljoonan asioita hoitamaan erityinen yhdystoimisto, aluksi Suomen Berliinin-lähetystön yhteyteen. Sen ensimmäiseksi hoitajaksi lähetettiin heinäkuussa 1941 rintamalla lievästi haavoittunut Unto Boman (myöh. Parvilahti). Kesällä 1942 toimisto erkani lähetystöstä ja sai nimen Verbindungstelle des Finnischen Freiwilligen-Bataillons der Waffen-SS. Huhtikuussa 1943, kolme kuukautta ennen suomalaispataljoonan lopettamista, toimisto yhdistettiin SS-Hauptamtiin ja sen päälliköksi määrättiin suomalainen luutnantti Kim Lindberg. Toimistoa ei lakkautettu pataljoonan kotiin lähettämisen yhteydessä, vaan se jatkoi Saksassa yhä esimerkiksi haavoittuneina sairaalahoidossa olevien suomalaisten SS-miesten asioiden hoitamista. Helsingin vapaaehtoistoimikunta kehotti ajamaan toiminnan vähitellen alas syksyn 1943 aikana ja lopetti yhteydet toimistoon helmikuussa 1944. Muun muassa Boman jäi vielä senkin jälkeen Berliiniin ja suomalaisten asioita hoitanut toimisto toimi SS-järjestön osastona nimellä SS-Leitstelle Finnland ainakin saman vuoden syksyyn asti, jolloin jäljellä ollut henkilökunta siirtyi Norjaan.[13]

Toisin kuin suomalaispataljoonassa yleensä, yhteystoimistossa äärioikeistolaiset henkilöt olivat hallitsevassa asemassa ja sitä on sanottu pataljoonan "kansallissosialistisimmaksi osaksi".[14]

SS-miesten paluu Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset SS-miehet palaamassa kotimaahansa

Waffen-SS:ään palvelukseen lähteneet suomalaiset vapautettiin palveluksen ajaksi suomalaisesta asevelvollisuudesta, minkä vuoksi heidän toimintansa oli Suomen valtion hyväksymää. Suomalaisvapaaehtoisten asioita ei hoitanut puolustusministeriö, vaan ulkoasiainministeriö.

Keväällä 1943 pataljoona irrotettiin SS-divisioona Wikingistä ja kuljetettiin Saksaan, josta se rahdattiin loman jälkeen Tallinnaan ja Hankoon kuljetusalus SS Warthella. Hangossa pidettiin vastaanottoparaati 2. kesäkuuta 1943. Pataljoona lakkautettiin heinäkuussa 1943 ja miehet siirrettiin vapaaehtoisesti jääviä lukuun ottamatta Suomen armeijaan.

Toukokuusta 1942 alkaen Insinööritoimisto Ratas palasi normaaliin liiketoimintaansa ja sen jälkeen pataljoonaan kuuluneiden asioita hoiti Helsingissä maaliskuuhun 1944 asti SS-Vapaaehtoistoimisto.[15] Lisäksi marraskuussa 1942 perustettiin suomalaisten SS-vapaaehtoisten omaksi asevelijärjestöksi SS-Aseveljet ry, jonka puheenjohtajana toimi everstiluutnantti Kalervo Kurkiala. Yhdistys lakkautettiin syyskuussa 1944 Moskovan välirauhansopimuksen 21. artiklan nojalla fasistisena järjestönä.[16] Se oli helmikuusta 1944 alkaen hoitanut myös lopetetun vapaaehtoistoimiston tehtäviä.[15]

Lapin sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lapin sota

Lapin sodan sytyttyä Mannerheim antoi käskyn, jonka mukaan ne entiset SS-miehet, jotka omantunnon syistä kieltäytyisivät taistelemaan saksalaisia vastaan, tulisi vaivihkaa lähettää pois rintamalta ilman syytteitä. Vain harva kuitenkin käytti tätä oikeutta poisjäämiseen ja useat entisistä SS-vapaaehtoisista osallistuivat myös Lapin sotaan.[17]

Saksalaiset puolestaan valmistautuivat muodostamaan joukko-osaston heidän puolelleen loikkaavista suomalaisista. Syyskuun 1944 alussa tällaiset osastot päätettiin perustaa sekä Lapissa toimineeseen SS-vuoristodivisioona Nordiin että myöskin Heeresgruppe Nordiin (joka oli osa wehrmachtia eikä SS:ää). Saksassa ollut SS-kapteeni Jouko Itälä komennettiin lokakuun alussa aloittamaan suomalaisten värväys vuoristodivisioona Nordiin Rovaniemellä. Hän sai Suomesta, Saksasta ja vangeiksi jääneiden suomalaisten sotavankileiriltä Norjasta värvätyksi yhteensä vain 68 suomalaista, vajaan komppanian verran. Näistä puolet oli viimeiseen ryhmään kuuluneita, jotka ilmoittautuivat lähinnä nälän ajamina.[18] Talvella 1944–1945 osaston ryhmänjohtajiksi koulutettiin joukko saksalaisten puolella olleita suomalaisia SS-miehiä. Koulutus tapahtui Norjassa Nordlandin ja Tromssan läänin rajalla Kongsvikenin tukikohdassa. Kun vapaaehtoisia suomalaisjoukkoja ei ilmaantunut, siirrettiin helmikuussa 1945 SS-ryhmänjohtajat Heringsdorfiin Pohjois-Saksaan koulutettavaksi tiedustelutehtäviin.[5] Koulutus tapahtui Valtion pääturvallisuusvirasto RSHA:n Suomen tiedustelun erikoisosaston Sonderkommando Nordin toimesta. Ainakin kymmenen SS-miestä koulutettiin tiedustelutehtäviin.[4] Myöhemmin keväällä perustettiin Neusterlitziin majuri Otto Skorzenyn Jagdregiment 1-rykmenttiin kolmenkymmenen suomalaisen SS-miehen joukko-osasto. Tarkoitus oli kouluttaa heidät aseellisiin erikoistehtäviin, mutta miesten koulutusta ei ehditty aloittamaan kun sota jo päättyi.[5]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen monet entiset SS-miehet joutuivat punaisen Valpon kuulusteluihin ja monet menettivät myös työnsä esimerkiksi puolustusvoimissa. Joillekin Lapin sodan aikana saksalaisten puolella palvelleille ja Suomeen palanneille SS-miehille langetettiin maanpetostuomioita. Sen sijaan yleistä rangaistusta suomalaisille SS-miehille ei annettu, päinvastoin kuin useissa muissa maissa.

Maanpetoksesta tuomittu Lauri Törni pakeni Yhdysvaltoihin ja aloitti siellä sotilasuran uudestaan. Törni oli ollut Saksan tiedustelupalvelun erikoiskoulutuksessa Saksassa Lapin sodan aikana. Hänen oli tarkoitus toimia saksalaisten Suomeen masinoiman vastarintaorganisaation kouluttajana.[19] Unto Parvilahti luovutettiin keväällä 1945 yhtenä ns. Leinon vangeista valvontakomissiolle, joka toimitti hänet tuomittavaksi Neuvostoliittoon. Hän joutui viettämään siellä yhdeksän vuotta vankileirillä.

Suomalaiset veteraanit perustivat yhä toimivan järjestön Veljesapu, jossa oli vuonna 2011 muutamia kymmeniä jäseniä.[1]

Tunnettuja pataljoonassa palvelleita vapaaehtoisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[20]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jatkosota Kronikka, Atena Kustannus,1991, ISBN 951-20-3661-4
  • Jokipii, Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet: Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-335-9. (suomeksi)
  • Jokipii, Mauno: Panttipataljoona: suomalaisen SS-pataljoonan historia. 4. painos. Helsinki: Veljesapu, 2000. ISBN 952-90-7363-1. (suomeksi)
  • Lappalainen, NiiloAselevon jälkeen. WSOY, 1997. ISBN.
  • Metzger, Hans: Kolmannen valtakunnan edustajana talvisodan Suomessa. Otava, 1984. ISBN 951-1-08011-3.
  • Parvilahti, Unto: Terekille ja takaisin: suomalaisen vapaaehtoisjoukon vaiheita Saksan itärintamalla 1941-43. , 1958. ISBN puuttuu teoksesta. (suomeksi)
  • Posio, Seppo: Isänmaan puolesta Saksan ja Suomen armeijassa Turun Sanomat, 2006
  • Reenpää, Heikki A.: Pojanpoika. Otava, 1998. ISBN 9511137972.
  • Suistola, Jouni: ”XII”, Suomalaiset Waffen-SS:n palveluksssa. teoksessa STein, George H.: Waffen SS Hitlerin eliittikaarti sodassa 1939-1945. Gummerus Kustannus Oy Ajatuskirjat, 2008. ISBN 978-951-20-7807-3.
  • Vertanen, Anu: Rintamalta Ratakadulle. Suomalaiset SS-miehet kommunistisen Valpon kohteina 1945-1948. Pro gradu –tutkielma, Historian laitos. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2005.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Ilkka Ahtiainen, Tuntematon sotilas ja hänen vaimonsa. Helsingin Sanomat 15.5.2011 sivu D 3
  2. a b Jokipii 2002, s. 184–189.
  3. a b Suistola 2008, s. 334-335
  4. a b Vertanen 2004, s. 67
  5. a b c Lappalainen 1997, s. 114–115
  6. Nevanlinna, Rolf (1895 - 1980) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  7. Unto Parvilahti: Terekille ja takaisin, s. 122, 142–144. Otava, Helsinki 1958.
  8. Metzger Hans: Kolmannen valtakunnan edustajana talvisodan Suomessa, s. 247. Otava, 1984. ISBN 951-1-08011-3.
  9. Posio 2006
  10. Jatkosota Kronikka 1990, s. 130
  11. Jokipii, 2000, s. 678
  12. Heikki A. Reenpää: Pojanpoika, Otava, 1998 sivut 190-191
  13. Jokipii 2002, s. 300, 302, 305–307, 310–311.
  14. Jokipii 2002, s. 307–309.
  15. a b Veljesapu-Perinneyhdistys ry, Oy Insinööritoimisto Ratas.
  16. Mikko Uola: "Suomi sitoutuu hajottamaan...": Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella, s. 36, 38. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura
  17. Jokipii 2002, s. 257.
  18. Jokipii 2002, s. 158–160.
  19. Vertanen 2005, s. 64
  20. Historiskt Samlarforum : En eller två finska SS-män blev ministrar

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jokipii, Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana (2013)
  • Veikko Elo: Pantin lunastajat, 1993
  • Niilo Lappalainen: Panssarieverstin kuolemaa ja muita muistelmia sotavuosilta, WSOY,1995
  • Sakari Lappi-Seppälä: Haudat Dnjeprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Aa 1945.
  • David Littlejohn: Foreign Legions of the Third Reich, vol 4, 1987
  • Peter Abbot & Nigel Thomas: Germany's Eastern Front Allies 1941–45, 1989
  • Richard Landwehr: Siegrunen, issues #14, 34 and 43
  • Kari Kuusela & Olli Wikberg: Wikingin suomalaiset, 1996
  • Unto Parvilahti: Terekille ja takaisin, 1958
  • Paul Carell: Marssi Venäjälle, 1964
  • George H. Stein, Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa 1939-1945. Suom. Jouni Suistola, Ajatus Kirjat 2004

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]