Libyan historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Libyan historia ennen Libyan itsenäistymistä vuonna 1951, on pitkälti heimojen, alueiden ja kaupunkien historiaa, sekä niiden suurvaltojen historiaa, joihin Libya kulloinkin on kuulunut. Modernin Libyan historia itsenäisenä valtiona alkaa vuodesta 1951.[1]

Nimi Libya oli egyptiläisten alun perin yksittäiselle berberiheimolle antama, mutta sen merkitys laajeni kreikkalaisten käytössä koskettamaan suurta osaa Pohjois-Afrikasta, ja libyalaisella alettiin viitata kaikkiin berbereihin. Vaikka valtion nimellä siis onkin perunsa antiikissa, on sillä alettu viitata nimenomaisesti nykyisen Libyan alueeseen vasta 1900-luvulla. Ennen 1900-lukua alueella ei myöskään ollut yhtenäistä hallintoa, joten Libyaa voidaan pitää verrattain nuorena valtiona.[1]

Tripolitania, Kyrenaika ja Fezzan Libyan kartalla.

Libyan aiempaa, eriytynyttä kehitystä selittää pitkälti maantiede. Tripolitanian, Kyrenaikan ja Fezzanin erottivat toisistaan vaikeakulkuiset aavikot, ja kukin alue säilytti oman identiteettinsä aina 1960-luvulle saakka. Tripolitanian ytimen muodosti sen metropoli, Tripoli, joka vuosisatojen ajan oli toiminut Saharaa ylittäneiden karavaanireittien tukipisteenä sekä merirosvojen ja orjakauppiaiden suojasatamana. Tripolitanialla oli vahvat kulttuuriset siteet Maghrebin alueeseen, johon se myös maantieteellisesti kuului. Tripolitanialaiset kehittivät poliittisen tietoisuuden reaktiona vieraalle vallalle, ja juuri Tripolitaniassa syntyivät vahvimmat ajatukset yhtenäisestä Libyasta.[1]

Kyrenaikaa hallitsemaan pyrkineet suurvallat eivät yrityksistä huolimatta onnistuneet ulottamaan valtaansa muutamia rannikkokaupunkeja pidemmälle. Niinpä suurin osa Kyrenaikaa jäi niiden vaikutuksen ulkopuolelle. 1800-luvulla Kyrenaikan heimoyhteiskuntaan ulottui islamilainen sanusi-lahko, joka yhdisteli piirteitä wahhabismistä ja sufilaisuudesta. Yhteinen uskonto lisäsi kyrenaikalaisten yhtenäisyyttä, ja monet heistä osoittivat päättäväisyyttä Kyrenaikan itsehallinnon säilyttämiseksi myös yhtenäisessä Libyassa.[1]

Fezzanilla ei ollut erityisiä suhteita itään eikä länteen, sen sijaan suhteet Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ja rannikkoon olivat pitkäaikaiset ja läheiset. Fezzanissa nojattiin perinteisten heimodynastioiden johtajuuteen.[1]

Tärkeimmät virstanpylväät Libyan historiassa ovat olleet islamin ja arabien vakiintuminen alueelle keskiajalla, sekä viimeisen sadan vuoden aikana itsenäistyminen, öljyn löytyminen sekä syyskuun 1969 vallankumous, joka nosti eversti Muammar Gaddafin valtaan. Vallankumousta seurannut ajanjakso on tuonut mukaan useita merkittäviä muutoksia, sillä Gaddafin hallinto on tehnyt ensimmäisen vakavastiotettavan yrityksen yhtenäistää Libyan kansa ja muodostaa libyalainen valtio ja identiteetti. Lisäksi hallinto on pyrkinyt päättäväisesti monipuolistamaan taloutta öljystä saaduilla tuloilla, sekä tavoitellut arabimaailman johtajuutta. Seurauksena näistä pyrkimyksistä libyalainen yhteiskunta on joutunut hallinnon huomattavankin ohjailun ja tarkkailun kohteeksi. Vaikka Libyan hallinto ja sen meriitit herättävätkin keskustelua niin Libyassa kuin sen ulkopuolella, on selvää, että Libya on nykyään olennaisesti erilainen maa kuin se oli 50 vuotta sitten.[1] Vuoden 2011 alussa alkoivat Libyassakin hallituksenvastaiset mielenosoitukset Tunisiassa ja Egyptissä tapahtuneiden vallankumouksien myötä. Syntyneen sisällissodan tuloksena Gaddafin hallinto kaatui elokuun lopuilla 2011. Gaddafi kuoli 20. lokakuuta, kun kapinalliset kukistivat viimeisen vastarintapesäkkeen Sirtuin.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Libyalainen kirjoitettuna hieroglyfeinä.
Libyalaista esittävä piirros Seti I:n hautakammiossa.

Arkeologiset löydöt osoittavat Libyan rannikkotasangon kuuluneen neoliittiseen kulttuuriin viimeistään 7000-vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua. Maanviljelyyn ja karjanhoitoon nojannut kulttuuri levittäytyi koko Välimeren rannikolle. Rannikosta etelään, nykyisessä Saharan autiomaassa oli tuolloin savannia, joka tarjosi runsaasti riistaa metsästäville nomadeille ja laidunmaita paimentolaisia. Vaeltelevien nomadien kulttuuri kukoisti kunnes alue alkoi kuivua vuoden 2000 eaa. jälkeen. Savannin asukkaat hajaantuivat aavikoitumisen ja ratsumiesten hyökkäysten uhatessa, osan muuttaessa nykyiseen Sudaniin ja osan assimiloituessa berbereihin.[2]

Berbereiden alkuperästä on spekuloitu paljon, mutta se on yhä ratkaisematon arvoitus. Arkeologiset ja lingvistiset todisteet viittaavat kuitenkin vahvasti siihen, että berbereiden esi-isät vaelsivat Etu-Aasiasta Pohjois-Afrikkaan 3000-luvun (eaa.) alussa. Seuraavien vuosisatojen aikana he levittäytyivät Egyptistä aina Niger-joelle saakka. Berberit eivät muodosta etnisesti tai kielellisesti yhtenäistä ryhmää, vaan puhuvat lukuisia afroaasialaiseen kieliperheeseen kuuluvia kieliä, eikä kansallisuusaate ole koskaan ollut berbereille läheinen. Historiallisesti berberit ovat pikemminkin samaistuneet omaan heimoon, klaaniin ja perheeseen.[2]

Egyptistä löytyneet kaiverrukset Vanhan valtakunnan ajalta ovat aikaisimmat tunnetut todistukset berbereiden kansanvaelluksesta ja samalla aikaisimmat kirjoitetut merkinnät Libyan historiasta. Viimeistään tällöin berberiheimot tekivät ryöstöretkiä itään Niilin suistolle ja yrittävät asettua sinne asumaan. Eräs berberiheimoista tunnettiin nimellä Levu tai "libyalaiset". Keskivaltakunnan ajalla Egyptin faaraot onnistuivat saamaan nämä itäiset berberit hallintaansa ja vaativat heiltä veroja. Monet berberit palvelivat faaraoiden armeijoissa, ja jotkut berberit nousivat merkittäviinkin asemiin Egyptin valtiossa. Vuonna 943 ennen ajanlaskua libyalaista alkuperää ollut Shoshenk I onnistui jopa nousemaan faaraoksi. Myös hänen seuraajiensa 22. ja 23. dynastian eli niin sanottujen libyalaisdynastioiden aikana uskotaan olleen berbereitä.[2]

Antiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tripolitania ja foinikialaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Foinikialaiset kauppiaat toimivat aktiivisesti koko Välimeren alueella ennen 1100-lukua (eaa). Monet pohjoisafrikkalaiset kaupungit ja kylät syntyivät foinikialaisten kauppa-asemien ympärille. Foinikialaisten merentakaisisita siirtomaista suurin, Karthago, hallitsi 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua suurta osaa Pohjois-Afrikasta. Sen piirissä alkoi syntyä oma kulttuuri, puunilaisuus. Puunilaisten asutuksia Libyan rannikolla olivat muun muassa Oea eli Tripoli, Labdah (myöhemmin Leptis Magna) sekä Sabratha. Tämä alue sai myöhemmin nimen Tripolis, kolme kaupunkia.[3]

Kauppiasoligarkian hallitsemalla Karthagolla oli hyvät suhteet sisämaan berberiheimoihin, mutta pääasiassa se oli merivalta. Karthagon laajentuessa läntisellä Välimerellä, se joutui vastakkain nousevan Rooman valtakunnan kanssa. 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua Rooma kävi voitokkaasti ensimmäisen ja toisen puunilaissodan Karthagoa vastaan. Sotien seuraksena Karthago muuttui pieneksi, berberien armoilla olevaksi afrikkalaiseksi valtioksi. Peläten Karthagon uutta nousua roomalaiset aloittivat vuonna 149 eaa. kolmannen puunilaissodan, ja tuhosivat Karthagon vuonna 146 eaa. Sodan jälkeen Tripolitania annettiin Rooman liittolaisen, Numidian berberikuninkaan hallittavaksi. Myöhemmin siitä tuli kuitenkin Rooman provinssi.[3]

Puunilaisuuden vaikutus Pohjois-Afrikkaan oli kuitenkin pysyvämpi. Berberit yhdistelivät puunilaisia kultteja omiin uskontoihinsa ja puunin kieltä puhuttiin Tripolitaniassa ja rannikkon berberiviljelijöiden keskuudessa vielä Rooman valtakunnan myöhäiskaudella.[3]

Kyrenaika ja kreikkalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kyreneläinen kolikko, jonka aiheena on silphium.

Kreikkalaiset merenkulkijat olivat jo vuosisatojen ajan tutkineet Pohjois-Afrikan rannikkoa, mutta pysyviä siirtokuntia he perustivat sinne vasta 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Perimätiedon mukaan liikakansoituksen vaivaaman Theran saaren asukkaat saivat Delfoin oraakkelilta käskyn muuttaa Pohjois-Afrikkaan, jonne he vuonna 631 eaa. perustivat Kyreneen kaupungin. Kaupungin sijaintiin vaikuttivat berberioppaat, jotka johdattivat kreikkalaiset 20 kilometriä sisämaahan hedelmälliselle ylätasangolle, jossa berbereiden mukaan "reikä taivaassa" toisi siirtokunnalle runsaat sateet.[4]

Kreikkalaiset perustivat seuraavan 200 vuoden aikana neljä muutakin kaupunkia: Barkan eli nykyisen Al Marjn, Euhesperideen eli nykyisen Bengasin, Teuchiran eli nykyisen Tukrahin sekä Apollonian (nyk. Susah), Kyreneen satamakaupungin. Yhdessä Kyreneen kanssa nämä kaupungit tunnettiin nimellä Pentapolis, viisi kaupunkia. Ne kilpailivat usein keskenään, eikä yhteistyö ollut niille helppoa edes yhteisen vihollisen uhatessa. Emäkaupunki Kyrene antoi sittemmin nimensä koko alueelle.[4]

Pentapoliksen kreikkalaiset vastustivat onnistuneesti sekä egyptiläisten valloitusyrityksiä idästä että karthagolaisten hyökkäyksiä lännestä. Vuonna 525 eaa. Persian kuningas Kambyses II valloitti sekä Egyptin että Kyrenaikan, ja kahden seuraavan vuosisadan aikana Kyrenaika kuului joko Persian tai Egyptin valtakuntaan. Kun Aleksanteri Suuri saapui Kyrenaikaan vuonna 331 ennen ajanlaskun alkua, kreikkalaiset tervehtivät häntä iloiten. Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen hänen valtakuntansa jaettiin makedonialaisten kenraalien kesken, ja Kyrene yhdessä Egyptin kanssa liitettiin Ptolemaios I:n valtakuntaan. Kyrenaikan muut kaupunkivaltiot jatkoivat itsenäisinä. Myöhemmin Pentapoliksesta muodostettiin liittovaltio, jota johti yleensä Ptolemaiosten hallitsijasukuun kuulunut kuningas. Pentapoliksen viimeinen kreikkalainen hallitsija, Ptolemaios Apion, luovutti Kyrenaikan Rooman valtakunnalle, joka virallisesti liitti sen itseensä vuonna 74 eaa. ja muodosti siitä yhdessä Kreetan kanssa roomalaisen provinssin.[4]

Pentapoliksen poliittiset myllerrykset eivät vaikuttaneet sen taloudelliseen ja kulttuuriseen kehitykseen. Alue rikaistui tuottamalla muun muassa viljaa, viiniä, villaa ja silphiumia, sittemmin kadonnutta yrttiä, jota kasvoi vain Kyrenaikassa. Kyreneestä tuli helleenisen maailman älyllinen ja taiteellinen keskus, joka tunnettiin lääketieteellisestä koulustaan, oppineiden akatemioista sekä arkkitehtuuristaan. Myös hedonistinen kyreneläisten koulukunta asettui kaupunkiin.[4]

Fezzan ja garamantit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

German kasbah eli linnake paljastui arkeologisissa kaivauksissa.
Pääartikkeli: Garamantit

Sillä aikaa kun puunilaiset ja kreikkalaiset hallitsivat rannikkoa, hallitsivat Fezzanin aluetta garamantit, berbereistä ja Saharan paimentolaisista polveutunut heimokansa joka saapui alueelle ennen vuotta 1000 eaa.[5] Fezzanin autiomaassa he muodostivat voimakkaan kuningaskunnan, jonka halki kauppareitit läntisestä Sudanista Välimerelle kulkivat. Garamantit jättivät jälkeensä lukuisia tifinagh-kaiverruksia, mutta näiden ja Herodotoksen sekä muiden klassisten kirjailijoiden havaintojen lisäksi tästä merkillisestä kansasta tiedettiin vain vähän ennen modernien arkeologisten metodien kehittymistä.[6]

Garamantien poliittinen valta rajoittui noin 400 kilometriä pitkään keitaiden ketjuun Wadi Ajalissa, mutta pääkaupungistaan Germassa he hallitsivat aavikoiden karavaaneja aina Ghadamiksesta Niger-joelle ja Egyptistä Mauretaniaan. Karthagolaiset palkkasivat heitä kuljettamaan muun muassa kultaa ja norsunluuta Sudanista varastoihinsa Välimerellä.[6] Garamantit rakensivat laajoja, foggaroiksi kutsuttuja maanalaisia kastelutunneleita, joiden avulla he saattoivat viljellä muuten kuivaa maata.[5] Garamantien vauraudesta ja teknisestä taitavuudesta todistavat myös heidän kivestä rakennetut kaupunkinsa, sekä yli 50 000 pyramidi-hautakammiota.[6]

Rooman valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kyrenen raunioita.

Yli 400 seuraavan vuoden ajan Tripolitania ja Kyrenaika olivat hyvinvoivia roomalaisia provinsseja, jotka kuuluivat kosmopoliittiseen valtioon, jonka kansalaisilla oli yhteinen kieli, yhteinen oikeusjärjestelmä ja yhteinen roomalainen identiteetti. Kauppiaita ja käsityöläisiä eri puolilta Rooman valtakuntaa saapui Pohjois-Afrikkaan, mutta Tripolitanian kaupungit säilyttivät puunilaisen kulttuurinsa ja Kyrenaikan kaupungit kreikkalaisen. Tripolitaniasta tuli merkittävä oliiviöljyn tuottaja ja Kyrenaikan vientituotteita olivat viini, lääkkeet ja hevoset. Maaseudun väestön enemmistö koostui berberimaanviljelijöistä, jotka lännessä olivat omaksuneet puunilaisen kulttuurin.[7]

Vaikka Rooman valtakunnan afrikkalaiset provinssit hyötyivät Pax Romanasta siinä missä muutkin imperiumin osat, ei alue jäänyt vaille taisteluita ja sodan uhkaa. Tripolitanian ja Kyrenaikan välissä, Sirtican aavikolla barbaariheimot häiritsivät provinssien välistä liikennettä, ja Rooman armeija onnistui rauhoittamaan Sirtican vasta ensimmäisen vuosisadan lopussa. Tämän jälkeen kaupankäynti sekä maitse että meritse alueen satamien välillä oli turvallista yli kahden vuosisadan ajan. Rooman joukot turvasivat myös asutuskeskukset aavikon nomadien hyökkäyksiltä. Kyrenaikaa turvasi 5 500 miehen vahvuinen, paikallisista värvätty armeija. Tripolitanialla oli oma armeija, jota vahvistivat provinssin rajamailla heimosoturit. Vaikka sotaretket ulottuivat ajoittain syvällekin Fezzaniin, pyrki Rooma hallitsemaan lähinnä niitä alueita, joilla oli taloudellista merkitystä ja joita pystyi puolustamaan käytettävissä olleilla joukoilla.[7]

Juutalaisten kapina ja kristinuskon saapuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ptolemaioisten valtakaudella Kyrenaikaan oli syntynyt laaja juutalais­yhteisö, joka laajeni kymmenillä tuhansilla juutalaisilla Palestiinan suuren juutalais­kapinan kukistuttua ja roomalaisten tuhottua Jerusalemin vuonna 70 jaa. Osa pakolaisista suuntasi aavikolle ja omaksui nomadien elämäntavan kantaen kiihkeää kaunaa Rooman valtakunnalle. He elivät yhdessä berberien kanssa käännyttäen jopa kokonaisia heimoja juutalaisuuteen. Vuonna 115 Kyrenaikan juutalaiset nousivat kapinaan Rooman valtakuntaa vastaan, ja kapina, toinen juutalaissota, laajeni pian Egyptin kautta takaisin Palestiinaan. Kun kapina kukistettiin vuonna 118, kapinalliset olivat hävittäneet Kyrenaikan ja ryöstäneet Kyreneen kaupungin. Kolmen vuoden aikana kapinassa menetti henkensä noin 200 000 roomalaista ja kreikkalaista,[8] ja Kyrenaikan jälleenrakentaminen aikaisempaan loistoonsa kesti vähintään vuosisadan. Kapina ei ulottunut Tripolitaniaan, jolle ajanjakso oli rauhan ja vaurauden aikaa.[7]

Uudelleenjärjestäessään Rooman valtakuntaa vuonna 300 keisari Diocletianus erotti Kyrenaikan ja Kreetan toisistaan, muodostaen Ylä-Libyan ja Ala-Libyan provinssit. Tämä oli ensimmäinen kerta kun nimeä Libya käytettiin hallinnollisen jaon yhteydessä. Kun Rooman valtakunta vuonna 395 lopullisesti jakautui Itä- ja Länsi-Rooman valtakuntiin, liitettiin Libya eli Kyrenaika Itä-Roomaan ja Tripolitania Länsi-Roomaan.[7]

Kristinusko saapui Rooman afrikkalaisiin provinsseihin 100-luvun alussa, ja se sai nopeasti kannatusta kaupungeissa ja orjien keskuudessa. 300-luvun lopulla kristinusko oli muuttunut provinsseissa vallitsevaksi. Alusta lähtien Tripolitanian ja Kyrenaikan kirkot kehittivät paikallisia piirteitä. Tripolitanian kirkko kuului Paavin tuomiovaltaan, kun taas Kyrenaikan kirkko suuntautui itään ja kuului koptilaiseen kirkkoon ja Aleksandrian patriarkan alaisuuteen.[7]

Vandaalien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vandaalit saapuivat Espanjan kautta Pohjois-Afrikkaan kapinoivan roomalaisen virkamiehen kutsumina vuonna 429. Vandaalit perustivat johtajansa Geiserikin johdolla kuningaskunnan, jonka pääkaupungiksi tuli Karthago. Vaikka roomalaiset joutuivatkin myöntymään vandaalien ylivallalle Tripolitaniassa ja suuressa osassa Pohjois-Afrikkaa, hallitsivat vandaalit lähinnä taloudellisesti tärkeimpiä alueita. Vandaalit muodostivat erillisen soturikastin, jota kiinnosti lähinnä verojen keruu ja maa-alueiden hyödyntäminen. Siviilihallinnon tehtävät he jättivät roomalaisille. Pohjois-Afrikasta käsin vandaalit valloittivat Sardinian ja Korsikan, sekä suorittivat hyökkäyksiä Italiaan, ryöstäen Rooman kaupungin vuonna 455. Ajan myötä vandaalien sotaisuus tyyntyi, ja heidän valtakuntansa kukistui vuonna 533 itäroomalaisen sotapäällikkö Belisariuksen aloitettua Pohjois-Afrikan takaisinvaltaamisen Rooman valtakunnalle.[7]

Tämän jälkeen Bysantin valta Tripolitaniassa rajoittui pitkälti rannikolle, ja sielläkin olivat kaupunkien ympärille rakennetut muurit ja linnoitetut maatilat osoituksina Rooman vallan hataruudesta. Alueen vauraus oli vandaalien vallan aikana huvennut ja vanha roomalainen poliittinen ja sosiaalinen järjestys kadonnut. Vandaalien huomiotta jättämien alueiden asukkaat olivat hakeneet turvaa heimopäälliköiltä, eivätkä he autonomiaan tottuneina suostuneet palaamaan roomalaisvallan alle. Tripolitanian ollessa vandaalien vallassa oli Kyrenaika pysynyt Bysantin etuvartiona ja muistutti sekin sotilasleiriä. Epäsuositut bysanttikuvernöörit määräsivät kovia veroja rahoittaakseen sotilasmenoja, mutta kaupungit ja niiden julkiset toiminnot, kuten kastelujärjestelmät, jäivät huomiotta. Bysantin valtakausi pidensi kuitenkin roomalaiskautta vielä puolellatoista vuosisadalla ja torjui berberinomadien valtapyrkimykset rannikolla.[7]

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Profeetta Muhammadin kuoleman aikaan vuonna 632 oli hän seuraajineen saanut yhdistettyä useimmat Arabian niemimaan heimoista ja kaupungeista monoteistisen islamin uskonnon alle. Islamin koettiin yhdistävän yksittäinen uskova ja yhteiskunta kaikkivoivan Allahin alaisuuteen. Tämän vuoksi islamilaiset hallitsijat käyttivät sekä maallista että uskonnollista valtaa.[9]

Seuraavan sukupolven aikana arabien armeijat veivät islamia pohjoiseen ja itään Arabiasta sekä länteen Pohjois-Afrikkaan. Vuonna 642 kalifii Umar ensimmäisen arabikenraali Amr ibn al As valloitti Kyrenaikan ja pystytti päämajansa Barkaan. Kaksi vuotta myöhemmin hän muutti Tripolitaniaan, jossa hän jyräsi eristäytyneet bysanttivaruskunnat. Vuosikymmenen loppuun mennessä arabien valta alueella vakiintui.[9]

Kenraali Uqba ibn Nafi valloitti Fezzanin vuonna 663 ja pakotti German antautumaan. Berberit jatkoivat sitkeästi vastarintaa Tripolitaniassa, hidastaen arabien etenemistä länteen. 700-luvun alussa arabit kuitenkin valloittivat koko Maghrebin alueen, työntyen Marokkoon ja Atlantin rannoille vuonna 710. Vuosina 712715 arabit valloittivat lähes koko Espanjan. Islamilainen Espanja, Maghreb (johon sisältyi Tripolitania) sekä Kyrenaika organisoitiin järjestelmällisesti Damaskoksen Umaijadien kalifaatin poliittisen ja uskonnollisen johdon alaisuuteen.[9]

Pohjois-Afrikkaa hallinneiden arabien ihanteena oli, kuten muuallakin islamilaisessa maailmassa 700-luvulla, poliittisen ja uskonnollisen yhtenäisyyden aikaansaaminen šariaa noudattavan kalifaatin alaisuudessa. Arabien oli helppo hallita rannikon maanviljelysalueita ja kaupunkeja, jotka kukoistivat jälleen arabien suojeluksessa. Kaupunkilaiset arvostivat arabien tarjoamaa turvallisuutta, joka helpotti rauhanomaista kaupankäyntiä, kun puunilaistuneet maanviljelijät puolestaan kokivat hengenheimolaisuuttaa seemiläisten arabien kanssa. Koptilaisen kirkkoon kuuluneet monofysiitit kokivat muslimien vapauttavan heidät Bysantin sorron alaisuudesta. Berbereiden yhteisölliset ja edustukselliset heimoinstituutiot olivat kuitenkin ristiriidassa arabien Bysantista omaksuman autoritaarisen ja henkilökohtaista valtaa korostavan hallitsemistavan kanssa. Arabien kammotessa barbaareina pitäminään berbereitä, näkivät sisämaan berberit usein arabit pelkästään ylimielisinä ja brutaaleina sotilaina, joita kiinnosti vain verojen kerääminen.[9]

Arabit muodostivat kaupunkilaisen eliitin Pohjois-Afrikkaan, jonne he olivat saapuneen valloittajina ja lähetyssaarnaajina, eivät siirtolaisina. Arabien armeijat matkasivat ilman naisia, ja sotilaat menivätkin usein naimisiin paikallisten kanssa, levittäen näin arabikulttuuria ja islaminuskoa kaupunkiväestön ja viljelijöiden keskuuteen. Vaikka sisämaan heimot vastustivatkin arabien poliittista valtaa, omaksuivat hekin nopeasti islaminuskon. Heimot kuitenkin kehittivät islamia omia tapojaan vastaavaksi, liittyen usein eri lahkoihin.[9]

Arabien valloituksen jälkeen Pohjois-Afrikkaa hallitsivat perättäiset amirit eli komentajat. Vuoteen 750 saakka amirit olivat Damaskoksen kalifin alaisia. Islamilaisen maailman keskuksen siirryttyä Bagdadiin, vastasivat amirit vuoden 750 jälkeen Bagdadin kalifille. Vuonna 800 kalifi Harun al Rashid asetti amiriksi Ibrahim ibn Aghlab, joka muodosti perinnöllisen dynastian Kairouaniin. Dynastia hallitsi Ifriqiyaa ja Tripolitaniaa autonomisena valtiona, joka kuitenkin oli kalifin hengellisen ohjauksen alainen ja nimellisesti tunnusti kalifin valtionpäämiehekseen. Aghlabidi-dynastian amirit korjauttivat roomalaisten rakentamat ja sittemmin laiminlyödyt kastelukanavat, saivat alueen maatalouden jälleen ylijäämäiseksi ja kaupungit uudelleen kukoistamaan. Poliittisen ja sosiaalisen hierarkian yläpäässä olivat byrokraatit, sotilaskasti sekä kauppiaiden, oppineiden ja virkamiesten muodostama arabieliitti. Myös suuren juutalaisyhdyskunnan jäseniä palveli amirien virkamiehinä kaupungeissa. Islaminuskon omaksuneet saivat säilyttivät yleensä perheensä tai luokkansa perinteisen, roomalaisajoilta peräisin olevan valta-aseman. Kaupungeissa eli myös hupeneva, latinaa puhuva ja kristinuskoa tunnustava vähemmistö aina 1000-luvulle saakka. Aghlabidi-dynastia haastoi Bysantin valtakunnan Välimeren keskiosien hallinnasta. Valloitettuaan Sisilian dynastialla oli myös aktiivinen osa Italian sisäpolitiikassa.[9]

1900-luku ja moderni Libya[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italia valtaa Libyan ottomaaneilta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Libya tuli Italian hallinnon alle Italian 3. lokakuuta 1911 aloittaman Tripolitanian sodan tuloksena.[10] Libyan lähellä Tunisia oli jo ajautunut Ranskan protektoraatiksi ja italialaiset pelkäsivät Saksan pureutuvan Tripolitaniaan ennen heitä.

Toisen maailmansodan Libyassa käytiin jatkuvia taisteluja vuosina 1941-1943. Britit valtasivat Libyan Egyptiin pyrkineiltä italialaisilta ja heitä tukemaan tulleilta saksalaisilta joukoilta.[11] Sodan jälkeen maa jäi Yhdistyneiden kansakuntien valvontaan, mutta maassa oli edelleen myös paljon italialaisia.[12]

Libyan lippu vuosina 1951–1969 ja 2011-.

Libya itsenäistyy YK:n yleiskokouksen suosituksesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdistyneiden kansakuntien päätöksen mukaisesti Libyasta tuli itsenäinen 24. joulukuuta 1951. YK:n yleiskokous oli hyväksynyt jo 21. marraskuuta 1949 päätöslauselman, minkä mukaan Libyan piti itsenäistyä vuoden 1952 uudenvuodenpäivään mennessä.[13]

Libyan liittovaltiokuningaskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistyessään Libya muodostui kolmesta osasta: Tripolitaniasta, Kyrenaikasta ja Fezzanista. Valtion nimeksi tuli Libyan yhdistynyt kuningaskunta (Al-Mamlaka Al-Libija Al-Motahidda), mitä johti liittovaltiona kuningas Mohammad (Idris I) As-Sanousi kahdesta pääkaupungista, Tripolitanian Tripolista ja Kyrenaika Bengasista. 7. lokakuuta 1963 valtiosta tuli yhtenäisvaltio, Libyan kuningaskunta (Al-Mamlaka Al-Libija), jolla oli kuitenkin edelleen kaksi pääkaupunkia.

Libyan arabitasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. syyskuuta 1969 upseerit kaappasivat kuninkaalta vallan ja Libyasta tuli Libyan arabitasavalta, jota johti eversti Muammar Gaddafin johtama vallankumousneuvosto.[14]

Arabitasavaltojen liitto Syyrian ja Egyptin kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabitasavaltojen liitto.

Gaddafista tuli 1970-luvulla arabiyhtenäisyyden johtava puolestapuhuja. Vaikka muut arabihallinnot periaatteessa hyväksyivät ajatuksen yhtenäisestä arabivaltiosta, useimmat niistä eivät pitäneet ajatusta realistisena tai ajankohtaisena.[15]

Vuoden 1970 aikana Gaddafi keskusteli Egyptin ja Sudanin johtajien kanssa tavoitteena jonkinlainen arabiunioni. Nasserin kuoltua saman vuoden syyskuussa keskustelut jatkuivat hänen seuraajansa, Anwar Sadatin kanssa. Syyria otettiin mukaan keskusteluihin Hafiz al-Assadin pyynnöstä, hänen noustua Syyrian johtajaksi. Huhtikuussa 1971 Egyptin, Libyan ja Syyrian johtajat ilmoittivat arabiliittovaltion muodostamisesta ja allekirjoittivat perustuslakiluonnoksen, joka hyväksyttiin ylivoimaisella enemmistöllä kunkin maan kansanäänestyksessä.[15]

Valtioliitto astui voimaan virallisesti 1. tammikuuta 1972. Liittovaltiolle tehtiin pitkälle meneviä suunnitelmia maiden yhtenäistämiseksi, mutta käytännössä toteutettiin vain symbolisia eleitä, kuten yhteinen lippu.[15] Virallisesti liittovaltio lopetettiin vasta maaliskuussa 1977.

Lokakuun 1973 Egyptin ja Syyrian suunnittelema jom kippurin sota oli Libyalle pettymys, koska se ei olisi halunnut Egyptin tekevän aselepoa Israelin onnistuneen vastahyökkäyksen jälkeen.

Skismaa Egyptin kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gaddafi syytti Sadatia pelkuruudesta, joka vastasi syytöksiin ilmoittamalla vaikuttaneensa siihen, ettei Libya tuhonnut matkustajalaiva Queen Elisabeth II:a Välimerellä siksi, että siinä oli myös juutalaisia turisteja. Tämän jälkeen Libyan ja Egyptin suhteet kylmenivät. Ensimmäisen öljykriisin suomin vientituloin Libya alkoi varustautua voimakkaasti. Heinäkuussa 1977 ammuskelun seurauksena etenivät egyptiläiset joukot Libyan alueelle lyhyen matkan. Tilanne saatiin kuitenkin rauhoitetuksi Algerian välityksellä. Konfliktin tuloksena Libyassa työskennelleet egyptiläiset karkotettiin turvallisuusriskeinä Libyasta.

Sadatin syyskuussa 1978 Israelin kanssa solmima Camp Davidin rauhansopimus jom kippurin sodan päättämisestä sopimiseksi oli Libyalle liikaa. Se organisoi vastustusrintaman joulukuussa 1977 yhdessä Syyrian, Algerian, Etelä-Jemenin ja PLO:n kanssa.

Yhteistyötä PLO:n ja Syyrian kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastustusrintama johti siihen, että Syyria ja Libya tukivat persialaista Irania arabialaisen Irakin aloittamassa syyskuussa 1980 alkaneessa Irakin-Iranin sodassa, mikä johti välien kiristymiseen Irakin ja Saudi-Arabian kanssa. Myös Yhdysvallat tuki Irakia Iranin panttivankikriisin seurauksena.

Epäonnistuttuaan valtioliittoutumisessa Tunisian kanssa, teki Egypti toisen valtioliiton Yhdistyneen arabitasavallan jälkeen niin ikään Irania tukevan diplomatiansa arabimaailmasta eristämän Syyrian kanssa syyskuussa 1980. Egypti sitoutui maksamaan Syyrian miljardin dollarin aseidenostovelan Neuvostoliitolle.

Yhdysvaltain epäilemänä kansainvälisestä terrorista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Libyan liittolaisen Syyrian ja Israelin heikkojen suhteiden, Libyan Islamilaiselle tasavallalle eli Iranille osoittaman tuen ja Yhdysvaltain liittolaisen Israelin 1982 käynnistämän PLO:n sekä Syyrian vastaisen Rauha Galeaan -operaation, minkä tarkoituksena oli miehittää Etelä-Libanon joko Israelin armeijan toimesta tai Libaninin maroniittikristittyjen falangeista rekrytoidun SLA avulla PLO:n Israelin vastainen toiminta Libanonin alueelta, kiristivät suhteita Ronald Reaganin ulkopoliittisesti korkeaprofiilisen hallinnon aikana Yhdysvaltoihin.

Yhdysvallat epäili Libyaa kansainvälisen terrorismin tukemisesta, lähinnä Israelia ja juutalaisia vastustavien ryhmittymien tukemisesta ryhtyen vastatoimiin.

Kuuluisin tähän liittyvät tapahtuma oli Pan Amin lentoa 103 suorittavan matkustajakoneen 270 kuolonuhria aiheuttanut räjähdys Skotlannin yläpuolella Lockerbiessa 1988. Vuonna 1992 YK langetti Libyalle rajoituksia painostaakseen maata luovuttamaan kaksi pommi-iskusta epäiltyä. Vuonna 2001 toinen heistä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, toinen vapautettiin.[14]

Britanniassa ja Yhdysvalloissa Libyan on arveltu tukeneen mm. IRA:a, ETA:a, Sierra Leonin yhdistynyttä vallankumousrintamaa sekä olleen yhteyksissä Abu Sajjafiin ja Al-Qaidaan.

Vuonna 2004 Britannian pääministeri vieraili Libyassa. Vierailu oli ensimmäinen 60 vuoteen. 2006 Yhdysvallat solmi jälleen diplomaattisuhteet Libyaan, ja vuonna 2008 ulkoministeri Condoleezza Rice kävi valtiovierailulla.[14]

Mielenosoitukset ja sisällissota 2011[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Libyan sisällissota

Tammikuussa vuonna 2011 Libyassa puhkesi mellakoita hallitusta vastaan. Niitä inspiroi Tunisian vallankumouksesta alkaneesta mellakka-aallosta monissa muissa arabimaissa. Libyan hallitusta puolustavat asejoukot käyttivät raskasta aseistusta mielenosoittajia vastaan. Ainakin 600 kuoli. Libyalaisia diplomaatteja ja pari ministeriäkin loikkasi pois Libyan hallinnon puolesta, koska se oli surmauttanut aseistamattomia mielenosoittajia. 24. helmikuuta 2011 mennessä monia maan itäosan kaupunkeja oli irtautunut Gaddafin hallituksen ohjauksesta ja länsiosakin vaihtamassa puoltaan[16]. mm. Tobruk ja Bengasi olivat joutuneet hallituksen vastustajien haltuun sotilaiden vaihdettua siellä puoltaan[17]. Gaddafin valta näytti olevan luhistumassa[18]. Silti Gaddafi sanoi televisiossa ettei pakene vaan taistelee marttyyrikuolemaan asti. Gaddafi kutsui mielenosoittajia sekä terroristeiksi että rotiksi ja sanoi että nämä ansaitsevat maan lakien mukaan kuolemantuomion. Gaddafin joukot toimivatkin laajasti mielenosoittajia vastaan käyttäen kyynelkaasua ja myös raskaita aseita. YK:n turvallisuusneuvosto ja Yhdysvallat tuomitsivat Libyan hallituksen mielenosoittajiin kohdistaman väkivallan. Maaliskuun puolivälissä hallitus näytti edenneen taisteluissaan kun oli onnistunut saartamaan kapinalliset Misrataan ja ahdisteli jo Bengasia, joka oli suurin kapinallisten valvoma kaupunki. Nyt Libya oli käytännössä sisällissodassa. Tällöin YK valtuutti länsimaat ilmaiskuihin Libyan hallituksen joukkoja vastaan. Hyökkäys Bengasissa pysähtyi, mutta saarretun Misratan tilanne oli huononemassa. Mm Iso-Britannia tuhosi Libyan ilmavoimat ja ilmatorjunnan 23. maaliskuuta 2011 mennessä ja valmistautui toimimaan Libyan raskaita joukkoja vastaan. Samaan aikaan Libyan joukkojen kerrottiin ottavan siviileistä ihmiskilpiä ja liikkuvan myös siviilipukuisina niin että ilmasta käsin on miltei mahdoton toimia joukkoja vataan. Hetken aikaa kapinalliset näyttivät olevan itäisellä rintamalla voitolla, mutta paremmin aseistettu ja johdettu Gaddafin armeija sai sen pysäytettyä. Misrataan saarretut kapinalliset ajoivat hallituksen joukot pois kaupungin läheltä toukokuussa. Gaddafi julisti yhä tappiota sekä kapinallisille että länsimaille. Sota ajautui keväällä 2011 tasapeliin. Varsinkin itäinen rintama juuttui kiinni. Elokuussa 2011 kapinalliset alkoivat edetä lännen vuorilla ja vallata Tripolin lähellä olleita kaupunkeja. 20. huhtikuuta kapinallisryhmiä oli soluttautunut Tripoliin missä taisteltiin. Kapinalliset valtasivat pian suuren osan kaupungista, vangitsivat Gaddafin pojat. Maanantai-aamupäivällä 22. elokuuta taisteltiin Gaddafin tukikohdan ympärillä, jossa Gaddafi luultavasti oli. Seuraavien päivien aikana kapinalliset saivat valvontaansa melkein koko Tripolin ja Gaddafin tukikohdan. Kapinalliset saattoivat elokuun viimeisellä viikolla julistaa Tripolin pääkaupungikseen, vaikka kaupungissa ja muualla maassa oli yhä sota ja muita levottomuuksia. Lisäksi Gadddafi oli yhä kadoksissa. Lokakuun puolenvälin jälkeen kapinalliset valtasivat Bani walidin ja Sirtin saartorengas kiristyi. 19. lokakuuta kapinalliset valtasivat Sirtinkin. Tällöin Gaddafi yritti peeta autosaattueessa. NATO pysäytti autosaattueeen etenemisen ilmaiskulla, ja alkoi tulitaistelu saattueessa olleiden ja kapinallisten välillä. Gaddafi pakeni taistelua viemäritunneliin, mistä hänet vangittiin. Pian Gaddafi haavoittui olkapäähän ja myöhemmin päähän. Vielä 20. lokakuuta oli epäselvää kuoliko Gaddafi tulitaistelussa harhaluotiin, omiensa vai kapinallisten ampumana. Väitettiin kapinallisten pahoinpidelleen ja tappaneen Gaddafin. YK vaati tutkimusta Gaddafin kuolemaan johtaneista tapahtumista.


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helen Chapin Metz (toim.), LaVerle Berry (historiaosio): Libya: a country study. Washington D.C.: Federal Research Division, Library of Congress, 1989. OCLC 19122696. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.3.2009). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f LaVerle Berry: ”Historical Setting”, Libya: a country study. Federal Research Division, Library of Congress, 1989. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.3.2009). (englanniksi)
  2. a b c LaVerle Berry: ”Early History”, Libya: a country study. Federal Research Division, Library of Congress, 1989. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.3.2009). (englanniksi)
  3. a b c LaVerle Berry: ”Tripolitania and the Phoenicians”, Libya: a country study. Federal Research Division, Library of Congress, 1989. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.3.2009). (englanniksi)
  4. a b c d LaVerle Berry: ”Cyrenaica and the Greeks”, Libya: a country study. Federal Research Division, Library of Congress, 1989. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.3.2009). (englanniksi)
  5. a b David Keys: Kingdom of the Sands Archeology.com. Archaeological Institute of America. Viitattu 18.3. 2009. (englanniksi)
  6. a b c LaVerle Berry: ”Fezzan and the Garamentes”, Libya: a country study. Federal Research Division, Library of Congress, 1989. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.3.2009). (englanniksi)
  7. a b c d e f g LaVerle Berry: ”Libya and the Romans”, Libya: a country study. Federal Research Division, Library of Congress, 1989. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.3.2009). (englanniksi)
  8. Richard Gottheil, Samuel Krauss: Cyrene Jewish Encyclopedia. Viitattu 29.3.2009. (englanniksi)
  9. a b c d e f LaVerle Berry: ”Islam and the Arabs”, Libya: a country study. Federal Research Division, Library of Congress, 1989. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  10. Colony of italy Libya: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1987.
  11. The Desert War Libya: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1987.
  12. Otavan suuri ensyklopedia, 9. osa (Kriminologia - Lieksa), s. 3708, art. Libya. Otava, 1979. 951-1-05072-9.
  13. The United Nations and Libya Libya: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1987.
  14. a b c Timeline: Libya BBC News
  15. a b c LaVerle Berry: ”Arab Unity”, Libya: a country study. Federal Research Division, Library of Congress, 1989. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.3.2009). (englanniksi)
  16. Gaddafi yhä suuremmissa vaikeuksissa Yle uutiset Ulkomaat 24.2.2011
  17. Gaddafi kamppailee vallasta Yle uutiset Ulkomaat 24.2.2011
  18. Gaddafin valta murenemassa — protestoijien haltuun yhä enemmän alueita 24.02.2011 14:26 MTV3 uutiset Ulkomaat

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vassilios Christides: Byzantine Libya and the March of the Arabs Towards the West of North Africa. Oxford: British Archaeological Reports, 2000. ISBN 1841711330. (englanniksi)
  • John Wright: The Emergence of Libya: Selected Historical Essays. Lontoo: Society for Libyan Studies, 2008. ISBN 1900971062. (englanniksi)
  • Dirk Vandewalle: A history of modern Libya. Cambridge: Cambridge University Press, 2006. ISBN 978-0-521-61554-9. (englanniksi)