Marokon historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Marokon kartta

Marokon historia alkaa nuoremmalla kivikaudella, jolloin alue sai ensimmäiset asukkaansa. Seutu alkoi saada Algeriasta ja Tunisiasta poikkeavaa alueellista identiteettiä myöhäisellä 700-luvulla, jolloin sinne syntyi poliittisia valtakeskuksia.[1] Useiden islamilaisten berberi- ja beduiinidynastioiden jälkeen 1600-luvulla valtaan tuli nykyinen alaviittidynastia, ja siitä pitäen maan identiteetti on määrittynyt sen pohjalta.[2]

Vuoret jakavat Marokon kolmeen maantieteelliseen alueeseen: Atlantin runsassateiseen alankoon, vuoristoiseen sisämaahan ja Saharaan kohti laskevaan puolikuivaan ja kuivaan aro- ja aavikkomaastoon maan itä- ja eteläosissa. Atlantin alanko on vakiintuneeseen maanviljelyyn sopivaa aluetta, kun taas vuoristoja ja Saharan aluetta ovat hallinneet itsenäiset paimentolaiskansat. Jako on näkynyt Marokon poliittisessa elämässä siten, että heimoalueet, jotka tunnetaan nimellä siba eli ”kapina”, ovat Ranskan siirtomaa-aikaan asti menestyksellä vastustaneet urbaaneja valtakeskuksia, vaikka marabouttinen islam on periaatteessa ollut kaikkia yhteen liittävä aate.[3]

Marokon historia jakautuu kolmeen vaiheeseen: 1) perinteiseen yhteiskuntaan, joka ulottui vuoteen 1912 ja siitä eteenkin päin, 2) ranskalaiseen siirtomaa-aikaan ja 3) itsenäisyyteen vuosista 1955/1956 alkaen.[3]

Perinteinen yhteiskunta –1912[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Summittainen kartta Marokon alueen heimovaltioista 700-luvulla.

Nykyinen Marokon alue on ollut asutettu neoliittiselta kaudelta lähtien. Varhaiset asukkaat olivat pääasiassa berbereitä.[4] Ensimmäinen paikallisvaltio oli Mauretanian kuningaskunta, joka sai alkunsa viimeistään 110 eaa. Rooman valtakunta valloitti nykyisen Marokon pohjoisosan viimeisellä vuosisadalla eaa., ja teki siitä Mauretania Tingitana -nimisen provinssin.[5] Roomalaiskauden aikana osa väestöstä oli kristittyjä tai juutalaisia.[2]

Beduiinivalloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

600-luvun viimeisinä vuosina Marokon alueelle tulivat Lähi-idästä beduiinivalloittajat, jotka myöhemmin alkoivat kutsua itseään arabeiksi. 700-luvun alussa he Pohjois-Afrikan berberien tukemana valtasivat edelleen Pyreneiden niemimaan.[6][7] Umaijadien hallinto Damaskoksessa ei saanut lujaa otetta sille liian kaukaisesta Marokon alueesta. Pohjois-Afrikan berberit nousivat kapinaan uusia arabi-isäntiään vastaan jo 740-luvulla.[8] Kapinoivat berberit ja beduiinit perustivat pitkin rannikkoa 700-luvun kuluessa itsenäisiä valtioita, jotka olivat umaijadeista riippumattomia.[9] Marokossa salihidit perustivat sellaisen Nekoriin Välimeren rannikolle 700-luvulla.[10]

Islamisoituminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Al-Karaouinen moskeijan ja nykyisen yliopiston piha Fèsissä muistuttaa Alhambraa Espanjassa.

Beduiinivalloitus kohtasi 600-luvun lopussa uskonnollisesti kirjavan väestön. Välimeren etelärannikon alueelle olivat levinneet sekä kristinusko että paikoitellen juutalaisuus, kun taas enin osa sisämaassa asuvista berbereistä oli animismia ja polyteismia harjoittavia pakanoita. Valloittajien uskonnosta on ristiriitaisia tietoja. Islamilaisen perimätiedon mukaan he olivat muslimeja, mutta valloittajien uskonnosta kertova tärkein aikalaisdokumentti, vuonna 691 rakennettu Kalliomoskeija Jerusalemin Temppelivuorella, osoitti, että arabien pyhä kaupunki oli Mekan asemesta Jerusalem, eikä pyhäkön seinäkirjoitus anna yksiselitteistä kuvaa uskonnon sisällöstä.[11] Todisteita islamista ei löydy vielä arabivalloituksen ensimmäiseltä vuosisadalta 700-luvulta. Espanjassa (al-Andalus) varhaisimmat viittaukset siihen ilmaantuvat lähteisiin vasta 800-luvulla.[12] Valloituksen jälkeen kristinuskon katoamiseen meni vuosisatoja niin, että vasta uudella tuhat-luvulla väestön enemmistö oli kääntynyt islamiin. [13] Esimerkiksi Marokon Fèsissä toimi vielä 800-luvulla kristillinen kirkko.[14] Marokkolaiset olivat silti nopeita omaksumaan valloittajien kulttuuria jo 700-luvulla, mistä todistavat uudet hautaustavat ja sianluitten vähäisyys tunkioissa. [13] Islamiin kääntyminen tapahtui usein heimoittain.[15]

Marokossa varhainen dynastia oli idrisit, jonka valtakeskus rajoittui sisämaahan Fèsin ympärille.[16] 800-luvulla Fèsistä tuli idrisien pääkaupunki ja uskonnollinen keskus.[17] Islamin yleistyessä idrisit korostivat olevansa šarifeja eli profeetta Muhammedin jälkeläisiä, tässä tapauksessa Muhammedin tyttären Fatiman ja Muhammedin vävyn Alin kautta.[17] Tällaisia sukutauluja oli helppo tehdä, sillä faktoja oli mahdoton tarkistaa.[18] Marokossa sukulaisuudesta Muhammediin tuli yleinen tapa legitimoida hallitsijan valta. Perustelua heikensi vain se, että Marokko oli täynnä Muhammedin jälkeläisiä.[3]

Berberidynastiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudella vuosituhannella Marokossa kehittyi kaksi suurta berberidynastiaa. Ne olivat ensin uskonnollisia lahkoja, jotka olivat vastareaktiota harhaoppeihin, kuten kharijitteihin, šiialaisuuteen ja pakanuuteen. Lukutaidottomien nomadien liikkeinä ne sitoutuivat jyrkkään malikiittiseen laintulkintaan ja takoivat marokkolaisen omatunnon ja loivat koko Marokon identiteetin.[16]

Almoravidit ( n.1050–1147)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Almoravidien valtakunnan kartta.

Marokkoa hallitsivat 1000-luvulta 1600-luvulle berberidynastiat. Niistä ensimmäinen, almoravidit, hallitsi suunnilleen 1050–1150. Pääkaupungikseen almoravidit perustivat Marrakechin vuonna 1062. Se oli jyrkkää islamin tulkintaa edustava Saharan berberiheimojen liitto, joka valtasi ensin Marokon ja sitten islamilaisen Andalusian lukuisat taifat pysäyttäen kristittyjen etenemisen Toledosta eteenpäin. [19] Liikkeen kerrotaan alkaneen Lamtuna-heimosta, jonka jäsenet olivat käyneet pyhiinvaelluksella Mekassa ja tuoneet tietoa todellisesta ja oikeasta islamista, jota erityisesti uskonoppinut Ibn Yasin levitti.[20][19] Almoravidien nimi muuntui muotoon ”marabout”[21], ja heistä tuli militantin islamin esikuvia sukupolvien ajaksi. Espanjasta almoravidit alkoivat vuonna 1126 karkottaa massoittain kristittyjä dhimmejä Afrikkaan joko rangaistuksena tai estääkseen heitä auttamasta vihollisia. [22]

Almohadit (1130–1269)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1125 alkanut toisen berberiliiton, almohadien, kapina Atlasvuorilla johti 22 vuodessa almoravidien ja näiden pääkaupungin Marrakechin kukistumiseen vuonna 1147.[19] Almohadit (”ne jotka vahvistavat Jumalan ykseyden”) olivat Ibn Tūmartin (k. 1130) johtama puhdasoppinen islamilainen liike. Ibn Tūmart julisti itsensä mahdiksi, eli messiaaniseksi apokalyptiseksi hahmoksi. Sekä hengellisenä että sotilasjohtajana hän aloitti sodan almoravideja vastaan. Almoravidien alueeet Al-Andalusissa valloitettiin vasta parikymmentä vuotta Marokkoa myöhemmin. Kristittyjen valtioiden liitto voitti almohadit vuonna 1212, minkä jälkeen myös eteläisen Espanjan kaupungit kukistuivat vuorotellen, ja almohadit vetäytyivät Afrikkaan. Siellä missä useat heimokapinat ja etenkin marinidien kapina vuonna 1269 kukisti heidät. [23]

Marinidit (1244–1465)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marinidit oli viimeinen berberivalloituksen luoma dynastia. Se hallitsi Marokkoa kaksisataa vuotta pääkaupunkina Fès, jonka kulta-aikaa tällöin elettiin. Marinideilta puuttui marokkolaisen perinteen vaatima uskonnollinen legitimaatio vallankäytölleen. Sitä hankittiin perustamalla 1200-luvulla kaupunkien moskeijoiden yhteyteen madrasoita, joissa koulutettiin maliki-koulukuntaan kuuluvaa ulamaa ankaran uskonnollisessa hengessä. Madrasakoulutuksen tarkoituksena oli myös luoda urbaania vastavoimaa maaseutua hallitseville suufilaisille sheikeille.[24]

”Marabout-kriisi”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiaaliantropologi Clifford Geertz kutsuu marinidien jälkeistä aikaa ”marabout-kriisiksi”,[25] jota kesti alaviittidynastian valtaannousuun asti 1600-luvulla, jolloin maraboutien valta heikkeni. Kyseessä oli keskushallinnon otteen herpaantuminen paikallisten pyhien miesten ja Suufi-veljeskuntien johtajien, maraboutien, saadessa valtaa maaseudulla ja levittäessä teokraattista anarkiaa ja lahkolaista uskonkiihkoa. [26] Maraboutit olivat pyhiä miehiä, itsensä nimittäneitä saarnaajia, Suufi-ryhmien johtajia, Koraanin opettajia, vaeltavia askeetteja, joiden luomukset olivat pieniä, aggressiivisia utopistisia kommuuneja, ribat-valtioita. [27]

Marinidien jälkeen Marokossa nähtiin berbereiden Wattasid-dynastian (1472–1554) kausi. Tämän jälkeen hallitsijat olivat beduiinitaustaisia.

Beduiinidynastiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saadi-dynastia (1554–1659)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saadi-dynastia noin vuonna 1600

Beduiinitaustaiset saadit laajensivat alueitaan Saharan suuntaan ja pyrkivät hallitsemaan sen kauppaa, jonka tärkeimpiä artikkeleita olivat suola, kulta ja orjat.[28] Saharan halki kulki kolme suurta kauppareittiä, joissa näiden lisäksi liikkuivat myös norsunluu, taatelit ja jalokivet.[29] Beduiinivalloituksen jälkeen 600-luvulla Välimeren yli kulkeva kauppa oli romahtanut, mutta sitä korvasi jo roomalaiskaudella alkanut Saharan kauppa, joka oli vastaavasti vilkastunut.[30] Tämä kauppa kuljetti myös islaminuskoa Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan.[30] Saadit panivat toimeen 4000 sotilaan voimin sotaretken ja voittivat Songhain kuningaskunnan suuremman orja-armeijan vuonna 1591. Marokkolaisia siirtokuntia asettui sen jälkeen Timbuktuun ja Nigerjoen ympäristöön.[31]

Jo 1400-luvulla espanjalaiset ja portugalilaiset olivat alkaneet tunkeutua Marokon rannikkoseuduille, ja 1600-luvulla vaikutus muuttui pysyväksi.[32] Portugalilaiset kuitenkin voitettiin vuonna 1578 käydyssä Ksar el-Kebirin taistelussa.[33] Espanjalaiset ja portugalilaiset saivat silti haltuunsa joitakin satamakaupunkeja.[34]

Seuraava haastaja oli Osmanien valtakunta, joka oli jo vallannut Välimeren muun pohjoisrannikon. 1500-luvulla se epäonnistui yrittäessään vallata Marokon Algeriasta käsin. Marokko jäi tämän jälkeen ainoaksi arabivaltioksi, joka ei joutunut osmanien alaisuuteen. Marokkolaisten turkkilaisvastaisuus on näkynyt vielä myöhemminkin brittiläisessä tavassa suosia teetä, kun turkkilaiset tunnetaan kahvin ystävinä.[34]

Alaviitti-dynastia (1666–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1600-luvulla valtaan nousi alaviittien beduiinidynastia[35], jonka valta jatkuu Marokossa edelleen perustuslaillisena monarkiana. Alaviitti tulee arabian sanasta, joka tarkoittaa ”Alin seuraajaa” (arab. علوية‎, ‘Alawiyya)[35][36][37] ja noudattaa marokkolaista perinnettä, jossa hallitsijat ovat šarifeja. Lähi-idässä alaviitit ovat oma uskonnollinen lahkonsa.[36] Tunnetuin alaviittisulttaani oli dynastian toinen hallitsija, Ismail ibn Šarif (1672–1727), joka mustan orja-armeijansa (Abīd al-Bukhārī eli ”al-Bukharin orjat”) avulla varmisti valtansa. Muhammad al-Bukhari oli 800-luvun persialainen imaami, jota ibn Šarif ihaili. [33]

Eurooppalaisten lisääntyvä läsnäolo 1830–1912[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalin hallitsemia alueita Marokossa 1400-luvulta 1700-luvulle

Marokon identiteetti islamilaisena monarkiana oli vakiintunut 1600-luvulla. Euroopan sisäiset levottomuudet 1700-luvulla rajoittivat Euroopan valtioiden kiinnostusta eristyneisyyteen jäänyttä Marokkoa kohtaan.[2] Maa tunnettiin 1600-luvun alkupuolelta 1800-luvulle saakka yhtenä merirosvousta harjoittaneista barbareskivaltioista. Barbareskit (sanoista barbaari ja berberi) toimivat aktiivisesti merillä ja sieppasivat eurooppalaisia kristittyjä orjiksi sekä laivoista että rannikoilta, etenkin Espanjasta ja Italiasta.[38][39]

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppalaisten valtojen kiinnostus Marokkoa kohtaan alkoi muuttua kolonialismiksi 1830-luvulta alkaen.[40] Kaupallisten intressien kohteena olivat villa ja vehnä ja sitten fosfaatti. Eurooppalaisten tunkeutuminen Marokkoon muutti islamin entistä suuremmaksi osaksi marokkolaisten itseidentiteettiä, sillä eurooppalaiset eivät tunteneet vetoa islamiin, ja kääntymiset olivat harvinaisia. Islamin nousu vahvisti erityisesti islamilaista skripturalismia eli sitoutumista Koraaniin ja haditheihin. Eurooppalaisuus tuotti tällä tavoin vastareaktion, joka kohdistui paitsi eurooppalaisiin, myös Marokon omaa islamilaista perinnettä eli maraboutismia vastaan.[32]

Vuonna 1859 Marokon ja Espanjan välille tuli erimielisyyttä Espanjan hallinnoiman Ceutan rajoista. Sitä seurasi sota, jonka seurauksena Marokko joutui antamaan Espanjalle myös Ifnin alueen. Sulttaani Abdelaziz (1894–1908) yritti modernisoida Marokkoa ja otti käyttöön eurooppalaisia tapoja. Tämä herätti ärtymystä Marokon islamilaisissa piireissä ja aiheutti heimokapinoita. Bou Hmara perusti Melillan lähelle jopa kilpailevan hovin. Eurooppalaiset valtiot onnistuivat laajentamaan vaikutusvaltaansa alueella huomattuaan Marokon sisäisen konfliktin.[33]

Marokon kriisi 1905[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1905–1906 eurooppalaisten valtioiden välille syntyi ensimmäinen Marokon kriisi, kun Saksa pyrki estämään Ranskan vaikutusvallan kasvua Marokossa[41]. Saksa vaatimuksesta Marokon kysymyksen selvittämiseksi järjestettiin kansainvälinen konferenssi vuonna 1906 Algecirasissa Espanjassa. Saksa ja Ranska sopivat, että molemmat saavat harjoittaa kauppaa Marokon kanssa ja hyväksyivät ulkomaalaisten pankkien ja yritysten tulon Marokkoon. Marokkoon perustettiin espanjalaisten ja ranskalaisten upseerien johtamat poliisivoimat.[42] Sopimus takasi periaatteessa Marokon itsenäisyyden, mutta käytännössä maa luisui ranskalaisten hallintaan. Marokkolaiset vastustivat eurooppalaisten vaikutusvallan kasvua ja maassa puhkesi Marokon sota.[43]

Marokon kriisi 1911[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen Marokon kriisi eli Agadirin kriisi alkoi vuonna 1911, kun saksalainen tykkivene saapui Agadiriin, jolloin Englannissa ja Ranskassa heräsi pelko, että Saksa aikoi tehdä Agadirista Saksan laivasto- ja sotilastukikohdan. Saksan perusteluna tykkivenediplomatialle olivat Marokon levottomuudet, joiden vuoksi saksalaiset yritykset olivat pyytäneet apua Saksan hallitukselta. Saksan ulkoministeriö ilmoitti lähettävänsä sotilaita suojelemaan Marokossa asuvia saksalaisia.[44]

Siirtomaa-aika 1912–1956[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjan Marokko vuonna 1955

Sopimus Marokon jaosta länsimaiden kesken tehtiin Fèsissä 30. maaliskuuta 1912. Marokon sulttaani Abdelhafid (1908–1912) allekirjoitti pöytäkirjan, jossa Marokosta tehtiin Ranskan protektoraatti ja Espanja sai alueita Marokon pohjois- ja eteläosasta. Näin Marokko jaettiin kahtia: Ranskan Marokkoon ja Espanjan Marokkoon.[45] Protektoraatin asema tarkoitti, että ranskalaiset hallitsivat sulttaanin nimissä.

Espanjan Marokosta irtautui vuosina 1920–1926 käydyn Rifin sodan yhteydessä lyhytaikaiseksi jäänyt Rifin tasavalta.[46] Tangerista tehtiin vuonna 1923 kansainvälinen vyöhyke, jota hallitsivat Ranskan, Espanjan ja Britannian virkamiehet. Italia liittyi sopimukseen vuonna 1928.[47]

Vuonna 1930 ranskalaiset säätivät berberilain, Dahir berbére, joka määräsi noudattamaan maan virallista lakia ja heimojen perinteisiä lainkäytön muotoja eikä islamilaista šariaa.[48] Laki herätti marokkolaisen nationalismin ja sai aikaan väkivaltaisia protesteja.[48] Se yhdisti Marokon muslimit vastustamaan Ranskaa,[49] ja laista luovuttiin nopeasti.[50]

Toisen maailmansodan aikana espanjalaiset miehittivät Tangerin. Yhdysvaltain ja brittien maavoimat nousivat maihin Marokossa vuonna 1942 länsiliittoutuneiden offensiivissa Saksan Afrika Korpsia vastaan. Maihinnousu oli lähes veretön Vichyn Ranskan joukkojen antautuessa ilman taistelua.[51]

Toisen maailmansodan lopulla perustettiin Marokon itsenäisyyspuolue. Sulttaani Mohammed V nousi kaupungeissa ja maanviljelysalueilla itsenäisyysliikkeen keskeisiksi hahmoksi 1940- ja 1950-luvuilla[50] eikä suostunut kieltämään nationalistista liikehdintää ranskalaisten toiveista huolimatta. Ranska pyrki liittoutumaan sulttaania perinteisesti vastustaneiden paimentolaisten kanssa, mutta taktiikka lopulta vain yhdisti marokkolaisia. Ranska karkotti Mohammedin vuonna 1953 Madagaskarille.[52] Ranskan asemaa vaikeutti marraskuussa 1954 alkanut Algerian itsenäisyyssota. Ranska käänsi lopulta kelkkansa ja myöntyi antamaan Marokolle itsenäisyyden, joka julistettiin 2. maaliskuuta 1956.[33] Kun Mohammed V palasi runsaan kahden vuoden karkotuksestaan, hänet otettiin vastaan kansallissankarina. Ranskalainen hallinto oli tarkoittamattaan vahvistanut hänen asemansa marabouttihallitsijana.[49] Mohammed V vaihtoi alaviittimonarkkien arvonimen sulttaanista kuninkaaksi (malik) korostaakseen teokraattisen hallinnon vaihtumista kansallisvaltioksi.[53]

Itsenäisyyden aika 1956–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Marokosta tuli itsenäinen valtio, myös Espanja suostui luovuttamaan suurimman osan Marokossa hallitsemistaan alueista takaisin Marokon valtiolle.[33] Tarfaya-Tantan provinssi palautettiin vuonna 1958 ja Ifnin alue vuonna 1969. Ceuta ja Melilla jäivät kuitenkin edelleen Espanjalle.[45] Mohammed V:ttä seurasi kuninkaana Hassan II (1961–1999). Hassan II käänsi selkänsä kaupunkien puhdasoppiselle islamille ja haki tukea Marokon perinteisestä islamista.[52][54]

Vuonna 1962 hyväksyttiin uusi perustuslaki, mutta sen soveltamisen katkaisi Hassanin julistama poikkeustila vuosiksi 1965–1970. Syynä olivat Casablancassa syntyneet veriset mellakat, joissa kuoli yli 400 ihmistä. Marokon perustuslaki uusittiin vuosina 1970 ja 1972. Uuden perustuslain mukaiset parlamenttivaalit pidettiin vasta vuonna 1977, sillä niitä siirrettiin vallankaappausyrityksen takia.[55]

Marokon aluekiistoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsi-Saharan kartta

Kuningas Hassan alkoi 1970-luvulla kampanjoida Espanjan Saharan liittämiseksi Marokkoon. Nationalistisilla pyrkimyksillä hän yritti saada hallinnolleen lisätukea. Kun YK ilmoitti vuonna 1975, että Saharan sahrawit haluavat itsenäistyä, Hassan aloitti niin sanotun vihreän marssin, jossa noin 200 000 aseetonta marokkolaista marssi Espanjan Saharaan. Espanja luopui alueesta välttääkseen konfliktin, ja Länsi-Saharaksi nimetty alue annettiin Marokon ja Mauritanian yhteishallintaan. Espanja veti joukkonsa pois vuoden 1976 alkuun mennessä, minkä jälkeen Marokko joutui taistelemaan sahrawien vapautusjärjestön Polisarion kanssa.[33]

Marokko sai 1980-luvulla haltuunsa kaksi kolmasosaa Länsi-Saharasta, mutta Saharan demokraattisen arabitasavallan pakolaishallitus alkoi saada tunnustusta ulkomailta.[33] Marokko alkoi 1980-luvulla rakentaa muuria sen ja sahrawien hallitsemien alueiden väliin.[56] Vuodesta 1991 Länsi-Saharan alueella on vallinnut Yhdistyneiden kansakuntien valvoma aselepo, ja ratkaisua on pyritty löytämään kansanäänestyksestä, jollainen oli tarkoitus järjestää jo vuonna 1992. Frente Polisario ja Marokko eivät kuitenkaan ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kenellä kansanäänestyksessä tulisi olla äänioikeus. Äänioikeutettujen tunnistamisprosessi lopetettiin vuonna 1999. Marokko hylkäsi vuonna 2003 Yhdistyneiden kansakuntien erikoislähettiläänä toimineen yhdysvaltalaisen James Bakerin laatiman rauhansuunnitelman.[57]

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marokko on ollut Yhdysvaltain liittolainen, ja 2000-luvulla Al-Qaidaan liitetyt terrorismi-iskut levisivät myös Marokkoon.[58] Vuosina 2003 ja 2007 itsemurhapommittajat iskivät Casablancaan surmaten kymmeniä siviileitä. Vuonna 2009 Abdelkader Bellira, jota epäiltiin Al-Qaidan Marokon haaran johtajaksi, tuomittiin elinikäiseen vankeuteen.[59]

Kuningas Mohammed VI:n kaudella maassa on toteutettu taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia uudistuksia, kuten vuonna 2006 naisten oikeuksia parantanut perhelainsäädännön uudistus. Myös terveydenhuoltoa, koulutusta ja köyhien asuinoloja on parannettu. Vuonna 2011, kun naapurimaissa oli laajoja levottomuuksia ja vallankumouksia, Marokko pääsi vähällä.[45] Helmikuussa tuhannet osallistuivat mielenosoituksiin, joissa vaadittiin kuninkaan valtaoikeuksien rajoittamista. Heinäkuussa kuninkaan ehdottamaa uutta perustuslakia kannatettiin laajasti kansanäänestyksessä.[59]

Vuonna 2017 Marokko liittyi takaisin Afrikan maiden yhteisjärjestöön Afrikan unioniin, josta se oli eronnut vuonna 1984 vastalauseena Länsi-Saharan hyväksymiselle jäseneksi. Myös Länsi-Sahara jatkaa jäsenenä.[60] Joulukuussa 2020 Marokko solmi Yhdysvaltain välityksellä Israelin kanssa diplomaattisuhteet.[61] Marokon kuningas Mohammed VI lupasi laajentavansa taloudellista ja kulttuurista yhteistyötä Israelin kanssa.[61] Yhdysvallat tunnusti vastapalveluksena Saharan demokraattisen arabitasavallan kuuluvan osaksi Marokkoa.[61]

Marokkolaisen yhteiskunnan piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marokkolaiset puhuivat 1500-luvulle asti pääasiassa berberikieliä paitsi kaupungeissa, joissa saattoi olla isojakin arabiväestöjä. Arabisoituminen lisääntyi, kun Marokkoon muutti Lähi-idästä nomadisia arabiheimoja (Banu Hilal, Banu Sulaim, Banu Maqil), joita muslimihallitsijat ajoivat pois alueiltaan. Heitä muutti 1000-luvulta alkaen aaltoina pitkin Pohjois-Afrikkaa ryöstellen kyliä ja kaupunkeja.[62] Tunisialainen oppinut Ibn Khaldun kuvasi näitä arabeja 300-luvulla villi-ihmisiksi ja vertasi heitä mykkiin petoeläimiin.[63] Nykyään Marokon väestöstä 44 % luetaan arabeiksi ja 45 % berbereiksi. Noin kymmenesosa on etelästä tuotujen mustien orjien jälkeläisiä.[2]

Jo varhaisista idriseistä alkaen nykyaikaan asti Marokon hallitsijat ovat korostaneet olevansa šarifeja eli Muhammedin jälkeläisiä tämän tyttären Fatiman ja vävyn Alin kautta. [3][64] Marokkoon syntyi keskiajalla voimakas ja yhtenäinen muslimi-identiteetti, vaikka maassa oli itsenäisyyden alkuun asti myös paljon juutalaisia, noin 200 000, jotka itsenäisyyden tullen pakenivat melkein kaikki maasta enimmäkseen Israeliin. [65] Marokkolaiset olivat kaikki sunnimuslimeja, jotka kuuluivat maliki-koulukuntaan.[3] Vuonna 2022 marokkolaisista peräti 99 % luettiin muslimeiksi.[66] Kaupungeista Fès oli muodostunut jo 800-luvulla malikiittisen oppineisuuden keskukseksi.[67]

Kaupungin ja maaseudun vastakohta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallitsijoiden valta ulottui siirtomaa-aikaan saakka tasankoalueiden kaupunkeihin ja maatalousalueille. Nämä alueet tunnettiin nimellä makhzen ("varastohuone"). Se tarkoitti sekä hallitusvaltaa että sen kontrollissa olevia urbaaneja tai maanviljelyyn käytettyjä alueita. Sen ulkopuolella olevia alueita kutsuttiin nimellä siba (”kapina”). Ne olivat vuoristoja tai autiomaita, jotka usein olivat avoimessa kapinassa hallitsijaa vastaan. Makhzen-alueella puhuttiin usein arabiaa ja siba-alueella berberikieliä.[67] Dynastisen vallan ja heimojen välinen epävakaa pattitilanne jatkui ranskalaisvaltaan saakka, johon kohdistunut vastarinta yhdisti maan.[68]

Marokossa syntyi vastakohta suurten kaupunkien väestön ja ja niitä ympäröivien alueiden välillä. Kaupunkilaiset olivat käsityöläisiä, ylimystöä, oppineita ja kauppiaita. Maaseudulla oli maanviljelijöitä ja paimentolaisia. Urbaani ja maaseutuväestö elivät silti samassa kulttuurissa ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa vaikka usein tiukan antagonistisessa. Vastakohta loi sen keskeisen dynamiikan, jonka varassa yhteiskunta toimi 800-luvulta alkaen ranskalaismiehitykseen saakka. [69] Ranskalaisvallan tuoma yhteiskunnan modernisaatio muutti asiaa ja johti varhaista teollista vallankumousta muistuttavan kaupunkilaisproletariaatin syntyyn.[70]

Myös Marokon kaupungit olivat perustaltaan heimojen luomuksia ja pääasiassa pysyivätkin sellaisina. Jokainen suuri muutos alkoi uskonkiihkoisen heimoliiton valloitussodista kaupunkeihin. Marokkoon ei toisaalta syntynyt puskurivyöhykkeeksi maanviljelyskulttuuria maantieteellisistä syistä ja siksi, että 1200-luvulta alkaen uusien ryöstelevien arabiheimojen tunkeutuminen heikensi sen edellytyksiä. Sekä kaupungeissa että maalla elettiin samojen tribalististen ihanteiden mukaan. Johtomotiiveja olivat vahvan miehen politiikka ja pyhän miehen hurskaus, jotka toisinaan yhdistyivät samassa henkilössä. Idris II perusti 800-luvulla Fèsiin ja edusti näitä molempia puolia. Almoravidit ja Almohadit saivat uskonkiihkoisen visionsa Lähi-idästä ja panivat ne myös täytäntöön. [71]

Kun 1400-luvulta alkaen maaseudun maraboutit nousivat esiin, keskusvallan ote vastaavasti heikkeni. Siirtomaaherruuteen asti Marokolle oli Clifford Geertzin mukaan ominaista se, että kulttuurinen keskus ei sijainnut suurissa kaupungeissa vaan tribalistisella, liikkuvalla ja aggressiivisella paimentolaisalueella. Niistä olivat lähtöisin Marokon islamilaista sivilisaatiota muovanneet impulssit ja sen saama mielenlaatu. Geertzin mukaan berberi-islam oli ja on osaksi edelleen pyhimysten palvontaa, moraalista jyrkkyyttä, magiikkaa ja aggressiivista hurskautta yhtä hyvin Fèsissä ja Marrakechissä kuin Atlasvuorilla ja Saharassa.[72]

Islam Marokossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Islam Marokossa
Pyhimyksen (maraboutin) hauta (siyyid).

Marokkolaisen islamin tunnuspiirteeksi tuli jyrkkä tinkimättömyys. Sen keskeinen linja oli aggressiivinen fundamentalismi, aktiivinen pyrkimys istuttaa saumaton puhdasoppisuus koko väestöön. Tämä ei tarkoittanut, että muu islamilainen maailma olisi nähnyt marokkolaisen version puhdasoppisena. Geertzin mukaan sen fundamentalismi johtui marokkolaisen elämän ominaispiirteistä.[73]

Geertz nostaa marokkolaisen islamin metoforaksi sen kuuluisimman hahmon, joka on 1600-luvulla elänyt pyhimys Al-Hasan al-Yusi eli Sidi Lahsen Lyusi. Hänen hahmossaan pyhyyteen yhdistyvät fyysinen rohkeus, moraalinen voima ja ehdoton lojaalisuus. Pyhimys esiintyy tarinoissa myös sulttaanin kriitikkona, jolloin sulttaani joutuu tunnustamaan pyhimyksen yliluonnollisen voiman.[74]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Abun-Nasr, Jamil M.: A History of the Maghrib in the Islamic Period. Cambridge University Press, 1987. Amazon books.
  • Chronicle of 754. Teoksessa: K. B. Wolf (toim.) Conquerors and Chroniclers of Early Medieval Spain. 2nd ed, s. 91–128. Liverpool University Press, 2011. ISBN 978-0-85323-554-5. (englanniksi)
  • Collins, Roger: The Arab Conquest of Spain 710–797. Blackwell, 1989. ISBN 0-631-19405-3.
  • Collins, Roger: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031. Wiley, 2014. ISBN 978-1-118-73001-0. (englanniksi)
  • Fenwick, C.: The Arab Conquests and the End of Ancient Africa? Teoksessa: Hitchner, R. B. (toim.) A Companion to North Africa in Antiquity from the Vandal Kingdom to the Arab Conquest (439-711 CE), s. 424-438. Wiley & Sons, 2022.
  • Fernandez-Morera, Dario: The Myth of the Andalusian Paradise. Muslims, Christians and Jews under Islamic Rule in Medieval Spain. ISI Books, 2016. ISBN 9781610170956. (englanniksi)
  • Geertz, Clifford: Islam Observed, Religious Development in Morocco and Indonesia. The University of Chicago Press, 1968. ISBN 0-226-28511-1.
  • Gellner, Ernest: Muslim Society. Cambridge University Press, 1981. ISBN 978-0-521-27407-4.
  • Handley, M.A.: Disputing the End of African Christianity. Teoksessa: Merrills, A. (toim.): Vandals, Romans and Berbers. New perspectives on Late Antique North Africa, s. 291-310. Routledge, 2004. Amazon.com.
  • Ohlig, Karl-Heinz: Von Bagdad nach Merw. Geschichte, rückwärts gelesen. Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.) Vom Koran zum Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran, s. 29–106. Verlag Hans Schiler, 2009. ISBN 978-3-89930-269-1. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  • Robinson, David: Muslim Societies in African History. Cambridge University Press, 2011 (1. painos 2004). ISBN 978-0-521-53366-9. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Robinson 2011, s. 91
  2. ↑ a b c d Morocco Encyclopaedia Britannica. Viitattu 10.1.2023.
  3. ↑ a b c d e Gellner 1981, s. 196
  4. ↑ Geographica maailmankartasto: maanosat, maat, kansat, s. 314. Almagest OY, 2008. ISBN 978-3-8331-4130-0.
  5. ↑ Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Mauretania, provincia”, Antiikin käsikirja, s. 330, 464–466. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  6. ↑ Fenwick, 2022, s. 424; Robinson, 2004, s. 91
  7. ↑ Collins, 1989, s. 28–32
  8. ↑ Collins, 1989, s. 107–108
  9. ↑ Fenwick, 2022, s. 426
  10. ↑ Picard, Cristophe: Sea of the Caliphs: The Mediterranean in the Medieval Islamic World, s. 166, 247. Harvard University Press, 2018. Google Books.
  11. ↑ Luxenberg, 2010, s. 125–151
  12. ↑ Collins, 1989, s. 61, 87; Chronicle of 754, 2011; Ohlig, 2009, s. 47–48; Collins 2014, s. 98–101; Fernandez-Morera, 2016, s. 208–207
  13. ↑ a b Fenwick, 2022, s. 432-433
  14. ↑ Handley, 2004 , s. 303
  15. ↑ Robinson 2011, s. 38
  16. ↑ a b Geertz 1968, s. 46
  17. ↑ a b Robinson 2011, s. 92
  18. ↑ Robinson 2011, s. 49–52
  19. ↑ a b c Almoravids Encyclopaedia Britannica. Viitattu 11.3.2023.
  20. ↑ Robinson 2011. s. 39
  21. ↑ Geertz 1968, s. 43
  22. ↑ Fernandez-Morera, 2016, s. 186, 225; Collins, 2014, s. 95
  23. ↑ Almohads Encyclopaedia Britannica. Viitattu 12.3.2023.
  24. ↑ Abun-Nasr, 1987, s. 116
  25. ↑ Geertz 1968, s. 30
  26. ↑ Geertz 1968, s. 8–9, 30
  27. ↑ Geertz 1968, s. 30–31, 46–47
  28. ↑ Fenwick, 2022, s. 432; Robinson 2011, s. 95–96
  29. ↑ Fenwick, 2022, s. 432
  30. ↑ a b Robinson, 2011, s. 28
  31. ↑ Robinson, 2011, s. 96
  32. ↑ a b Geertz 1968, s. 63–65
  33. ↑ a b c d e f g Laroui ym: Morocco: History Encyclopedia Britannica. Viitattu 23.8.2021. (englanniksi)
  34. ↑ a b Robinson, 2011, s. 96
  35. ↑ a b Robinson, 2011, s. 97
  36. ↑ a b Robert D. Kaplan: Syria: Identity Crisis The Atlantic. February 1993. Viitattu 12.3.2023.
  37. ↑ Rézette, Robert: (1975). The Western Sahara and the Frontiers of Morocco, s. 47. Nouvelles Editions Latines, 1975. Google Books.
  38. ↑ Robert Davis: British Slaves on the Barbary Coast BBC. Viitattu 4.11.2010. (englanniksi)
  39. ↑ Barbareskivaltiot, Tietosanakirja osa 1, palsta 855–856, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1909
  40. ↑ Robinson 2011, s. 102
  41. ↑ Tangier Crisis (Arkistoitu – Internet Archive) History today
  42. ↑ Algeciras Conference Morocco: World Affairs, Theodore Roosevelt and Foreign Affairs
  43. ↑ The Morocco Convention of 1909. (Arkistoitu – Internet Archive) The Morocco Convention of 1909. In: Anderson, Frank Maloy and Amos Shartle Hershey, Handbook for the Diplomatic History of Europe, Asia, and Africa 1870-1914. Prepared for the National Board for Historical Service. Government Printing Office, Washington, 1918.
  44. ↑ Agadir Crisis (Arkistoitu – Internet Archive) History Today
  45. ↑ a b c Background Note 20.4.2011. US Department of State. Viitattu 28.12.2014. (englanniksi)
  46. ↑ Fleming, Shannon: Rif War Encyclopedia Britannica. 5.12.2019. Viitattu 24.8.2021. (englanniksi)
  47. ↑ More than Marrakech: Tantalised by Tangiers, Morocco's other great city of souks and swagger Daily Mail 2009
  48. ↑ a b Gellner 1981, s. 199
  49. ↑ a b Geertz 1968, s. 80–81
  50. ↑ a b Robinson 2011, s. 104
  51. ↑ Operation Torch History Learning Site
  52. ↑ a b Robinson 2011, s. 105
  53. ↑ Gellner 1918, s. 202
  54. ↑ Geertz 1968, s. 73-74
  55. ↑ Report of an Amnesty International Mission to the Kingdom of Morocco (PDF) 13.2.1981. London: Amnesty International Publications. Viitattu 24.8.2021.
  56. ↑ World's barriers: Western Sahara BBC News 2009
  57. ↑ Regions and territories: Western Sahara BBC news
  58. ↑ Terror blasts rock Casablanca BBC News 2003 (englanniksi)
  59. ↑ a b Timeline Morocco BBC News (englanniksi)
  60. ↑ Marokko palaa Afrikan unionin jäseneksi 32 vuoden jälkeen Yle Uutiset. 31.1.2017. Viitattu 1.2.2017.
  61. ↑ a b c Israel ja Marokko solmivat diplomaattisuhteet Trumpin johdolla – vastapalveluksena Yhdysvallat tunnustaa kiistellyn Länsi-Saharan osaksi Marokkoa yle.fi. Viitattu 10.12.2020. (suomeksi)
  62. ↑ Robinson 2011, s. 93
  63. ↑ Abd Ar Rahman bin Muhammed ibn Khaldun: The Muqaddimah asadullahali.files.wordpress.com. Arkistoitu 13.4.2021. ”"Compared with sedentary people, they are on a level with wild, untamable (animals) and dumb beasts of prey. Such people are the Arabs."”
  64. ↑ Robinson 2011, s. 92, 95
  65. ↑ Robinson, 2011, s. 106
  66. ↑ Saleh, Mariam: African countries with the highest share of Muslims as of 2023 15.2.2023. Statista. Viitattu 11.3.2023.
  67. ↑ a b Robinson 2011, s. 95
  68. ↑ Gellner 1981, 197–198
  69. ↑ Geertz 1968, s. 5–7
  70. ↑ Gellner 1981, s. 198
  71. ↑ Geertz 1968, s. 7–8
  72. ↑ Geertz, 1968, s. 9
  73. ↑ Geertz 1968, s. 16, 20
  74. ↑ Geertz 1968, s. 30–35
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Marokon_historia&oldid=22164817”