Ibn Khaldun

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ibn Khaldunin patsas Tunisiassa.

Ibn Khaldun (alk. Abu Zeid Ar-Rahman), (27. toukokuuta 1332 Tunis19. maaliskuuta 1406 Kairo), oli arabiankielinen historioitsija ja filosofi. Hänet luetaan sosiologian, historiografian ja taloustieteen perustajaisien joukkoon.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ibn Khaldun syntyi Andalusiaan 700-luvulla asettuneeseen, mutta myöhemmin Tunisiin emigroituneeseen jemeniläis-arabiperheeseen. Hän koki itsensä etnisesti ja kulttuurisesti arabiksi. Tiedot perheen alkuperästä ovat ristiriitaisia niin Ibn Khaldunin oman elämäkerran kuin muiden tutkimusten kesken.

Perheen korkean aseman perusteella pojalle annettiin paras mahdollinen pohjoisafrikkalainen koulutus. Koulutukseen kuuluivat Koraani ja arabialainen kielitiede, joka mahdollisti Koraanin ja islamilaisen lain ymmärtämisen. Mystikko, matemaatikko ja filosofi Al Abli johdatti hänet matematiikkaan, logiikkaan ja filosofiaan, jolloin hän perehtyi Avicennan, Averroëksen, Razin ja al-Tusin teoksiin.

Aluksi Ibn Khaldun isänsä ja isoisänsä tavoin toimi hovimiehenä ja ministerinä. Hän palveli peräkkäin tunisialaisia Hafsideja, Bougien ja Fesin Merinidejä, Tlemeen Abd el Huadita, Grenadan ja Egyptin sulttaaneja. Eräässä vaiheessa hän toimi palkkasotilaana. Vuonna 1401 Ibn Khaldun tapasi tataari-mongolivalloittaja Timur Lenkin Damaskoksessa.

Historioitsija ja politologi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ibn Khaldun alkoi suuntautua historian ja politiikan tutkimukseen, joissa hänen kokemuksensa hallinto- ja sotilastehtävistä mahdollistivat vertailut erilaisten käsitysten ja perinteiden suhteen. Ibn Khaldun arvosteli tunnettujakin historioitsijoita ja palautti korkealentoisia historiankirjoituksia realistisemmalle tasolle.

Koska Ibn Khaldun elämänuransa aikana vaihtoi usein isäntää, hän toi kirjoituksissaan ilmi suurta henkistä itsenäisyyttä, joka erottaa hänet keskiajan kristillisistä kronikoitsijoista ja annalisteista. Esimerkiksi eurooppalaiset kronikoitsijat Joinville ja Commines olivat elämänsä aikana sitoutuneet yhteen ainoaan monarkkiin ja jättivät se tähden meille näiden hallitsijoiden elämän ja vallan mukaisen version. Ibn Khaldun arvosteli myös arabialaisen historiankirjoituksen koulukuntaa, joiden suuntautumisena oli rajoittuminen jonkun monarkin tai hallitsevan dynastian sukuhistorian tutkimiseen. Hänen näkökantansa mukaisesti näissäkin kirjoituksissa olisi pitänyt antaa niille sosiaalisille tapahtumille, jotka selittivät kirjoituksen kohteena olevien dynastioiden syntyä, kestoa, vaikutusta ja katoamista.

Ibn Khaldunin selkeä ero oman aikakautensa kristillisiin kronikoitsijoihin syntyi myös siitä, että hän käsitteli myös tapahtumia suhteellisen objektiivisesti, hänellä ei ollut syytä moralisoida tapahtumia, niiden syitä tai seurauksia. Hän oli todisteiden käytössä empiirinen ja kriittinen, yrityksissään ymmärtää menneisyyden muutoksia hän oli kiihkoton ja järkiperäinen.

Tunnetuin Ibn Khaldunin teoksista on Kitab al-Ibar (Yleinen historia), joka on kokonaisesitys hänen historiankirjoituksestaan. Etenkin teoksen johdanto-osa on tullut tunnetuksi.

Muquddimahi ja historianfilosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kitab al-Ibarin johdannossa Muquddimahissa (1377) tulee esille Ibn Khaldunin historianfilosofia. Vapaa­kaupasta, markkina­taloudesta ja oikeusperiaatteista hän esitti hyvin kehittyneen käsityksen jo vuosisatoja ennen Adam Smithiä. Hän esitti kulttuurien romahduksia tavalla, jossa pyrki yhdistämään nämä ilmaston­muutoksiin. Jotkut tutkijat vertaavat Ibn Khaldunia poliittisena ajattelijana sekä Niccolò Machiavelliin että Thomas Hobbesiin.

Ibn Khaldunin mukaan kaikki sivilisaatiot käyvät läpi useita vaiheita, alkavat nuoruudesta ja päätyvät seniliteettiin. Ibn Khaldun arvioi, että suuret valtakunnat pysyivät koossa keskimäärin vain noin kolmen sukupolven eli 120 vuoden ajan. Arnold J. Toynbee on kuitenkin selittänyt hänen tällä tarkoittaneen nimenomaan sellaisia valtakuntia, joita paimentolais­taustaiset valloittajat ovat aikojen kuluessa perustaneet maata viljelevien kansojen alueelle.[1]

Kun vallitsee asabiyya (ryhmätunne, heimoajattelu, yhteishenki, solidaarisuus) eli tietoisuus yhteisöllisistä- tai verisiteistä, niin vain silloin Ibn Khaldunin mukaan voi nousta ja syntyä sivilisaatio (umran). Ibn Khaldun vertaa beduiineja, paimentolaiskansaa, paikalleen asettuneisiin ja paljon sivistyneempiin ryhmiin, jotka kuitenkin menettävät vähitellen kykynsä solidaarisuuteen ja saavat täten aikaan sivilisaationsa rappion ja kuoleman. Sivilisaation kehityksen päämäärä on paikallensa asettuminen. Tämä puolestaan luo tarvittavat edellytykset kukoistaville taiteille ja tieteille.

Ibn Khaldunin mukaan kaupankäynti ja sen myötä yksityisomaisuus ovat olennaisia elämän edellytyksiä sivilisaatiolle. Tällaisen paikalleen asettuneen kulttuurin myötä siihen tulevat automaattisesti myös ylellisyys ja vauraus, nämä puolestaan johtavat turmeltumiseen. Johtopäätöksissään Ibn Khaldun esittää tuhon syvimmiksi ilmentymiksi avio­rikokset ja homoseksuaalisuuden. Näiden myötä steriiliksi tullut sivilisaatio hylkää uskontonsa ja siten sinetöi kohtalonsa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Emile Félix Gauthier: Les siècles obscurs du Maghreb, 1927
  • Nassif Nassar: La pansée réaliste d'Ibn Khaldoun, 1967
  • Korotayev A. & Khaltourina D. Introduction to Social Macrodynamics: Secular Cycles and Millennial Trends in Africa. Moscow: URSS, 2006

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Arnold J. Toynbee: Historia uudessa valossa, s. 208. Lyhennetyn laitoksen laatinut D. C. Somervell. Suom. Kai Kaila. WSOY, 1950.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]