Ibn Khaldun

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ibn Khaldunin patsas Tunisiassa.

Ibn Khaldun (alk. Abu Zeid Ar-Rahman), (27. toukokuuta 1332 Tunis19. maaliskuuta 1406 Kairo), oli arabiankielinen historioitsija, filosofi ja arabialaisen, persialaisen ja berbeeriyhteisöjen sosiologi jo ennen käsitteen syntyä.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ibn Khaldun syntyi Andalusiaan 700-luvulla asettuneeseen, mutta myöhemmin Tunisiin emigroituneeseen jemeniläis-arabiperheeseen. Itse hän koki itsensä etnisesti ja kulttuurisesti arabiksi. Tiedot perheen alkuperästä ovat ristiriitaisia niin Ibn Khaldunin oman elämäkerran kuin muiden tutkimusten kesken.

Kuitenkin perheen korkean aseman perusteella pojalle annettiin paras mahdollinen pohjoisafrikkalainen koulutus. Koulutukseen kuuluivat Koraani ja arabialainen kielitiede, joka mahdollisti Koraanin ja islamilaisen lain ymmärtämisen. Mystikko, matemaatikko ja filosofi Al Abli johdatti hänet matematiikkaan, logiikkaan ja filosofiaan, jolloin hän perehtyi Avicennan, Averroëksen, Razin ja al-Tusin teoksiin.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi Ibn Khaldun isänsä ja isoisänsä tavoin toimi hovimiehenä ja ministerinä ja osasi aina oikeaan aikaan vaihtaa isäntää. Hän palveli peräkkäin tunisialaisia Hafsideja, Bougien ja Fesin Merinidejä, Tlemeen Abd el Huadita, Grenadan ja Egyptin sulttaaneja. Näin hänellä oli henkilökohtaisesti mahdollisuus tarkkailla ja vertailla erilaisia hallintotapoja ja arvioida niiden epävakautta.

Eri hallitsijat hämmästelivät Ibn Khaldunin suurta kyvykkyyttä ja kulttuurin laajuutta ja antoivat hänelle aina anteeksi hänen ailahtelevaisuutensa ja petturuutensa. Palkkasotilaana hän toimi eräässä vaiheessa kun varallisuus oli luisunut muutoin hänen käsistään.

Historioitsija ja politologi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tässä vaiheessa uraansa Ibn Khaldun suuntaa tulevan uransa historiaan ja politiikan tutkimukseen, joissa hänen hallinnollisissa ja sotilaallisissa tehtävissä esiin noussut realisminsa ja kriittinen analyysitaitonsa mahdollistivat analyysit erilaisten koottujen mielipiteiden ja erilaisten traditioiden suhteen. Esimerkiksi juuri Ibn Khaldun kertoo kaikkein yksityiskohtaisimmin sotaisan juutalaisen kuningattaren Kahenan historian jättämättä pois tämän voittoja arabihyökkääjistä. Hän ei myöskään unohtanut voittoisan kuningattaren suhtautumista arabivankeihin, ei myöskään hänen kuolemaansa taistelussa.

Omaten vahvan poliittisen ja sotilaallisen taustan Ibn Khaldun pystyi harrastamaan historiallista kritiikkiä omaan aikaansa edeltäneiden tunnettujakin historioitsijoita kohtaan. Tällä tavoin hän palautti nämä edeltäneet hyvinkin korkealentoiset historiankirjoitukset realistisemmalle tasolle. Samalla on siivoaa kokonaan hyvinkin absurdit historialliset tapahtumat, esimerkkinä tarina kokonaan kullasta, hopeasta ja rubiineista rakennetusta arabialaisesta kaupungista, joka pysyi näkymättömänä kaikille muille paitsi kaikkein korkeimman taso taikureille.

Koska Ibn Khaldun elämänuransa aikana vaihtoi usein isäntää, niin kirjoituksissaan hän toi ilmi todella suurta henkistä itsenäisyyttä, joka erottaa hänet selvästi keskiajan kristillisistä kronikoitsijoista ja annalisteista. Esimerkiksi eurooppalaiset Joinville ja Commines olivat elämänsä aikana sitoutuneet yhteen ainoaan monarkkiin ja jättivät se tähden meille näiden monarkkien elämän ja vallan mukaisen version.

Ibn Khaldun kritisoi myös arabialaisen historiankirjoituksen koulukuntaa, joiden suuntautumisena oli rajoittuminen jonkun monarkin tai hallitsevan dynastian sukuhistorian tutkimiseen. Hänen näkökantansa mukaisesti näissäkin kirjoituksissa olisi pitänyt antaa niille sosiaalisille tapahtumille, jotka selittivät kirjoituksen kohteena olevien dynastioiden syntyä, kestoa, vaikutusta ja katoamista.

Ibn Khaldunin selkeä ero oman aikakautensa kristillisiin kronikoitsijoihin syntyi myös siitä, että hän käsitteli myös tapahtumia suhteellisen objektiivisesti, hänellä ei ollut syytä moralisoida tapahtumia, niiden syitä tai seurauksia. Hän oli siis todisteiden käytössä empiirinen ja kriittinen, yrityksissään ymmärtää menneisyyden muutoksia hän oli järjestelmällisen kiihkoton ja rationaalinen. Näin olleen Ibn Khaldunista ei tullut merkittävää ainoastaan siksi, että hän kirjoitti vakaumuksellisena muslimina, vaan syynä on myös jo mainittu hänen menetelmiensä nykyaikaisuus, jonka veroista ei kristillisessä maailmassa ollut häneen verrattavaa.

Tunnetuin Ibn Khaldunin teoksista on Universaalihistoria (Kitab al-Ibar), joka on kolossaalinen ja koko hänen historiankirjoituksena synteesi. Etenkin teoksen johdanto-osa on tullut tunnetuksi.

Kuolemaansa asti Ibn Khaldun kuitenkin oli tavallaan myös seikkailija ja muutama vuosi ennen kuolemaansa (1401) hän tapasi tunnetun tataari-mongolivalloittajan Tamerlanin eli Timur Lenkin. Kohtaaminen tapahtui Damaskoksessa. Tapaaminen oli varmaankin Ibn Khaldunille erityisen merkittävä, sillä olihan Tamerlan hävittänyt suuren osan sitä islamilaista kulttuuria, joka oli eräs hänen menneisyytensä kulmakivi.

Muquddimahi ja historianfilosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tässä Universaalihistorian johdannossa vuodelta 1377 tulee esille Ibn Khaldunin historianfilosofia, joka on varsin monimutkainen. Tätä historianfilosofista käsitystä ei voi jättää huomioimatta tänäänkään. Ensinnäkin vapaa­kaupasta, markkina­taloudesta ja oikeusperiaatteista hän esitti hyvin kehittyneen käsityksen jo vuosisatoja ennen Adam Smithiä. Hän esitti kulttuurien romahduksia tavalla, jossa pyrki nykyaikaisesti yhdistämään nämä ilmaston­muutoksiin.

Jotkut tutkijat vertaavat Ibn Khaldunia maallisena poliittisena ajattelijana sekä Machiavelliin että Hobbesiin. Ihmiset eivät ole hänelle passiivisia uhreja, vaan aktiivisia toimijoita. Tämä ajatus on melkoisen vallankumouksellinen islamilaisessa ajatusmaailmassa. Näin ihmisellä on itsellään vastuu omasta kohtalostaan. On mielenkiintoista verrata Ibn Khaldunia nykyiseen funda­menta­listi­seen islamiin ja sen tulkintoihin.

Nykyiset yhteiskuntafilosofiat ovat usein hyvin optimistisia ja progressiivisia, esimerkkinä globalisaation synty ja sen saama kannatus. Ibn Khaldunin historianfilosofia on usein varsin pessimististä ja eritoten se on syklistä. Hänen erittäin laaja perspektiivinsä johtaa hänen toteamaan, että kaikki sivilisaatiot käyvät läpi useita vaiheita, alkavat nuoruudesta ja päätyvät seniliteettiin. Spengler kehitteli tältä pohjalta sivilisaatioiden vuodenajat keväästä talveen.

Ibn Khaldun arvioi, että suuret valtakunnat pysyivät koossa keskimäärin vain noin kolmen sukupolven eli 120 vuoden ajan. Arnold J. Toynbee on kuitenkin selittänyt hänen tällä tarkoittaneen nimenomaan sellaisia valtakuntia, joita paimentolais­taustaiset valloittajat ovat aikojen kuluessa perustaneet maata viljelevien kansojen alueelle.[1]

Sivilisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun vallitsee ”asabiuah”, solidaarisuus eli tietoisuus yhteisöllisistä- tai verisiteistä, niin vain silloin Ibn Khaldunin mukaan voi nousta ja syntyä sivilisaatio (umran). Käyttäen vertailevaa tutkimusmenetelmää Ibn Khaldun vertaa beduiineja, nomadikansaa, paikalleen asettuneisiin ja paljon sivistyneenpiin ryhmiin, jotka kuitenkin menettävät vähitellen kykynsä solidaarisuuteen ja saavat täten aikaan sivilisaationsa rappion ja kuoleman. Sivilisaation kehityksen päämäärä on paikallensa asettuminen. Tämä puolestaan luo tarvittavat edellytykset kukoistaville taiteille ja tieteille.

Sivilisaation ei Ibn Khaldunin mukaan tarvitse olla liberaali tai demokraattinen, joskin kaupankäynti ja sen myötä yksityisomaisuus ovat sille olennaisia elämän edellytyksiä. Tällaisen paikalleen asettuneen kulttuurin myötä siihen tulevat automaattisesti myös ylellisyys ja vauraus, nämä puolestaan johtavat turmeltumiseen. Johtopäätöksissään Ibn Khaldun esittää tuhon syvimmiksi ilmentymiksi avio­rikokset ja homoseksuaalisuuden. Näiden myötä steriiliksi tullut sivilisaatio hylkää uskontonsa ja siten sinetöi lopullisesti kohtalonsa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Emile Félix Gauthier: Les siècles obscurs du Maghreb, 1927
  • Nassif Nassar: La pansée réaliste d'Ibn Khaldoun, 1967
  • Korotayev A. & Khaltourina D. Introduction to Social Macrodynamics: Secular Cycles and Millennial Trends in Africa. Moscow: URSS, 2006

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Arnold J. Toynbee: Historia uudessa valossa, s. 208. Lyhennetyn laitoksen laatinut D. C. Somervell. Suom. Kai Kaila. WSOY, 1950.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]