Arnold J. Toynbee
Sivulta puuttuu Arnold Joseph Toynbee (14. huhtikuuta 1889 – 22. lokakuuta 1975) oli englantilainen historiantutkija ja historianfilosofi. Toynbee tunnetaan parhaiten 12-osaisesta sivilisaatiohistoriastaan A Study of History, (1934–1961), jossa tekijä tavoittelee synteesiä maailmanhistoriasta sivilisaatioiden synnyn, kukoistuksen, luhistumisen ja hajoamisen kautta tarkasteltuna. Teoksesta on D. C. Sommervell laatinut lyhennetyn version, joka on ilmestynyt myös suomeksi.[1]
Hän toimi Lontoon yliopiston professorina vuosina 1925–1955.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Ajattelu ja historianfilosofia
Toynbeen työtä verrataan usein Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato -teoksen tuloksiin. Hän itse kuitenkin torjui Spenglerin deterministisen käsityksen historiallisesta kehityksestä luontaisena ja vastustamattomana kiertokulkuna.
Toynbeen mukaan maailmassa on nykyisin kuusi suurta kulttuuria, joista länsimainen kulttuuri on vain yksi, joskin sen vaikutusvalta on tullut maailmanlaajuiseksi. Muut ovat ortodoksinen, islamilainen ja intialainen kulttuuri sekä Kaukoidän kulttuurin kiinalainen ja japanilainen haara.[2] Nykyinen länsimainen kulttuuri syntyi hänen mukaansa Rooman valtakunnan hajoamista seuraavien vuosisatojen aikana, ja sitä edelsi eri kulttuuriksi katsottava antiikin kreikkalainen eli helleeninen kulttuuri.[3] Kadonneet ja nykyiset kulttuurit yhteenlaskettuina hän tunnisti maailmanhistoriasta 21 kulttuuria, joista varhaisimpia olivat egyptiläinen, sumerilainen ja minolainen kulttuuri. Lisäksi hän mainitsi kirjassaan muutamia "surkastuneita" ja "kivettyneitä" kulttuureja. Surkastuneisiin kulttureihin hän luokitteli esimerkiksi viikinkiajan skandinaavisen kulttuurin, joka jo varhaisessa vaiheessa syrjäytyi länsimaisen kulttuuripiirin laajetessa. Toynbee myös arvosteli ankarasti aikansa useimpien historioitsijoiden tapaa samaistaa länsimaisen kulttuurin historia maailmanhistoriaan.
[muokkaa] Kulttuurien kehitysvaiheet Toynbeen mukaan
Toynbeen mukaan eri kulttuurien vaiheet niiden kasvun ja kukoistuksen aikana ovat olleet hyvinkin erilaiset ja eri pituiset.[4] Toisin kuin Spengler, hän ei siis katsonut niiden eliniän olevan mitenkään ennalta määrätty. Useimmat kulttuurit ovat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tehneet jonkin ratkaisevan virheen, jonka vuoksi ne ovat "luhistuneet" ja kääntyneet tuhon tielle. Tämän kohtalokkaan käänteen jälkeen eri kulttuurien vaiheet ovat hänen mukaansa kuitenkin olleet silmiinpistävän samankaltaisia. Ensin on tullut levottomuuksien kausi, jonka aikana kulttuuriin kuuluvat valtiot käyvät toistuvasti verisiä sotia keskenään.[5] Yleensä tämä kausi on kestänyt noin 400 vuotta[6] ja päättynyt siihen, että jokin valtio (joko samaan tai muutamissa tapauksissa toiseenkin kulttuuriin kuuluva) on valloittanut koko kulttuuripiirin ja tullut yleisvaltioksi.[7] Täten on vihdoin seurannut muutamia vuosisatoja kestänyt rauhan kausi, joka kuitenkin on tullut niin myöhään, ettei se kyennyt enää estämään kulttuurin syvenevää rappiota ja lopullista tuhoa.[8] Tämä vaihe on useimmissa tapauksissa päättynyt joko vieraasta kulttuurista tulleiden valloittajien maahantuloon tai yleisvaltion hajoamiseen, minkä jälkeen sen raunioille on saattanut syntyä uusi kulttuuri. Vanhan kulttuurin loppuvaiheessa on vallalle yleensä päässyt myös jokin uusi uskonto, joka sitten "jälkeläiskulttuureissa" on ollut vallitsevana alusta lähtien.
Tyypillisimpänä esimerkkinä edellä mainitusta Toynbee piti antiikin kreikkalaisen kulttuurin kehitystä. Se itse oli aikoinaan syntynyt noin 1100 eaa. minolaisen kulttuurin hajottua. Sen suurinta kasvun aikaa oli Ateenan suuruuden aika 400-luvulla eaa. Kohtalokas käänne tapahtui kuitenkin jo peloponnesolaissodan alkaessa 431 eaa.[8] Tällöin alkanut levottomuuksien kausi päättyi vasta, kun Augustus tasan 400 vuotta myöhemmin, 31 eaa., sai vihdoin aikaan pitkäaikaisen rauhan, Pax Romanan. Rooman valtakunnan loppuvaiheissa kristinusko tuli valtauskonnoksi, ja sen perivät myös ne molemmat jälkeläiskulttuurit, länsimainen ja ortodoksinen, jotka valtakunnan lopullisen hajoamisen jälkeen syntyivät sen entisten alueiden eri osissa.
Kaikkien historiallisten kulttuurien osalta nämä vaiheet eivät kuitenkaan ole yhtä helposti tunnistettavissa. Muutamien, esimerkiksi minolaisen ja maya-kulttuurin historia tunnetaan niin huonosti, ettei päätelmiä juuri voida tehdä.[9] Toisinaan taas eri kulttuurien väliset kosketukset vaikeuttavat vaiheiden tunnistamista. Näin on laita varsinkin hänen "syyrialaiseksi" nimittämänsä kulttuurin, jonka ajalliset ja paikalliset rajat Toynbee määritteli varsin omintakeisesti, mutta sai tällöin siinäkin tunnistetuksi samat vaiheet.[10][11]. Hänen mukaansa syyrialainen kulttuuri sai alkunsa Välimeren itärannikolla 2. vuosituhannen lopulla eaa, ja alkuvaiheessa siihen kuuluivat ennen kaikkea juutalaiset ja foinikialaiset naapurikansoineen, myöhemmin useat muutkin Lähi-idän kansat. Tämän kulttuurin varsinainen kasvun kausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä sen levottomuuksien kausi alkoi jo 900-luvulla eaa, kun muinainen Israel kuningas Salomonin kuoleman jälkeen jakautui kahtia.[12] Levottomuuksien kausi päättyi, kun Kyyros II Suuri nelisensataa vuotta myöhemmin perusti Persian suurvallan, jota Toynbee pitää tämän kulttuurin yleisvaltiona. Persialaiset kuitenkin valloittivat myös Egyptin ja Babylonian, minkä jälkeen myös nämä vanhat, mutta kauan aikaisemmin rappeutuneet kulttuurit sulautuivat vähitellen syyrialaiseen.[13] Mutta kun ensin Aleksanteri Suuri ja sittemmin roomalaiset valloittivat lähes koko Lähi-Idän, syyrialainen kulttuuri itsekin vain juuri ja juuri välttyi sulautumasta kreikkalaiseen. Kuitenkin se onnistui säilyttämään identiteettinsä ja nousi tuon tuostakin kapinaan valloittajia vastaan.[14] Lopulta Muhammedin ajan jälkeen ensimmäiset kalifit perustivat arabien valtakunnan, jonka alueelliset rajat olivat yllättävän tarkoin samat kuin muinaisen Persian. Toynbee tulkitsikin tämän valtakunnan eräänlaiseksi muinaisen Persian myöhäiseksi uudelleensyntymäksi.[10] Syyrialainen kulttuuri hajosi hänen mukaansa lopullisesti vasta, kun arabien kalifikunta 900-luvulla hajosi. Tämän jälkeen sen alueelle syntyi nykyinen islamilainen kulttuuri, joka peri edeltäjältään tämän loppuvaiheessaan omaksuman islamin uskon. Alkuvaiheessaan se oli Toynbeen mukaan jakautuneena kahdeksi erilliseksi kulttuuriksi, iranilaiseksi ja arabialaiseksi, jotka kuitenkin sulautuivat yhteen sen jälkeen, kun Osmanien valtakunta vuonna 1517 valloitti Egyptin.[15]
Kysymykseen, onko myös länsimainen kulttuuri jo kääntynyt tuhon tielle, Toynbee ei katsonut voivansa antaa varmaa vastausta. Teoksesta on kuitenkin pääteltävissä, että hän ajatteli länsimaiden "levottomuuksien kauden" alkaneen jo 1500-luvun uskonsodista[16][17] ja jatkuneen ainakin toiseen maailmansotaan saakka, minkä vuoksi enteet ovat huonot. Kuitenkin hän piti vielä mahdollisena, että länsimainen kulttuuri saattaisi vielä oppia edeltäjiensä virheistä ja täten välttää lopullisen tuhon.[18][17]
[muokkaa] Suomennetut teokset
- Historia uudessa valossa. (A study of history, 1946.) Vuosina 1934 ja 1939 ilmestyneestä kuusiosaisesta teoksesta toimittanut D. C. Somerwell. Suomentanut Kai Kaila. Porvoo Helsinki: WSOY, 1950.
- Kristinusko ja maailman uskonnot. (Christianity among the religions of the world, 1957.) Suomentanut Elvi Saari. Hämeenlinna: Karisto, 1959.
- Kulttuurimme koetuksella. (Civilization on Trial, 1948.) Suomentanut J. A. Hollo. Helsinki: Pellervo-seura, 1950.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Toynbee, Arnold J.: Historia uudessa valossa. Porvoo: WSOY, 1950.
- ↑ Toynbee, s. 10
- ↑ Toynbee, s. 13-14
- ↑ Toynbee, s. 432
- ↑ Toynbee, s. 15-16, 291-292
- ↑ von Wright, Georg Henrik: ”Spengler ja Toynbee”, Tieto ja ymmärrys, s. 357. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15733-7.
- ↑ Toynbee, s. 15, 209, 291, 314
- ↑ a b Toynbee, s. 310
- ↑ Toynbee, s. 322
- ↑ a b Toynbee, s. 19-24
- ↑ Wright, s. 346-348
- ↑ Toynbee, s. 313
- ↑ Toynbee, s. 316
- ↑ Toynbee, s. 173-175
- ↑ Toynbee, s. 20-21
- ↑ Toynbee, s. 643
- ↑ a b Wright, s. 358-359
- ↑ Toynbee, s. 301-302, 644
