Sudanin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Sudanin historia kattaa ajan alueen ensimmäisistä asukkaista kymmenien tuhansien vuosien takaa. Itsenäinen valtio Sudan on ollut vuodesta 1956.

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sudanin alueelle ensimmäiset ihmiset elivät todistettavasti myöhäispaleoliittisella kaudella (n. 30–20 tuhatta vuotta sitten) Khartumin seutuvilla. Nykyihmistä edeltävistä hominideista ei ole toistaiseksi löydetty merkkejä. Ensimmäiset asukkaat osasivat muokata hiekkakivestä keramiikkaa ja hankkivat toimeentulonsa metsästämällä eläimiä ja keräilemällä kasveja. Nämä ilmeisesti ensimmäiset sudanilaiset saapuivat etelästä ja lännestä ja siirtyivät ajan kuluessa kohti keskistä Sudania asuttaen lopulta pohjoiset ja itäisetkin alueet. Yhdessä muiden suurten jokien läheisten kansojen kanssa he alkoivat asuttaa jokilaaksoja, etenkin Niilin laaksoa, noin 10 000 eaa. Tällöin sudanilaiset siirtyivät lähes samanaikaisesti muiden kulttuurien kanssa metsästäjä-keräilijä-kulttuurista maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Sudanilaiset tuottivat muiden neoliittisen kauden kulttuurien tapaisesti runsaasti keramiikkaa ja yhteiskuntarakenne monimutkaistui, mikä ilmenee haudoista löydetyistä koruista ja muualta tuoduista esineistä. Sudanin esihistorialliseen kulttuuriperintöön kuuluu muun muassa Fred Wendorfin tutkimusryhmän vuonna 1964 Jebel Sahabasta löytämä noin 13 000 vuotta vanha (11 000 eaa.) kalmisto 117 (engl. Cemetry 117), joka on tulkittu maailman vanhimmaksi säilyneeksi merkiksi organisoidusta sodankäynnistä.[1]

Sudanista löydetty nubialaisen kuninkaan patsas.

Neljännellä vuosituhannella eaa. syntyi Mesopotamiaan sumerilaisten korkeakulttuuri, mutta juuri samoihin aikoihin kehittyi Niilin alajuoksun varrelle egyptiläisten korkeakulttuuri. Muutama vuosisata myöhemmin Saharan ilmaston kuivuttua nykyisen Libyan alueelta lähti ihmisiä etsimään suotuisampia maita, ja he asettuivat nykyisen Nubian alueelle. He olivat nubialaisten esivanhempia.

Varhaisdynastisella Egyptillä lienee ollut yhteys sudanilaisiin, mutta heitä erottanut kuiva ylänkö saattoi estää aluksi egyptiläisiä levittäytymästä Sudaniin.[2] Egyptiläiset valloittivat kuitenkin ennen 2300-lukua eaa. pohjoisen Sudanin ja liittivät sen osaksi egyptiläistä valtakuntaa Nubian provinssina. Sudan oli tärkeä alue Egyptin faaraoille, sillä sieltä tuotiin runsaasti arvomateriaalia norsunluusta kultaan. Pohjois-Sudan oli myös kauttakulkumaa Puntmaan maustekaupalle. Monet sudanilaiset joutuivat orjuutetuiksi, mutta se vain vahvisti afrikkalaisvaikutusta Vanhan valtakunnan Egyptin kulttuuriin.

Egyptin eteläpuolelle Nubiaan syntyi ennen 1000-luvun eaa. puoltaväliä muutamia valtioita, muun muassa Kerma ja Kush. Tiedot näistä valtakunnista ovat vähäiset, mutta Egypti onnistui nujertamaan ne ilmeisesti vuosituhannen puolenvälin paikkeilla, ja valtioiden kansalaiset saatettiin egyptiläistää.[3] Kušin valtakunta ja kušilaiset olivat tärkeitä koko Egyptin valtakunnalle, sillä seudulta saatiin aiemmin mainittujen luonnonvarojen lisäksi paljon erilaisia eläimiä ja kušilaiset sotilaat olivat vertaansa vailla. Egypti menetti otteensa Kušista noin 1070 eaa. ja noin 300 vuotta myöhemmin asetelmat kääntyivät päälaelleen, kun Kušin pääkaupunkiin Napataan nousi vallanhaluinen monarkkisuku. Kuningas Kašata valloitti Ylä-Egyptin ja asettui hallitsemaan Thebaan. Hänen seuraajansa Piye yhdisti Kušin ja Egyptin perustamalla 25. dynastian eli niin sanotun nubialaisdynastian.[3] Laajentuminen nykyisen Syyrian ja Israelin alueille ajoi Assyrian ja nubialaisdynastian sotaan, joka päättyi Egyptin perääntymiseen ja nubialaisdynastian kaatumiseen.[4]

Vajaa sata vuotta myöhemmin noin 590 eaa. egyptiläisten armeija hääti kušilaiset Napatasta, josta tuli assyrialaisia vastaan koetun tappion jälkeen uusi hallintokeskus, ja pakotti heidät asettumaan Meroëen. Meroëlainen kuningaskunta kehittyi Egyptistä riippumatta, mutta egyptiläisvaikute oli silti vahvasti läsnä. He rakennuttivat hallitsijoiden kunniaksi steeloja ja Bagrawiyassa sijaitsevat pyramidit. Kulttuuri oli saanut runsaasti apua Välimeren kaupasta, vaikkei tällä lopulta ollut kulttuurista vaikutusta. Meroëlaiset kehittivät myös oman kirjaimiston (kuva kirjaimista), jota aiemmin egyptiläiset hieroglyfit olivat käytössä. Meroë-kaudesta on säilynyt temppeleiden, palatsien ja kylpylöiden raunioita. He onnistuivat rakentamaan myös tehokkaan keinokastelujärjestelmän, joka mahdollisti väkiluvun kasvun alueella. Valtakunta oli roomalaisille loistava puskuri Punaisen meren blemmyeitä vastaan. Meroën historia päättyy kuitenkin 350-luvulle, jolloin etiopialainen Aksumin kuningaskunta valtasi sen.[5]

Kristinuskon ja islamin saapuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinusko levisi Sudaniin vielä Meroën kuningaskunnan loppuvaiheessa. Alueelle saapuneet kristityt olivat lähinnä pohjoisen vainoja pakenevia, mutta Rooman keisari Konstantinus Suuren käännyttyä kristityksi pakolaisvirta väheni ja kauppiaiden ja saarnaajien osuus lisääntyi. Lähetyssaarnaajia lähetettiin Sudaniin edelleen 500-luvulla Justianianuksen hallintokaudella, jolloin Sudanin kolme edellä mainittua kuningaskuntaa omaksuivat koptilaisuuden ja valtiot yhdistyivät Nubiaksi ja Alawaksi.

Vain vuosisata myöhemmin syntyi nykyisen Saudi-Arabian alueella uusi uskonto, islam. Se levisi erittäin nopeasti Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja eteni aina Espanjaan saakka. Islam saapui Nubiaan vasta perustetun islamilaisen Egyptin armeijan voimin.[6] Nubialaiset muodostivat voimakkaan vastarinnan ja onnistuivat torjumaan hyökkäyksen. On löydetty lisäksi todisteita siitä, että nubialaisia olisi taistellut kristittyjen rinnalla ristiretkien aikaan. Islam sai kuitenkin jalansijan alueella, islamilaiset esimerkiksi valloittivat kristinuskoisen Alawan itselleen, ja islamia on siitä asti harjoitettu etenkin Pohjois-Sudanin alueella, vaikka miehittäjät menettivätkin Alawan nopeasti afrikkalaisille funjeille vuonna 1504 (Sinnarin kuningaskunta).[7] Funjit pitivät otteensa aina vuoteen 1821 saakka, jolloin ottomaanit ja egyptiläiset yksissä tuumin valloittivat ja liittivät sen Egyptiin.

Osana Egyptiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Funj-sulttaanien maat rajoittuivat pienehkölle alueelle. Heidän käsissään olivat ainoastaan lyhyt kaistale Vanha-Dunqulahin Niilin mutkasta pääkaupunki Sinnarin eteläpuolelle.[8] Tämä tuli kuitenkin muuttumaan ratkaisevasti, kun Ottomaanien kuningaskuntaan kuuluneen Egyptin varakuningas Muhammad Ali löi funjit vuonna 1820 aloittamallaan hyökkäyksellä, ja vastarinta kukistui lopulta 1821. Vallanvaihdon seurauksena valtakunnan rajat laajenivat ja nykyiset rajat alkoivat hiljalleen muotoutua, vaikka pohjoinen olikin tiukemmin Egyptin hallinnassa. Uusi isäntä vaati kovalla kädellä sudanilaisilta veroina kultaa, karjaa ja orjia. Tämä ei miellyttänyt kansaa ja he alkoivat kapinoida hallintoa vastaan. Hallinto tukahdutti kapinan alut eikä vastarinta onnistunut saamaan johtajahahmoa, joten liike hiljeni. Vuonna 1826 kenraalikuvernööriksi nimitettiin ʿAlī Khūrshīd Āghā, jonka verohelpotukset olivat sudanilaisten mieleen. Hän uudisti maan maataloutta ja modernisoi tekniikkaa, minkä lisäksi siirsi pääkaupungin Khartumiin. Eläköidyttyään 1838 hän jätti seuraajalleen vauraan ja hyvinvoivan valtion.lähde?

Aḥmad Pasha Abū Widān jatkoi toimessaan ja jatkoi Āghān aloittamia projekteja. Hän oli kuitenkin kovakourainen ja Muḥammad ʿAlī arveli, ettei hän ollut luottamuksen arvoinen. Hän erotti Āghān, joka kuoli sen jälkeen hämärissä olosuhteissa. Sittemmin Sudan joutui kahdeksi vuosikymmeneksi kehityksestä jälkeen, kun kenraalikuvernöörit vaihtuivat niin verkkaisesti, ettei kukaan oikein ehtinyt aloittaa projektejaan eikä valtiolla tuntunut olevan minkäänlaista suuntaa.lähde?

Suurvallat, Britannia etunenässä, vaativat taloudellisesti keskeisen elinkeinon eli orjakaupan kieltämistä Sudanissa. Britannia vaati myös varakuningas Ismail paššan erottamista ja hänen poikansa Tewfik paššan nimittämistä. Tämä onnistui, mutta korruptio ja hänen huonot kykynsä johtivat Orabi-kapinaan. Tewfik pyysi apua Britannialta, joka vastasi pyyntöön lopulta miehittäen Egyptin vuonna 1882.lähde?

Mahdivaltio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammad Ahmad ibn Abd Allah

Ulkovaltojen läsnäolo ja orjuuden kielto nostattivat kapinaliikkeen, jonka nokkamiehenä oli Muhammad Ahmad ibn Abd Allah. Sudanin sodassa vuosina 1881–1885 hän onnistui päämäärässään nujertaa ulkovaltojen hallinto ja alkoi itse rakentaa islamiin perustuvaa teokratiaa. Hän julisti itsensä mahdiksi, jonka sudanilaiset tulkitsivat pimeiden aikojen lopun ennustetuksi pelastajaksi.[9] Hänen valtaanastumisensa osui yhteen islamilaisen kalenterin 1200-luvun lopun kanssa, joka oli tulkittu uskonnollisen uudistuksen kaudeksi, joten Muhammad Ahmad sai täyden tuen islamilaiselta kansaltaan. Pitkään hän ei kuitenkaan elänyt, sillä hän kuoli jo kuuden kuukauden päästä Khartumin kukistamisen jälkeen.[10]

Valtiota Ahmadin kuolema ei romuttanut, vaan hänen seuraajansa laittoivat asevoimansa liikkeelle valloittamaan alueita kaikista ilmansuunnista vannomalla pyhän sodan nimeen tarkoituksenaan uudistaa koko islam. Joidenkin hetkellisten voittojen jälkeen vuonna 1889 lakannut laajentumissota johti kaikilla rintamilla tappioihin. Tappioita seurasi laajempi kurjuus, sillä huonot sadot ajoivat kansan nälänhätään ja tautikuolemiin. Kansan edessä Ahmadin seuraajan Abdallahi ibn Muhammad suosio ei laskenut, vaan heidän silmissään hän oli uusi mahdi. Mahdivaltio kukistui imperialistipyrkimyksiään jouduttavalle Britannialle pääkaupunki Omdurmanissa käydyssä taistelussa vuonna 1898.[11]

Angloegyptiläinen Sudan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Angloegyptiläinen Sudan

Britit perustivat Sudaniin yhteishallinnon Egyptin kanssa. Brittien tarkoituksena oli jatkaa turkkilais-egyptiläisen Sudanin perintöä ja yhdistää molemmat Niilin laakson valtiot. Sudan pysyi Brittiläisen imperiumin kiikarissa myös sen vuoksi, että sen avulla voitaisiin turvata suunniteltu keinokastelupatohanke Assuaniin ja varmistaa niin sanottu Kap–Kairo-suunnitelman toteutuminen. Ranskalla oli oma siirtomaasuunnitelma, se halusi itselleen alueet Senegalista Punaiselle merelle. Suunnitelmat aiheuttivat sodanuhan Fašodassa. Britit onnistuivat taivuttelemaan ranskalaiset luopumaan omasta hankkeestaan. Egyptin kanssa luotu yhteishallinto onnistui rauhoittamaan maan aiemmin epävakaiset olot pohjoisessa, mutta vastarinta etelässä pitkittyi.lähde?

Uuden Sudanin ensimmäinen kenraalikuvernööri oli lordi Kitchener, mutta hänen tilalleen nousi 1899 Sudanin tilanteen hyvin tuntenut ja kansaan ymmärtäväisesti suhtautunut Reginald Wingate. Hän ei jouduttanut uudistamishankkeita ja piti verotuksen kevyenä. Rautatieverkkoa laajennettiin ja viestintäyhteyksiä parannettiin, mutta maa oli taloudellisesti riippuvainen Egyptistä. 1900-luvun alussa perustettiin myös peruskouluja, jotka tuottivat maahan länsimaisen sivistyneistön yläluokan, joka vieraantui perinteisistä heimokulttuurista ja -elämästä. Egyptiläisten nationalismin nousun hengessä nämä oppineet synnyttivät oman kansallishengen Sudaniin. Sudanilaisten nationalistien kapinat laajenivat maailmansotien välissä, mutta ne tukahdutettiin. Yhtenä liikkeenä oli Valkolippuliitto. Egyptiläiset nationalistit liittoutuivat sudanilaisten nationalistien kanssa kahden erillisen valtion perustamiseksi. Toisessa maailmansodassa Sudanin vuonna 1925 perustettu armeija otti osaa Itä-Afrikan taisteluihin.[12]

Itsenäisyys ja sisällissodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Egypti ja Britannia solmivat 1953 sopimuksen Sudan itsehallinnosta. Maan ensimmäiset parlamenttivaalit pidettiin 2. marraskuuta 1953[13] ja maa itsenäistyi 1. tammikuuta 1956. Itsenäistymistä joudutti vuoden 1952 sotilaallinen vallankumous, joka syöksi kuningas Faruqin vallasta. Britannia oli jo vuonna 1936 lopettanut Egyptin miehittämisen, mutta piti Sudanin edelleen siirtomaana. Koko itsenäisyytensä ajan maa oli ollut pääasiassa islamismiin suuntautuneiden sotilashallitusten alaisuudessa. Maan suurinta poliittista ryhmittymää Umma-puoluetta johti edelleen Mahdin jälkeläinen Sadiq al-Mahdi. Kiistat valtio islamilaisesta luonteesta tai maallisuudesta ja Khartumin arabihallituksen kieltäytyminen siirtymisestä liittovaltiojärjestelmään johtivat etelän ei-islamilaisten kapinaan, joka aloitti ensimmäisen 17-vuotisen sisällissodan (1955–1972).lähde?

Kenraali Ibrahim Abboud kaappasi vallan 1958 ja aloitti arabialaistamisen ja islamilaistamisen, joka vahvisti etelän vastarintaa. Abboud syöstiin vallasta 1964 ja maahan tuli siviilien väliaikaishallitus.[14] Etelän johtajat jakautuivat kahteen leiriin, joista toinen kannatti liittovaltiota ja toinen itsemääräämisoikeutta tavoitteenaan itsenäisyys. Perustuslaista ja vallanjaosta ei päästy yksimielisyyteen suurimman väestöryhmän vastustaessa etelälle annettavia myönnytyksiä.lähde?

Toukokuussa 1969 ryhmä eversti Jaafar Nimeirin johtamia sosialistiupseereja kaappasi vallan ja julisti maan sosialistiseksi islamismin sijaan ja hahmotteli etelälle annettavan autonomian. Juntan kommunistijäsenet yrittivät syrjäyttää Nimeirin, joka käynnisti kommunistien puhdistukset ja etäännytti myös tukijansa Neuvostoliiton. Menetettyään kommunistien tuen ja islamistien suhtauduttua häneen vihamielisesti, Nimeiri haki tukea etelästä. Nimeiry solmi myös rauhan Etiopian ja Ugandan kanssa, ja maat suostuivat lopettamaan tukensa toistensa sissiliikkeille. Nimeiri teki 1972 Addis Abebassa sopimuksen etelän kapinaliikkeen kanssa, joka myönsi etelälle autonomian. Vastineeksi etelä auttoi häntä kukistamaan kaksi vallankaappausyritystä, jotka tekivät maan länsiosan Darfur ja Kordofan, jotka halusivat myös vastaavaa autonomiaa. Nimeiri pyrki myös sovitteluratkaisuun islamistien kanssa, jotka pitivät häntä esteenä islamilaisen valtion perustamiselle.lähde?

Käännekohta tapahtui 1979, kun öljy-yhtiö Chevron löysi öljyä Etelä-Sudanista. Pohjoisen painostuksen tuloksena Nimeiry sanoi 1983 käytännössä irti vuoden 1972 rauhansopimuksen, lakkautti etelän autonomian, julisti arabian maan viralliseksi kieleksi (etelän englannin sijaan) ja siirsi maan eteläosan sotavoimien komennon keskushallitukselle. Toinen Sudanin sisällissota alkoi tammikuussa 1983, kun etelän sotilaat kieltäytyivät tottelemasta käskyjä siirtyä pois alueelta ja kapinoivat.lähde?

Syyskuussa 1983 Nimeiry ilmoitti šaria-lain ottamisesta käyttöön rikoslaissa.[14] Tätä vastustettiin jopa muslimien keskuudessa. Varkaille šarian tiesi käden katkaisemista ja alkoholin hallussapidosta ruoskittiin. Myös etelän ei-muslimit olivat lain alaisia.lähde?

Nimeiry syöstiin vallasta Khartumin kansannousun myötä huhtikuussa 1985 hänen ollessaan poissa maasta. Taustalla olivat maan talouden romahdus, etelässä käytävä sisällissota ja poliittiset vainot. Kenraali Swar al-Dahab johti sotilashallitusta ja julisti ensimmäisenä maan perustuslain mitättömäksi ja hajotti Nimeirin Sudanin sosialistiunionin.lähde?

Maassa järjestettiin vaalit huhtikuussa 1986, jonka jälkeen valtaan nousi siviilihallitus. Hallitus yritti neuvotella rauhaa, muttei ollut valmis antamaan etelälle erivapauksia islamilaisesta laista. Vuonna 1989 kenraali Omar al-Bashir kaappasi vallan ja asetti valtaan Kansallisen islamilaisen rintaman. Uuden hallituksen suuntaus kiihdytti sisällissotaa. 1990-luvulla myös maan länsi- ja itäosat alkoivat etääntyä keskushallituksesta.lähde?

Bashirin hallitus on sittemmin tukenut islamistista aktiviteettia ympäri maailmaa. Se tuki Algerian islamistiryhmiä. Khartumista tuli islamistiryhmien turvapaikka ja avunantaja. Vuonna 1996 YK asetti Sudanille pakotteita osallisuudesta Egyptin presidentti Mubarakin salamurhayritykseen.lähde?

Keskushallitus on pyrkinyt käymään sotaa kapinallisia vastaan yrittäen saada heidät taistelemaan toisiaan vastaan. Lopulta tämä johti kapinallisten yhdistymiseen eversti John Garangin alaisuuteen. Vastustaakseen Sudanin ulkopolitiikkaa kapinallisia ovat tukeneet Etiopia, Eritrea ja Uganda. Vuoden 1993 alusta nämä maat pyrkivät Kenian ohella neuvottelemaan rauhaa Sudanin tilanteeseen. Sudanin hallitus suostui allekirjoittamaan periaatejulistuksen tästä 1997 kärsittyään vakavia tappioita Etelä-Sudanin Sudanin kansanvapautusarmeijalle (SPLA). Sopimukseen valtion ja uskonnon roolista päästiin heinäkuussa 2002 Kenian Machakosissa käytyjen neuvottelujen jälkeen ja hallitus ja SPLA solmivat rauhansopimuksen 9. tammikuuta 2005.[15]

Sopimuksessa Etelä-Sudan jäi de facto itsenäiseksi ja samalla sovittiin vuoden 2011 kansanäänestyksestä Etelä-Sudanin palaamisesta keskusvallan yhteyteen tai itsenäistymisestä. Kansanäänestys itsenäisyydestä käytiin 9-15. tammikuuta 2011. 99,57 prosenttia kannatti äänestyksessä itsenäisyyttä, ja Etelä-Sudan voi rauhansopimuksen mukaan julistautua itsenäiseksi 9. heinäkuuta 2011.[16]

Darfur ja valtion kriisitila[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Darfurin konflikti

Läntisessä Darfurin maakunnassa on vuodesta 2003 ollut käynnissä hallituksen, hallituksen tukemien arabipaimentolaisten ja puolisotilaalliset janjaweed-joukkojen käymä aseellinen konflikti omavaraismaanviljelijöitä fureja (paikallisesti suurin etninen ryhmä) vastaan. JEM (Justice and Equality Movement) ja SLM (Sudan Liberation Movement) ovat asettuneet tukemaan fureja. Kriisi sai alkunsa siitä, kun SLM ja JEM hyökkäsivät hallituksen ja armeijan virastoja vastaan sekä kaappasivat muutaman kaupungin Darfurissa. SLM tavoitteli poliittisen vallan jakoa Darfurissa, janjaweedien aseistariisumista ja alueen taloudellista kehittämistä. SLM syytti hallitusta toistuvista Darfuria koskeneista laiminlyönneistä. Hallitus hylkäsi ehdotuksen ja aloitti puolivuotta myöhemmin heinäkuussa 2003 laajamittaisen hyökkäyksen. Mahmood Mamdanin mukaan kriisin syyt ovat syvemmällä. Hän pitää Darfurin kriisiä ennen kaikkea Britannian siirtomaa-ajoista periytyvänä maakiistana, jonka janjaweed-osapuolen Yhdysvallat aseisti tarkoituksenaan luoda rajan taakse Tšadin vastaisia taistelijoita. Siirtomaa-ajalla Britannia jakoi maan maanviljelijöiden kesken, mutta jätti paimentolaiset ilman. Lähtölaukauksen väkivaltauksille antoi Mamdanin mukaan vuosien 1987–89 kuivuudet.[17] Hallituksen joukkojen vastainen osapuoli väittää Darfurin kriisiä hallituksen suunnitelmaksi muuttaa Darfurin väestörakennetta, sillä samaan aikaan maanomistajuuksissa on tapahtunut muutoksia ja kylät ovat autioituneet pakolaisten lähdettyä niistä.[18]

Hallituksen tukemien janjaweed-joukkojen on todettu syyllistyneen laajamittaisiin joukkomurhiin ja joukkoraiskauksiin. YK:n mukaan joukkojen hyökkäysten seurauksena noin kaksi miljoonaa ihmistä on joutunut pakolaisiksi omassa maassaan ja 300 000–450 000 ihmistä on kuollut.[14][19] Kriisi on ajanut 234 000 pakolaista Tšadiin.[15] YK:n mukaan Darfurin kriisi oli maailman pahin humanitaarinen ongelma. Sudanin hallitus ei tunnustanut (kesäkuu 2008) kuin 9 000 kuolleen ja 450 000 joutuneen pakolaiseksi.[20] Sudanin hallitus ei suostunut päästämään aluksi YK:n rauhanturvaajia maahan, koska katsoi sen loukkaavan maan suvereniteettia, mutta hieman myöhemmin antoi luvan joukkojen saapumiselle. Maahan tuli myös Afrikan unionin rauhanturvaajia.

Kriisiä on yritetty laannuttaa rauhansopimuksin, mutta niitä on toistuvasti rikottu. George Bushin hallintokaudella tehdyn päätöksen mukaan Yhdysvallat pitää Darfurin tilannetta kansanmurhana, joksi YK sitä ei kuitenkaan tunnusta.[21] YK on kieltänyt aseviennin Sudaniin, mutta Kiinan on raportoitu aseistaneen hallituksen joukkoja.[22]

Joulukuussa 2005 Tšad julisti sodan Sudanille, koska sen mukaan Sudan tukee tšadilaisia kapinallisia eli RDL-järjestöä. Sudan syytti Tšadia Omdurmanin kaupunkia tulittaneiden kapinoitsijoiden tukemisesta vuonna 2008 ja lakkautti diplomaattiset suhteet maiden väliltä.lähde?

Etelä-Sudania hallitseva Sudanin kansanvapautusarmeija vetäytyi yhteishallituksesta 2007 syyttäen kansallista hallitusta rauhansopimuksen rikkomuksista, jonka myötä koko sopimuksen pelättiin vaarantuneen.[23]

Vuodesta 2005 myös Etelä-Sudanin pohjoispuolella Etelä-Kordofanissa Nubavuorilla kyti uusi konflikti, kun keskushallitus ja Etelä-Sudanin vallanpitäjät aseistivat alueen väestöä toivoessaan tukijoidensa saavan voiton paikallisvaaleissa 2009.[24] Alueelta on löydetty öljyä, ja hallitus on perustellut alueen aseistamista sillä, että kapinalliset havittelevat tätä öljyä.[14] Etelä-Sudanissa oli elokuuhun 2009 mennessä saanut surmansa yli 1 000 ihmistä. Pelkästään Lou nuer -ryhmän ja murle-heimon välisissä yhteenotoissa oli kuollut 700 ihmistä.[25]

Etelä-Sudanin itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa 2011 järjestetty kansanäänestys päätyi tukemaan itsenäisyyttä selvällä enemmistöllä. Sudanin presidentti Omar al-Bashir hyväksyi äänestystuloksen, joten Etelä-Sudan itsenäistyi 9. heinäkuuta 2011.[26][27]

Omar al-Bashirin aika 1989–2019 ja siirtymähallitusten aika 2019-[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Omar al-Bashir tuli valtaan sotilasvallankaappauksella vuonna 1989 ja hän johti Sudania rautaisella otteella vuoteen 2019, jolloin sotilasvallankaappaus syöksi hänet huhtikuussa vallasta.

Syrjäytetyn presidentin Omar al-Bashirin hallinto oli kovaotteinen ja diktatorinen ja häntä on syytetty kansanmurhasta, rikoksesta ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksista.[28]Syrjäyttämisestään lähtien hän on ollut vankilassa Sudanissa.[29]Al-Bashiria syytetään myös korruptiosta ja hänen asunnoltaan löydettiin miljoonia euroja ja Sudanin puntia käteisenä.[30]Lisäksi al-Bashiria syytetään ainakin mielenosoittajien surmauttamisesta 30-vuotisen valtakautensa aikaisissa hallintoaan vastustavissa mielenosoituksissa.[31]

Siviilit ja sotilaat ovat loppuvuonna 2019 sopineet siirtymäkauden väliakaisesta hallituksesta, jonka pitäisi hallita kolme vuotta. Tämä hallitus on tehnyt muutoksia myös Sudanin armeijan johtoon.[32]

Elokuussa 2019 Sudan otti pitkään jatkuneiden mielenosoitusten jälkeen askeleen kohti siviilivaltaa. Afrikan unionin välittämissä neuvottelussa opposition ja maata hallitsevien sotilaiden kesken sovittiin, että Sudan saa siviilihallituksen ja pääministeriksi tuli YK:n Afrikan talouskomission entinen johtaja Abdalla Hamdok. Hallituksen ja parlamentin työtä valvoo erillinen presidenttineuvosto (Sovereign Council), jonka jäseninä on kuusi siviiliä ja viisi sotilasta. Sotilasjuntan johtaja Abdel Fattahal al-Burhan nimitettiin presidenttineuvoston johtoon 21 kuukauden ajaksi, minkä jälkeen neuvoston johdossa jatkaa siviilien edustaja. Vapaita vaaleja kaavaillaan pidettäväksi vuonna 2023.[33]

Sudanin tärkeimpiä taloudellisia tukijoina ovat olleet myös uuden hallinnon aikana Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat. Taustalla on syrjäytetyn diktaattorin Omar al-Bashirin toteuttama suuri ulkopoliittisen linjan muutos. Sudan lähetti vuonna 2015 joukkojaan taistelemaan Jemenin sisällissotaan osana saudien johtamaa liittoumaa. Sudan samalla katkaisi vuosikymmeniä kestäneen vahvan liittolaissuhtensa shialaisen Iranin kanssa ja liittoutui Iranin arkkivihollisen Saudi-Arabian kanssa.[34] Tämän taustalla olivat taloudelliset syyt, sillä Etelä-Sudanin itsenäistyttyä vuonna 2011 menetti Sudan 70% öljyvarannoistaan ja kolmasosan maa-alastaan, joten se tarvitsi kipeästi rikkaiden arabimaiden tukea. Lisäksi taustalla oli toive, että Yhdysvallat lievittäisi 90-luvun alusta voimassa olleita taloudellisia pakotteita Sudania kohtaan, mikäli Sudan etääntyisi Iranin vaikutuspiiristä.[35]

Sudanin uusi pääministeri Abdalla Hamdok on vedonnut Sudanin poistamiseksi Yhdysvaltain terrorismia tukevien valtioiden listalta, jonne se laitettiin vuonna 1993. Maa pysyi listalla, koska myöhemmin vielä Sudan antoi turvapaikan Osama bin Ladenille. Lisäksi Omar al-Bashirin johtaman Sudanin katsottiin tukeneen myös muita terroristi-iskuja (Yhdysvaltain suurlähetystöissä Keniassa ja Tansaniassa tapahtuneet pommi-iskut vuonna 1998 ja USS Colen pommi-isku vuonna 2000). Sudanin uusi hallitus lupasi maksaa korvauksia lähetystöpommi-iskujen ja MSS Colen pommi-iskun uhrien omaisille, joten maa välillisesti tunnusti syyllisyytensä. Terrorismia tukevien valtioiden listalta poistaminen helpottaisi Sudania saamaan apua ja investointeja. Yhdysvallat ja Sudan vaihtoivat keskenään suurlähettiläitä ensimmäistä kertaa 23 vuoteen joulukuussa 2019.[36]

Lokakuussa 2021 allekirjoitettiin uusi laki Sudanin siirtymän toteuttamisesta lauantaina Khartumissa kansallisen armeijan, aseellisten liikkeiden ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Tavoitteena on varmistaa rauhan ylläpitäminen ja perustuslain suunnittelu. Entinen hallitseva kansallinen kongressi syrjäytettiin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Ellen Sterner: Six Million Ancient Nile Valley Artifacts Collected by SMU Anthropology Professor going to the British Museum SMUNews. Arkistoitu 1.7.2009. Viitattu 20.6.2009. (englanniksi)
  2. ↑ Ahmad Alawad Sikainga: The Sudan Encyclopedia Britannica. Viitattu 20.6.2009. (englanniksi)
  3. ↑ a b Egyptian Conquest ancientsudan.org. Arkistoitu 5.1.2009. Viitattu 21.6.2009. (englanniksi)
  4. ↑ Invasion Egypt: The End of a Civilisation BBC
  5. ↑ Meroe Sudan: A Country Study.Library of Congress, 1991.
  6. ↑ The coming of Islam Sudan: A Country Study. Library of Congress, 1991.
  7. ↑ The Funj Sudan: A Country Study. Library of Congress, 1991.
  8. ↑ Kuva: Sudan 1800-luvulla Encyclopedia Britannica. Viitattu 2.7.2009. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  9. ↑ The Mahdiyah Sudan: A Country Study. Library of Congress, 1991.
  10. ↑ The Khalifa Sudan: A Country Study. Library of Congress, 1991.
  11. ↑ Reconquest of Sudan Sudan: A Country Study. Library of Congress, 1991.
  12. ↑ The Road to Independence Sudan: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1991.
  13. ↑ Harjulehto, Seppo: Mitä Missä Milloin 1955, s. 17. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1954.
  14. ↑ a b c d Timeline: Sudan (2008 May) BBC. Viitattu 3.7.2009. (englanniksi)
  15. ↑ a b Background note: Sudan US department of state
  16. ↑ Etelä-Sudan saanee itsenäistyä heinäkuussa Helsingin Sanomat, 2011
  17. ↑ Kristin Palitza: "Darfurin kriisi on maakiista" Suomen IPS (maailma.net). Viitattu 3.7.2009. [vanhentunut linkki]
  18. ↑ Worldmark Encyclopedia of the Nations, s. 656
  19. ↑ Hundreds Killed in Attacks in Eastern Chad Washington Post. Viitattu 3.7.2009. (englanniksi)
  20. ↑ Frost Over the World – President Omar al-Bashir – 20 June 08 (2:00; 7:30) Youtube.com: Al-Jazeera English. Viitattu 3.7.2009. (englanniksi)
  21. ↑ What's behind the Darfur crisis – and what's next? The Christian Science Monitor. Viitattu 3.7.2009.
  22. ↑ Kiina rikkoo Sudanin asevientikieltoa HS.fi. Arkistoitu 8.11.2011. Viitattu 3.7.2009.
  23. ↑ Associated Press: Southern Sudan party pulls out of unity government IHT. Viitattu 28.10.2008. (englanniksi)
  24. ↑ Foreign Policy: Next Darfur Heats Up Foreign Policy. Arkistoitu 6.2.2009. Viitattu 09.02.2009.
  25. ↑ Yli 160 kuollut Sudanin heimotaisteluissa Helsingin Sanomat. Arkistoitu 5.8.2009. Viitattu 4.8.2009.
  26. ↑ Sudanin presidentti hyväksyy Etelä-Sudanin äänestystuloksen (Arkistoitu – Internet Archive) Aamulehti, 2011.
  27. ↑ Etelä-Sudan on kohta uusin valtio maailmankartalla Yle Uutiset. Viitattu 27.2.2020.
  28. ↑ Profile: Sudan's Omar al-Bashir bbc.com. 14.8.2019. Viitattu 4.12.2019. (englanniksi)
  29. ↑ Sudan ex-leader Bashir moved to prison bbc.com. 17.4.2019. Viitattu 4.12.2019. (englanniksi)
  30. ↑ Sudan's ex-president Bashir charged with corruption, holding illicit foreign currency Reuters. 31.8.2019. Viitattu 4.12.2019. (englanniksi)
  31. ↑ Sudan's Bashir faces charges of killing protesters www.aa.com.tr. Viitattu 4.12.2019.
  32. ↑ Sudan transition government orders military shakeup www.aa.com.tr. Viitattu 4.12.2019.
  33. ↑ Sudan's Hamdok takes office as new prime minister, vows to tackle conflicts and economy Reuters. 21.8.2019. Viitattu 27.2.2020. (englanniksi)
  34. ↑ Sudan's Burhan, from relative unknown to regional player France 24. 3.6.2019. Viitattu 27.2.2020. (englanniksi)
  35. ↑ Is a Sudanese-Iranian rapprochement possible? Middle East Institute. Viitattu 27.2.2020. (englanniksi)
  36. ↑ Sudan’s quest to come off US terror list: what’s done, what’s missing The Africa Report.com. 26.2.2020. Viitattu 27.2.2020. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikan historia maittain
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sudanin_historia&oldid=21194923”