Ero sivun ”Nils-Aslak Valkeapää” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
p Tarkistin virsikirjasta. Kiitän Herran antamista teistä on virren nimi. Du (suom. sinun) on virsikirjan tekstissä kirjoitettu isolla D:llä.
Muutin virkettä sujuvamma kuuloiseksi
Rivi 20: Rivi 20:
| palkinnot = [[Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto]] 1991
| palkinnot = [[Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto]] 1991
}}
}}
'''Nils-Aslak Valkeapää''' ([[23. maaliskuuta]] [[1943]] [[Enontekiö]] – [[27. marraskuuta]] [[2001]] [[Espoo]]), saamelaisnimeltään ''Áilu'', taiteilijanimeltään ''Áillohaš'', oli [[Saamelaiset|saamelainen]] [[taiteilija]] ja kansallisesti ja kansainvälisesti tunnetuimpia [[Saamelainen kulttuuri|saamelaiskulttuurin]] edistäjiä. Valkeapää tunnetaan erityisesti [[Joiku|joiuistaan]] ja runoistaan. Hän oli Lapin [[läänintaiteilija]] vuosina 1978–1983. Hän sai [[Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto|Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon]] vuonna 1991 teoksestaan ''[[Aurinko, isäni|Beaivi, áhčážan]]'' (suom. ''Aurinko, isäni'').<ref name="Rovaniemen">{{Verkkoviite | Osoite=http://lapinkirjailijat.rovaniemi.fi/vpaa.HTM | Nimeke=Nils-Aslak Valkeapää | Julkaisu=Lappilaisia ja saamelaisia kirjailijoita | Julkaisija=Rovaniemen kaupunginkirjasto | Viitattu=20.2.2012}}</ref><ref name="Norden">{{Verkkoviite | Osoite=http://www.norden.org/fi/pohjoismaiden-neuvosto/pohjoismaiden-neuvoston-palkinnot/nordisk-raads-litteraturpris/palkinnonsaajat/1991 | Nimeke=1991 – Nils-Aslak Valkeapää, Saamelainen kielialue: Beaivi, áhčážan | Julkaisija=Pohjoismaiden neuvosto | Viitattu=20.2.2012}}</ref><ref name="Valtonen, Valkeapää">{{Kirjaviite | Tekijä = Valtonen, Taarna; Valkeapää, Leena (toim.) | Nimeke = Minä soin – Mun čuojan | Sivu = 14, 16, 19, 20, 22, 23, 26, 27, 34, 48, 50 | Vuosi = 2017 | Julkaisupaikka = Rovaniemi | Julkaisija = Lapland University Press
'''Nils-Aslak Valkeapää''' ([[23. maaliskuuta]] [[1943]] [[Enontekiö]] – [[27. marraskuuta]] [[2001]] [[Espoo]]), saamelaisnimeltään ''Áilu'', taiteilijanimeltään ''Áillohaš'', oli [[Saamelaiset|saamelainen]] [[taiteilija]] ja kansallisesti sekä kansainvälisesti tunnetuimpia [[Saamelainen kulttuuri|saamelaiskulttuurin]] edistäjiä. Valkeapää tunnetaan erityisesti [[Joiku|joiuistaan]] ja runoistaan. Hän oli Lapin [[läänintaiteilija]] vuosina 1978–1983. Hän sai [[Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto|Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon]] vuonna 1991 teoksestaan ''[[Aurinko, isäni|Beaivi, áhčážan]]'' (suom. ''Aurinko, isäni'').<ref name="Rovaniemen">{{Verkkoviite | Osoite=http://lapinkirjailijat.rovaniemi.fi/vpaa.HTM | Nimeke=Nils-Aslak Valkeapää | Julkaisu=Lappilaisia ja saamelaisia kirjailijoita | Julkaisija=Rovaniemen kaupunginkirjasto | Viitattu=20.2.2012}}</ref><ref name="Norden">{{Verkkoviite | Osoite=http://www.norden.org/fi/pohjoismaiden-neuvosto/pohjoismaiden-neuvoston-palkinnot/nordisk-raads-litteraturpris/palkinnonsaajat/1991 | Nimeke=1991 – Nils-Aslak Valkeapää, Saamelainen kielialue: Beaivi, áhčážan | Julkaisija=Pohjoismaiden neuvosto | Viitattu=20.2.2012}}</ref><ref name="Valtonen, Valkeapää">{{Kirjaviite | Tekijä = Valtonen, Taarna; Valkeapää, Leena (toim.) | Nimeke = Minä soin – Mun čuojan | Sivu = 14, 16, 19, 20, 22, 23, 26, 27, 34, 48, 50 | Vuosi = 2017 | Julkaisupaikka = Rovaniemi | Julkaisija = Lapland University Press
| ISBN = 978-952-310-955-1 }}</ref>
| ISBN = 978-952-310-955-1 }}</ref>


Versio 22. tammikuuta 2021 kello 14.32

Nils-Aslak Valkeapää
Nuori Nils-Aslak Valkeapää 1960-luvun alkupuolella.
Nuori Nils-Aslak Valkeapää 1960-luvun alkupuolella.
Henkilötiedot
Syntynyt23. maaliskuuta 1943
Enontekiö
Kuollut27. marraskuuta 2001 (58 vuotta)
Espoo
Kansalaisuus Suomi
Norja (2001)
Ammatti kirjailija, muusikko, säveltäjä, kuvataiteilija, toimittaja, näyttelijä, kulttuurin edistäjä
Kirjailija
Tyylilajit runous
Aiheet saamelainen kulttuuri
Esikoisteos pamfletti Terveisiä Lapista (1971)
runokokoelma Giđa ijat čuovgadat (1974)
Palkinnot

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 1991

Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Nils-Aslak Valkeapää (23. maaliskuuta 1943 Enontekiö – 27. marraskuuta 2001 Espoo), saamelaisnimeltään Áilu, taiteilijanimeltään Áillohaš, oli saamelainen taiteilija ja kansallisesti sekä kansainvälisesti tunnetuimpia saamelaiskulttuurin edistäjiä. Valkeapää tunnetaan erityisesti joiuistaan ja runoistaan. Hän oli Lapin läänintaiteilija vuosina 1978–1983. Hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1991 teoksestaan Beaivi, áhčážan (suom. Aurinko, isäni).[1][2][3]

Elämä ja teokset

Lapsuus ja nuoruus

Nils-Aslak Valkeapää syntyi perheen nuorimpana Palojoensuussa Enontekiöllä. Perhe asui siihen aikaan Aatsakursussa (pohjoissaam. Ádjagorsa), parin tunnin kävelymatkan päässä Pättikän (Beattet) kylästä. Myöhemmin he siirtyivät asumaan Pättikään. Hänen vanhempansa olivat Johannes J. Valkeapää (1906–1986) ja Ellen Susanna Aslaksdatter Valkeapää, o.s. Bals (1910–1992). He kuuluivat jutaviin saamelaisiin: perhe teki vuosittaisen muuttomatkan porojen kanssa. Hänellä oli isosisko Ellen Marja ja isoveli Johannes (Juhani), joka jatkoi Käsivarren paliskunnan poroisäntänä. Isä oli alkuaan Kaaresuvannon alueen porosaamelaisia, ja hänen sukuaan oli Suuren Luulajanjärven (luulajansaam. Stuor Julevu) seudulla. Äiti oli kuulunut perheeseen, jonka porojen kesälaitumet olivat Uløyan (Ulisuolu) saarella Tromssan läänissä Norjassa. Valkeapää vietti kesät Yykeänvuonolla Norjassa. Hän pääsi jo nelivuotiaana kiertokouluun naapuritaloon. Kansakoulua käydessään hän asui asuntolassa Kaaresuvannossa. Valkeapää opiskeli Saamelaisten kristillisessä kansanopistossa (Sámiid kristtalaš nuoraidskuvla) Inarissa 1959–1960 ja suoritti kansakoulun opettajatutkinnon Kemijärven seminaarissa vuonna 1966, mutta opettajan ammatissa hän ei koskaan toiminut.[3][4][5][6][7][8][9]

Nils-Aslak Valkeapäällä ei ollut ikätovereita kotipiirissään. Hän on kertonut ystävystyneensä lintujen kanssa. Sosiaalisia suhteita ja kanssakäymistä syntyi muun muassa porojen jutamareitin varrella siidan toisiin perheisiin, lisäksi perheellä oli sukulaissiteitä Ruotsiin ja Norjaan. Uusia kontakteja synnytti myös sodan jälkeen valmistunut maantie. Äiti Susanna Valkeapää aloitti matkamuistojen myynnin Käsivarren matkailijoille. Valkeapään vanhemmat olivat taitavia tarinankertojia: nauhoitetuista kertomuksista välittyy monipuolinen kielenkäyttö ja kertomusperinne. Susanna Valkeapää oli yhteiskunnallisesti aktiivinen ja osallistui eri epäkohtien esilletuomiseen kirjoittamalla esimerkiksi Sabmelaš-lehteen sekä käymällä kirjeenvaihtoa virkamiesten kanssa. Nils-Aslak Valkeapää kävi jo koululaisena kirjeenvaihtoa muun muassa muoniolaisen linja-autonkuljettaja Arvo Yliniemen kanssa. Hän esiintyi julkisesti ensimmäisen kerran helmikuussa 1951 Poroviikko-nimellä järjestetyn tapahtuman lastenjuhlassa Helsingissä. Kesällä 1959 hän seurasi pohjoismaista saamelaiskonferenssia ja osallistui nuorten saamelaisleirille Inarissa. Kesällä 1960 hän toimi Saamelaisneuvoston sihteerin Karl Nickulin kirjurina kolmiomittaustöissä Pudasjärvellä.[3]

Muusikko ja säveltäjä

Valkeapää nousi julkisuuteen saamelaisten joikujen (juoiggus) esittäjänä ja joikuperinteen elvyttäjänä. Ensimmäisen levynsä Joikuja hän julkaisi vuonna 1968.[1] Esikoisalbumillaan Valkeapää teki yhteistyötä säveltäjä Kari Rydmanin ja muusikko Martti Niskalan kanssa. Myös Kaj Chydenius ja Pehr Henrik Nordgren tekivät sävellyksiä hänen runoihinsa. Ennen Valkeapäätä joiku oli vokaalimusiikkia, jota esitettiin yksityisissä tilanteissa. Joikuja-levyllä hän lisäsi joikuun soittimia ja ääniefektejä ja toi joiun konserttisaleihin. Valkeapää halusi tehdä joiusta nykyaikaista ilmaisua.[4][10]

Valkeapää kehitti joikua myös jazzin suuntaan yhteistyössä eräiden tunnettujen suomalaisten jazzmuusikoiden, kuten Seppo ”Paroni” Paakkunaisen, kanssa. Joikaaminen vei häntä ympäri maailmaa, muun muassa Pohjois-Amerikan kiertueelle vuonna 1982 yhdessä Paakkunaisen kanssa.[11][12][13]

Albumitrilogia Sápmi lottážan sisältää Paroni Paakkunaisen kanssa julkaistut albumit Sámi eatnan duoddariid vuodelta 1978 sekä Sápmi, vuoi Sápmi! ja Davas ja geassai vuodelta 1982. Kitaristi Leo Gauriloff oli mukana näillä levyillä.[10][14]

Áilu Gaupin lisäksi Valkeapää joikasi Juhan Ánde Baerin kanssa esimerkiksi Lillehammerin olympialaisten juhlalevyllä Dálveleaikkat (1992) sekä Sámi luondu, gollerisku (1992).[14]

Valkeapää teki musiikin Nils Gaupin elokuvaan Ofelaš (Tiennäyttäjä), jossa hän myös näytteli. Elokuva on maailman ensimmäinen saamelainen pitkä elokuva, ja se oli Oscar-palkintoehdokkaana (paras ulkomainen elokuva vuonna 1989). Muusikko Mike Oldfield käytti Valkeapään elokuvassa esittämää joikua kappaleensa ”Prayer For The Earth” pohjana levyllään The Songs of Distant Earth (1994).[15][16]

Valkeapää valittiin vuoden 1994 Lillehammerin talviolympialaisten nimikkotaiteilijaksi, ja hän esitti joiun kisojen avajaisissa. Kokonaan luonnonäänistä rakentuva lintusinfonia Goase dušše sai vuonna 1993 arvostelulautakunnan erikoispalkinnon Prix Italian kansainvälisessä radiokilpailussa.[17][14]

Suomenkieliseen virsikirjaan otettiin vuonna 2015 Valkeapään sanoittama virsi ”Giitu buot Du attáldagain” (suom. ”Kiitän Herran antamista teistä”).[18][19]

Kirjailija

Runoissaan ja kirjoissaan hän kirjoitti erityisesti saamelaisista, pohjoisesta luonnosta ja saamelaisten myyteistä ja perinteestä. Veli-Pekka Lehtolan (2015) mukaan Valkeapää on ansaitusti nimitetty saamenkansan mytografiksi, uuden kansallisen mytologian ja identiteetin tulkiksi suurten runoteostensa (Ruoktu váimmus ja Beaivi, áhčážan) perusteella.[14]

Valkeapään kirjalliseen tuotantoon kuuluu yhdeksän runokokoelmaa, joista kaikki on kirjoitettu pohjoissaameksi. Niistä vain kaksi teosta on suomennettu. Hänen tuotantonsa tuli tunnetummaksi siellä, missä lukijakunta on laajempi, eli Norjassa.[20][21][22][1]

Terveisiä Lapista

Nils-Aslak Valkeapää Unkkajärven (Uŋggájávri) turvekammilla Kaijukan lapinkylässä Enontekiöllä 10. elokuuta 1964. Kuva: Martti Linkola

Kirjailijana Valkeapää aloitti vuonna 1971 suomenkielisellä pamfletilla Terveisiä Lapista. Teoksessa Valkeapää kuvasi saamelaisen kansanperinteen rikkautta ja otti esille saamelaisten aseman ja vaati heille oikeutta elää omilla ehdoillaan, säilyttää ja uudistaa kulttuuriaan. Hän vertasi koulujen asuntoloita hautausmaahan ja kuvasi niitä kaikkein tehokkaimmaksi laitokseksi saamelaisuuden hävittämisessä. [23][6]

Giđa ijat čuovgadat

Ensimmäinen runoteos Giđa ijat čuovgadat (suom. Kevään yöt niin valoisat, 1980) ilmestyi vuonna 1974. Seuraavat runoteokset Lávlo vizar biellocizáš (1976) ja Ádjaga silbasuonat (1981) ilmestyivät yhdessä ensiksi mainitun kanssa vuonna 1985 trilogiana Ruoktu váimmus. Trilogia on käännetty ruotsiksi, norjaksi, englanniksi ja saksaksi. Suomenkielistä laitosta ei ole ilmestynyt.[24][25]

Trekways of the Wind

Trekways of the Wind on saamenkielisestä kokoomateoksesta Ruoktu váimmus käännetty runokokoelma, jonka Valkeapää kuvitti itse. Tapio Nykänen kirjoittaa artikkelissaan ”Saamelaisuus ja arktinen alkuperäiskansaisuus Nils-Aslak Valkeapään ajattelussa” (politiikasta.fi, 9. syyskuuta 2017), että Trekways of the Wind on Valkeapään yhteiskunnallisen ajattelun taiteellinen synteesi. Trekways of the Wind on trilogia, jonka osat on alun perin kirjoitettu ja julkaistu eri aikoina. Luonto, johon saamelainen elämäntapa nivoutuu, on trilogiassa tärkeä. Kaikki osat sisältävät myös yhteiskunnallisen kehityksen kuvausta ja arvostelua. Kaikissa osissa kuvataan erilaisia ihmissuhteita. Ensimmäisessä, vuonna 1974 alun perin julkaistussa osassa Valkeapää kirjoittaa toistuvasti länsimaisen kulttuurin yleisistä epäkohdista sekä saamelaiskulttuuriin kohdistuvista väheksyvistä asenteista.[26]

Toisessa osassa, joka on julkaistu alun perin 1976, maailmanlaajuiset epäkohdat, kuten sodat ja nälänhätä, kietoutuvat henkilökohtaisiin kokemuksiin. Valkeapään mukaan saamelaiskulttuuri on vanha tai oikeammin muinainen kulttuurimuoto, jonka juuret ovat syvällä historiassa. Hän kritisoi sitä, miten valtion edustajat eivät ymmärrä jutavien saamelaisten liikkuvaa elämäntapaa. Hän kiistää myös maiden haltuunottoon liittyvien lakien oikeudenmukaisuuden, kuten teki jo Terveisiä Lapista -teoksessa. Kokoelman kolmannessa osassa hän kertoo vierailuistaan inuittien ja intiaanien luokse Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan. Valkeapää kuvaa tuntemuksia, joita arktisten kansojen elämän samankaltaisuus hänessä herättää. Tapio Nykäsen mukaan Valkeapää ei käytä Trekways of the Wind -teoksessa lainkaan alkuperäiskansan (indigenous people, álgoálbmot) käsitettä: Valkeapää puhuu saamelaisista, inuiteista ja intiaaneista (välillä tarkemmin mustajaloista) sekä siskoista ja veljistä.[26]

Beaivi, áhčážan

Beaivi, áhčážan on runokuvateos. Kirja julkaistiin vuonna 1988. Teoksen nimi viittaa saamelaisten vanhaan myyttiin, jonka mukaan saamelaiset ovat Päivän poikien jälkeläisiä. Valkeapää keräsi kirjassa julkaistuja valokuvia kuuden vuoden ajan eurooppalaisista museoista. Kuvat kertovat saamelaisista 1860-luvulta 1930-luvulle. Kuvien lisäksi teos koostuu lyhyistä runoista. Valkeapää on kuvannut teostaan sanalla govadas. Suomeksi se tarkoittaa esinettä, jossa on paljon kuvia, eli saamelaisen kulttuurin konkreettista kohdetta – noitarumpua. Kirjastaan hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1991.[6][24]

Kulttuurin edistäjä ja alkuperäiskansa-aktiivi

Valkeapää liittyi Pohjoiset kirjailijat -yhdistyksen harrastajajäseneksi vuonna 1962 ja oli keskeisenä henkilönä perustamassa saamelaisten kirjailijayhdistystä (Sámi girječálliid searvi) ja saamelaisten kuvataiteilijoiden, taidekäsityöläisten ja taidevalokuvaajien yhdistystä (Sámi dáiddáčehpiid searvi) vuonna 1979. Valkeapää osallistui yhtenä Suomen saamelaisten edustajista Kanadan Port Albernissa Maailman alkuperäiskansojen neuvoston (WCIP) perustavaan kokoukseen vuonna 1975.[4][27][10][3]

Valkeapää käytti saamelaisista nimitystä alkuperäiskansa julkisesti ensimmäistä kertaa tiettävästi vuonna 1975 puhuessaan ”niin sanotuista alkuperäiskansoista” Saamen radion haastattelussa. Hän toimi WCIP:n kulttuurikoordinaattorina vuosina 1978–1981 ja maailman alkuperäiskansojen ensimmäisen kulttuurifestivaalin Davvi Šuvva pääjärjestäjänä vuonna 1979. Hän raportoi alkuperäiskansojen kansainvälisistä tapahtumista myös Saamen radiolle sekä toimittajana että haastateltavana. Maaliskuussa 1976 hän puhui intiaanien ja saamelaisten kohtalonyhteydestä ja samankaltaisuudesta Yleisradion haastattelussa.[26][28][10][29][4]

Nils-Aslak Valkeapään rooli Suomen saamelaisradion alkuvaiheissa 1970-luvulla oli keskeinen, vaikka hän ei ollut vakituinen työntekijä. Hän oli osallistunut journalismin peruskysymyksiä käsittelevälle radioavustajakurssille Hetassa vuonna 1969. Saamelaistoimituksen avustajana hän aloitti saamelaiset perheohjelmat, joihin hän kokosi usein saamelaisia joikaajia ja muusikoita. Myöhemmin hän toimi saamelaismuusikoiden monien kokoomalevyjen tuottajana. Hän haki v.t. saamelaistoimittajan vakanssia vuonna 1971, mutta häntä ei valittu, vaikka Johtti Sabmelažžat -yhdistys tuki häntä voimakkaasti.[30]

Valkeapää teki erilaisia toimitustöitä. Hän toimitti kirjailija Johan Turin taiteilijaelämäkerran ja toimitti ja kirjoitti kattavan johdannon runoilija Paulus Utsista kertovaan kirjaan. Utsi oli Valkeapään sukulainen ja inspiraation lähde. Valkeapäällä oli merkittävä asema saamelaisen kansallistunnon herättäjänä ja vahvistajana. Hän auttoi uusia joikaajia ja runoilijoita käytännön neuvoilla, julkaisuilla ja kutsumalla nuoria esiintyjiä mukaan joillekin monista matkoistaan. Hänestä kasvoi vähitellen saamelaisten symbolihahmo niin saamelaisten keskuudessa kuin ulkopuolisten silmissä.[31][10][4][32][33][34]

Hän kirjoitti nō-näytelmän Ritnoaivi ja nieguid oaidni (suom. Kuurapää ja unien näkijä), jonka konserttimuotoinen kantaesitys oli Sapporossa Japanissa vuonna 1995. Näytelmän saamelainen alkuperäisversio esitettiin ensimmäisen kerran Beaivváš-saamelaisteatterissa vuonna 2007.[35][3]

Valkeapää oli mukana perustamassa saamelaista DAT-kustantamoa, jossa hän oli osakkaana, ja joka julkaisi useimmat hänen kirjoistaan ja CD- ja mikrokasettituotannostaan.[4]

Kuvataiteilija

Nils-Aslak Valkeapää hakkaa pajua nuotioon Virdni-tunturilla (Virdni) Enontekiöllä elokuussa 1964. Kuva: Martti Linkola

Valkeapään kuvataiteen lähtökohtana oli usein saamelainen mytologia. Lyijykynätyöt esittivät usein lintuja, ihmisiä ja poroja. Hän kuvitti omia teoksiaan ja levyjensä kansia ja piti taidenäyttelyitä. Hän teki muidenkin saamelaiskirjailijoiden, kuten Kirste Palton ja Rauni Magga Lukkarin, kirjojen kansikuvia. Äiti Susanna Valkeapää teki nomadisaamelaisten elämää esittäviä piirroksia, joita Valkeapää käytti runokirjansa kuvituksessa. Valkeapää oli myös taitava valokuvaaja.[6][10]

Valkeapään teemoja olivat saamelainen identiteetti, rakkaus, ihmisyys ja ihmisen sekä luonnon välinen yhteys. Altan kalliopiirrokset, noitarumpujen kuviot ja duodjin (saamelaisen käsityön) koristekuviot sekä Johan Turin ja Nils Nilsson Skumin piirrokset olivat tärkeitä inspiraation lähteitä. Hän käytti monipuolisesti materiaaleja ja eri tekniikoita.[6]

Tuija Hautala-Hirvioja on artikkelissaan ”Saamelainen kuvataide Suomessa – kolmen kuvataiteilijasukupolven kautta tarkasteltuna” (TAHITI, huhtikuu 2013) analysoinut Valkeapään varhaiskauden maalausta Silloin aurinko oli aina luonamme (1975): Maalaus muistuttaa 1700-luvun alussa Västerbottenista löydetyn ja lopulta Roomaan päätyneen saamelaisen noitarummun[36] jakoa ylä- ja alasegmenttiin. Etualalle, maanpäälliseen alasegmenttiin, on kuvattu saamenpukuinen nainen ja mies sekä koira. Takaosaan, maan yläpuolella olevaan yläsegmenttiin, on kuvattu poro, kettuja, lintuja ja mahdollisesti kaksi jumalhahmoa. Näiden kahden maailman välillä ja maalauksen keskellä on ihmiskasvoinen aurinko. Aurinko oli yksi saamelaisten tärkeimmistä jumalista. Tuija Hautala-Hirviojan mukaan maalauksen voimakkaat värit tulevat saamelaiskulttuurista, mutta ekspressiivinen ilmaisu on ehkä saanut vaikutteita Särestöniemen teoksista. Valkeapään maalauksissa on ekspressiivisyyttä, joka kumpuaa hänen omasta kokemus- ja tunnemaailmastaan, sekä myyttis-surrealistinen tunnelma, mikä osoittaa sukulaisuutta esi-isien kuva- ja henkimaailmaan. Valkeapää tunsi Reidar Särestöniemen ja osallistui muun muassa kesällä 1972 Eeli Aallon Särestöniemeä esittelevän elokuvan tekoon. Hän sävelsi elokuvaa varten joiun Särestöniemestä.[6]

Muutto Norjaan, Norjan kansalaisuus ja kuolema

Valkeapää asui suurimman osan elämästään Enontekiön Pättikässä Kaaresuvannon ja Kilpisjärven välisen tien varrella Suomen ja Ruotsin rajalla, jossa hän oli viettänyt lapsuutensa. Vuonna 1996 hän muutti pysyvästi Norjaan Yykeänperään, jossa hän asui saamelaista perinnettä mukaillen kiilleliuskekalliolle rakennetussa kuusikulmaisessa Lásságámmi-nimisessä hirsitalossa; nimi tarkoittaa kalliomajaa, tai paremminkin kalliokammia. Nykyisin talo on kotimuseo ja taiteilija-asunto, jota pitää yllä Lásságámmi-säätiö.[37][38] Valkeapää kuvasi tuntevansa usein yksinäisyyttä suurkaupungeissa, muttei koskaan kotiseudullaan tuntureiden, jokien, tuulten ja lintujen keskellä.[2]

Valkeapää joutui vakavaan auto-onnettomuuteen Kilpisjärven tiellä talvella 1996 ja vetäytyi julkisesta toiminnasta kuntoutuakseen. Valkeapää sai Norjan kansalaisuuden vuonna 2001. Valkeapää kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen Espoossa marraskuussa 2001 palattuaan juuri Japanin-matkalta. Valkeapään hauta sijaitsee Pirttavaaran (norj. Birtavarre) kylän hautausmaalla Kaivuonon kunnassa Norjassa.[10][6][39][40]

Triviatietoa

Vuonna 1996 Valkeapää sai taiteen Suomi-palkinnon. Hän oli Oulun yliopiston (1994) ja Lapin yliopiston (1999) kunniatohtori.[41]

Oulun yliopiston Saamelaisen kulttuuriarkiston (Sámi kulturarkiiva) Áillohaš-kokoelma koostuu Valkeapään itsensä tekemistä ja häntä koskevista arkistomateriaaleista.[42]

Vuonna 1993 perustettiin Áillohaš-musiikkipalkinto yhteistyössä Koutokeinon kunnan ja Norjan saamelaisten keskusjärjestön (Norgga Sámiid Riikkasearvi, Norske Samers Riksforbund) kanssa. Palkinto jaetaan vuosittain muusikolle, joikaajalle, yhtyeelle tai muille, jotka työskentelevät ja esittävät saamelaista musiikkia Áillohašin hengessä. Valkeapää lahjoitti paljon kuvataidettaan Koutokeinon kunnalle.[4][43]

Luulajalaisen ohjaajan Gunilla Breskyn Valkeapäästä kertova dokumenttielokuva Solens son julkaistiin vuonna 2017.[44]

Kirjoja

Pamfletti

  • Terveisiä Lapista. Helsinki: Otava, 1971.

Runokokoelmat

  • Giđa ijat čuovgadat (1974)
  • Lávlo vizar biello-cizaš (1976)
  • Ádjaga silbasuonat (1981)
  • Ruoktu váimmus (1985, yhteislaitos)
  • Beaivi, Áhčážan (1988)
  • Nu guhkkin dat mii lahka = Så fjernt det nære (1994)
  • Jus gazzebiehtár bohkosivččii (1996)
  • Girddán, seivvodan (1999)
  • Eanni, eannážan (2001)

Käännöksiä

  • Kevään yöt niin valoisat. (Giđa ijat čuovgadat, 1974.) Suomentanut Anneli Rosell. Kuvitus: Nils-Aslak Valkeapää. Helsinki: Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1978-4.
  • Aurinko, isäni. (Beaivi, áhčážan, 1988.) Suomentanut Pekka Sammallahti. Kuvitus: Nils-Aslak Valkeapää. Kautokeino: DAT, 1992. ISBN 82-90625-15-4.

Diskografia

Albumit

Kokoelmat

  • Sápmi lottážan (1992)
sisältää albumit Sámi eatnan duoddariid, Sápmi, vuoi Sápmi! ja Davas ja geassai
  • Beaivi, áhčážan (1992)
sisältää albumit Beaivi, áhčážan ja Eanan, eallima eadni
  • The Magic of Sámi Yoik (1998)
sisältää albumit Juoigamat ja Duvva, Áilen Niga Elle ja Aillohaš

Tunnustuksia

Lähteet

  • Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset: historia, yhteiskunta, taide. Päivitetty laitos. Inari: Kustannus-Puntsi, 2015. ISBN 952-5343-51-0.
  • Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa. Books on Demand, 2014. ISBN 9789522868435.
  • Valtonen, Taarna; Valkeapää, Leena (toim.): Minä soin – Mun čuojan: Kirjoituksia Nils-Aslak Valkeapään elämäntyöstä. Rovaniemi: Lapland University Press, 2017. ISBN 978-952-310-955-1.

Viitteet

  1. ↑ a b c Nils-Aslak Valkeapää Lappilaisia ja saamelaisia kirjailijoita. Rovaniemen kaupunginkirjasto. Viitattu 20.2.2012.
  2. ↑ a b 1991 – Nils-Aslak Valkeapää, Saamelainen kielialue: Beaivi, áhčážan Pohjoismaiden neuvosto. Viitattu 20.2.2012.
  3. ↑ a b c d e Valtonen, Taarna; Valkeapää, Leena (toim.): Minä soin – Mun čuojan, s. 14, 16, 19, 20, 22, 23, 26, 27, 34, 48, 50. Rovaniemi: Lapland University Press, 2017. ISBN 978-952-310-955-1.
  4. ↑ a b c d e f g Norsk biografisk leksikon. Viitattu 8.10.2017. (norjaksi)
  5. ↑ Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa, 2014, s. 86–87
  6. ↑ a b c d e f g TAHITI – Taidehistoria tieteenä. Viitattu 9.10.2017.
  7. ↑ Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset – historia, yhteiskunta, taide, s. 205, 207, 209. Päivitetty laitos 2015.
  8. ↑ Seurujärvi-Kari, Irja: Opetus Saamelaiskulttuurin ensyklopedia. Viitattu 22.11.2018.
  9. ↑ Sámediggi: Lulesamiska ortnamn sametinget.se. 16.11.2018. Viitattu 22.11.2018. (ruotsiksi)
  10. ↑ a b c d e f g Lásságámmi. Viitattu 7.10.2017
  11. ↑ Muus, Nathan & Gaski, Harald: Nils-Aslak Valkeapää Báiki: The International Sami Journal. 2001. Viitattu 21.2.2012. (englanniksi)
  12. ↑ Lehtola, Veli-Pekka: Saamelainen nykymusiikki Galdu.org. Viitattu 22.2.2012.
  13. ↑ Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa, s. 88. 2014.
  14. ↑ a b c d Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset: historia, yhteiskunta, taide, s. 172-173, 175. Inari: Kustannus-Puntsi, 2015. ISBN 952-5343-51-0.
  15. ↑ Tiennäyttäjä siida.fi. Viitattu 12.10.2017.
  16. ↑ Songs of Distant Earth mikeoldfield.org. Viitattu 12.10.2017. (englanniksi)
  17. ↑ Nils Aslak Valkeapää on kuollut 27.11.2001. Yleisradio. Viitattu 8.10.2017.
  18. ↑ Aikio, Jouni – Näkkäläjärvi, Pirita: Nils-Aslak Valkeapään virsi suomenkieliseen virsikirjaan 9.11.2015. Yleisradio. Viitattu 9.10.2017.
  19. ↑ Virsi 910; Kiitän Herran antamista teistä (vain äänite) evlut.fi. Viitattu 15.8.2020.
  20. ↑ Mattila, Hanna: Vaikko namat ja áiggit / riikkat ja vuogit molsásit / ieš ášši ii rievdda. Aika, nostalgia ja etninen identiteetti Nils-Aslak Valkeapään runokokoelmassa Ruoktu váimmus, s. 10. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2011.
  21. ↑ Lehtola, Veli-Pekka: ”Valkeapää, Nils-Aslak (1943–2001)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 264–265. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2. Teoksen verkkoversio.
  22. ↑ Suomalainen tietosanakirja 8, tamp–ö. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4652-7.
  23. ↑ Nyyssönen, Jukka: ”Saamelaisten kouluolot 1900-luvulla”, Saamelaisten kansanopetuksen ja koulunkäynnin historia Suomessa, s. 75. Siirtolaisuusinstituutti 2014.
  24. ↑ a b Hirvonen, Vuokko: Sydämeni palava: johdatus saamelaiseen joiku- ja kertomusperinteeseen, taiteeseen ja kirjallisuuteen, s. 38-39. Oulu: Oulun yliopisto, 1995. ISBN 951-42-4304-8.
  25. ↑ Mattila, Hanna: Vaikko namat ja áiggit / riikkat ja vuogit molsásit / ieš ášši ii rievdda; Aika, nostalgia ja etninen identiteetti Nils-Aslak Valkeapään runokokoelmassa Ruoktu váimmus, s. 9–10. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2011.
  26. ↑ a b c Saamelaisuus ja arktinen alkuperäiskansaisuus Nils-Aslak Valkeapään ajattelussa politiikasta.fi. Tapio Nykänen. Viitattu 10.10.2017.
  27. ↑ Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa, s. 88. 2014.
  28. ↑ Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa, s. 88. 2014.
  29. ↑ Lehtola, Veli-Pekka: Saamelainen ääni: Saamen Radio 1947–1997, s. 65. 1997.
  30. ↑ Lehtola, Veli-Pekka: Saamelainen ääni: Saamen Radio 1947–1997, s. 28, 34, 56, 143. 1997.
  31. ↑ Rooth, Paula: ”Nils-Aslak Valkeapää betydde allt” Landets Fria. 20.2.2017. Viitattu 7.10.2017. (ruotsiksi)
  32. ↑ Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa, s. 88. 2014.
  33. ↑ Skåden, Sigbjørn: Paulus Utsi Store norske leksikon. 10.3.2013. Viitattu 10.10.2017. (norjaksi)
  34. ↑ Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset – historia, yhteiskunta, taide, s. 209. Päivitetty laitos 2015.
  35. ↑ Nils-Aslak Valkeapään näytelmä tuo saamelaishuiput Haaparannalle Väylänpyörre. 6.9.2013. Viitattu 24.10.2017.
  36. ↑ Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia, 1995, s. 120-122, 128-130, 233
  37. ↑ Nils Aslak Valkeapää – en samisk multikonstnär samer.se. Viitattu 7.10.2017.
  38. ↑ Lásságámmi Stiftelsen Lásságámmi. Viitattu 20.2.2012.
  39. ↑ 23. mars 2013: Vi ble valgt av det nordlige - Nils-Aslak Valkeapää minneseminar Lásságámmi. Viitattu 7.10.2017.
  40. ↑ Pirttavaara Kvensk stedsnavndatabase. Viitattu 16.11.2017.
  41. ↑ Valkeapää, Nils-Aslak kirjasampo.fi. Viitattu 11.10.2017.
  42. ↑ Áillohaš-kokoelma (Nils-Aslak Valkeapäähän liittyvät aineistot) oulu.fi. Viitattu 7.10.2017.
  43. ↑ Áillohaš-prisen til en beveget Domna Khomjuk nrk.no. Viitattu 11.12.2019.
  44. ↑ Solens son (2017) svenskfilmdatabas.se. Viitattu 5.6.2020.
  45. ↑ Valkeapää, Nils-Aslak kirjasampo.fi. Viitattu 11.10.2017.

Kirjallisuutta

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nils-Aslak Valkeapää.
Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nils-Aslak_Valkeapää&oldid=19513904”