Joiku

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Saamelaisia noin vuonna 1900.

Joiku (pohjoissaameksi juoigan, luohti) on saamelaisten ja Vienan karjalaisten proosalaulua. Joikua esiintyy ensisijaisesti Lapissa. Joiku on useimmiten improvisoitu ja laulettu ilman soitinsäestystä. Toisinaan joikua kuitenkin säestetään jollakin lyömäsoittimella. Joiku on monimutkainen ja Euroopassa ainutlaatuinenlähde? laulutapa. Joiussa ääntä väritetään kurkunpäänlihaksilla ja melodiaa muunnellaan mielentilan mukaan.

Eri saamelaiskielissä on omat nimityksensä joiulle ja joikaamiselle. Ero ei jää pelkästään nimien erilaisuuteen, vaan itse musiikkikin poikkeaa huomattavasti toisistaan. Suurin ero joikutyyleissä on itä- ja länsisaamelaisten välillä. Läntisen alueen voi jakaa vielä pohjoiseen ja eteläiseen alueeseen.

Itäsaamelaiseen tyyliin kuuluu kolttien leu’dd.[1] Leu’dd on suvussa kulkeva taito esittää lauluruno, tai kronikka elävästä elämästä. Osa leu’ddeista on tarkoitettu vain aikuisille. Leu’dd eroaa läntisestä tyylistä niin tekstillisesti kuin musiikillisestikin. Laulujen muuntelua voi tapahtua esityksen aikanakin. Kolttasaamelaisen lauluesityksen perustana on yksi melodiasäe, joka esiintyy kerran muunneltuna jokaisessa säkeessä. Leu’dd on säilyttänyt paljon kirjoihin kirjaamatonta historiaa. Suomessa myös inarinsaamelaisilla on ollut oma liđvi-perinteensä, joka on nykyään hävinnyt.

Alan Lomaxin määritelmän mukaanlähde tarkemmin? saamelaisten vokaalimusiikki kuuluu Siperian arktisten kansojen laulutyylien piiriin. Joikua valtakulttuurit eivät useiden vuosisatojen aikana yrityksistään huolimatta onnistuneet hävittämään. Aktiivisimpia joiun vastustajia olivat papit, koska heidän mukaansa muinaisia jumalia palvottiin joikujen kautta. Pappien mielestä joikaaminen oli syntiä ja eräiden mielestä itse paholainen piinasi ihmisiä joikujen kautta. Joiun arvo laski huomattavasti kristinuskon myötä. Ihmiset joikasivat salaa ja useat eivät uskaltaneet joikata muutoin kuin humalassa, ja näin joiku alettiin sitoa kielteisiin asioihin. Monet ihmiset oppivat yhdistämään joikaamisen juopotteluun.

Joiuissa käsitellään esimerkiksi henkilöitä, paikkoja tai tapahtumia. Perinteinen joiku on aina ollut tehty jostain tietystä ihmisestä, paikasta tai muusta vastaavasta nimeltä mainiten; asioitten käsittely yleisellä tasolla on tullut mukaan vasta viime vuosikymmeninä joiun saatua vaikutteita sekä länsimaisesta että muiden alkuperäiskansojen musiikkiperinteistä. Saamelaisille joikaaminen on edelleen tärkeä muistamisen ja sosiaalisen kanssakäymisen muoto siellä missä joikuperinne on säilynyt elävänä, ja vaikkapa jostakusta ihmisestä tehty joiku on samalla kuin toinen nimi. Kerran tehtyä joikua ei muuteta, vaan se säilyy kohtalaisen muuttumattomana jos on säilyäkseen.lähde? Joiku voi myös periytyä esimerkiksi esivanhemmalta jollekulle nuoremman polven edustajalle.

Sävelmät ovat tavallisesti kaksisäkeisiä ja avainsanoihin liittyy hyvin usein toistuvia kertaumatavuja, kuten nun-nu ja lal-la.

Vienan Karjalan kelkettely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joiuksi kutsutaan myös erästä Vienan karjalaisten laulutapaa, joka tunnettiin pienessä osassa Vienan Karjalan länsiosia. Vienan karjalaiset kutsuivat laulutapaansa kelkettelyksi. Kelkettelyssä käytettiin yleensä alkusointua ja kertoa, samoin kuin kalevalamitassa ja osa kelkettelystä oli kalevalamittaista. Kelkettely oli naisten laulutapa.lähde? Kertomukset olivat kuitenkin yleensä eeppisiä, ja kertoivat miesten elämästä.

Kelkettelyä on tallennettu vain pieni määrä kansanperinteen kerääjien keskityttyä kalevalaisen runouden keruuseen. Nykyisin kelkettelyn perinne on lähes kuollut.lähde? Kelkettelyn alkuperä ja ikä ovat tuntemattomia. Ei esimerkiksi tiedetä, onko se lainaa saamelaisilta vai ikivanhaa itämerensuomalaista perinnettä.

Nykyjoiku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joiku on säilyttänyt elinvoimansa ja muuttunut yhä enemmän esittäväksi näyttämötaiteeksi samalla kun sitä on alettu yhdistää muihin musiikinlajeihin, kuten jazziin, orkesterimusiikkiin. Perinteistä joikua hyödyntävän nykymusiikin uranuurtajana pidetään Nils-Aslak Valkeapää, joka julkaisi ensimmäisenä soittimin säestettyjä joikuja äänilevyllä vuonna 1968. Tätä Otavan kirjallisena äänilevynä (Otava OT-LP 50) julkaistua äänitettä pidetään joiun uuden tulemisen alkuna yhdessä samoihin aikoihin aloittaneen Suomen saamelaisradion kanssa. Valkeapään seuraajia joikumusiikin uudistajina ovat Dædnugádde Nuorat (Tenonrannan nuoret), Máze nieiddat (Masin tytöt) ja Ailu Gaupin Ivnniiguin-yhtyeet.[2]

Äänilevy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Per Henderak Haetta – Pieras Mikkal, vuonna 1956 äänitettyä joikaamista, kuunneltavissa Spotifylla.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • SKS: Kelkettelyeäniä eli Vienan Karjalaisia Joikuja (CD-levyn vihkonen, 2000).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Saastamoinen, Ilpo: Leu’dd 2003. Saamelaiskulttuurin ensyklopedia, Helsingin yliopisto. Viitattu 16.11.2013.
  2. Järvinen, Minna-Riikka: Nykymusiikki 2003. Saamelaiskulttuurin ensyklopedia. Viitattu 16.11.2013.
  3. Guardian.co.uk

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Järvinen, Minna Riikka: Maailma äänessä: Tutkimus pohjoissaamelaisesta joikuperinteestä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 762. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-120-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]