Tämä on lupaava artikkeli.

Eahpáraš

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Eahpáraš on saamelaisen muinaisuskon kummitteleva lapsivainajaolento. Sana pohjautuu suomen kielen sanaan ’äpärä’, mutta perinteellä itsellään on skandinaavinen ja katolinen tausta. Saamelaiskulttuuriin se siirtyi vasta, kun länsi- ja itäsaamelaiset perinteet olivat erkautuneet toisistaan.

Eahpáraš-olennot ovat yleisiä uskomusolentoja, ja monilla saamelaisperinteen kertojilla oli joko omakohtaisia tai lähipiiriin kuuluvien henkilöiden kokemuksia asiasta. Olennot havaittiin usein äänestä, mutta myös näköhavaintoja on olemassa. Niitä kohdattiin usein syrjäisillä alueilla, pimeään tai hämärään aikaan paikoissa, jotka olivat tunnettuja kummittelupaikkoja. Olennon kohtaamiseen liittyy usein ahdistavuus, joka saattoi johtaa niin sanottuun ráimmahallan-tilaan. Eahpáraš-olennon karkottamiseen oli erilaisia riittejä, joista yleisin oli kasteriitti. Siinä noudatettiin vanhaa hätäkastetta, jossa vainajalle annettiin nimi.

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eahpáraš on yleissaamelainen termi, jolla tarkoitetaan kummittelevaa lapsivainajaolentoa. Se on deminutiivimuoto sanasta ’eahpár’, joka pohjautuu suomen kielen sanaan ’äpärä’. Suomalaisissa lakiteksteissä sillä on tarkoitettu aviottomana syntynyttä lasta ja joissain murteissa laajemmin pientä lasta. Saamessa lainasanan merkitys on kaventunut, ja se on muuttunut tarkoittamaan kummittelevaa lapsivainajaa.[1]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saamelaisten lapsivainajaperinteessä on runsaasti skandinaavista perua. Vaikka itse sana onkin tullut suomesta, niin kulttuuriviitteet ovat tulleet ruotsalaisista ja norjalaisista perinteistä. Itäsaamelaiskielissä ei ole ’eahpár’-nimeä eikä perinnettä, joten uskomukset ovat siirtyneen saamelaiskulttuuriin todennäköisesti vasta itäisen ja läntisen kulttuuriryhmän erkautumisen jälkeen.[1]

Kastamattomia lapsia koskevat lait ovat tulleet Skandinaviaan 1200-luvulla. Vaikka saamelaiset omaksuivat kristinuskon paljon myöhemmin, lapsivainajaperinne on siirtynyt saamelaiskulttuuriin varhaisten skandinaavisten ja katolisten kontaktien kautta.[1] Uskomukseen ovat todennäköisesti vaikuttaneet katolisten usko niin sanottuun limbukseen, joka on tila, johon kastamattomana kuollut lapsi joutuu. Tilassa ei nähdä Jumalaa mutta toisaalta ei koeta Helvetin kärsimyksiäkään. Myöhemmin perinteeseen vaikutti myös luterilainen hautauskäytäntö, jonka mukaan kastamatonta lasta ei saanut haudata kirkkomaahan. Kansanperinteen mukaan lapsen sielu ei päässyt tämän takia toiselle puolelle vaan jäi kummittelemaan.[2]

Uskomukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eahpáraš-olennot ovat saamelaisperinteen yleisimpiä uskomusolentoja. Kerätystä aineistosta lisäksi suurin osa on kertojan omakohtaisesti tai hänen läheisen henkilön kokemia. Keskeisiä havaintoja ovat erilaiset kuulohavainnot. Olento tunnistetaan ääntelyn perusteella lapseksi, ja se saattaa itkeä kuin lapsi, meluta ja joskus nauraa ja vastata puhutteluun. Kertomuksissa äänen on koettu seuraavan pakenevaa kokijaa. Tavallisen uskomuksen mukaan eahpáraš kertoo kysyttäessä vanhempansa ja surmaajansa. Näköhavaintoja sisältävissä kertomuksissa olennon ulkomuoto on vaihteleva. Yleisimmin se on ollut pienne lapsen näköinen. Usein se on lisäksi muistuttanut surmahetkestään: se on saattanut olla alasti ja sen kaulassa on ollut kuristusjälkiä tai nuora. Pohjoisimmilla tunturialueilla eahpáraš nähdään lintuna, yleensä riekkona. Elämyksen aikana se saattaa muuntautua pieneksi lapseksi.[1]

Eahpáraš-olentoja kohdattiin useimmiten erämaassa, metsässä, tunturissa tai vesistön läheisyydessä. Perinne liittyy tunnettuihin kummituspaikkoihin, joissa jonkun lapinnaisen uskotaan haudanneen surmatun aviottoman lapsensa. Lisäksi lähes kaikki kokemukset ovat pimeästä tai hämärästä, eikä yleisen uskomuksen mukaan eahpáraš ilmesty valoisana aikana. Tavallisen uskomuksen mukaan olento ilmestyy säännöllisesti, esimerkiksi joka vuosi tai joka seitsemäs vuosi, surmapaikassaan surmaamishetkenään.[3]

Eahpáraš-olennon kohtaaminen koettiin hyvin ahdistavaksi. Se johti usein niin sanottuun ráimmahallan-tilaan, jolle ominaista oli levottomuus, tuskaisuus ja voimattomuus. Tila saattoi johtaa jopa kuolemaan.[2]

Päästäkseen eahpáraš-olennosta tyypillisesti oli hypättävä virtaavaan veteen, joka oli este vainajahengille.[2] Olennon karkottamiseen oli olemassa myös erilaisia riittejä. Niistä tavallisin on kasteriitti, jossa vainajaa karkotetaan antamalla sille nimi. Riitti noudatti usein vanhan hätäkasteen kaavaa, jossa lapselle annettiin sekä pojan että tytön nimi. Hätäkasteen lisäksi myös hautauskaavan lukeminen merkitsi olennon täydellistä karkoittamista.[4] Muita karkoitusriittejä ovat olleet lapsen puhutteleminen, sillä olennon uskottiin jättävän uhrinsa rauhaan kerrottuaan surmaajansa, ja Isä meidän -rukouksen takaperin lukeminen.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pentikäinen, Juha: Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1995. ISBN 951-717-826-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Pentikäinen, s. 221–222.
  2. a b c d Pulkkinen, Risto: Eáhparaš Saamelaiskulttuurin ensyklopedia. Viitattu 22.11.2015.
  3. Pentikäinen, s. 223.
  4. Pentikäinen, s. 224.