Paulus Utsi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Paulus Utsi
Henkilötiedot
Syntynyt 7. heinäkuuta 1918
Yykeänmuotka
Kuollut 1. toukokuuta 1975 (56 vuotta)
Porjus
Ammatti kirjailija, käsityöläinen
Kirjailija
Tyylilajit runous
Aiheet saamelainen kulttuuri
Aiheesta muualla
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Paulus Utsi (7. heinäkuuta 1918 Yykeänmuotka[1], Norja1. toukokuuta 1975[2] Porjus, Ruotsi) oli saamelainen runoilija ja käsityöläinen.[1]

Utsi toimi saamelaiskäsitöiden (sámi duodji) opettajana pohjoisessa Lapissa, myös Inarissa. Hän oli aktiivinen yhdistysihminen ja saamelaispoliitikko. Hän korosti saamen kielillä kirjoittamisen tärkeyttä.[3][4]

Utsi kirjoitti koko elämänsä, mutta ehti julkaista vain yhden kirjan elinaikanaan: runokokoelman Giela giela (1974). Muut runot ja tekstit on julkaistu postuumisti. Hänen puolisonsa Inger Utsi toimitti ja käänsi hänen tekstejään. Kuoleman jälkeen ilmestyivät Giela gielain (1980), Don čanat mu alccesat (1992) ja Följ stigen; texter 1941–1974 (2000).[1]

Paulus Utsi oli ensimmäinen saamelaiskirjailija, joka löi itsensä läpi sodanjälkeisessä ajassa. Hänestä tuli tärkeä inspiraation lähde nuorille saamelaiskirjailijoille, kuten Nils-Aslak Valkeapäälle.[1]

Utsin asema on erityisen tärkeä Ruotsin saamelaisten keskuudessa, ja hänen tunnetuinta runoaan ”Goahtoeanan”, jonka on säveltänyt Lars-Wilhelm Svonni, pitävät monet saamelaisten toisena kansallislauluna.[1]

Paulus Utsin vanhemmat olivat Könkämän lapinkylän (Könkämä sameby) porosaamelaisia, joiden porojen kesälaitumet olivat Yykeässä Norjassa ja talvilaitumet Kaaresuvannossa Pohjois-Ruotsissa. Ruotsin ja Norjan välillä vuonna 1919 solmittu uusi laidunsopimus poisti Ruotsissa kirjoilla olevilta saamelaisilta laidunnusoikeuden Norjassa. Sopimus pakotti perheen muuttamaan porojensa kanssa Sirkaksen lapinkylään (Sirkas sameby) Jokimukkaan. Utsin mukaan perhe muutti vuonna 1922, mutta kirkonkirjoihin muutto on rekisteröity vasta vuonna 1926. Perhe oli vajaan kymmenen vuoden aikana ajettu ensin Jukkasjärveltä Koutokeinoon ja sieltä edelleen Kaaresuvantoon ennen kuin he päätyivät Sirkaksen lapinkylään.[1]

Vuonna 1920 Luulajanjoesta tehtin valtakunnallinen vesivoiman kehittämiskohde. Patoamiset hävittivät yhä enemmän porojen laidunmaata. Poronhoitoa ja saamelaista kulttuuria kohdannut paine leimasi vahvasti Utsin kirjailijantyötä.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]