Tämä on hyvä artikkeli.

Leo Mechelin

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 11. syyskuuta 2011 kello 15.10 käyttäjän Soppakanuuna (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Leo Mechelin
[[Tiedosto:|250px|]]
Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja
1.12.1905–4.6.1908[1]
Edeltäjä Emil Streng
Seuraaja Edvard Hjelt
Senaatin valtiovaraintoimituskunnan apulaispäällikkö, Kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkö
1.10.1882–20.6.1890[2]
Edeltäjä Viktor von Haartman
Seuraaja A. E. Arppe
Kansanedustaja[3]
1.3.1910 – 1.2.1914[3]
Henkilötiedot
Syntynyt24. marraskuuta 1839[3]
Hamina[3]
Kuollut26. tammikuuta 1914 (74 vuotta)[3]
Helsinki[3]
Ammatti professori[3]
Puoliso Alexandra Elisabeth Lindroos[3]
Tiedot
Puolue RKP[3]
[[Tiedosto:|150x90px|Nimikirjoitus]]
Nimikirjoitus

Leopold (Leo) Henrik Stanislaus Mechelin [mekeli:´n][4] (24. marraskuuta 1839 Hamina – 26. tammikuuta 1914 Helsinki) oli suomalainen oikeustieteilijä, professori, kansallisen oikeustaistelun johtaja ja yhteiskunnallisen sekä talouselämän vaikuttaja, joka loi pitkän uran politiikassa ja kansalaisjärjestöissä. Hän oli aikansa keskeisimpiä poliitikkoja osallistuen kaikille säätyvaltiopäiville vuosina 1872–1906 ja toimien senaattorina 1882–1890. Hänen 1905–1908 johtamansa hallitus, Mechelinin senaatti, toteutti monia merkittäviä yhteiskunnallisia uudistuksia, joista tärkein oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Politiikassa Mechelin kuului ruotsinkielisten liberaalien tärkeimpiin johtajiin ja ryhmän kuihduttua siirtyi Ruotsalaiseen puolueeseen.

Kameraali- ja hallintolainopin sekä valtio-oikeuden professorina 1874–1882 toiminut Mechelin tarkasteli Suomen ja Venäjän suhteita oikeuskysymyksenä ja muotoili järjestelmälliseksi opin Suomesta Venäjästä erillisenä perustuslaillisena valtiona. Tätä käsitystä hän myös levitti kansainvälisesti muun muassa valtio-oikeudellisella pamfletillaan Précis du droit public du Grand Duché de Finlande (1886), jonka on katsottu muodostuneen Suomen ja Venäjän välisen oikeustaistelun lähtölaukaukseksi. Mechelin myös johti passiivista vastarintaa ja toimi perustuslaillisten keulakuvana ensimmäisen sortokauden aikana joutuen maanpakoon vuosiksi 1903–1904.

Mechelin kirjoitti Liberaalisen puolueen puolueohjelman vuonna 1880 ja 500 000 allekirjoitusta keränneen vetoomuksen tsaarin armeijan pakko-ottoja vastaan 1902 sekä saneli sisällön Marraskuun manifestiin 1905. Hän oli myös Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäinen ja pitkäaikainen puheenjohtaja (1875–1876 ja 1878 ja 1892–1899), viimeisinä vuosinaan hän oli aktiivinen kansainvälisessä rauhanliikkeessä sekä varhaisimmin syntynyt yksikamarisen eduskunnan jäsen. Hän toimi lukuisissa luottamustehtävissä kansalaisjärjestöissä ja muun muassa Suomen taideyhdistyksen ja nykyisen Taideteollisen korkeakoulun johtajana[5]. Mechelin aateloitiin vuonna 1876.

Talouselämässä Mechelin vaikutti pankkialalla, suurtilallisena ja kansantalousmiehenä. Hän myös perusti 1871 menestyksekkään Nokia-yhtiön yhdessä Fredrik Idestamin kanssa ja sen hallituksen puheenjohtajana 1898–1903 vaikutti yhtiön toiminnan laajentamiseen sähkötekniikan alalle.

Ruotsinkielinen ja maltillisesti ruotsinmielinen Mechelin näki kansakunnan historiallisena ja poliittisena yksikkönä, ei kansallisena kuten fennomaanit. Sosialismin ja muiden kumousaatteiden vastustajana entinen liberaali oli 1900-luvun alussa jo määriteltävissä konservatiiviksi[6].

Puolueisiin sitoutumattomana Mechelinillä ei ollut luonnollista muiston vaalijaa, ja siksi hän on jäänyt Suomessa muiden valtiomiesten varjoon. Helsingin kaupunki on muistanut häntä patsaalla ja nimeämällä hänen mukaansa kadun.

Alkuvaiheet

Leo Mechelin vuonna 1861 tai 1862.

Mechelinin isoisän isoisän isä Henrik, Janakkalasta lähtöisin olleen helsinkiläisen porvarin poika, otti 1600-luvun lopussa sukunimekseen Mechelinus, sillä hänen äitinsä oli kotoisin Espoon Mäkkylästä.[7] Suvussa kulkeneen perimätiedon mukaan nimi tosin olisi tullut Mechelenin kaupungista Belgiassa, josta jonkun varhaisemman esi-isän väitettiin lähteneen 1600-luvulla.[8]

Leo Mechelin syntyi Haminassa vuonna 1839. Hänen isänsä Gustaf Johan Mechelin (1807–1863) oli Haminan kadettikoulun opetuksen tarkastaja, filosofian tohtori ja valtioneuvos, mutta perhe ei ollut varakas. Setä Henrik Adolf Mechelin kohosi aikanaan senaattoriksi. Äiti oli Viipurin saksalainen Amanda Sofia Sagulin. Kodissa puhuttiin saksaa ja ruotsia, minkä lisäksi Mechelin oppi isältään venäjää ja äidiltä ranskaa. Hän oppi puhumaan sujuvasti saksaa, ranskaa ja venäjää sekä lukemaan englantia, mutta ei oppinut koskaan kunnolla suomea.[7][9]

Mechelin kasvoi kadettikoulun piirissä, muttei itse lähtenyt sotilasuralle. Hän opiskeli kotonaan isänsä opettamana, kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1856 ja valmistui 1860 sekä filosofian kandidaatiksi että maisteriksi.[7] Hän osallistui opiskeluvuosinaan ahkerasti ylioppilaselämään ja menestyi seurapiireissä, sillä oli jo nuorena miehenä pitkä, komea, musikaalinen ja käytökseltään hienostunut.[7] Mechelin ohitti mahdollisuuden saada paikka kenraalikuvernöörinkansliassa ja haki virkaa valtiosihteerinvirastosta Pietarissa, muttei saanut sitä. Hän kosi Venäjän armeijassa kenraalina palvelleen Anders Ramsayn tytärtä Augusta Ramsayta, mutta tämän isä esti hankkeen, sillä Mechelinin syntyperä oli liian alhainen.[10][11]

Mechelin palasi Suomeen, jossa toimi ensin yksityisen Blomqvistin tyttökoulun opettajana, kunnes 1864 valmistui lakitieteiden kandidaatiksi.[3] Hän sai samana keväänä viran Viipurin hovioikeuden auskultanttina, mutta siirtyi jo samana vuonna senaatin talousosaston kopistiksi, jona toimi vuoteen 1867.[12] Vuoden 1865 syksyllä Mechelin nai Alexandra Elisabeth Lindroosin (1844–1909), jonka edesmennyt isä, kauppaneuvos Johan Henrik Lindroos (1798–1862), oli ollut Helsingin rikkain porvari. Mechelin pääsi vaikuttamaan kuolinpesän varojen hoitoon ja oli lopun ikänsä taloudellisesti viroista ja toimista riippumaton mies. Mechelinin ja hänen vaimonsa ainoa lapsi Cely Mechelin (1866–1950) tuli myöhemmin tunnetuksi naisasialiikkeessä.[7]

Mechelin asui avioiduttuaan vuoteen 1902 asti Helsingissä Lindroosien omistamassa kolmikerroksisessa kivitalossa osoitteessa Fabianinkatu 16.[13][14] Viimeiset vuotensa hän asui samassa korttelissa sijaitsevassa Grönqvistin talossa.[15]

Ennen poliittista uraa

Pankinjohtaja ja professori

J. H. Lindroosin kuolinpesästä tuli vuonna 1862 perustetun maan ensimmäisen ja suurimman liikepankin, Suomen Yhdyspankin (SYP), suurin osakkeenomistaja. Mechelin oli itse pankkia perustettaessa merkinnyt neljä osaketta, jotka myi jo kaksi vuotta myöhemmin; kuolinpesän kautta hänen ulottuvilleen päätyi 1200 osaketta, yhteensä 4 prosenttia pankin koko pääomasta.[16] Mechelin toimi Yhdyspankin johtokunnan jäsenenä vuosina 1867–1872, mutta torjui vuonna 1872 hänelle tarjotun toimitusjohtajan viran ja valitsi mieluummin akateemisen uran. Seuraavan kahden vuoden aikana hän kirjoitti kaksi väitöskirjaa, valmistui 1873 lakitieteen lisensiaatiksi, väitteli samana vuonna molempain oikeuksien tohtoriksi ja sai 1874 yliopiston valtio-oikeuden sekä kameraali- ja politialainopin ja myös valtio-oikeuden professorin viran. Hän jatkoi professorina senaattoriksi nimittämiseensä 1882 asti, hoitaen 1877–1882 lisäksi talousoikeuden ja kansantaloustieteen professuuria.[7][17] Mechelin palasi vielä vuosiksi 1893–1896 SYP:n johtokuntaan ja toimi 1898–1903 sen hallintoneuvoston puheenjohtajana.[7]

Mechelin hoiti myös useita Lindroosin kuolinpesän omistamia kartanoita, kuten Puotilan kartanoa Helsingissä vuoteen 1875 ja Löyttymäen kartanoa Janakkalassa. Laitialan kartanon Hollolassa hän osti kuolinpesältä vuonna 1868 ja piti tilaa, kunnes hänen lankonsa J. Fr. Lindroos lunasti sen itselleen 1880-luvun alkupuolella.[16] Suurmaanviljelyä harjoittanut Mechelin osallistui Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseuran johtokuntaan ja vaikutti monien muiden ohella karjatalouden yleistymiseen.[7]

Nokia-yhtiö

Mechelin auttoi ratkaisevasti opiskeluaikaista huonetoveriaan vuori-insinööri Fredrik Idestamia Nokia Oy:n perustamisessa.[7] Kun Idestam perusti ensimmäisen puuhiomon Tampereelle, järjesti Mechelin hänelle rahoituksen rikkaalta anopiltaan Cecilia Lindroosilta.[18] Kun Idestam 1867 päätti laajentaa toimintaa, osti Mechelin Lindroosin nimissä 85 000 markalla Adolf Törngrenin konkurssipesästä Nokian kartanon, jonka mailla sijainnut koski tarjosi vaadittavan voimanlähteen uudelle puuhiomolle. Konkurssihuutokaupassa kilpailevana ostajana oli G. A. Serlachius.[7][19] Vuonna 1871 Nokiasta tehtiin osakeyhtiö, joka osti kartanon Lindroosilta. Yhtiön perustava kokous pidettiin 7. helmikuuta Mechelinin kotona Helsingissä ja Idestamin jälkeen toiseksi suurimpana osakkaana hänet valittiin heti yhtiön hallitukseen.[19][18]

Myöhemmin Mechelinin roolina Nokian toiminnassa oli erityisesti rahoituksen järjestäminen, missä auttoi hänen asemansa SYP:n johtajana.[18] Mechelin kuului yhtiön hallitukseen 1871–1882, 1898–1903 ja 1913–1914, toimien 1898–1903 sen puheenjohtajana.[7] Kaukonäköisenä hän kannatti yhtiön toiminnan laajentamista vesivoimalla tapahtuvaan sähköntuotantoon. Sen toteutumista viivästytti osakaskunnan enemmistön konservatiivisuus ja Idestamin epäluuloisuus uutta alaa kohtaan. Idestamin tilalle toimitusjohtajaksi tuli kuitenkin 1895 hänen uudistushenkinen vävynsä Gustaf Fogelholm ja Mechelin kohosi kolme vuotta myöhemmin hallituksen puheenjohtajaksi, minkä jälkeen vesivoimaloiden rakentaminen aloitettiin.[18][20]

Nokia osoittautui erittäin menestyksekkääksi ja Mechelin sai osakkeistaan huomattavat tulot.[7] Näin saatu varallisuus teki hänestä riippumattoman valtion viroista tai kruunun suosionosoituksista, mikä mahdollisti myöhemmin itsenäisyyden poliittisella uralla. Poliittista uraa auttoi sekin, että tuolloin suurilla tuloilla sai käyttöönsä enemmän ääniä sekä valtuuston että porvarissäädyn vaaleissa.[21][22]

Mechelin kuitenkin luopui myöhemmin osasta osakesalkustaan, ja menetti paljon varojaan 1900-luvun alun julkaisuhankkeissaan, joiden tarkoituksena oli tehdä Suomea tunnetuksi ulkomailla; kuollessaan hänellä oli 300 000 markan nettovarallisuus, mutta ei juuri lainkaan kiinteää omaisuutta.[23]

Liberaali poliitikko

Nuorena sanomalehtimiehenä (1860-luku)

Leo Mechelin vuonna 1866.

Jo teininä Mechelin oli mukana ruotsinkielisten liberaalien ryhmässä, johon kuuluivat muun muassa C. G. Estlander, Ernst Linder, Carl Mannerheim, Robert Montgomery ja August Schauman. Ryhmä tunnetaan Suomen historiassa ”dagbladisteina”, joskin J. V. Snellman kutsui heitä 1858 ”verettömiksi”, sillä he eivät olleet kiinnostuneita fennomaanien kansallisista pyrinnöistä. Mechelinin myöhemmän poliittisen ajattelun kannalta ratkaiseva tapahtuma oli Tammikuun valiokuntaan liittynyt debatti kevättalvella 1861; isänsä vaikutuksesta hän ei tosin osallistunut avoimesti valiokunnan vastaisiin protesteihin.[24]

Syksyllä 1861 nuoret liberaalit perustivat lyhytikäiseksi jääneen Barometern-lehden, jonka toimittajaksi Mechelin ryhtyi – päätoimittajana oli häntä vain vuoden vanhempi Ernst Linder. Jo syksyllä 1860 Mechelin oli kirjoittanut Schaumanin toimittamaan Papperslyktaniin. Barometernin seuraajaksi perustettiin vuoden 1862 alussa Helsingfors Dagblad, jonka hallituksessa ja omistajana Mechelin oli vuoteen 1884, mutta ei kuulunut toimituskuntaan. Hän kuitenkin avusti lehteä ja kirjoitteli ajoittain sen sivuille yhteiskunnallisia artikkeleita koti- ja ulkomaisista kysymyksistä – Pariisin-opintomatkaltaan 1866 hän lähetti Napoleon III:n hallintoa arvostelevia raportteja.[25]

”Dagbladistit” korostivat Suomen ja Venäjän välistä eroa ja ajoivat sisäpolitiikassa liberaaleja uudistuksia, tosin melko elitistisessä hengessä.[26] Vuonna 1876 liberaalit perustivat Mechelinin johdolla Finsk Tidskrift -lehden.[7]

Nousu valtakunnanpolitiikkaan (1870-luku)

Mechelin vuonna 1875.

Mechelin oli jo vuonna 1867 valtiopäivien suostuntavaliokunnan sihteerinä. Vuoden 1872 valtiopäiville hänet valittiin porvarissäädyn edustajaksi Helsingistä. Mechelin valittiin myös 1875 Helsingin ensimmäiseen kaupunginvaltuustoon ja sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Hän oli valtuutettuna 1875–1878 sekä 1891–1899 ja valtuuston puheenjohtajana 1875–1876, 1878 ja 1892–1899. Vuonna 1876 Mechelin isännöi kaupungin edustajana suurta teollisuusnäyttelyä, jossa myös keisari Aleksanteri II perheineen vieraili. Palkintona onnistuneesta vierailusta Mechelin korotettiin 27. heinäkuuta[27] samana vuonna aatelissäätyyn, jossa hän osallistui kaikille valtiopäiville aina instituution lakkauttamiseen eli vuoteen 1906 asti.[7] Hän oli lähes kaikilla valtiopäivillä valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana ja kuului 1877–1882 Suomen Pankin valtuusmiehiin.[28]

Mechelin kohosi 1870-luvun kuluessa liberaalin suuntauksen johtavaksi poliitikoksi Suomessa. Aloitekykynsä ja laajojen suhteidensa avulla hän saavutti suuren vaikutusvallan politiikassa. Hän oli jäsenenä kultakantakomiteassa, jonka ehdotuksesta Suomen markka sidottiin kultakantaan vuonna 1877, ja johti komiteaa, joka valmisteli vuoden 1879 elinkeinovapauslain. Mechelin myös kirjoitti 1877 ensimmäisen valtion tulo- ja menoarvion, jonka käyttöönottoa oli itse ehdottanut.[7] Kansainvälisten kontaktiensa avulla hän vaikutti lisäksi Suomen obligaatiomarkkinoiden kehittymiseen 1800-luvun loppuvuosikymmeninä.[29]

Poliittinen linja

Tiedosto:Mechelin by Kaarlo Kari.jpg
Kaarlo Karin pilapiirros, jossa Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mechelin tuhlaa verorahoja Tähtitorninvuoren rinteiden kunnostamiseen. Fennomaanit kutsuivat svekomaaneja ”viikingeiksi”. Matti Meikäläinen 3/1899.

Berliinissä ja Wienissä valmistelemassaan, vuonna 1873 julkaistussa professorinväitöskirjassaan Om statsförbund och statsunioner (”Valtioliitoista ja valtiounioneista”) Mechelin esitti myöhemmin kansainvälisesti tunnetuksi tekemänsä opin Suomen perustuslaeista. Sen mukaan Suomi oli sisäisesti suvereeni valtio, joka kuului Venäjän valtakuntaan molemminpuolisella sopimuksella.[30] Mechelinin mukaan Suomi kuului samanaikaisesti taloudellisesti ja kulttuurisesti länsimaihin, joten sen Venäjästä erillinen kehitys talouden ja oikeusjärjestyksen saralla oli turvattava. Yhteiskunnan rakentaminen oikeudet turvaavien perustuslakien varaan oli hyvin tärkeää Mechelinille, joka otti aatelisvaakunaansakin tunnuslauseen pro lege (”lain puolesta”).[7]

Mechelinin aatelissuvun vaakuna.

Ruotsinkieliset liberaalit joutuivat 1870-luvulla politiikassa yhä selvemmin vastakkain erityisesti fennomaanien kanssa, sillä he halusivat painottaa maan perustuslakien turvaamista ja pitivät kielikysymystä toissijaisena. Väitöskirjassaan Mechelin esitti myös, että suomalaiset muodostivat instituutioihin nojaavan poliittisen yhteisön, joka oli riippumaton kielestä. Kieli- ja kansallisuuskysymyksen vuoksi hän muun muassa joutui lehtien palstoilla käytyyn sanasotaan fennomaani Agathon Meurmanin kanssa syksyllä 1874.[31]

Mechelin tähtäsi vallan keskittämiseen Suomen ja Venäjän suhteissa suomalaisille instituutioille, erityisesti valtiopäiville, sekä yksityisyritteliäisyyden suosimiseen ja teollisuuden kehittämiseen.[7] Hän ajoi myös uskonnonvapautta. Mechelin esitti 1872 ensimmäisenä valtiopäivillä juutalaisten maahantulokiellon kumoamista (ks. Suomen juutalaiset), jotta maahan saataisiin sivistymättömien ohella sivistyneitä ja eteviä juutalaisia talouselämää kehittämään. Vaikka ajatus tyrmättiin, hän ajoi sitä vuosien ajan valtiopäivillä, senaatissa ja jopa kirkolliskokouksessa 1886 – juutalaisten kansalaisoikeudet toteutuivat Suomessa kuitenkin vasta 1918.[32]

Liberaalinen puolue ja ura senaattorina (1880–1890)

Maria Wiikin 1880-luvulla maalama öljyvärimuotokuva Mechelinistä.

Liberaalit yrittivät raivata itselleen tilaa kieliriidan keskellä perustamalla Liberaalisen puolueen, jonka 5. joulukuuta 1880 julkaistu ohjelma oli pääasiassa Mechelinin kirjoittama[7]. Aatteellisesti vanhaliberalistisessa ohjelmassa haluttiin purkaa taloudellista sääntelyä sekä vaadittiin oikeusjärjestyksen turvaamista, painovapautta, uskonnonvapautta ja valtiopäivien aseman vahvistamista.[33][34] Mechelinin linjan mukaisesti ohjelmassa vähäteltiin kielikiistaa, toivottiin molemmille kotimaisille kielille tasaveroista asemaa ja vaadittiin Suomen ja Venäjän suhteiden määrittelemistä perustuslaeilla. Snellman tyrmäsi ohjelman julkisesti, sillä hänen mukaansa maan tulevaisuuden turvaamiseksi tarvittiin suomen kieleen perustuvan kansakunnan rakentamista eikä kannattanut luottaa lakien pysyvyyteen.[7] Tyylillisesti Liberaalisen puolueen ohjelma oli vanhanaikainen ja henki elitistisen politiikan aikoja. Ruotsinkielisen yläluokan näkökulmasta yhteiskuntaa tarkastelleen ohjelman paternalistinen henki ei vedonnut suomenkieliseen rahvaaseen.[35] Ohjelmassa ei ajettu äänioikeuden laajentamista tai demokratian lisäämistä.[36]

Syksyllä 1880 Mechelinin spekuloitiin olevan liberaalien ehdokas uudeksi ministerivaltiosihteeriksi Emil Stjernvall-Walleenin jäädessä eläkkeelle, mutta virkaan nimitettiin kuitenkin Theodor Bruun.[37] Vuoden 1882 valtiopäivien vaaleissa Liberaalinen puolue menestyi kielipuolueita paremmin ja saavutti enemmistön porvarissäädyssä.[38] Niinpä uusi kenraalikuvernööri Fjodor Heiden järjesti Mechelinin samana vuonna senaattiin valtiovaraintoimituskunnan apulaispäälliköksi – samassa yhteydessä senaattiin nousi myös fennomaanien johtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.[39][7] Kielimuurin murtaminen kuitenkin epäonnistui, ja Liberaalisen puolueen kannatus kuihtui pian. Puolue katosi nopeasti vuoden 1885 jälkeen, kun suomen kielen nousun uhka säikäytti ruotsinkieliset liberaalit loikkaamaan svekomaaneihin.[40][41] Mechelin oli tämän jälkeen jonkin aikaa sitoutumaton, mutta liittyi hänkin myöhemmin svekomaaneihin.

Vaikka puolue kuoli alta, Mechelinin ura senaatissa jatkui. Kun kauppa- ja teollisuustoimituskunta perustettiin 1888, hänet nimitettiin sen johtoon. Madridissa 1887 hän edusti neuvottelijana koko keisarikuntaa Venäjän ja Espanjan välistä kauppasopimusta solmittaessa. Hän oli myös tekemässä päätöstä Suomen ensimmäisten jäänmurtajien hankkimisesta, mikä toteutui 1890. Mechelin käytti taitavasti ja häikäilemättömästikin henkilökohtaisia suhteitaan hyödykseen ajaessaan päämääriään ja erityisesti pitääkseen Venäjän viranomaiset ulkona Suomea koskevasta päätöksenteosta.[7]

Suomen autonomian puolustaja

Précis du droit public du Grand-Duché de Finlande -esitelmä (1886)

Tiedosto:Das Staatsrecht des Grossfürstendums Finland.jpg
Mechelinin esitelmän saksankielinen laajennettu versio ilmestyi vuonna 1889 osana arvostettua saksalaista Marquardsenin julkisoikeuden käsikirjaa.

Mechelin julkaisi 1886 Suomen autonomian perustuslaillista pohjaa puolustavan valtio-oikeudelliseksi esitelmäksi puetun pamfletin Précis du droit public du Grand-Duché de Finlande (”Piirteitä Suomen suuriruhtinaskunnan valtio-oikeudesta”), jossa hän tarkensi ja laajensi aiemmin professorinväitöskirjassaan lanseeraamaansa mallia. Pamfletti oli reaktio niin sanotun Weissenbergin komitean nimitykseen. Esitelmässään Mechelin argumentoi, että kun keisari Aleksanteri I sitoutui Porvoon valtiopäivillä Ruotsin-aikaisiin perustuslakeihin, hän tunnusti Suomen valtioksi, jolloin syntyi myös hänen seuraajiaan sitova valtio-oikeudellinen sopimus. Vaikka siis tsaari oli Venäjällä yksinvaltias, Suomea hän saattoi hallita suuriruhtinaana vain Suomen perustuslakien rajoissa ja säätyjen myötävaikutuksella – eli Suomi oli tavallaan erillisenä valtiona ainoastaan reaali- tai personaaliunionissa Venäjän kanssa, ei osa sitä.[42] Tällä logiikalla myös osa sittemmin annetun helmikuun manifestin sisällöstä oli laitonta.

Esitelmä käännettiin useille kielille, ja Mechelin levitti sitä ystäväverkostonsa avulla tehokkaasti ympäri Eurooppaa – se päätyi muun muassa Ruotsin kuninkaalle ja Britannian pääministeri William Gladstonelle.[43] Saksankielinen versio julkaistiin vuonna 1889 arvovaltaisessa Heinrich Marquardsenin julkisoikeuden käsikirjassa nimellä Das staatsrecht des Großfürstendums Finland.[44] Siihen Mechelin teki vielä lisäyksiä, ja kiteytti näkemyksensä seuraavasti:

»Suomi on Venäjän kanssa yhdistetty, valtio-oikeudellisessa suhteessa keisarikuntaan nähden, koordinoitu, perustuslaillinen monarkia.[45]»

Kirjan käänsi vuonna 1888 ranskasta venäjäksi runsain kriittisin reunahuomautuksin sitä täydentäen hovimestari K. F. Ordin, josta tuli Suomen asemasta käytävän kiistan tärkein yleisvaltakunnallisen (Venäjän) näkökulman puolustaja. Mechelin ja Ordin kirjoittivat useita julkisia vastauksia, joissa kumosivat toinen toisensa päätelmät historiallisiin lähteisiin vedoten. Tästä versoi laaja keskustelu Suomen asemasta osana Venäjää.[46] Mechelinin on myöhemmin sanottu ”heittäneen ensimmäisen kiven” Suomen oikeustaistelussa julkaistessaan pamfletin. Oppi Suomesta perustuslaillisena valtiona oli syntynyt jo aiemmin, mutta juuri Mechelin puki sen tarkkaan muodollis-juridiseen asuun ja levitti sitä kansainvälisten verkostojensa avulla hämmästyttävän tehokkaasti eri puolille maailmaa.[47]

Mechelin Land och Stad -lehdessä 1891

Senaattorista vaikutusvaltaiseksi yksityishenkilöksi (1890–1899)

Venäjällä Aleksanteri III:n kaudella kiristynyt imperialismi ja nationalismi, pyrkimys sitoa venäläistämisellä Suomen kaltaisia ”rajamaita” valtakuntaan oli ristiriidassa Mechelinin perusnäkemysten kanssa, joten hän erosi senaatista postimanifestin jälkeen vuonna 1890.[7][48] Tästä viimeistään alkoi Mechelinin sädekehän kirkastuminen oikeustaistelun keulakuvana, mikä aikanaan nosti hänet puoluepolitiikan yläpuolelle.[49] Venäjällä häntä alettiin pitää Suomen ”pääseparatistina”. Mechelin palasi Helsingin kaupunginvaltuuston johtoon ja liike-elämän luottamustoimiinsa kuten SYP:n ja Nokian johtokuntiin sekä keskittyi yksityishenkilönä Suomen autonomiaa puolustavan propagandan tuottamiseen ja levittämiseen Länsi-Eurooppaan.[7]

Akseli Gallen-Kallelan pilakuva Suomi 19:nellä vuosisadalla -teoksen tekijöistä vuodelta 1893; Leo Mechelin Seppo Ilmarisena kansallisteosta takomassa.

Mechelin osallistui tänä aikana myös ahkerasti erilaiseen yhdistystoimintaan ja toimi 1894 Ekonomiska samfundetin, 1893–1896 Suomen Talousseuran sekä 1886–1903 Suomen taideyhdistyksen puheenjohtajana. Hän jatkoi luonnollisesti myös valtiopäivillä ja oli edustajana kirkolliskokouksessa 1886 ja 1893.[7][50] Taideyhdistyksen johdossa Mechelinillä oli läheiset suhteet taide-elämään, ja hän oli vaikuttanut myös Ateneumin taidemuseon rakentamiseen.[51]

Venäläistämisen uhatessa Mechelin katsoi tarpeelliseksi osoittaa ulkovalloille Suomen olevan länsimainen sivistysvaltio. Hän ideoi, toimitti ja julkaisi 1893 kirjan Finland i 19:de seklet, joka pian suomennettiin nimellä Suomi 19:nnellä vuosisadalla. Mukana olivat keskeiset tieteilijät, kirjailijat ja taiteilijat, edustettuina oli tosin lähinnä ruotsinkielisiä kirjoittajia. Zachris Topelius kirjoitti esipuheen, ja Albert Edelfelt teki paljon töitä kirjan kuvittamisen ja kuvatoimituksen eteen. Teos esittelikin hyvin laadukkaasti myös suomalaista kuvataidetta. Kirjasta tuli kansallismielisen paatoksen värittämä. Kirja käännettiin jo 1894 useille kielille, ja tekijät levittivät sitä ahkerasti Euroopan sivistyspiireihin.[52][53] Mechelin lähetti teoksen venäjänkielisen laitoksen keisari Aleksanteri III:lle ja luovutti sen myös Pietarissa henkilökohtaisesti uudelle hallitsijalle, Nikolai II:lle.[54]

Mechelinin ulkomaille suunnattu julkaisutoiminta jatkui myöhemmin uudessa muodossa, kun hän pääomitti 1901–1906 Pariisissa ilmestynyttä osittain suomalaisten omistamaa kulttuuripainotteista L’Européen-viikkolehteä, josta haluttiin suomalaisten tiedotuskanava Eurooppaan. Lehti ei kuitenkaan kannattanut taloudellisesti.[55]

Sortovuosien valtiomies

Ensimmäinen sortokausi (1899–1905)

Leo Mechelin sai 60-vuotissyntymäpäivänään paljon kukkatervehdyksiä.

Helmikuun manifestin jälkeen Leo Mechelinistä tuli perustuslaillisten johtaja ja keulakuva, mikä ilmeni muun muassa ylettöminä perustuslaillisten kansalaispiirien kunnianosoituksina hänen 60-vuotispäiviensä yhteydessä.[56] Passiivisen vastarinnan kannattajien kagaalin ensimmäisessä kokouksessa Tuurholman kartanossa syksyllä 1901 hän laati tsaarille asevelvollisuusjulistusta vastustavan kansalaisadressin, johon kerättiin noin 500 000 nimeä, mikä oli huomattava määrä Suomen silloiseen väkilukuun nähden.[57][58] Kutsunnat pantiin kuitenkin toimeen ja aseistakieltäytyjiä uhattiin opiskelupaikkojen ja virkojen menetyksillä, mutta kagaalin järjestämät kutsuntalakot johtivat siihen, että useilla paikkakunnilla kutsuntoihin ei saapunut juuri ketään.[59]

Diktaattorinvaltuudet saatuaan kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov karkotti perustuslaillisten johtajat maasta vuonna 1903. Tukholmassa tuolloin oleskellut Mechelin julistettiin ei-toivotuksi ja hänen senaattorineläkkeensä maksaminen katkaistiin.[60] Hänelle jäivät kuitenkin tuloiksi vielä Nokian omistajana saamansa osingot.[19] Maanpaossa Mechelin solmi Saksan-vierailuillaanlähde? suhteita Venäjän liberaaleihin perustuslaillis-demokraatteihin (kadettipuolue), joiden toivoi kohoavan maassaan valtaan, ja kirjoitti heille ehdotuksen Venäjän perustuslaiksi.[7] Mechelinin laatima valtiosääntöesitys koostui sadasta isokokoisesta arkkisivusta, ja se oli erittäin yksityiskohtainen. Se salakuljetettiin Venäjälle.[61] Mechelin kehitti vuonna 1905 myös yhteistyösuhteen Sergei Witteen, josta tuli pian Venäjän pääministeri.[62] Aktivisteista poiketen Mechelin ei kuitenkaan suostunut yhteistyöhön venäläisten vallankumouspuolueiden tai sosialistien kanssa, sillä hän oli tiukka porvari, kaikenlaisen kumouksellisuuden vastustaja ja uskoi lain ja oikeuden voimaan.[7] Toisaalta Venäjän bolševikit sisäistivät perustuslaillisten opit Suomen valtiosta ja Lenin jopa julkaisi Iskra-lehdessään Mechelinin kirjoittaman asevelvollisuusadressin tekstin kokonaisuudessaan.[63]

Toisinaan Mechelinin autoritaarinen esiintyminen perustuslaillisten johtajana herätti myös vastustusta, esimerkiksi silloin kun hän kieltäytyi hyväksymästä väkivaltaista aktivismia.[64]

Bobrikovin kuoltua valtiopäivät kutsuttiin jälleen koolle loppusyksystä 1904 ja karkotettujen palaaminen sallittiin. Karkotettujen laivan otti joulukuussa vastaan valtava hurraava kansanjoukko, ja Mechelin sai Helsingissä sankarin vastaanoton.[65] Kun valtiopäivät kokoontuivat uudelleen syksyllä 1904, perustuslailliset saivat enemmistön kolmeen säätyyn.[66] Mechelin kohosi suvereenisti valtiopäivien johtohahmoksi, ja hänet valittiin kolmen keskeisen valiokunnan puheenjohtajaksi.[7] Hän pääasiassa laati keisarille niin sanotun "suuren anomuksen" laillisten olojen palauttamisesta ja neuvotteli siitä kenraalikuvernööri Obolenskin ja Witten kanssa Pietarissa, minkä seurauksena keisari suostui maaliskuussa 1905 luopumaan asevelvollisuusasetuksen toimeenpanosta niin sanottuja sotilasmiljoonia vastaan sekä lakkauttamaan kenraalikuvernöörin diktaattorinvaltuudet.[67]

Mechelinin senaatti valtansa huipulla (1905–1906)

Suurlakon aikana marraskuussa 1905 perustuslailliset kohosivat temppelinharjalle ja Mechelin kävi 1. marraskuuta luovuttamassa kenraalikuvernööri Obolenskille sanelemansa julistuksen, jonka pohjalta keisari antoi Marraskuun manifestin kolme päivää myöhemmin.[68] Mechelin sai Venäjän johtajat vakuutettua siitä, että hän kykenisi patoamaan yhteiskunnallisen kumouksen Suomessa. Luvattujen uudistusten toteuttamiseksi Mechelin nimitettiin 1. joulukuuta 1905 uuden senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi.[7] Oikeusosaston johtoon asetettiin R. A. Wrede. Tätä perustuslaillisten muodostamaa Mechelinin senaattia on pidetty Suomen ensimmäisenä poliittisena hallituksena, ja sillä oli myös edeltäjistään poiketen kirjoitettu ohjelma.[69] Senaatti oli ensimmäinen, jonka nimilista annettiin sellaisenaan keisarin hyväksyttäväksi.[70] Senaatissa oli myös ensi kertaa mukana sosiaalidemokraatti, J. K. Kari, sillä Mechelin pyrki yhdistämään kaikki perustuslaillisella kannalla olleet ryhmät. Symbolisesti hän piti ohjelmapuheensa suomeksi ja vahvisti suomen aseman senaatin pöytäkirjakielenä.[7]

Senaattorit poistumassa Helsingin tuomiokirkosta valtiopäiväjumalanpalveluksen jälkeen 25.5.1907, kärjessä Leo Mechelin ja oikeusosaston varapuheenjohtaja R. A. Wrede.

Perustuslailliset olivat valtansa kukkuloilla 1905–1906, joskin suuriruhtinas pysäytti osan heidän uudistuksistaan. Tärkein saavutus oli yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttaminen.[7] Vielä pari vuosikymmentä aiemmin Mechelin oli itsekin suhtautunut kielteisesti demokratian laajennukseen. Vuonna 1885 hän oli senaatissa kannattanut vallitsevaa järjestelmää, jossa suurilla tuloilla sai lisä-ääniä aina 25 ääneen saakka, kun fennomaanit olivat vaatineet määrän alentamista kymmeneen.[71] Nyt ajat olivat kuitenkin muuttuneet. Uusi vaalilaki valmisteltiin Mecheliniä valtio-oikeuden professorina seuranneen Robert Hermansonin johtamassa komiteassa. Tuloksena oli aikanaan radikaali esitys, joka sisälsi naisten äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan.[72]

Vaikka Mechelin suhtautui itsekin edelleen varauksellisesti eduskunnan yksikamarisuuteen ja naisten vaalikelpoisuuteen[73], juuri hän ajoi arvovallallaan lopulta molemmat senaatissa läpi ja puolusti sitten vaalilakiesitystä sekä venäläisten tarkastuskomiteassa että valtiopäivillä.[74] Erityisesti oikeusoppineet senaattorit Mechelin, Ståhlberg ja Wrede korostivat, että (naisten) ääni- ja vaalioikeutta ei saa erottaa toisistaan.[75]

Senaatti laati kesällä 1906 myös uuden valtiopäiväjärjestyksen ja perustuslaintasoiset esitykset lausunto-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta. Tämän edistyksellisyyden taustalla oli pitkälti tarve esittää kansa yhteneväisenä tsaarinvaltaa vastaan.[76][77] Seuraavina vuosina suuriruhtinas kuitenkin jätti paino- ja yhdistymisvapauslait hyväksymättä.

Lähimpänä Mechelinin sydäntä oli yritys laatia Suomelle uusi hallitusmuoto, jolla maan perustuslait olisi turvattu; hän oli valmistellut sen tekstiä salaa jo vuonna 1904. Hankkeessa auttoivat Hermanson ja Wrede. Siinä olisi myös siirrytty parlamentarismiin eli senaatin olisi nautittava eduskunnan eikä vain suuriruhtinaan luottamusta (mikä toteutui vasta itsenäistymisen jälkeen). Senaatin esitys oli valmis kesällä 1907, mutta Venäjän pääministeri Pjotr Stolypin esti sen esittelyn keisarille, sillä hän ei suvainnut pyrkimyksiä rajoittaa hallitsijan valtaa. Esitys kuitenkin toimi Ståhlbergin 1917 johtaman perustuslakikomitean työn pohjana.[78]

Viimeiset vuodet (1907–1914)

Mechelin viimeisinä vuosinaan.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1907 perustuslailliset menestyivät odotettua huonommin: he eivät saaneetkaan odottamaansa tukea kansalta, vaan vaalivoiton ottivat myöntyväisyyslinjaa edustaneet vanhasuomalaiset ja sosialistit. Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) ja nuorsuomalaiset saivat yhteensä vain neljänneksen eduskunnan paikoista, ja Mechelinin senaatti muuttui näin vähemmistöhallitukseksi.[7][79] Keväällä 1908 eduskunnassa meni yllättäen läpi SDP:n senaatille esittämä epäluottamuslause vanhasuomalaisten äänestäessä tyhjää.[80] Senaatilla olisi ollut oikeus jatkaa, mutta se tarjoutui vapaaehtoisesti eroamaan. Tsaari kuitenkin aluksi torjui tämän ja hajotti sen sijaan eduskunnan.[81] Toukokuussa hän myönsi eron Mechelinille ja neljälle muulle senaattorille,[82] sillä vanhat perustuslaillisten johtajat haluttiin sivuun uusien venäläistämistoimien tieltä. Pian alkoi toinen sortokausi.[83]

Jouduttuaan väistymään senaatista Mechelin liittyi viimein RKP:een[84] ja pyrki eduskuntaan, jonne hänet valittiin vuoden 1910 vaaleissa maan suurimmalla henkilökohtaisella äänimäärällä.[85] Hänestä tuli eduskunnan ikäpuhemies ja itse asiassa kaikkein varhaisimmin syntynyt eduskunnan jäsen.

Mechelin oli kansanedustajana viimeiset vuotensa ja toimi perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana 1910 ja 1913.[3] Valtiopäivillä 1913 hän teki Wreden kanssa aloitteen uudesta perustuslaista, jolla tähän asti laittomana sortona tuomittu yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö olisi osittain tunnustettu Suomen aseman vakauttamiseksi – tämä osoitti vanhan perustuslaillisen ikonin lopulta alkaneen taipua jonkinlaisen myöntyvän reaalipolitiikan kannalle. Eduskunnan enemmistö kuitenkin pysyi taipumattomana ja tyrmäsi aloitteen.[86]

Viimeisinä vuosinaan Mechelin oli myös aktiivinen rauhanliikkeessä ja osallistui kansainvälisiin rauhankongresseihin 1910 Tukholmassa ja 1912 Genevessä Suomen edustajana. Jälkimmäisessä kokouksessa hän toimi myös yhtenä varapuheenjohtajana. Mechelin toivoi rauhan takeeksi kansainvälistä lainsäädäntöä, joka voisi myös auttaa Suomen asemaa. Hän saikin Geneven kongressin antamaan Suomea tukevan julkilausuman, vaikka sen merkitys jäikin puhtaan symboliseksi.[87] Vaikeinakaan aikoina Mechelin ei silti taipunut väkivallattoman, puhtaasti moraalisen vastarinnan vaatimuksestaan.[88]

Mechelinin haudalle tuotiin 600 seppelettä hautajaispäivänä 2. helmikuuta 1914.

Mechelin jatkoi kirjallisestikin aktiivisena ja suunnitteli vielä teoksen kirjoittamista rauhankysymyksestä[89], mutta syksyllä 1913 munuaistauti sai hänestä otteen, ja hän kuoli 26. tammikuuta 1914.[90] Hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle, ja hautajaisista tuli ennennäkemätön kansanjuhla, symbolinen mielenosoitus sortovaltaa vastaan. Haudalle laskettiin 600 eri seppelettä.[91] Mechelinin kuoleman jälkeen Cely Mechelin lahjoitti hänen irtaimistonsa ja kirjastonsa Helsingin kaupunginmuseolle.[92]

Mechelinin aatelissuku sammui mieslinjalta hänen kuollessaan ja lopullisesti vuonna 1950, kun myös Cely Mechelin kuoli lapsettomana.[27]

Jälkimaine

Eino Leino kirjoitti Mechelinin hautajaisiin muistorunon Kansalaisseppel, jossa kutsui häntä ”sorretun kansan Päämieheksi”.[90] Erään aikalaisen mukaan Mechelin oli kuollessaan peräti ”Suomen kruunaamaton kuningas”. Vaikka toinen sortokausi oli jälleen tehnyt tyhjiksi Mechelinin unelmat Suomen aseman turvaamisesta perustuslaein, hänen edustamansa perustuslaillisuuden arvostus oli Suomessa korkeimmillaan hänen kuollessaan.[93]

Myöhemmin Mechelinin muistolle ei kuitenkaan jäänyt merkittävää ylläpitäjää, ja hänet käytännöllisesti katsoen unohdettiin sotien jälkeen. Tähän oli useita syitä. Kielipuolue RKP ei nähnyt kielikysymyksessä melko profiilitonta Mecheliniä omanaan, mutta häntä vierastettiin myös entisten fennomaanien parissa. Suomen itsenäistymisen jälkeen kansallinen ihailu painottui enemmän aktivisteihin kuin pasifisti Mecheliniin, joka oli kiinnostunut lähinnä Suomen ja Venäjän suhteiden vakiinnuttamisesta. Lisäksi hän oli aristokraattina etäinen kansalle.[94]

Kunnianosoituksia

Albert Edelfeltin vuonna 1901 maalaama muotokuva Mechelinistä.
Walter Runebergin veistämä Leo Mechelinin rintakuva pystytettiin vuonna 1943 Säätytalon edustalle.

Mechelin vihittiin filosofian kunniatohtoriksi Uppsalan yliopistossa vuonna 1893.[7]

Albert Edelfeltin 1899 maalaama taulu Maaherra oli alunperin 60-vuotissyntymäpäivälahja Leo Mechelinille hänen perheenjäseniltään.[95] Maalauksen aiheena oleva Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden samanniminen runo ja sen päähenkilö, maaherra Olof Wibelius, muodostuivat sortovuosina perustuslaillisten passiivisen vastarinnan symboleiksi.

Edelfelt maalasi vuonna 1901 myös Mechelinin muotokuvan Helsingin kaupunginvaltuuston tilauksesta. Vuonna 1903 määrättiin, että julkisissa tiloissa sai olla esillä vain keisariperheen kuvia; kun valtuusto ei poistanut taulua istuntosalinsa seinältä, poliisit takavarikoivat sen huhtikuussa 1904. Suurlakon jälkeen se palautettiin paikalleen.[96] Maalaus on nykyään esillä Helsingin kaupungintalossa.[97]

Mechelinin 70-vuotispäivänä vuonna 1909 hänen pronssinen rintakuvansa paljastettiin Ateneumissa. Walter Runebergin veistämä teos rahoitettiin kansalaiskeräyksellä. Pro Helsinki -säätiö siirrätti sen 1943 Säätytalon puistikkoon.[98]

Helsingin Mechelininkatu nimettiin Mechelinin mukaan vuonna 1917, eli heti kun se oli mahdollista maaliskuun vallankumouksen jälkeen.[99]

Tuotanto

  • Öfversigt af svenska riksrådets statsrättsliga ställning från Gustaf I till 1634 (tohtorinväitöskirja). 1873
  • Om statsförbund och statsunioner I (professorinväitöskirja). 1873
  • Storfurstendömet Finlands grundlagar jemte bihang. 1876
  • Kort framställning af Storfurstendömet Finlands statsförfattning och förvaltning. 1885
  • Précis du droit public du Grand-Duché de Finlande. 1886
  • Das Staatsrecht des Grossfürstenthums Finnland. Freiburg 1889
  • Står Finlands rätt i strid med Rysslands fördel?: ett inlägg i tidens frågor . 1890
  • Finland i 19de seklet: framstäldt i ord och bild af finska skriftställare och konstnärer. 1893 (toim.)
  • Finlands grundlagars innehåll. 1896
  • La Constitution du Grand-Duché de Finlande. 1900
  • Olika meningar i rysk-finska frågor: en granskande öfversikt. 1908
  • Documents concernant un conflit entre les gouvernements de Russie et de Finlande. 1909
  • Den ryska lagen af den 17 (30) juni 1910. 1910
  • Valda tal : högtids- och minnestal. 1915

Kirjallisuutta

  • Thiodolf Rein: Leo Mechelinin elämä. Otava, Helsinki 1915.
  • S. Nordenstreng: L. Mechelin: hans statsmannagärning och politiska personlighet I - II. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsinki 1936–1937.
  • Göran von Bonsdorff ym.: Leo Mechelin 1839–1914: Helsingin herra, valtiollinen vaikuttaja ja Suomi-kuvan luoja. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 1989. ISBN 951-771-816-0
  • Leo ja muut Mechelinit: kirjan verran sukua. Sukuseura Mechelinus, Tampere 2005. ISBN 952-5435-15-6

Lähteet

  • Göran von Bonsdorff ym.: Leo Mechelin 1839–1914: Helsingin herra, valtiollinen vaikuttaja ja Suomi-kuvan luoja. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 1989. ISBN 951-771-816-0
    • Göran von Bonsdorff: Leo Mechelin och fredrörelsen, teoksessa Leo Mechelin 1839-1914
    • Tapio Helen: L'Européen – Tietokanava Eurooppaan, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Osmo Jussila: Miksi Leo Mechelinistä ei tullut suurmiestä?, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Laura Kolbe: Mechelinin Helsinki: Keisarikaupungista luokkayhdyskuntaan, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Antti Kuusterä: Kansallisen merkkimiehen taloudellinen tausta, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Lars Landgren: Leo Mechelin som liberal publicist, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Pirkko Leino-Kaukianen: Leo Mechelin - oikeustaistelun keulakuva, teoksessa Leo Mechelin 1839-1914
    • Pirkko Leino-Kaukiainen: Suomi 19:llä vuosisadalla – Kansallisteos, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Taimi Torvinen: Liberaali Mechelin ja kansallinen vähemmistö, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
  • Tapio Helen: ”Mechelin, Leo”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 614–618. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.5.2011).
  • Martti Häikiö: Nokia Oyj:n historia 1: Fuusio: Yhdistymisten kautta suomalaiseksi monialayritykseksi 1865–1982. Edita, Helsinki 2001.
  • Osmo Jussila: Terijoen hallitus 1939-40. WSOY, Helsinki 1985.
  • Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, Helsinki 2004. ISBN 951-0-29500-0
  • Matti Klinge: Keisarin Suomi. Schildts Miktor, 1997. ISBN 978-951500682-0.
  • Juhani Mylly: Edustuksellisen kansanvallan läpimurto. Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4541-4
  • Eino I. Parmanen: Taistelujen kirja I-II. Wsoy, 1936, 1937.
  • Th. Rein: Leo Mechelin elämä. Otava, 1915.
  • Jorma Selovuori ja Tuomas Parkkari (toim.): Hallintohistorian tilastoja 2. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1995.
  • Päiviö Tommila (toim.): Venäläinen sortokausi Suomessa. WSOY, 1960.
  • Vesa Vares, Mikko Uola ja Mikko Majander: Kansanvalta koetuksella. Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0
    • Vesa Vares, Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Kansanvalta koetuksella
  • Vesa Vares: Varpuset ja pääskyset: Nuorsuomalaisuus ja Nuorsuomalainen puolue 1870-luvulta vuoteen 1918. SKS, Helsinki 2000.
  • Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 1987.
  • Hultin, Tekla: Päiväkirjani kertoo. 2, 1914–1918, Sanatar, 1938

Viitteet

  1. ↑ Selovuori & Parkkari (toim.) 1995, s. 86, 88.
  2. ↑ Selovuori & Parkkari (toim.) 1995, s. 70–74.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k Leo Mechelin Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 5.3.2011.
  4. ↑ Suuri henkilökirja, s. 439. WSOY, Helsinki 2001.
  5. ↑ Johannes Öhquist, Leijonalippu, s. 66
  6. ↑ Vares 2000, s. 28.
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af Tapio Helen: ”Mechelin, Leo”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 614-618. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.5.2011).
  8. ↑ Rein 1915, s. 1.
  9. ↑ Jussila 2004, s. 543.
  10. ↑ Jussila 2004, s. 543–544
  11. ↑ Hultin, s. 181–182.
  12. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 8.
  13. ↑ Kuusterä 1989, s. 138–139.
  14. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 18.
  15. ↑ Kolbe 1989, s. 43, 50.
  16. ↑ a b Kuusterä 1989, s. 134.
  17. ↑ Th. Rein, Leo Mechelin elämä, s. 39
  18. ↑ a b c d Kuusterä 1989, s. 137–138.
  19. ↑ a b c Häikiö 2001, s. 29.
  20. ↑ Häikiö 2001, s. 35.
  21. ↑ Mylly 2006, s. 41–42, 45–46.
  22. ↑ Kolbe 1989, s. 43.
  23. ↑ Kuusterä 1989, s. 139–141.
  24. ↑ Landgren 1989, s. 62–64.
  25. ↑ Landgren 1989, s. 64–66, 74–75.
  26. ↑ Vares 2000, s. 25.
  27. ↑ a b Mechelin A252 Suomen Ritarihuone. Viitattu 3.9.2011.
  28. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 10.
  29. ↑ Kuusterä 1989, s. 135.
  30. ↑ Jussila 2004, s. 544–545.
  31. ↑ Landgren 1989, s. 67.
  32. ↑ Torvinen 1989, s. 76–82
  33. ↑ Liberaalisen puolueen ohjelma Pohtiva, poliittisten ohjelmien tietovaranto. Viitattu 17.8.2011.
  34. ↑ Vares 2000, s. 25–26.
  35. ↑ Vares 2000, s. 25–28.
  36. ↑ Mylly 2006, s. 51.
  37. ↑ Landgren 1989, s. 72.
  38. ↑ Mylly 2006, s. 52.
  39. ↑ Landgren 1989, s. 72.
  40. ↑ Vares 2000, s. 28.
  41. ↑ Mylly 2006, s. 53.
  42. ↑ Jussila 2004, s. 546–548.
  43. ↑ Jussila, Suomen suuriruhtinaskunta, s. 549
  44. ↑ Jussila 2004, s. 308, 542.
  45. ↑ Jussila 2004, s. 548.
  46. ↑ Jussila, Suomen suuriruhtinaskunta, s. 550–556
  47. ↑ Jussila 2004, s. 541–542.
  48. ↑ Th. Rein, Leo Mechelin elämä, s. 101
  49. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 23, 26.
  50. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 11.
  51. ↑ Kolbe 1989, s. 48–49.
  52. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 102–112.
  53. ↑ Klinge 1997, s. 319, 364
  54. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 111–112.
  55. ↑ Helen 1989, s. 118–128.
  56. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 18–29.
  57. ↑ Päiviö Tommila, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 65
  58. ↑ Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 300
  59. ↑ Klinge 1997, s. 378, 384–385.
  60. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 29.
  61. ↑ Parmanen,Taistelujen kirja 1, s. 370-372
  62. ↑ Mylly 2006, s. 83.
  63. ↑ Jussila: Terijoen hallitus 1939–40, s. 156
  64. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 30.
  65. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 30–32.
  66. ↑ Mylly 2006, s. 89.
  67. ↑ Klinge 1997, s. 411.
  68. ↑ Mylly: Edustuksellisen kansanvallan läpimurto, s. 101.
  69. ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 564.
  70. ↑ Osmo Jussila, Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006, s. 83. WSOY, Helsinki 2006.
  71. ↑ Mylly 2006, s. 55.
  72. ↑ Mylly 2006, s. 105–190.
  73. ↑ Mylly 2006, s. 134-137, 191
  74. ↑ Mylly 2006, s. 202, 229, 235
  75. ↑ Mylly 2006, s. 191.
  76. ↑ Rein 1915, s. 185
  77. ↑ Klinge 1997, s. 425
  78. ↑ Jussila, Suomen suuriruhtinaskunta, s. 697, 704-710
  79. ↑ Vares 2006, s. 11–13.
  80. ↑ Vares 2006, s. 29–30.
  81. ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 574.
  82. ↑ Klinge 1997, s. 452.
  83. ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 574–575.
  84. ↑ Jussila 1989, s. 160.
  85. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 12.
  86. ↑ Vares 2006, s. 41–42
  87. ↑ von Bonsdorff 1989, s. 86-97
  88. ↑ Jussila 1989, s. 162–163.
  89. ↑ von Bonsdorff 1989, s. 90.
  90. ↑ a b Leino-Kaukiainen 1989, s. 33.
  91. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 33–34.
  92. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 16.
  93. ↑ Jussila 1989, s. 154, 156–157.
  94. ↑ Jussila 1989, s. 158, 160–165.
  95. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 18, 20.
  96. ↑ Jussila 1989, s. 155.
  97. ↑ Kaupungintalon taideteokset Helsingin kaupungin sivulla Viitattu 22.3.2011.
  98. ↑ Helsingin kaupungin taidemuseon tietokanta julkisista veistoksista
  99. ↑ Jussila 1989, s. 158.

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Leo Mechelin.
Suomen suuriruhtinaskunta Edeltäjä:
Emil Streng 		Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja
1905−1908 		Seuraaja:
Edvard Hjelt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Leo_Mechelin&oldid=10661274”