Maaherra (runo)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Albert Edelfeltin maalaus Maaherra (1899) kuvaa runon tapahtumia: maaherra Wibelius uhmaa venäläistä kenraalia puristaen kädessään Ruotsin lakia. Sihteerit todistavat taustalla, kun kirkas valo lankeaa hänen kasvoilleen.

Maaherra (ruots. Landshövdingen) on Johan Ludvig Runebergin kirjoittama runo, joka kuuluu hänen runoteokseensa Vänrikki Stoolin tarinat. Se on teoksen vuonna 1860 julkaistun toisen osan toiseksi viimeinen runo. Runon nimihahmo on Savo-Karjalan läänin maaherra Olof Wibelius (1752–1823), joka osoittaa siviilirohkeutta vastustaessaan venäläisen kenraalin määräyksiä Ruotsin lakiin vedoten.

Maaherra sijoittuu Suomen sodan vaiheeseen, jossa Suomen virkamieskunta joutuu tekemisiin maan miehittäneiden venäläisten kanssa. Runossa venäläisten joukkojen komentaja astuu iäkkäänä ja väsyneenä kuvatun maaherra Wibeliuksen virkahuoneeseen ja vaatii tätä allekirjoittamaan julistuksen, jossa uhataan Ruotsin armeijan riveissä taistelevien sotilaiden perheitä häädöllä kodeistaan, mikäli sotilaat eivät palaa kotiseudulleen. Wibelius kuitenkin asettuu uhmaamaan komentajaa: hän ilmoittaa, että komentajan vaatimus on laiton Ruotsin lain mukaan, joka kieltää ulottamasta rangaistuksia omaisiin, ja muistuttaa, että Venäjän keisari on luvannut pitää maan lait voimassa. Nähtyään tämän komentaja lähtee pois, vaikuttuneena maaherran pelottomuudesta ja lainkuuliaisuudesta. Maaherran nuoret sihteerit ihailevat vierestä tämän velvollisuudentuntoa.

Runo perustuu todellisiin tapahtumiin Suomen sodan ajalta: venäläisten joukkojen ylipäällikkö Friedrich Wilhelm von Buxhoevden antoi 2. huhtikuuta 1808 julistuksen, jossa määrättiin takavarikoitaviksi Ruotsin armeijassa taistelevien suomalaisten upseerien palkat, virkatalot ja omaisuudet, mutta maaherra Wibelius kieltäytyi noudattamasta sitä, koska katsoi sen olevan Ruotsin lain vastainen ja näki velvollisuutenaan lain turvan vartioimisen kaikissa oloissa. Julistuksessa vaaditut toimet peruutettiinkin lopulta. Runossa näitä tapahtumia on kuitenkin huomattavasti dramatisoitu: todellisuudessa Wibelius ja von Buxhoevden kävivät sananvaihtonsa kirjeitse, eivät silmätysten samassa huoneessa. Lisäksi Wibelius oli todellisuudessa vain lyhyen aikaa venäläisten armoilla, sillä ruotsalaiset valtasivat pian Kuopion takaisin. Ruotsalaisten perääntyessä hieman myöhemmin uudelleen Wibelius pakeni heidän mukanaan Ruotsiin.[1]

Runeberg kirjoitti Maaherran kaikista Vänrikki Stoolin tarinoiden runoista viimeisenä. Hän oli lokakuun alussa 1860 käynyt jo jättämässä teoksen toisen osan käsikirjoituksen kustantajalleen, mutta sairastui kotimatkalla Helsingistä Porvooseen pahaan kuumetautiin. Sairasvuoteellaan hän kirjoitti marraskuun lopussa vielä tämän yhden runon, joka ehdittiin liittää kokoelmaan ennen sen julkaisemista. Runeberg lienee tässä – kuten useissa muissakin Vänrikki Stoolin tarinoiden runoissa – käyttänyt lähteenään Gustaf Montgomeryn Ruotsissa julkaisemaa Suomen sodan historiaa, jossa lainattiin von Buxhoevdenin ja Wibeliuksen kirjeenvaihtoa.[2]

Maaherra muodostaa huomattavan poikkeuksen Vänrikki Stoolin tarinoiden runojen joukossa: se on teoksen ainoa runo, jonka sankarina ei ole sotilas vaan siviili. Runon ensimmäisessä säkeistössä korostetaan, että myös aseettomat miehet voivat tilanteen niin vaatiessa yltää samanlaisiin urotekoihin kuin sotilaat. Tällaisena miehenä esitetään maaherra Wibelius, joka on "rauhan mies jo nuorest' iästään", mutta kykenee puolustamaan maataan lain voimalla.

Runo nostaa esille siviilin lakiin vetoavan passiivisen vastarinnan, ja runoon viitattiin useasti sortovuosien aikana perustuslaillisten piirissä. Maaherraa onkin sanottu koko Vänrikki Stoolin tarinoiden poliittisilta vaikutuksiltaan merkittävimmäksi runoksi.[3]

Runosta muistetaan parhaiten seuraavat säkeet:

"Te voiton saitte. Teill on valta nyt,
siis minun tehkää, miten mielikää.
Mut laki, ennen mua syntynyt,
myös jälkeheni jää."

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Johan Wrede: Se kansa meidän kansa on: Runeberg, vänrikki ja kansakunta (suom. Timo Hämäläinen ja Risto Hannula). Gummerus, Helsinki 1988. ISBN 951-20-3278-3

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Wrede 1988, s. 256–258.
  2. Wrede 1988, s. 46–47, 255.
  3. Wrede 1988, s. 259.