Obligaatio
Obligaatio (engl. bond) on haltijavelkakirja, valtion, kunnan, rahalaitoksen tai yrityksen velkasitoumus. Obligaation asettaja lunastaa velan takaisin tietyssä järjestyksessä.[1][2] Obligaatio liittyy obligaatiolainaan: obligaatiolaina jakautuu tiettyyn lukuun obligaatioita.[1]
Obligaatio-nimitystä käytettiin aiemmin joukkolainasta, jolle oli asetettava vakuus tai jonka liikkeeseenlaskija oli tietty taho kuten valtio. Nykyään obligaatio on lähinnä synonyymi joukkolainalle. Obligaation sijaan käytetään termiä vakuudellinen joukkolaina.[3]
Obligaation asettaja maksaa sille korkoa. Obligaatio voi olla kiinteäkorkoinen, vaihtuvakorkoinen, palkinto-, voitto-osuus- tai säästöobligaatio. Palkinto-obligaatiossa jokaiselle obligaatiolle maksettavan koron sijasta obligaatioiden haltijoiden kesken arvotaan määräajoin isompia voittoeriä.[2] Suomessa on laskettu liikkeeseen 15 palkinto-obligaatiota vuosina 1868–1954.[4]
Obligaatio Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Suomessa lasketaan liikkeeseen yleensä vain kiinteäkorkoisia obligaatioita, joiden lyhennykset liikkeeseenlaskija maksaa joko vuotuisina erinä tai yhdellä kertaa laina-ajan päättyessä. Obligaatiot voidaan antaa pankin, muun sijoittajan tai yleisön merkittäviksi. Suomen obligaatiolainojen laina-ajat ovat kansainvälisesti katsottuna lyhyitä, tavallisesti alle kymmenen vuotta. Obligaatiot voidaan vaihtaa rahaksi arvopaperipörssissä, jossa obligaatioiden kurssit ilmoitetaan prosentteina nimellisarvosta.
Suomen ensimmäinen obligaatio laskettiin liikkeelle vuonna 1840, jolloin Suomen Senaatti sai Keisarillisen Majesteetin julistuksella oikeuden antaa 100 hopearuplan arvoisia welkaseteleitä eli obligatsioneja. Suomen Pankki teki ensimmäisen ja viimeisen liikkeellelaskunsa, ja veti varsin pian pois koko lainan lyhentämällä velkapääomaa suunniteltua nopeammalla aikataululla.
Tämän ensimmäisen obligaation jälkeen liikkeellelaskijaksi ryhtyi valtio, joka emittoi (laski liikkeelle) ensimmäisen varsinaisen valtion obligaation. Tämän lainan valuuttana oli rupla, korko 4 prosenttia ja juoksuaika 15 vuotta. Lainalla kerätyillä pääomilla rahoitettiin Saimaan kanavan rakentamista. Koska obligaatioilla ei vielä tuolloin ollut toimivia jälkimarkkinoita, pörssiä tai pankkien noteerauksia, hyväksyi valtio, että obligaation haltijat saattoivat käyttää niitä laillisina maksuvälineinä setelien sijaan ja rinnalla. Kansan suussa obligaatiot saivat nopeasti lempinimen "Saima sedlar", "Saimaa-setelit".
Vasta 1860-luvulla valtion rinnalle alkoi ilmaantua muitakin obligaatioiden liikkeellelaskijoita, lähinnä Hypoteekkiyhdistys sekä Suomen vanhin liikepankki Suomen Yhdyspankki. Samalla Suomeen alkoi varovasti kehittyä erilaisten pörssi- ja järjestettyjen arvopaperihuutokauppojen myötä jälkimarkkinat sekä osakkeille että obligaatioille.
Vuosien ja vuosikymmenten saatossa vanhoista Saima sedlarista ja welkaseteleistä kehkeytyi valtion obligaatio, mistä yllä on kuvaus. Vuosikymmenten kuluessa obligaatio on kuitenkin hakenut kullekin ajalle sopivimman ulkoasun ja rakenteen.
Alussa korko oli kiinteä ja pääomat lyhennettiin arpomalla joka vuosi osa yksittäisistä obligaatioista kokonaan lunastettaviksi. Näin meneteltiin pääsääntöisesti 1940-luvulle asti. Vuosina 1940–80 oli vallalla tasalyhenteisten obligaatioiden kausi. Lainan pääomaa lyhennettiin jokaisen obligaation osalta vuosittain sovitun verran kunnes koko lainapääoma tuli maksetuksi. Nykyään obligaatiot ovat lähes poikkeuksetta bullet-lainoja, joissa pääoma maksetaan kerralla takaisin juoksuajan päätyttyä.
Korot on obligaatioille yleensä maksettu vuosittain. Poikkeus ovat vuodet 1920–1945, jolloin laskettiin liikkeelle paljon palkinto-obligaatioita. Näissä pääoman sai takaisin yleensä kokonaan juoksuajan jälkeen. Korko puolestaan sijoitettiin yhteiseen pottiin, josta arvottiin muutamalle obligaation haltijalle ylisuuri osuus. Tämä arpaobligaatio muistutti hieman tavallista kalliimpaa raha-arpaa, jonka pääoma saatiin takaisin muutaman vuoden päästä, jos arpaonni ei olisi korkoarpajaisissa suosinutkaan.
Obligaatiot olivat ennen arvo-osuusjärjestelmään siirtymistä paperisia, turvapainatuksella painettuja koristeellisia dokumentteja. Reaaliarvonsa menettäneitä vanhoja obligaatioiden kantalippuja keräillään. Obligaatioiden, kuten vanhojen osakekirjojen, keräily on osa laajempaa vanhojen arvopapereiden keräilyä eli skripofiliaa.
Tuotto-obligaatio tarkoittaa Suomen valtion yksityishenkilöille tarjoamaa joukkolainaa. Sarjaobligaatio puolestaan tarkoittaa valtion joukkolainaa, jota tarjotaan institutionaalisille sijoittajille.[3]
Suomen viimeinen paperimuotoinen obligaatiolaina, samalla ensimmäinen ja ainoa, euromääräinen obligaatio laskettiin liikkeeseen 12. päivänä tammikuuta 1999.[5]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Fabozzi, Frank J.: Bond markets, analysis, and strategies. 8th ed., Global ed.. Boston [Mass.] ; London: Pearson, 2013. ISBN 978-0-273-76613-1. (englanniksi)
- Nikkinen, Jussi & Rothovius, Timo & Sahlström, Petri: Arvopaperisijoittaminen. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 978-951-0-26627-4.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Säästöpankki-opas, s. 183. 2. painos. Helsinki: Suomen Säästöpankkiyhdistyksen Valtuuskunta, 1917.
- ↑ a b Suova, Maija (toim.): Emännän tietokirja I–II, 4. uudistettu laitos, s. 923. WSOY, 1958.
- ↑ a b Sijoittajan korko-opas. Helsinki: Pörssisäätiö, 2016.
- ↑ Obligaatio.fi: Palkinto-obligaatio obligaatio.fi. Viitattu 15.12.2022.
- ↑ Obligaatio.fi: Euro-obligaatio obligaatio.fi. Viitattu 15.12.2022.