Ero sivun ”Sortovuodet” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
p pari korjausta, kirjoitusvirhe ja eräs lause väärästä paikasta oikeaan paikkaan.
Rivi 171: Rivi 171:


Muita tunnettuja karkotettuja olivat vapaaherra [[V. M. von Born]], kreivi [[Carl Mannerheim]], konsuli [[Eugen Wolff]], [[Reguel Wolff]], [[Jonas Castren]] ja [[Wentzel Hagelstam]]. Karkotukset herättivät huomiota muissa maissa ja Bobrikovin toimet tuomittiin. <ref>Juva, 9, s. 168</ref>
Muita tunnettuja karkotettuja olivat vapaaherra [[V. M. von Born]], kreivi [[Carl Mannerheim]], konsuli [[Eugen Wolff]], [[Reguel Wolff]], [[Jonas Castren]] ja [[Wentzel Hagelstam]]. Karkotukset herättivät huomiota muissa maissa ja Bobrikovin toimet tuomittiin. <ref>Juva, 9, s. 168</ref>

⚫
Puolue oli valmis käyttämään aseellista vastarintaa vapauttaakseen Suomen.<ref>Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 35</ref> <!-- Mikä puolue? -->


Vuoden 1903 kutsuntoihin saapui 68 % kutsuista, joten kutsuntalakko ei onnistunut kovinkaan hyvin.<ref>Juva, 9, s. 148</ref>
Vuoden 1903 kutsuntoihin saapui 68 % kutsuista, joten kutsuntalakko ei onnistunut kovinkaan hyvin.<ref>Juva, 9, s. 148</ref>
Rivi 212: Rivi 210:
Vuonna [[1905]] Venäjän tappio [[Venäjän–Japanin sota|sodassa Japania vastaan]] johti [[Venäjän vuoden 1905 vallankumous|vallankumoukseen]] ja Suomessakin [[suurlakko]]on, jossa vaadittiin laillisuuden palauttamista.<ref>Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 36</ref><ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 89</ref>
Vuonna [[1905]] Venäjän tappio [[Venäjän–Japanin sota|sodassa Japania vastaan]] johti [[Venäjän vuoden 1905 vallankumous|vallankumoukseen]] ja Suomessakin [[suurlakko]]on, jossa vaadittiin laillisuuden palauttamista.<ref>Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 36</ref><ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 89</ref>


Suurlakkoa edeltäneet tapahtumat saivat Venäjän viranomaiset pelon valtaan. [[Viipurin lääni]]n kuvernööriä Mjasojedoffia haavoitettiin ja santarmiluutnantti Kromarenko surmattiin [[Viipuri]]n Esplanaadissa, vaikka kKenraarikuvernöörin apulaista salaneuvos Deutrichia vastaan tehtiin pommi-isku, ei kuitenkaan ryhdytty minkäänlaisiin kostotoimenpiteisiin.<ref>Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 52 </ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 345</ref>
Suurlakkoa edeltäneet tapahtumat saivat Venäjän viranomaiset pelon valtaan. [[Viipurin lääni]]n kuvernööriä Mjasojedoffia haavoitettiin ja santarmiluutnantti Kromarenko surmattiin [[Viipuri]]n Esplanaadissa, vaikka kenraarikuvernöörin apulaista salaneuvos Deutrichia vastaan tehtiin pommi-isku, ei kuitenkaan ryhdytty minkäänlaisiin kostotoimenpiteisiin.<ref>Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 52 </ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 345</ref>


Suurlakon aikana perustettiin [[Punakaarti|punakaarteja]]. [[Tampere]]ella annettiin [[punainen julistus]], jossa vaadittiin itsemääräämisoikeuden lisäämistä. Perustuslaillisten lakkoilu sulki virastot ja työläisten lakkoilu tehtaat. Monet työnantajat maksoivat työläisilleen palkkaa lakon ajaltakin. Isänmaallisia mielenosoituksia järjestettiin ja protesteja verhottiin myös erinäisiksi juhliksi, vastarintajärjestöjä urheilu- tai partioliikkeiksi jne.<ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 125-126</ref>
Suurlakon aikana perustettiin [[Punakaarti|punakaarteja]]. [[Tampere]]ella annettiin [[punainen julistus]], jossa vaadittiin itsemääräämisoikeuden lisäämistä. Perustuslaillisten lakkoilu sulki virastot ja työläisten lakkoilu tehtaat. Monet työnantajat maksoivat työläisilleen palkkaa lakon ajaltakin. Isänmaallisia mielenosoituksia järjestettiin ja protesteja verhottiin myös erinäisiksi juhliksi, vastarintajärjestöjä urheilu- tai partioliikkeiksi jne.<ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 125-126</ref>
Rivi 357: Rivi 355:
[[Kuva:Konni Zilliacus.jpg|thumb|150px|Konni Zilliacus]]
[[Kuva:Konni Zilliacus.jpg|thumb|150px|Konni Zilliacus]]
Eräs tunnetuimpia aktiivisen vastarinnan kannattajia oli [[Konni Zilliacus]] joka perusti vuonna 1904 Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen. Puolue ei voinut esiintyä laillistettuna eikä julkisena puolueena. Puolue julkaisi useita tiedonantoja ja lentolehtisiä. Puolue alkoi julkaisemaan omaa Ruotsissa painettua ja maahan salakuljetettua lehteään "Vapaus" sekä ruotsinkielisenä "Frihet" toukokuussa 15 päivä vuonna 1905. <ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 139-141, 145</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 397</ref><ref>Idman K. G., s.22</ref>
Eräs tunnetuimpia aktiivisen vastarinnan kannattajia oli [[Konni Zilliacus]] joka perusti vuonna 1904 Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen. Puolue ei voinut esiintyä laillistettuna eikä julkisena puolueena. Puolue julkaisi useita tiedonantoja ja lentolehtisiä. Puolue alkoi julkaisemaan omaa Ruotsissa painettua ja maahan salakuljetettua lehteään "Vapaus" sekä ruotsinkielisenä "Frihet" toukokuussa 15 päivä vuonna 1905. <ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 139-141, 145</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 397</ref><ref>Idman K. G., s.22</ref>

⚫
Puolue oli valmis käyttämään aseellista vastarintaa vapauttaakseen Suomen.<ref>Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 35</ref>


Konni Zilliacuksen ja muiden Suomen perustuslakia kannattavien ja sortokauden laittomuuksia vastustavien kansalaisten toimesta levitettiin runsaasti maahan salakuljetettuja Ruotsissa painettuja lentolehtisiä. Tunnetuimpia niistä olivat Vapaa Sana, Fria Ord.<ref >Öhquist, s. 60–62</ref><ref>Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 34 </ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 415</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 378</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 378</ref>
Konni Zilliacuksen ja muiden Suomen perustuslakia kannattavien ja sortokauden laittomuuksia vastustavien kansalaisten toimesta levitettiin runsaasti maahan salakuljetettuja Ruotsissa painettuja lentolehtisiä. Tunnetuimpia niistä olivat Vapaa Sana, Fria Ord.<ref >Öhquist, s. 60–62</ref><ref>Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 34 </ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 415</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 378</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 378</ref>

Versio 6. maaliskuuta 2009 kello 19.41

Eetu Iston teos Hyökkäys vuodelta 1899 muodostui jo aikalaisten silmissä venäläistämistoimien symboliksi.

Sortovuodet eli sortokaudet olivat ajanjaksot 1899–1905 (ensimmäinen sortokausi) ja 1909–1917 (toinen sortokausi), jolloin Venäjän keisarikunta yritti venäläistää Suomea. Nimi "sortovuodet" on otettu käyttöön jälkeenpäin, ensimmäisestä sortokaudesta käytettiin nimeä routavuodet.

Suomen liittäminen Venäjään 1808

Suomi oli virallisesti liitetty Venäjään 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhansopimuksen mukaisesti, jolloin Ruotsi luopui Suomesta. Venäjän keisari Aleksanteri I oli antanut vakuutuksen, siitä että Suomen uskonto, lait ja erikoisoikeudet pidetään voimassa. [1] Suomen suuriruhtinaskunta liitettiin Venäjään elimellisesti itsenäisenä maana, jonka valtiomuoto turvasi kansan vapauden.[2][3] [4] [5][6] Täten erityisesti Ruotsin vuoden 1772 hallitusmuoto jäi voimaan Suomen perustuslakina, vaikka se Ruotsissa kumottiin jo samana vuonna.

Suomen asema Nikolai I:n aikana 1855–1881.

Nikolai I

Nikolai I (6. heinäkuuta 1796 Tsarskoje Selo – 2. maaliskuuta 1855 Pietari) oli Romanov-hallitsijasukuun kuulunut Venäjän keisari, Puolanmaan tsaari ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1825–1855.

Aleksanteri I:n kuoltua Venäjän hallitsijaksi tuli 24. joulukuuta 1825 Nikolai I, joka vahvisti antamassaan hallitsijanvakuutuksessaan Suomen perustuslakeihin perustuvan erityisaseman itsenäisenä, joskin Venäjään liitettynä valtiona.[7][8] [9]

Venäjä oli pitkään tyytynyt siihen, että valtakuntaan liitetyt kansat saivat muodollisesti alistuttuaan hoitaa omia asioitaan rauhassa. Tämä selittää sen, että vallatut alueet, Itämerenmaakunnat ja Puola ja varsinkin Suomi, saivat pitkän aikaa säilyttää verraten laajan autonomian.[10]

Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n aikana kansalliskiihko Venäjällä oli niin vähäistä, ettei se vaikuttanut Suomea oloihin. Seuraavan keisarin Aleksanteri II:n aikana kansalliskiihkoiset venäläiset pyrkivät hävittämään Suomen erityisaseman sisäisesti itsenäisenä valtiona. [11][12]


Suomen asema Aleksanteri II:n hallitsijakauden aikana (1855–1881)

Aleksanteri II

Aleksanteri II (29. huhtikuuta 1818 Moskova – 13. maaliskuuta 1881 Pietari) oli Venäjän keisari, Puolanmaan tsaari ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1855–1881. Aleksanteri II oli Suomelle myötämielinen hallitsija. Hänen aikanaan Suomen erityisasemaa ja autonomiaa kunnioitettiin.

Aleksanteri II:n murha 1881

Suomen ja Venäjän suhteet viilenivät 1880-luvulta alkaen hitaasti, mutta selvästi. Taustalla oli vanhoillisen ja nationalistisen suuntauksen voimistuminen Venäjän politiikassa. [13] Näkyvin syy tälle oli Aleksanteri II:n murha, mutta se liittyi myös lisääntyneeseen yleiseurooppalaiseen imperialismiin, jossa nähtiin, että vähemmistökansallisuudet piti sulauttaa valtaväestöön valtakunnan yhtenäisyyden turvaamiseksi. [14]

Venäläisnationalistit saivat esikuvaa Saksan puolalaisalueilla noudatetusta politiikasta. [15] Keisari Aleksanteri III oli vanhoillisten nationalistien johdatettavissa ja hyväksyi heidän toimintansa pääpiirteittäin. [16][17][18][19]

Ensimmäinen sortokausi

Suomi kohtasi sortokauden myöhempään kuin monet muut sotien kautta Venäjään liitetyt alueet. Venäläistämistoimenpiteet olivat olleet jo pidempään käynnissä Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Puolassa ja Itämeren maakunnissa, ennen kuin niitä alettiin toteuttaa Suomessa. [20] [21][22]

22. ja 23. helmikuuta 1863 alkanut Puolan kapina sai aikaan suurten yhteiskunnallisten uudistuksien lopettamisen. Suomessa vuosina 1856 ja 1863 aloitettuja uudistuksia saatiin jatkaa sillä edellytyksellä, että kaikesta separatismista luovuttaisiin. Ensimmäinen murhayritys keisaria vastaan tehtiin vuonna 1866. [23]

Suomen asema Aleksanteri III:n hallitsijakauden aikana (1881-1894)

Aleksanteri III ja Maria Fjodorovna Tanskassa 1893

Aleksanteri III (s. 10. maaliskuuta 1845, Tsarskoje Selo – k. 1. marraskuuta 1894, Jalta) oli Venäjänmaan keisari, Puolanmaan tsaari ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1881–1894. Sortokautta edeltäneet ensimmäiset sortotoimenpiteet tapahtuivat Aleksanteri III:n hallitsijakaudella, jolloin Suomen postilaitos määrättiin Venäjän postilaitoksen alaiseksi. Hänen hallitsijakautensa aikana taantumukselliset voimat pääsivät Venäjällä valta-asemaan ja liberaalit joutuivat sivuun.

Suomen erityisasemaa vastaan hyökätään 1880-luvulta lähtien

Vuodesta 1883 lähtien monet venäläislehdet alkoivat kritisoida Suomen erityisasemaa. Venäjän ja Britannian välille kehittyi konflikti Afganistanissa vuonna 1885, mikä Suomessa herätti pelkoa rannikon ja kauppalaivaston joutumisesta sotatoimien kohteeksi, niin kuin Krimin sodan aikana oli tapahtunut. [24][25]

Niinpä Helsingfors Dagbladin päätoimittaja, kiihkeä liberaali Anders Chydenius esitteli lehdessään 15. huhtikuuta 1863 ajatusta Suomen julistamisesta puolueettomaksi. Ajatuksen takana oli huoli siitä, että suomenruotsalaiset joutuisivat sotimaan suomalaisia vastaan, jolloin Suomen puolueettomuus estäisi "veljessodan." [26] Ilmeisesti Dagbladetin aineiston perusteella brittilehti Daily News julkaisi jutun, jossa väitettiin suomalaisten poliitikkojen esittäneen, että Suomi ja Venäjä ovat kaksi eri valtiota ja toivoneen Suomen julistautuvan sodan syttyessä puolueettomaksi.

Kiihkokansalliset venäläiset koettivat lehtiensä kautta juurruttaa venäläiseen väestöön käsitystä, ettei Suomi ollut valtio vaan venäläinen maakunta ja että Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä tästä lausuma toteamus oli vain asianhaarojen mukaan sovitettu korulause. [27] Kirjoituksen jälkeen venäläislehdet kävivät kiihkeästi Suomen kimppuun, ja vanhoillisten raivoa lisäsi entisestään Koljonvirran taistelun muistomerkin paljastaminen 1885.[28]

Leo Mechelin ja K. F. Ord sekä venäläiset nationalistit kinastelevat Suomen asemasta

Leo Mechelin Land och Stad -lehden kuvassa vuonna 1891

Tässä tilanteessa senaattori Leo Mechelin julkaisi vuonna 1885 kirjan "Suomen suuriruhtinaskunnan valtio-oikeuden pääpiirteet" suomeksi ja ruotsiksi ja vuonna 1886 ranskaksi Précis du droit public du Grand Duché de Finlande ("Suomen suuriruhtinaskunnan valtio-oikeuden pääpiirteet"). Venäläinen historian ja valtio-oikeuden tutkija Kesar Filippovitsh Ordin käänsi teoksen venäjäksi, Pokorenije Finljandii niminen teos ilmestyi kahdessa osassa, noin 950 sivuisena, sisältäen 310 sivua liitteinä olleita lähinnä poliittisia kirjeitä, varustaen käännöksen ankaralla kritiikillä. Teos käännettiin vuonna 1889 myös saksan ja englannin kielelle. [29]

Vuonna 1889 Mechelin julkaisi saksaksi kirjoituksen, jonka mukaan keisari Aleksanteri I oli Porvoon valtiopäivillä antanut vakuutuksen, että Suomi oli Venäjästä erillinen, sen kanssa reaaliunionissa oleva valtio. [30]

Ordin vastasi keisarin vakuutuksen olleen pelkkä fraasi, jolla ei ollut valtio-opillisesti sitovaa merkitystä, ja että Venäjän hallitsija oli vapaa muuttamaan Suomen asemaa oman tahtonsa mukaan. Suomalaiset tutkijat kuten J. R. Danielson pyrkivät todistamaan Ordinin väitteet vääriksi, mutta muutamat myöhemmän ajan tutkijat ovat osoittaneet Ordinin olleen oikeassa sikäli, ettei perustuslakeja ja autonomiaa vuonna 1809 ollut määritelty sitovasti. [31]

Suomalaiset olisivat voineet Aleksanteri I:n vakuutuksen sijaan tukeutua Aleksenteri II:een, joka oli vahvistanut Suomen perustuslait ja siten vankistanut autonomian valtio-opillista perustaa. Venäjän konservatiivit pitivät kuitenkin Aleksanteri II:n politiikkaa kokonaisuutenaan vääränä ja vastustivat kiihkeästi sitä, että autonomiaa puolustettiin Aleksanteri II:n aikana vallinneella tilanteella.

Keskustelu osoitti, että suomalaisten ja venäläisten nationalistien käsitykset Suomen asemasta perustuivat aivan eri lähtökohtiin ja poikkesivat täysin toisistaan. Keisarin ja Venäjän ulkoministeriön kanta autonomiaan oli kuitenkin myönteisempi kuin kiihkeimpien vanhoillisten lehtien, eikä myöskään kenraalikuvernööri Heiden halunnut liittyä jyrkimpien nationalistien kantoihin. [32]

J. F. Danielsonin kertoman mukaan Aleksanteri III 1890-luvun alussa oli hyväksynyt Suomalaisten arvostelun Ordinin vuosien 1808-09 tapahtumia käsitelleestä teoksesta ja hän oli ankarasti paheksunut venäläiseltä taholta esitettyjä Suomea koskevia väärennyksiä.[33][34]

Postimanifesti 12.6.1890

Yksi ensimmäisistä sortotoimenpiteistä tapahtui Suomen kenraalikuvernööri Heidenin johdolla, kolmen venäläis-suomalaisen toimikunnan laatima Suomen tulli-, raha- ja postilaitoksen yhdenmukaistamisen hanke vastaavien venäläisten laitosten kanssa.[35][36][37][38][39][40][41][42]

12. kesäkuuta 1890 julkaistiin postimanifesti, joka alisti Suomen postilaitoksen Venäjän postilaitoksen alaiseksi. Suomen jalopeuran tilalle postimerkkeihin tuli Venäjän kaksipäinen kotka. Tarkoituksena oli alistaa myös tulli- ja rahalaitokset venäläisiin laitoksiin, mutta nämä saatiin estetyksi eräiden ajatusta vastustavien venäläisten toimesta. Rahaministeri Vyšnegradski vastusti Venäjän rahan määräämistä Suomen rahaksi.[43][35][44][45][46][47][48]

Manifesti uuden rikoslain kumoamiseksi 15.12.1890

Suomen senaatti oli vahvistanut uuden rikoslain, jonka piti astua voimaan vuoden 1891 alussa, mutta venäläiset katsoivat että siinä oli kohtia, jotka loukkasivat Venäjän etuja ja arvoa. Keisarin manifesti kumosi senaatin jo vahvistaman lain. Se oli oikeuden loukkaus, koska säätyjä ei oltu kuunneltu. Siitä seurasi, että tuomioita annettiin sekä vanhan että uuden lain mukaan.[49] Uusi rikoslaki tuli keisarin vahvistamana voimaan vasta vuonna 1894, sen jälkeen kun Suomen säätyvaltiopäivät olivat hyväksyneet siihen erinäisiä muutoksia, joilla varsinkin valtiollisia ja julkiseen omaisuuteen kohdistuvia rikoksia koskeneet säännökset yhdenmukaistettiin Venäjällä voimassa olleiden kanssa.

Suomen asiain komitea lakkautetaan 13.5.1891

Suomen asiain komitea, jonka tehtävänä oli toimia senaatin ja ministerivaltiosihteerin välillä ja edustaa Pietarissa maamme ja olojemme tuntemusta, lakkautettiin 13. toukokuuta 1891. Senaatille oli ehdotettu, että valtiosihteerinvirastoon ja kenraalikuvernöörin kansliaan pitäisi nimittää virkamiehiksi venäläisiä tai suomalaisia, jotka täydellisesti hallitsivat venäjänkielen. Annettiin asetus venäjän kielen opetuksen lisäämisestä oppikouluissa ja vaatimus virkamiehille venäjän kielen taidon edistämisestä.[50]

Aleksanteri III kuoli 1. marraskuuta 1894 Krimin Livadissa kesäpalatsissaan.[51]

Suomen asema Nikolai II:n hallitsijakauden aikana 1894-1917

Nikolai II 1898

Nikolai II (ven. Николай II Романов, 18. toukokuuta 1868 Pietari – 17. heinäkuuta 1918 Jekaterinburg) oli Venäjän keisari, Puolanmaan kuningas ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1894–1917. Nikolai II:n hallitsijakauden aikana Suomen erityisasema ja autonomia joutuivat monien sortotoimenpiteiden kohteiksi.

Venäjällä taantumukselliset piirit, Pyhän Synodin prokuraattorin, lakitieteen tohtori Konstantin Pobjedonostsevin ja sotaministeri kenraali Aleksei Kuropatkinin innoittamina nostattivat kansallista kiihkoa, joka kohdistui myös Suomen erityisasemaa vastaan.

Kuropatkin, joka oli päättäväisimpiä ja innokkaimpia Suomen erityisaseman ja autonomian vastustajia, totesi puheessaan "Valloitettuamme Suomen me 19. vuosisadan kuluessa liian vähän käänsimme huomiota tämän venäläisen maakunnan sisäisiin asioihin ja tuloksensa saimme pääkaupungin viereen meille vihamielisen, separatistisia pyrkimyksiä täynnä olevan paikkakunnan, jossa asuu tosin vähälukuinen, mutta itsepäinen kansa. 20:nnelle vuosisadalle siirtyy tehtävä, Suomen liittäminen venäläiseen valtakunnallisuuteen." [52]

Nikolai II vahvisti valtaan päästyään 6. marraskuuta 1894 manifestilla Suomen perustuslait.[53]

Kenraalikuvernöörin vaihtumisen aikana isänmaallisten venäläisten keskuudessa vaikuttanut sanomalehtimies Messarosch kirjoitti Suomen suhteesta Venäjään käsittelevän kirjan, Finljamdoka - Gosudarstva ili Ruskaja Okraina (Suomi - valtio vai Venäjän rajamaa), joka kuvasi niitä jyrkentyneitä asenteita, joita kenraali Bobrikovilla ja muilla nationalisteilla oli Suomea kohtaan. [54]

Bobrikovin tulo Suomeen 6.11.1894 ja ensimmäinen puhe

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov 1839-1904

Kenraali Nikolai Bobrikov oli nimitetty Suomen kenraalikuvernööriksi ,ja hän piti Suomeen saavuttuaan 12. lokakuuta 1898 puheen kenraalikuvernöörin palatsissa, Suomen senaatille ja muutamille korkeimmille virkamiehille. Puhe julkaistiin seuraavana päivänä lehdissä, ja se herätti suurta hämmästystä sekä suuttumusta.[55][56][57]

Hän oli puheessaan kutsunut Suomea rajamaaksi eikä ollut tunnustanut Suomen erityisasemaa valtiona. Se loukkaus sisälsi vakavan uhkauksen ja sai ihmiset ymmärtämään että Bobrikovin tehtävänä oli Suomen erityisaseman hävittäminen ja suomalaisten venäläistäminen.[58][59][60]

Helmikuun manifesti 15.2.1898

Sortokausi alkoi vuoden 1899 keisari Nikolai II:n antamalla Helmikuun manifestilla, jota pidettiin valtiokaappauksena, jonka avulla Suomen perustuslait tahdottiin syrjäyttää .[61][62][63][64][65][66][67]

Venäläinen professori Behrendtsin totesi kirjassaan helmikuun manifestin olevan "coup d' Etat" valtionkaappaus.[68]

Senaatti teki alamaisen vetoomuksen Nikolai II:lle manifestin johdosta ja ilmaisi sen olevan perustuslakiemme vastainen. Säädyt lähettivät myös oman vetoomuksensa, mutta Nikolai II ei ottanut niitä vastaan.[69]

Nikolai Bobrikov ja Kuropatkinin promeria 29.8.1898

Venäjän Keisari Nikolai II oli hyväksynyt sotaministeri Aleksei Kuropatkinin promerian Suomen kysymyksestä. Se oli täydellinen venäläistämisohjelma. Hän nimitti kenraali Nikolai Bobrikovin 29. elokuuta 1898 Suomen kenraalikuvernööriksi ja käski hänen asteittain juurruttaa paikallisen väestön tietoisuuteen kaikkea sitä merkitystä, mikä Suomen menestymiselle oli sen mitä kiinteimmällä yhdistämisellä kaikille todellisille alamaisille yhteiseen isänmaahan.[70][71][72]

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov aloitti manifestin myötä yhtenäistämistoimet. Manifesti ja sen mukaan säädetyt lait aiheuttivat suurta kuohuntaa.[73][74][75][76]

Suuri adressi 14.3.1898

Suuri adressi kerättiin Suomessa ensimmäisenä sortokautena vuonna 1899 vastustamaan Suomen suuriruhtinas keisari Nikolai II:n 15. helmikuuta 1899 allekirjoittamaa helmikuun manifestia. Silloiset ylioppilaat hiihtivät kylästä kylään keräten yli puoli miljoonaa nimeä muutamassa viikossa.[77][78][79]

Kenraali Bobrikov oli kertonut ulkomaan lehdistölle, että kaikki järkevät ihmiset Suomessa olivat tyytyväisiä tsaarin manifestiin. Suuri adressi oli kuitenkin kertonut suomalaisten suhtautumisen asiaan.[80]

Kulttuuriadressi 26.6.1898

Seuraavaksi alettiin Konni Zilliacuksen toimesta kokoamaan Pro Finlandia -kulttuuriadressia, jonka allekirjoitti 1 063 kulttuuripersoonaa eri puolilta Eurooppaa, kahdestatoista maasta. Maanantaina 26. kesäkuuta saapuivat lähetystön jäsenet eri tahoilta Pietariin.[81] Keisari ei ottanut myöskään tätä adressia vastaan, mutta lähetystö sai kansanjoukot ympärilleen palatessaan Suomen läpi kotimaihinsa.[82][83][84]

Venäläinen santarmilaitos

Suomeen tuotiin venäläinen santarmilaitos vuonna 1889.[85]

Suomen sotaväen lakkauttaminen 19.7.1889

Turkin sodasta vuonna 1878 palanneita Kaartin upseereita ja aliupseereita.

19. heinäkuu 1898 julkaistiin kutsumus ylimääräisille valtiopäiville tulevan vuoden alussa, käsittelemään kysymystä Suomen sotalaitoksen muodostamisesta yhdenmukaiseksi Venäjän sotalaitoksen kanssa.[86][87][88]

Tarkoituksena oli lopettaa Suomen erillinen sotaväki ja siirtää suomalaiset sotilaan Venäjän sotaväkeen.[89][90]

Vuodesta 1887 Suomessa oli ollut asevelvollisuuslaki, jonka mukaan Suomen armeijan tarkoitus oli Suomen puolustus, mutta maan ulkopuolelle sitä ei saanut viedä.[91] Lain mukaan armeijaan sai kuulua vain Suomen kansalaisia,[91] lukuunottamatta sen kahta ylintä päällikköä, kenraalikuvernööriä ja Venäjän sotaministeriä. Suomalaiset rahoittivat yksistään armeijan ylläpitämisen.[92]

Postimanifesti 15.6.1900

15. kesäkuu 1900 annettiin määräys, että Suomen postimerkit jäävät pois käytöstä ja venäläismalliset postimerkit tulevat niiden tilalle kotimaisessa postiliikenteessä 14. tammikuuta 1901 lähtien. Ulkomaille lähtevä posti on varustettava venäläisillä merkeillä.[93] Seuraavaksi myönnettiin venäjän alamaisille oikeus harjoittaa kulkukauppaa Suomessa.[94]

Kielimanifesti 20.6.1900

20. kesäkuu 1900 keisari-suurruhtinas allekirjoitti kielimanifestin, joka määräsi että venäjän kieli on vähitellen otettava Suomessa käyttöön pääkielenä maan hallintoa koskevia asioita käsiteltäessä. Määrättiin että Pietarissa oleva Suomen valtionsihteerivirasto sekä sen yhteydessä oleva passitoimisto ja Helsingissä oleva kenraalikuvernöörin kanslia käyttäisivät venäjää ainoana virkakielenään. Myös Senaatin talousosasto, läänihallitukset ja ylihallitukset saivat saman määräyksen. Samaten määrättiin venäjän kielen opettamista huomattavasti lisättäväksi oppilaitoksissa. [95][96][97]

Vuonna 1902 kielimanifestia täydennettiin Suomen kielen asemaa vahvistavalla asetuksella. Vasta silloin Suomen kieli pääsi täysiarvoiseen asemaan hallinnossa ja tuomioistuimissa [98]

Kansa jakautuu 10.12.1900

Yrjö Koskinen

Suomalainen puolue johtomiehenään Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen asettui myöntyväisyyssuuntauksen kannattajaksi. Hän julkaisi 10. joulukuuta 1900 70-vuotispäivänsä johdosta kirjoituksen "Avoin kirje ystävilleni", jossa hän kehotti myöntyväisyyteen. "Avoin kirje" sai aikaan katkeraa suuttumista, mutta myös herätti ihastusta, tosin vain vähälukuisissa piireissä sivistyneen vanhasuomalaisen nuorison keskuudessa ja suuressa osassa suomenkielisessä kansallisesti heränneessä talollissäädyssä. Hän vaati kaiken yhteistyön lopettamista Ruotsalaisen puolueen kanssa, kuvitellen siten saatavan paremmat välit venäläisten kanssa. Tämä sai aikaan eripuraisuuden, aikaisemmin yhtenäisemmin sortotoimia vastustaneeseen kansaan.[99][100][101][102][103][104]

Asevelvollisuuslaki 12.7.1901 ja kutsuntalakot

Nikolai II vahvisti 12. heinäkuuta 1901 suomalaisia koskevan asevelvollisuuslain sekä erityisen armollisen julistuskirjan, jossa todettiin että Suomen asema velvoittaa suomalaisia osallistumaan valtaistuimen ja isänmaan puolustukseen. Sen nojalla lakkautettiin joitakin Suomen sotaväen osastoja. Kaikki tarkka ampujapataljoonat lakkautettiin, kaartia lukuunottamatta. [105] Satoja upseereita perheineen ajettiin keskellä talvea asunnoistaan kadulle. Suomen armeijan omaisuus, aseet, kasarmit ja irtaimisto luovutettiin ilman korvausta Venäjän armeijalle.[106][107]

Uuden lain mukainen kutsunta määrättiin toimitettavaksi vuonna 1902. Asetus merkitsi käytännössä Suomen kansallisen sotaväen lakkauttamista, ei olisi enää puhtaasti suomalaisia joukko-osastoja, joissa päällystö ja miehistö olisivat Suomen kansalaisia.[108]

Manifestia pidettiin laittomana, sillä se kumosi vuoden 1878 vahvistetun asevelvollisuuslakimme ja asetti tilalle säännöksiä, joita Suomen valtiopäivät ei ollut hyväksynyt.[109][110]

Asevelvollisuuslain julkaisemista vastaan senaattia varten kerättiin 1901 maaseudulta Mauno Rosendalin ja talonpoikien toimesta 92 889 nimeä sisältänyt adressi. Adressi luovutettiin senaattoreille, mutta se päätyi Säätytalon arkistoon. Myöhemmin kerättiin Helsingistä lähteneen aloitteen johdosta Suuri asevelvollisuusadressi, johon saatiin 473 468 nimeä.[111][112] [113]

Kagaalin perustaminen 15.9.1901

Kagaali perustettiin elo-syyskuussa 1901 passiivisen vastarinnan järjestöksi. Kagaali levitti laittomia kirjoja ja sanomalehtiä, vastusti asevelvollisuus kutsuntoja ja järjesti aatteellista kansanvalistustoimintaa. Myöhemmin kagaali harjoitti myös aktiivista vastustamista, hankkimalla aseita ja järjestämällä ampumaharjoituksia.[114]

Kutsuntalakot 1902

Vuonna 1902 alkoivat kutsuntalakot, jotka järjesti passiivisen vastarinnan kannattajien perustama Kagaali. [115][116] [117] Kuusikymmentäviisi pappia kieltäytyi lukemasta asevelvollisuuslakia kirkoissaan ja puolessa kaikista pitäjissä kansalaiset vastustivat lukemista.[118]

Helsingissä oli 870 asevelvollista, ja heistä vain 57 ilmoittautui Venäjän armeijaan. Useissa pohjanmaan kunnissa ei kukaan saapunut paikalle.[119][120][121]

Vuoden 1902 kutsuntoihin osallistui vain puolet kutsutuista.[122]

Kesäkuussa 1902 annettiin uusi asetus suomen ja ruotsin kielen käyttämisestä tuomioistuimissa ja virastoissa. Asetus nosti suomen kielen tasa-arvoiseksi ruotsin kielen rinnalle.[123]

Kutsuntamellakka huhtikuussa 1902

Kasakoita senaatintorilla 18.4.1902.

Helsingissä syntyi kutsuntojen johdosta 17 - 18. huhtikuuta katumellakka, uteliaita ihmisiä oli kerääntynyt runsain määrin Senaatintorille poliisikamarin eteen, jolloin venäläinen kuvernööri Mihail Kaigorodov komensi liikkeelle suuren joukon santarmeja, jonka johdosta paikalle kertyi entistä enemmän väkeä. Ihmiset vihelsivät santarmeille ja toiset pilkkasivat heitä. [124] Ratsupoliisit yrittivät pelotella väkijoukon hiljaiseksi, mutta eivät onnistuneet. Sitten kuvernööri komensi sata kasakkaa torille, ja heidän lähestyessään kansanjoukkoja tori tyhjentyi.[125][126]

Vain muutamia yksittäisiä kävelijöitä kulki torilla, mutta siitä huolimatta Kaigorodow komensi kasakat hyökkäämän. Venäläiset kasakat ajoivat takaa nagaikoillaan eli solmuruoskilla ruoskien torin lähistöllä kulkevia ihmisiä, jolloin useita naisia ja lapsia loukkaantui. Tämä sai aikaan tapahtumia nähneissä kansalaisissa yleisen suuttumisen, jolloin ihmiset alkoivat heitellä kasakoita kivillä, ja jotkut käyttivät teräaseitakin.[125][127]

Kuvernöörille toimitettiin viesti, että sulkeutuvista tehtaista tulee pian tuhansia ihmisiä kaduille, ja mitä silloin tapahtuisi, sitä oli tarpeetonta ennustaa, jolloin hän ymmärsi että oli parempi komentaa kasakat pois kansalaisten kimpusta.[125]

Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaan, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen. Sen sijaan Suomen oli suoritettava rahallisia korvauksia, niin sanotut sotilasmiljoona.[128]Työväenliike arvosteli voimakkaasti lentolehtisissään 20 miljoonan markan antamista valtakunnan rahastoon.[129]

Diktatuuriasetus 29.3.1903

Bobrikoville annettiin hänen omasta pyynnöstään diktaattorin valtuudet 29. maaliskuuta 1903 Suomen rauhoittamiseksi.[130][131][132][133][134] Diktaattorin valtuuksilla hän pystyi karkottamaan ja pidättämään kenet tahtoi ja sai myös laillisen oikeuden puuttua useimpiin maan asioihin. [135]

Karkotukset 1903

Suomen ja ruotsin kielten asema sekä Suomen itsehallintoasema joutuivat erilaisten hyökkäysten kohteiksi. Muun muassa suomenmielisiä poliitikkoja karkotettiin ulkomaille ja sanomalehtiä lakkautettiin.[136][137]

Kenraalikuvernööri Bobrikov karkotti vuonna 1903 muka Suomen turvallisuuden säilyttämiseksi senaattori Leo Mechelinin, joka oli yksi ensimmäisiä karkotettuja. [138][139]

Muita tunnettuja karkotettuja olivat vapaaherra V. M. von Born, kreivi Carl Mannerheim, konsuli Eugen Wolff, Reguel Wolff, Jonas Castren ja Wentzel Hagelstam. Karkotukset herättivät huomiota muissa maissa ja Bobrikovin toimet tuomittiin. [140]

Vuoden 1903 kutsuntoihin saapui 68 % kutsuista, joten kutsuntalakko ei onnistunut kovinkaan hyvin.[141]

Viroista erottamiset

Tammikuussa 1903 erotettiin viroistaan ne kuvernöörit jotka eivät suostuneet sokeasti tottelemaan Suomen kenraalikuvernöörin Bobrikovin määräyksiä.[142] Helmikuussa erotettiin 16 Turun ja 3 Vaasan hovioikeuden jäsentä ja virkamiestä sen kannan vuoksi, jonka he olivat omaksuneet 14. elokuuta 1902 annettuun asetukseen nähden. Mainitussa asetuksessa määrättiin vastoin voimassa olevaa lakia, ettei virkamiestä vastaan saa nostaa syytettä ilman hänen esimiehensä lupaa.[143][144][145]

Ajurien venäläistäminen ja venäjänkieliset katukyltit

Helsingin pika-ajurit käskettiin vuoden 1904 alusta pukeutumaan venäläismallisiin ajurinpukuihin. Katujen nimikilpiin vaadittiin venäjänkieliset tekstit, joiden alapuolella oli kadun nimi suomen- ja ruotsinkielellä. [146]

Bobrikovin murha 16.6.1904

Bobrikovin hautajaiset Pietarissa 20.6.1904.

Ensimmäinen sortokausi huipentui Eugen Schaumanin ampuessa Bobrikovin 1904. Samalla Schauman ampui itsensä.[136][147][148]

Schauman toimi yksin, joskin aktivistien tietäen ja määräajalla, ja aktivistitkin surmasivat mm. venäläismielisen prokuraattorin (oikeuskanslerin) Eliel Soisalon-Soinisen. Sortokausi lieveni hieman aktiivisen Bobrikovin kuoltua.

Ministerivaltiosihteerin apulaisen Oerstroemin kertomuksen mukaisesti Bobrikovin murha oli nostanut yleisen venäläisen mielipiteen vaatimaan kostoa ja uhreja tapahtuneen johdosta, mutta Nikolai II oli yleistä mielialaa rauhoittaakseen lähettänyt erityisen venäläisen poliisituomarin asiaa selvittämään. Venäjän ja Japanin välisen sodan aiheuttamat epävakaat olosuhteet Venäjällä veivät kuitenkin huomion tapahtuneesta asiasta. [149] [150]

Nikolai II nimitti 30. kesäkuuta 1904 Suomen kenraalikuvernööriksi ruhtinas Ivan Obolenskin jatkamaan sitä venäläistämistä, joka keskeytyi Bobrikovin murhan vuoksi.[151][152] [153]

Kenraalikuvernööri ruhtinas Ivan Obolenskin ja ministerivaltiosihteeri E. Öerströmin astuessa virkoihin näytti siltä että pahimmat ajat olisivat ohi. Sortotoimenpiteet kyllä jatkuivat, mutta hillitymmällä tavalla. Lehdet saivat kirjoittaa vapaammin kuin aikaisemmin. Siitä seurasi, että nyt ihmiset tiesivät venäläisen hallinnon toiminnasta enemmän, myös niitä ikävistä asioita, jotka Bobrikovin aikana pidettiin voimakkaan sensuurin avulla pois julkisuudesta.[154][155]

Maasta karkotetut pitivät Ruotsissa maanpakolaisvaltiopäivät Mechelinin johdolla. Mechelin vastusti väkivaltaisuuksia ja laittomuuksia, joten vähemmistöön jäänyt kirjailija Konni Zilliacus perusti 11. lokakuuta 1904 ääri-isänmaallisen Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen. Suomen aktiivisen vastustuspuolueen perustamiskokous pidettiin Helsingissä marraskuun 17 päivänä.[156]

Valtiopäivät 6.12.1904 ja Suuri anomus

2. joulukuuta 1904 valtiopäiville osallistumiseen oikeutetut karkotetut saivat luvan palata maahan.[157] Säädyt kokoontuivat valtiopäiville ja merkittävin päätös oli laillisten olojen täydellistä palauttamista vaativan Suuren anomuksen hyväksyminen 12. joulukuuta 1904. [158] 19. tammikuuta 1905 peruttiin kaikki karkotukset ja Bobrikovin karkottamat saivat luvan tulla takaisin.[159]

Tagantsevin komitea ja yleinen valtakunnanlainsäädäntö 1904

Nikolai II oli 26. syyskuuta 1902 antanut senaatille tehtäväksi valmistaa yksityiskohtaisen ehdotuksen niistä asioista, jotka pitäisi siirtää yleiseen valtakunnanlainsäädäntöön. Senaatin asettama komitea valmisti 17-kohtaisen ehdotuksen.

Maaliskuussa 1904 hallitsijan määräyksestä salaneuvos Tagantsevin perusti komitean, jonka jäseninä oli Suomen erikoisoikeuksien vastustajista valtioneuvos Sergejevski, kenraalimajuri Borodkin sekä muita korkeita virkamiehiä. Komitean suomalaisina jäseninä olivat arkkipiispa Johansson, Borenius, Danielson, Hermansson, E. G. Palmen ja Antell. Komietan tuloksena oli suomalaisten kannalta hyvä lakiehdotus, jossa Venäjän ja Suomen yhteiset lait lueteltiin. [160]

Perustuslaillisten suuressa kokouksessa 31. lokakuuta 1905 päätettiint maisteri Georg Schaumanin ehdotuksesta, että Tagantsevin komitean suomalaisten jäsenten pitää erota. Niin tapahtuikin 5. marraskuuta 1905.[161]

Sotilasmiljoonat. Manifesti sotilasasioista 29.3.1905

29. maaliskuuta 1905 ilmestyi manifesti sotilasasioista, jonka nojalla kumottiin vuoden 1901 laittoman asevelvollisuusasetuksen toimeenpano ja sovittiin että Venäjälle maksettaisiin korvaukseksi 10 miljoonaa markkaa, jolla vältettiin suomalaisten joutuminen Venäjän sotaväkeen. Säädyt olivat myöntäneet summan vain vuodeksi 1905. Suomessa toivottiin Suomen sotaväen uudelleen asettamista. Venäläiset vaativat summan maksettavaksi myös vuosina 1906-1907, jonka vuoksi käytiin useita neuvotteluja. Summaa ei kuitenkaan otettu vuosien 1906-1907 budjetteihin. [162] [163]

Suurlakko 30.10.1905, Japanin voitto ja punakaartien perustaminen

Vuonna 1905 Venäjän tappio sodassa Japania vastaan johti vallankumoukseen ja Suomessakin suurlakkoon, jossa vaadittiin laillisuuden palauttamista.[164][165]

Suurlakkoa edeltäneet tapahtumat saivat Venäjän viranomaiset pelon valtaan. Viipurin läänin kuvernööriä Mjasojedoffia haavoitettiin ja santarmiluutnantti Kromarenko surmattiin Viipurin Esplanaadissa, vaikka kenraarikuvernöörin apulaista salaneuvos Deutrichia vastaan tehtiin pommi-isku, ei kuitenkaan ryhdytty minkäänlaisiin kostotoimenpiteisiin.[166][167]

Suurlakon aikana perustettiin punakaarteja. Tampereella annettiin punainen julistus, jossa vaadittiin itsemääräämisoikeuden lisäämistä. Perustuslaillisten lakkoilu sulki virastot ja työläisten lakkoilu tehtaat. Monet työnantajat maksoivat työläisilleen palkkaa lakon ajaltakin. Isänmaallisia mielenosoituksia järjestettiin ja protesteja verhottiin myös erinäisiksi juhliksi, vastarintajärjestöjä urheilu- tai partioliikkeiksi jne.[168]

Marraskuun 4. päivän manifesti vuodelta 1905

Venäjän sisäisten vaikeuksien pakottamana Nikolai II suostui Suomelle annettuun marraskuun manifestiin.[169]

Kreivi Witte ministerineuvoston puheenjohtajana kannatti manifestin hyväksymistä. Hän tunnusti Suomen valtiosäännön, käyttäen siitä sanaa "konstitutsija". Hän painottaa muistelmissaan sitä, että keisari oli "perustuslaillinen monarkki Suomessa, jota hallittiin sille annetun erikoisen valtiosäännön (konstitutsija) mukaan."[170]

Pietarhovissa allekirjoittamassaan Manifestissa keisari Nikolai II hyväksyi valtiosäätyjen 31. joulukuuta 1904 antaman anomuksen; laillisen järjestyksen palauttamista pyytävät toimet. Tällöin helmikuun manifesti kumottiin ja annettiin lupauksia yleisestä ja yhtäläistä ääni- ja vaalioikeudesta sekä sanan-, paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapaudesta.[171]

Anomuksen toimittivat keisarille Suomen ministerivaltionsihteeri Konstantin Linder ja hänen apulaisensa Edvard Oerstroem, jotka veivät sen Eläköön-laivalla Pietarista Pietarhoviin. Anomus esiteltiin myöhään illalla 3. marraskuuta, ja keisari allekirjoitti sen kello 1 yöllä. Asiakirja tuotiin Helsinkiin Eläköön-laivalla seuraavana iltapäivänä klo 5:n aikaan.[172][173]

Marraskuun 4. päivän manifestin julkaiseminen sai aikaan käsityksen, että helmikuun manifestin aiheuttamat epäkohdat olivat poistetut. Mutta melko pian toisen sortokauden alettua huomattiin manifestin lupausten ja odotuksien olleen vain tyhjiä toiveita.[174][175][176] [177]

Suomen valtiosäätyjen toimikunta oli ehdottanut, että helmikuun manifesti lakkaisi olemasta voimassa, mutta keisarin vahvistama julistuskirja ilmoitti että helmikuun manifestia ei toistaiseksi noudateta. Manifestissa oli seuraava lause "Siksi kuin siinä mainitut asiat tulevat lainsäädäntötoimen kautta järjestetyksi" joka jätti avoimeksi sen mahdollisuuden, että myös jokin muu taho, kuin Suomen laillisen eduskunnan suostumuksella tapahtuva lainsäädäntötoimi, voisi asiat ratkaista.[178][179]

Taivuttuaan myönnytyksiin Venäjällä suuriruhtinas halusi rauhoittaa myös Suomen ja suostui valtiosäätyjen vaatimuksiin marraskuun manifestilla, jossa hän jäädytti laittomat lait sekä antoi Mechelinin muodostaa senaatin (hallituksen) (1905–1908), joka toteutti valtiopäiväuudistuksen (yleisen ja yhtäläisen ääni- ja vaalioikeuden) ja sääti sanan-, paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauden. Ensimmäinen sortokausi päättyi tähän, joskaan sosialistit eivät olleet täysin tyytyväisiä.[180] [181][182][183]

Viimeiset säätyvaltiopäivät 22.12.1905-18.9.1906

Nikolai II annettua manifestin laillisten olosuhteiden palauttamisesta hän määräsi kutsuttavaksi ylimääräiset valtiopäivät käsittelemään Suomen eduskuntalaitoksen uudistamista yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaatteelle. Vanhan nelikamarisen säätyeduskunnan tilalle tuli yksikamarinen eduskunta, johon valitaan 200 edustajaa salaisella vaalilla käyttäen suhteellista vaalitapaa. [184][185]

Viaporin kapina 30.7.1906

Venäläiset sotilaat nousivat kapinaan Viaporin linnoituksessa ja saivat haltuunsa panssarilaiva Pamjat Asovan. Heidän aikomuksena oli julistaa Venäjä tasavallaksi ja hyökätä Kronstadtin kautta Pietariin. Kapina epäonnistui, vain pieni osa sotilaista lähti mukaan kapinaan, muiden pysyessä uskollisina hallitsijalle. Punakaarti julisti Helsingissä yleislakon. Senaati kielsi punakaartin toiminnan 4. joulukuuta 1907.[186]

Vaalilaki ja valtiopäiväjärjestyksen vahvistaminen 20.7.1906

20. heinäkuuta 1906 Nikolai II vahvisti Suomen valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain.[187]

Yksikamarinen eduskunta kokoontuu ensikerran 23.5.1907

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907 perustuslailliset puolueet kärsivät tappion [188], saaden kuitenkin 80 paikkaa. Sosialidemokraatit saivat n. 80-90 edustajaa. Vanhasuomalainen puolue sai 59 edustajaa, Nuorsuomalaiset 26, Ruotsalainen kansanpuolue 25, Maalaisliitto 9 ja Kristillinen työväenliitto 2 paikkaa.[189]

Sosialistit antoivat vuonna 1908 senaatille epäluottamuslauseen, mitä vanhasuomalaiset tukivat pidättymällä, jolloin senaatti päätyi myöntyväisyysmiesten käsiin. [190][191]

Eduskunta hajotettiin Nikolai I tyytymättömyyden johdosta neljä kertaa.[192]

17. lokakuussa 1907 valtiopäivillä säädettiin kieltolaki. Vuoden 1900 valtiopäiville oi jätetty 140.000 täysi-ikäisen kansalaisen allekirjoittama anomus yleisen kieltolain puolesta. Kieltolaki astui voimaan vasta myöhemmin.[193] [194]

31. lokakuuta 1907 eduskunta päätti maksaa sotilasmiljoonat vuosilta 1906 ja 1907, yhteensä 20 miljoonaa markkaa.[195]

Toinen sortokausi

Toisen sortokauden alkaessa Venäjällä olivat päässeet johtoasemaan kiihkokansalliset ja taantumukselliset piirit, duumassa valtaa pitivät nationalistiset puolueet, jonka johdosta sortotoimenpiteet varsinkin Suomea kohtaan, olivat entistä voimakkaampia. [196][197]

Venäjän valtakunnanduumassa Stolypin piti 18. toukokuuta 1908, kiihkoisan puheen, jossa hän hahmotteli ohjelmansa Suomea varten.[198]

Sortovuosien aikana noussut epäluulo ja katkeruus myöntyväisyyssuunnan ja passiivisen vastarinnan puolueiden välillä jatkui melkein heikentymättömänä. Työväestö alkoi kulkemaan omaa tietään. Epäsopua työväestön ja porvarillisen tahon välille toivat perättömät huhut, jotka pelottelivat suurlakon aikana saatujen myönnytyksien heikentämisellä.[169][199]

Suomen asiain esittelyjärjestys 2.6.1908

1. elokuuta 1891 asetuksen mukaan suomalaisen ministerivaltiosihteerin oli asianomaisten venäläisten ministerien kanssa keskusteltava Venäjän etuja koskevista asioista, ennen kuin asiat oli lopullisesti esitetty keisarille. Vain kenraalikuvernöörillä oli oikeus esitellä Suomen asiat suoraan keisarille. Suomalainen ministerivaltiosihteeri sai ratkaista mitkä asiat olivat yleisvaltakunnallista laatua. Stolypin tahtoi saada Suomen asiain valvonnan Venäjän ministerineuvoston alaisuuteen, perustellen että siten estettäisiin suomalaisella taholla tapahtuvat Venäjän etujen loukkaukset. Venäjän finanssiministeri Kokovtsov oli eri mieltä asiasta.[200][201]

Uusi esittelyjärjestys tuotti Suomelle suuria vaikeuksia. Muodostettiin Suomen komitea, jossa jäseninä olivat Suomen autonomista asemaa vastustavat virkamiehet. Asetus sai aikaan sen, että Suomea hallittiin enemmän Venäjän ministerineuvoston kautta, kun aikaisemmin oli hallittu suoraan keisarin toimesta. [202]

19. kesäkuuta 1908 senaatti lähetti hallitsijalle lausunnon, jossa tuotiin esille suomalaisten näkökohdat. Siinä mainittiin että Suomen autonomisen aseman eräs keskeinen kohta on Suomen viranomaisten suora suhde hallitsijaan.[203]

Asevelvollisuutta koskeva julistuskirja 7.10.1908

Julistuskirjassa käsiteltiin asevelvollisuuspalveluksen korvauksena maksettavaa 10 miljoonan markan vuosittaista summaa, joka määrättiin nousemaan vuosittain miljoonalla, aina 20 miljoonaan summaan asti.[204]

Nevan miljoonat 30.10.1908

Heinäkuussa 1904 Nikolai II oli määrännyt että Suomesta Pietariin menevä rata piti yhdistää Venäjän rataverkkoon. Sen vuoksi suomalaisten piti maksaa neljäsosa tarvittavista yhdistämiskustannuksista, 6 670 000 markkaa.

Suomen kenraalikuvernööri Böckmann odotti hermostuneena senaatin päätöstä asiasta.

Stolypin ja hänen ystävänsä olettivat kyseessä olevan vaarallisen kapinahankkeen, jonka johdosta Pietarissa oli pidetty sotilaallinen neuvottelu, jossa läsnä olivat Helsingin ja Viaporin korkeimmat sotapäälliköt, joita valmisteltiin sotatoimia varten. Viaporista Helsinkiin suunnattua järeätä tykistöä piti lisätä ja Helsingin pommittamista suunnitella. Samaten korkea-arvoisia venäläisiä suunniteltiin evakoitavaksi Viaporiin. [205]

Senaatti kuitenkin hyväksyi 10. lokakuuta 1908 Nevan miljoonien maksamisen ja Stolypin sai huomata, että hänen suomalaiset tiedottajat olivat johtaneet hänet harhaan. [206]

Yhtenäistämistoimenpiteet Franz Albert Seyn aikana 1909

Yhtenäistämistoimenpiteet aloitettiin jälleen 1909, nyt Franz Albert Seynin alaisuudessa. Uusi sortokausi alkoi keisarin alistaessa Suomen asiat valtakunnan ministerineuvostolle. Tänä aikana venäläiset pyrkivät erottamaan Viipurin läänin Suomen yhteydestä, perustellen Pietarin turvallisuuden vaatimuksilla. [207] Venäjän kansallinen duuma otti Suomen asiat alaisuuteensa vuonna 1910

Bobrikovin ja harjoittamaa Suomen oikeuksien sortamista vastustivat vuonna 1910 venäläiset Mikael Stahovits, joka kuului valtakunnanneuvostoon, josta sittemmin tuli Suomen kenraalikuvernööri. Sekä valtakunnan duumassa pitämässään puheessaan kadettipuolueen johtaja Professori P. Miljukov.[208]

Yleisvaltakunnallinen lainsäädäntäjärjestys 30.6.1910

Yleisvaltakunnallinen lainsäädäntäjärjestys hävitti Suomen valtiollisen oikeusjärjestyksen.[209]

Aleksanteri II nimitti 1908 Venäjän ministerineuvoston esityksestä erityisen Stolypinin johtaman konferenssin Suomen asioita varten. Huhtikuussa 1909 konferenssin esityksen johdosta perustettiin venäläis-suomalainen komitea, jonka puheenjohtajaksi valittiin valtakunnan kontrollööri Haritonov. Suomalaisia jäseniä olivat Johansson, E. N. Setälä, August Nybergh, Robert Hermanson sekä Ernst Gustaf Palmén. Venäläisten mielipide tuli komitean päätökseksi. Eduskunnalle annettiin vuoden 1910 valtiopäiville lausunnon antamista varten Stolypinin allekirjoittama "Ministerineuvoston puheenjohtajan ehdotus, niiden Suomea koskevien lakien ja asetuksien säätämisen järjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys". Se perustui Haritonovin komitean venäläisten osallistujien lausuntoihin.[210]

Kun duumassa käsiteltiin Suomen asiaa, Stolypin sanoi pitämässään puheessa: "Riippumatta suomalaisesta oikeuskäsityksestä on olemassa venäläinen oikeuskäsitys. Euroopan oletetulle mielipiteelle koko Venäjä vastaa: Uuden järjestyksen aikana Venäjä ei hajoa, vaan vahvistuu ja kasvaa itsetunnossa. Torjukaa, Hyvät Herrat, aave -- isänmaamme halveksiminen. Halveksinta esiintyy suomalaisten uhkaamassa passiivisessa vastarinnassa, se esiintyy pyytämättömien neuvonantajien puolelta ja halveksinta esiintyy myös valitettavasti oman yhteiskuntamme osan puolelta, joka ei usko Venäjän kansan oikeuteen eikä voimaan. Heittäkää päältänne, Hyvät Herrat, tämä paha uni ja, olennoiden Venäjää, jonka mieltä Tsaari on kysynyt asiassa, minkä vertaista te ette ole käsitelleet, osoittakaa että Venäjällä on kaikkein ylimpänä oikeus, joka nojautuu kansalliseen voimaan." [211] Oikeistolainen Puriskevits huusi kokouksessa"Finis Finlandiae" "Suomen loppu"[212][213]

Mikael Stahovits piti kokouksessa puheen Suomen puolesta ja luki Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n allekirjoittamia asiakirjoja ja lausuntoja, todeten Suomella olevan valtiosäännön ja konstituution ja hallitsijan antaman valan Suomen asemasta.[214]

Yhdenvertaisuuslaki 2.2.1912

Jälleen lehtiä sensuroitiin ja perustuslaillisia karkotettiin Siperiaan. Vuonna 1912 vahvistettiin yhdenvertaisuuslaki, jolla Venäjän kansalaisille taattiin samat oikeudet kuin suomalaisilla Suomessa.[215][216]

Viipurin hovioikeuden ja maistraatin jäsenet vietiin vankeuteen ja tuomittiin Pietarin piirioikeudessa.[217][218]

Senaattin nimitettiin venäläisiä ja venäläistyneitä suomalaisia senaattoreiksi. Senaatin talousosaston puheenjohtajaksi nimitettiin todellinen valtioneuvos M. Borovitinov ja prokuraattoriksi K. Kazanski.[219] [220]

Suuri venäläistämisohjelma 1914

Suomen asiain erityisen neuvoskunnan valmistelukomitean laatima ja Nikolai II:n syyskuussa vahvistama ohjelma, jonka ensimmäisessä osassa määrättiin venäläisen valtiovallan lujittamista Suomessa ja lakien täyttämisen turvaamista. Toisessa osassa valtiollisen ja taloudellisen lähentymisen aikaansaamista. Ohjelman lukuisat yksityiskohdat toivat selvästi esille, että tarkoituksena oli Suomen sisäisen itsenäisyyden hävittäminen ja Suomen tekeminen venäläiseksi maaksi.[221]

Tämä toimenpide vahvisti aktiivista vastarintaa ja vaikutti Jääkäriliikkeen syntymiseen 27. lokakuuta 1914.[222]

Virkojen ja virastojen venäläistäminen 1914

Tärkeimmät virat venäläistettiin nostamalla venäläisiä mm. senaatin talousosaston johtajaksi ja prokuraattoriksi. Venäjän kielen käyttöä virastoissa ja niiden välisissä kirjeenvaihdossa lisättiin, niin että pian se oli ainoana virallisena kielenä senaatissa. Koulujen venäjän kielen tuntimääriä lisättiin. Luotsilaitoksesta tehtiin venäläinen virasto, asettamalla se Venäjän meriviraston ja venäläisen lain alamaiseksi.[223][224]

Vuoden 1914 ohjelman mukaan Suomen autonomia piti lopettaa täydellisesti ja tehdä Suomesta keskusvallan alainen maakunta, mutta maailmansodan vuoksi sitä ei pantu täytäntöön[225][226][227]

Peläten sortotoimenpiteiden aiheuttamaa vastustusta Venäjä siirsi 1914 Suomeen useita sotilasosastoja sen sijaan, että olisi lähettänyt joukot Saksan rajalle.[228]

Määräys venäjän kielen aseman parantamisesta Suomessa 26.10.1916

Nikolai II antoi senaatille määräyksen yhdessä kenraalikuvernöörin kanssa säätää ohjeet virkoihin pyrkivien venäjän kielen taidon tutkimisesta ja venäjän kielen opetuksen lisäämisestä ja kannustamisesta jakamalla apurahoja ja palkintoja sekä palkankorotuksia.[229]

Suomen itsenäistyminen 6.12.1917

Perustuslailliset jatkoivat vastarintaansa, ja passiivisten toimien rinnalle syntyi muun muassa jääkäriliike. Sortotoimet kestivät helmikuun vallankumoukseen 1917 asti. Venäjän liberaali väliaikaishallitus vapautti poliittiset vangit, saattoi voimaan sanan- ja painovapauden, lakkautti kuolemanrangaistuksen sekä pidätti Seynin, joka vietiin Pietariin. Lokakuussa kommunistit ottivat vallan ja seuraavana vuonna Seyn tapettiin.

Suomi muuttui käytännössä yhä autonomisemmaksi ja julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917.[230]

Sosialistit olivat sortokaudella olleet enemmän perustuslaillisten puolella kuin heitä vastaan, mutta Venäjän päädyttyä sosialistien käsiin asetelma alkoi muuttua ja Suomessa syttyi sisällissota.

Suomalaisten suhtautuminen sortotoimenpiteisiin

Myöntyväisyyssuuntaus

Myöntyväisyyssuuntauksen kannattajat uskoivat, että antamalla periksi venäläisten vaatimuksille voitaisiin säilyttää suomalainen kansallisuus. He uskoivat myös, että venäläisten epäluottamus kohdistui suurimmaksi osaksi maan ruotsinkieliseen väestöön, jonka pelättiin ryhtyvän toimenpiteisiin Suomen liittämiseksi takaisin Ruotsiin heti sopivan tilaisuuden ilmaannuttua.

Suomalainen puolue (Vanhasuomalainen puolue, Suomettarelainen puolue) julkaisi Uusi Suometar lehteä.[231] Suomalainen puolue kehotti Suomalaisia alistumaan Venäjän määräyksiin, julkaisten Uudessa Suomettaressa nuorille kehotuksen värväytyä Venäjän armeijaan.[232]

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen oli Suomalaisen puolueen huomattavin johtaja. Toisena vahvana miehenä puolueessa oli Johan Richard Danielson-Kalmari. Myös Agathon Meurman kuului puolueen keskeisiin vaikuttajiin.

Yrjö-Koskisen asettuessa entisestä enemmän myöntyväisyyden kannalle myös Suomalaisen puolue omaksui hänen kantansa, mutta tästä oli seurauksena se että huomattava osa entisestä vanhasta suomalaisesta puolueesta erosi. Eronneiden joukossa olivat mm. Otto Donner, K. F. Ignatius ja E. N. Setälä.[233][234]

Myöhemmin sortokausien jatkuessa Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen sekä toinen Suomalaisen puolueen johtohenkilöistä Johan Richard Danielson-Kalmari joutuivat luopumaan ehdottomasta myöntyväisyyspolitiikastaan. [235]

Passiivinen vastarinta

Perustuslaillinen puolue oli passiivisen vastarinnan kannalla. Heidän näkemyksensä mukaan, ei saanut millään tavalla myötävaikuttaa mihinkään vahvemman puolelta tapahtumaan laittomaan tai väkivaltaiseen tekoon. Eikä totella, eikä noudateta, eikä edistetä näitä väkivallan määräyksiä ja vaikeutetaan niiden toteuttamista kaikilla luvallisilla keinoilla, eikä milloinkaan tunnusteta toimeenpantua väkivaltajärjestelmää lailliseksi.[236][237]

Passiivisen vastarinnan johtomiehen, Th. Homen ohjeiden mukaisesti vuoden 1900 laittoman lain vuoksi, joka antoi venäläisille oikeuden harjoittaa kulkukauppaa Suomessa, näille venäläisille kulkukauppiaille ei saanut antaa ruokaa eikä asuntoa eikä ostaa heidän tuotteitaan. Samaten tuli boikotoida muitakin venäläisiä kauppiaita paitsi niitä, jotka olivat tulleet Suomen kansalaisiksi.[238]

Suomalaista puolueesta eronneet muodostivat Perustuslaillisten suomenmielisen puolueen Otto Donnerin ja K. F. Ignatiuksen johdolla. Puoluetta nimitettiin myös nimellä nuorsuomalaisten puolue.[239] Nuorsuomalainen puolue oli passiivisen vastarinnan puolella ja heidän julkaisunsa oli Päivälehti. Lehden päätoimittajana oli Eero Erkko. Lehteen kirjoittivat Juhani Aho, sekä Arvid Järnefelt, Kasimir Leino ja Santeri Ingman (Ivalo).[231]

Perustuslailliset esittivät Suomalaista puoluetta vastaan sen moitteen, että hallituspuolueen politiikka antaa venäläisille perusteen väittää Suomalaisten hyväksyvän Helmikuun manifestin ja sen luomat olosuhteet. [240]

Ruotsalainen puolue asettui myös vastarinnan kannalle.[231]

Aktiivinen vastarinta

Aktiivisen vastarinnan kannattajat, eivät pitäneet passiivista vastarintaa riittävänä Suomen kansan oikeuksien puolustamisessa. Arvid Mörnen kirjoittama artikkeli, joka ilmestyi 15. lokakuuta 1903 maanalaisessa "Veckans Nyheter"-lehdessä, kuvaa aktivistien pyrkimyksiä kertoen, että tavoitteena on Suomen itsenäisyys, taistelukeinoina tarvittaessa avoimen väkivallan käyttö. Vastarinnan tulee olla näkyvää ja herättää vihollisessa pelkoa. [241][242]

Aktiivinen vastarinta näkyi käytännössä Mauritz Mexmontanin taistellessa kävelykepillä venäläisiä santarmeja vastaan Helsingin Senaatintorilla 18. huhtikuuta 1902. Eugen Schauman puolustautui samaisessa mellakassa puukollaan häntä piiskalla lyönyttä kasakkaa vastaan.[243]

Konni Zilliacus

Eräs tunnetuimpia aktiivisen vastarinnan kannattajia oli Konni Zilliacus joka perusti vuonna 1904 Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen. Puolue ei voinut esiintyä laillistettuna eikä julkisena puolueena. Puolue julkaisi useita tiedonantoja ja lentolehtisiä. Puolue alkoi julkaisemaan omaa Ruotsissa painettua ja maahan salakuljetettua lehteään "Vapaus" sekä ruotsinkielisenä "Frihet" toukokuussa 15 päivä vuonna 1905. [244][245][246]

Puolue oli valmis käyttämään aseellista vastarintaa vapauttaakseen Suomen.[247]

Konni Zilliacuksen ja muiden Suomen perustuslakia kannattavien ja sortokauden laittomuuksia vastustavien kansalaisten toimesta levitettiin runsaasti maahan salakuljetettuja Ruotsissa painettuja lentolehtisiä. Tunnetuimpia niistä olivat Vapaa Sana, Fria Ord.[248][249][250][251][252]

Aktiivisen vastarinnan kannattajat hankkivat aseita Suomen aseistamiseksi. Vuonna 1905 Sveitsistä ostettiin 15.500 Wetterli -merkkistä kivääriä, 2500 sotilasrevolveria, ammuksia ja räjähteitä, sekä kaksi konekivääriä. Aseet lastattiin SS John Grafton nimiseen laivaan, joka ajoi karille ja upposi 8. syyskuuta 1905.[253]

Sortokauden talous ja kulttuuri

Talouden kehitys sortokaudella

Sortokausien aikana talous ja teollisuus kehittyivät voimakkaasti, minkä aiheutti Krimin sodasta lähtien vilkastunut ulkomaankauppa. Runsas puutavarateollisuus nosti viennin arvon noin kymmenkertaiseksi 1800-luvun lopulla.[254][91][255][256]

Osmo Jussilan näkemys toisesta sortokaudesta

Osmo Jussilan poikkeavan tulkinnan mukaan toinen sortokausi oli Venäjän epätoivoinen yritys palauttaa Japanin-sodan jälkeen menettämänsä aseman imperiumina[257]

Osmo Jussilan mukaan vuoden 1914 lainsäädäntöohjelman tarkoituksena oli turvata keskusvallan voima riippumatta siitä, käsiteltäisiinkö jokin lakiehdotus yleisvaltakunnallisena vai vain Suomea koskevana lakina. Jussila lainaa samalla Viljo Rasilaa, jonka mukaan tämän lainsäädäntöohjelman tarkoitus ei ollut lopettaa Suomen autonomista hallintojärjestelmää (kuten edellä väitetään), vaan alistaa se tiukemmin Venäjän oman hallituksen valvontaan.[258]

Venäläisten suhtautuminen sortotoimenpiteisiin

Syyt sortotoimenpiteisiin

Vuoden 1863 Puolan kapina aktivoi isänmaalliset Venäläiset toimimaan maansa vahvistamiseksi, siten että Venäjän valloittamissa maissa asuvien vieraiden kansallisuuksien sulautumista venäläisyyteen helpotettiin asettamalla venäjän kieli kansallisen kielen tilalle hallinnossa ja kouluissa. [259] Ortodoksikirkon toimintaa helpotettiin ja kansallisen uskonnon toimintaa rajoitettiin. Tavoitteena oli yhtenäinen ja jakamaton Venäjä.

Isänmaallisten venäläisten pääideologi oli M. N. Katkov. Hänen mielipiteensä oli tämä: "Venäjä tarvitsee yhtenäistä valtiota ja vahvaa venäläistä kansallisuutta. Meidän on luotava sellainen kansallisuus koko väestölle yhteisen kielen, yhteisen uskon ja slaavilaisen kyläyhteisön pohjalta. Kaikki ne, jotka asettuvat vastahankaan, me murskaamme... Pahinkaan vihollinen ei voisi keksiä Venäjälle pahempaa kohtaloa, kuin että Suomen esimerkki leviäisi." [260]

1800-luvun puolenvälin paikkeilla Venäjällä pääsivät Slavofiilit vaikutusvaltaiseen asemaan ja alkoivat harjoittaa sellaista kansalliskiihkoista politiikkaa, jonka mukaan oli välttämätöntä turvata valtakunnan yhtenäisyys venäläistämällä kaikki vallatut alueet. Keskeisenä tämän näkemyksen edustajana oli Moskovan filosofian professori Mihail Katkov (1818–1887).[261]

Slavofiilisen puolueen edustajana hän vuonna 1863 vaati kaikkien rajamaakuntien venäläistämistä valtakunnan etujen nimissä. Heidän toimintatapansa oli kirjoittaa lehdessään Novoje Vremja (Uusi Aika), joka oli Venäjän eniten levinnyt lehti, kirjoituksia mm. Suomen oikeuksien vähentämisestä. Koska useimmat venäläiset eivät paljoa Suomesta tienneet, lehdessä esitetyt yksipuoliset väitteet otettiin usein totena vastaan.[262][263]

Venäläiset eivät pitäneet siitä, että heillä ei ollut oikeutta hakea ja saada virkoja Suomesta, vaan heidän piti ensin hakea Suomen kansallisuus ja suorittaa vaadittavat tutkinnot. Sitä vastoin, suomalaiset saivat Venäjän alamaisina hakea ja saada virkoja Venäjältä. [264]

Venäläistämisen menetelmät

Käytännössä venäläistäminen tapahtui määräämällä rajamaakuntien koulujen opetuskieleksi venäjä sekä käännyttämällä ihmisiä oikeauskoiseen kirkkoon. Samaten pyrittiin asettamaan kansan luokat ja eri kansallisuudet keskinäiseen vihanpitoon.[265] [266]

Suomessa venäläistäminen näkyi siinä, että tärkeimpiin virkoihin alettiin nimittämään venäläisiä tai venäjänmielisiä ihmisiä.[223]

Aiheesta muualla

Lähdekirjallisuus

  • Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, WSOY, 2004
  • Klinge, Matti: Keisarin Suomi, Schildts Miktor, 1997, ISBN 9789515006820
  • Tommila, Päiviö: Suuri adressi 1899, Wsoy, 1999, ISBN 951-0-23454-0
  • Polvinen, Tuomo: Valtakunta ja rajamaa. N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904, Wsoy, 1984, ISBN 951-0-12660-8
  • toim. Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, WSOY, 1960
  • Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja I-II, Wsoy 1936, 1937
  • Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat VIII, Otava, 1935
  • Virkkunen, Artturi Heikki: Laillisiin oloihin!, Suomalaisen puolueen kanslia, 1906
  • Toimituskunta: Murrosajoilta I-II, Wsoy 1913, 1918
  • Toimituskunta: Oma maa VI., Wsoy, 1911
  • Toimituskunta: Maa kansa valtakunta II, Otava, 1924
  • Merikoski, K.: Taistelu karjalasta, Valistus, 1940
  • Ignatius, Hannes: Sortovuosista itsenäisyyteen, Otava, 1927
  • Öhquist, Johannes: Leijonalippu. Suomen kansan nousu vapauteen., Otava, 1922.
  • Hedenström, Alfred von: Venäjän historia 1878–1918, Otava, 1922.
  • Olsoni, Emerik, Venäjä ennen ja nyt, Wsoy, 1923
  • Rein, Th.: Leo Mechelin elämä, Otava, 1915
  • Rein, Th.: Muistelmia elämän varrelta I., Otava, 1918
  • Jaakkola, Jalmari: Suomen historian ääriviivat., Wsoy, 1941
  • Langhoff, August: Seitsemän vuotta Suomen edustajana, Wsoy, 1922
  • Homén, Th.: Passiivinen vastarintamme. Politillisia kirjoituksia 1899–1904, Otava, 1906
  • Danielson-Kalmari, J. R: Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan, WSOY, 1890.
  • Danielson-Kalmari, J. R: Tien varrelta kansalliseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen I-IV, Wsoy, 1928-1931
  • Danielson-Kalmari, J. R: Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla 1-11, Wsoy, 1920-33
  • Danielson-Kalmari, J. R: Suomen sisällinen itsenäisyys : jatkuvien hyökkäysten torjumiseksi, Wsoy, 1892
  • Cowles,Virginia:, Romanovit, UKK, 1972, ISBN 951-638-007-7
  • Idman K. G.:, Maamme itsenäistymisen vuosilta, Wsoy, 1953
  • Virkkunen, Artturi Heikki,: Laillisiin oloihin! : muistoja kuluneilta routa-vuosilta., Suomalaisen puolueen kanslia, 1906
  • Paasikivi, Juho Kusti:,Paasikiven muistelmia sortovuosilta 1-2, Wsoy, 1957

Viitteet

  1. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 17
  2. ↑ Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 32
  3. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 49-52, 63-65
  4. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 19
  5. ↑ Danielson-Kalmari, J. R, Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan, s. 2
  6. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 16-17
  7. ↑ Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 34
  8. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 131
  9. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 76-77
  10. ↑ Olsoni, Emerik, s. 81-82
  11. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 25-27
  12. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 77
  13. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 274
  14. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 21
  15. ↑ Th. Homen, Passiivinen vastarintamme, s. 131
  16. ↑ Pentti Virrankoski: Suomen historia 1–2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2001, osa 2, s.576-578
  17. ↑ Cowles,Virginia, s. 219
  18. ↑ Hedenström, s. 94-95
  19. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 15
  20. ↑ Th. Homen, Passiivinen vastarintamme, s. 130-131
  21. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 248
  22. ↑ Cowles, Virginia, s. 220
  23. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 211-211, 243
  24. ↑ Cowles,Virginia, s. 198-200
  25. ↑ Hedenström, s. 138-140
  26. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 210
  27. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 17
  28. ↑ Pentti Virrankoski: Suomen historia 1–2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2001, osa 2, s.576-578
  29. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 308, 316-317
  30. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 316-317
  31. ↑ Pentti Virrankoski: Suomen historia 1–2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2001, osa 2, s.576-578
  32. ↑ Pentti Virrankoski: Suomen historia 1–2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2001, osa 2, s.576-578
  33. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 28
  34. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 167
  35. ↑ a b Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 64
  36. ↑ Virkkunen, Artturi Heikki, Laillisiin oloihin!, s.1
  37. ↑ Nevalinna, E. ., Murrosajoilta, s. 183
  38. ↑ Merikoski, K., Taistelu karjalasta, s.77
  39. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 292
  40. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 309-316
  41. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 27,191
  42. ↑ Juva, 8, s. 514-517
  43. ↑ Juva, 8, s. 514–515
  44. ↑ Cowles,Virginia, s. 219
  45. ↑ Virkkunen, Artturi Heikki, Laillisiin oloihin!, s.
  46. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 265-268, 270
  47. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 309-316
  48. ↑ Juva, 8, s. 514-517
  49. ↑ Juva, 8, s. 520-521
  50. ↑ Juva, 8, s. 527-528
  51. ↑ Juva, 8, s. 535
  52. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 30-31
  53. ↑ Hedenström, s. 101, 175
  54. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 336
  55. ↑ Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 78–79
  56. ↑ Juva, 8, s. 541
  57. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 336, 341
  58. ↑ Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 80
  59. ↑ Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 14–15
  60. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 98
  61. ↑ Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 26
  62. ↑ Jaakkola, Suomen historian ääriviivat, s. 176
  63. ↑ Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 81
  64. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 305
  65. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 344-349, 356-358
  66. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 51
  67. ↑ Cowles,Virginia, s. 248
  68. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 112
  69. ↑ Juva, 8, s. 563-574
  70. ↑ Juva, 8, s. 540–541
  71. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 294, 299-301
  72. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 353-354
  73. ↑ Maa kansa valtakunta II, s. 31
  74. ↑ Jaakkola, Jalmari, Suomen historian ääriviivat, s. 178
  75. ↑ Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja II, s. 57
  76. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 338
  77. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 308-309
  78. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 358
  79. ↑ Hedenström, s. 175
  80. ↑ Öhquist, s. 50
  81. ↑ Öhquist, s. 54
  82. ↑ Juva, 9, s. 27, 34–44
  83. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 310-312
  84. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 358
  85. ↑ Juva, 9, s. 45
  86. ↑ Rein, Th., Muistelmia elämän varrelta I, s. 384
  87. ↑ Öhquist, s. 29
  88. ↑ Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 76
  89. ↑ Rein, Th.: Muistelmia elämän varrelta I. Otava, 1918.
  90. ↑ Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 77
  91. ↑ a b c Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 48
  92. ↑ Öhquist, s. 29
  93. ↑ Juva, 9, s. 62
  94. ↑ Th. Homen, Passiivinen vastarintamme, s. 95
  95. ↑ Juva, 9, s. 66
  96. ↑ Rein, Th., Murrosajoilta, s. 7
  97. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 372-373
  98. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 373
  99. ↑ Juva, 9, s. 76–77
  100. ↑ Öhquist, s. 68–69
  101. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 315-316
  102. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 103-104
  103. ↑ Th. Homen, Passiivinen vastarintamme, s. 97
  104. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 357
  105. ↑ Juva, 9, s. 84-86, 92
  106. ↑ Öhquist, s. 70
  107. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 321
  108. ↑ Juva, 9, s. 84-86, 92,116
  109. ↑ Rein, Th., Murrosajoilta, s. 14
  110. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 322
  111. ↑ Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja II, s. 109–128
  112. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 65
  113. ↑ Juva, 9, s. 89-90
  114. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 374, 396
  115. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 321
  116. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 63-65
  117. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 374
  118. ↑ Öhquist, s. 72–73
  119. ↑ Öhquist, s. 75
  120. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 325
  121. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 384
  122. ↑ Juva, 9, s. 130
  123. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 7-8.
  124. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 382
  125. ↑ a b c Öhquist, s. 74–75
  126. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 337
  127. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 382-384
  128. ↑ Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 30
  129. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 128
  130. ↑ Maa kansa valtakunta II, s. 31
  131. ↑ Jaakkola, Jalmari, Suomen historian ääriviivat, s. 178
  132. ↑ Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja II, s. 57
  133. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 338
  134. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 137
  135. ↑ Juva, 9, s. 162-163
  136. ↑ a b Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 32
  137. ↑ Ignatius, Hannes: Sortovuosista itsenäisyyteen. Helsinki: Otava, 1927.
  138. ↑ Edv., Hjelt ym.: Oma maa VI. WSOY, 1911.
  139. ↑ Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 34
  140. ↑ Juva, 9, s. 168
  141. ↑ Juva, 9, s. 148
  142. ↑ Gripenberg, Lennart: Murrosajoilta. WSOY, 1913.
  143. ↑ Rein, Th.: Murrosajoilta. WSOY, 1913.
  144. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 69-71
  145. ↑ Juva, 9, s. 154
  146. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 83-84
  147. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 342
  148. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 401
  149. ↑ Juva, 9, s. 213
  150. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 87
  151. ↑ Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja III , s. 145–146
  152. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 353-354
  153. ↑ Juva, 9, s. 226-230
  154. ↑ Roos, Sigurd: Suomen kansallislakko. I.. Helsinki: Alex F. Lindberg, 1907.
  155. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 355
  156. ↑ Juva, 9, s. 247
  157. ↑ Juva, 9, s. 247
  158. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 92.
  159. ↑ Juva, 9, s. 253-254
  160. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 119-120
  161. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 120
  162. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 143
  163. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 67-68
  164. ↑ Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 36
  165. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 89
  166. ↑ Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 52
  167. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 345
  168. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 125-126
  169. ↑ a b Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 38
  170. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 99
  171. ↑ Edv., Hjelt ym., Oma maa 6, s. 50–51, 920–921
  172. ↑ Edv., Hjelt ym., Oma maa 6, s. 50–51
  173. ↑ Setälä, E. N., Murrosajoilta II, s. 422
  174. ↑ Edv., Hjelt ym., Oma maa 6, s. 50–51, 579
  175. ↑ Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 61
  176. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 372, 374
  177. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 191-192
  178. ↑ Setälä, E. N., Murrosajoilta II, s. 425–426
  179. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 191-192
  180. ↑ Edv., Hjelt ym., Oma maa 6, s. 50–51
  181. ↑ Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 59
  182. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 378-387
  183. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 128-129
  184. ↑ Juva, 9, s. 367, 379
  185. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 172
  186. ↑ Juva, 9, s. 412-414, 424
  187. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 178
  188. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 398
  189. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 195
  190. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 403-404
  191. ↑ Tommila, Päiviö; Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 131-132
  192. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 199
  193. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 205-206
  194. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 32
  195. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 29
  196. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 32, 194-201
  197. ↑ Hedenström, s. 258-259
  198. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 131
  199. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 121
  200. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 131
  201. ↑ Juva, 9, s. 495
  202. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 43-46
  203. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 45
  204. ↑ Juva, 9, s.503
  205. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 48
  206. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 49-51
  207. ↑ Juva, 9, s. 506
  208. ↑ Laati, Iisakki, "Suomen historia Radiossa III", s. 126
  209. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 131
  210. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 166-167
  211. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 168-169
  212. ↑ Juva, 9, s. 518
  213. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 169
  214. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 169
  215. ↑ Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 55–56
  216. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 378
  217. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 183
  218. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 523-524
  219. ↑ Juva, 9, s. 535
  220. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 534
  221. ↑ Juva, 9, s. 557, 561
  222. ↑ Juva, 9, s. 565
  223. ↑ a b Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 57
  224. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 418
  225. ↑ Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 62–63
  226. ↑ Hedenström, s. 176
  227. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 420-421
  228. ↑ Hedenström, s. 177
  229. ↑ Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 186
  230. ↑ Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 80
  231. ↑ a b c Juva, 9, s. 47–48
  232. ↑ Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja II, s. 572
  233. ↑ Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 28
  234. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 316
  235. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 117
  236. ↑ Th. Homen, Passiivinen vastarintamme, s. 9
  237. ↑ Cowles,Virginia, s. 249
  238. ↑ Th. Homen, Passiivinen vastarintamme, s. 11-12
  239. ↑ Juva, 9, s. 78
  240. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 83-84
  241. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 138
  242. ↑ Cowles,Virginia, s. 249
  243. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 138
  244. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 139-141, 145
  245. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 397
  246. ↑ Idman K. G., s.22
  247. ↑ Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 35
  248. ↑ Öhquist, s. 60–62
  249. ↑ Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 34
  250. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 415
  251. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 378
  252. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 378
  253. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 150-151
  254. ↑ Jaakkola, Suomen historian ääriviivat, s.171–172
  255. ↑ Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 243-245
  256. ↑ Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s.471-478
  257. ↑ Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, 2004.
  258. ↑ Jussila, Osmo, Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s.735
  259. ↑ Cowles,Virginia, s. 220
  260. ↑ Tuomo Polvinen, Valtakunta ja rajamaa, s. 32-34
  261. ↑ Olsoni, Emerik, s. 82-83
  262. ↑ Hedenström, s. 178–179
  263. ↑ Tommila, Päiviö, s. 27–29
  264. ↑ Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 28
  265. ↑ Hedenström, s. 180–182
  266. ↑ Cowles,Virginia, s. 220
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sortovuodet&oldid=6371651”