Red Hot Chili Peppers

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Red Hot Chili Peppers

Redgotchilipeppers-logo.svg
Red Hot Chili Peppers esiintymässä Rock am Ring -festivaaleilla Saksassa vuonna 2016.
Red Hot Chili Peppers esiintymässä Rock am Ring -festivaaleilla Saksassa vuonna 2016.
Tiedot
Toiminnassa 1983–
Tyylilaji Rock, funk rock, vaihtoehtorock, rap rock
Kotipaikka Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Jäsenet

Anthony Kiedislaulu (1983–)
Fleabasso, taustalaulu (1983–)
Josh Klinghofferkitara, taustalaulu (2009–)
Chad Smithrummut, lyömäsoittimet (1988–)

Entiset jäsenet

Luettelo Red Hot Chili Peppersin jäsenistä

Levy-yhtiö

Capitol Records
Warner Brothers Records
EMI

Kotisivut

Red Hot Chili Peppers on vuonna 1983 Los Angelesissa perustettu yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka nykyisen kokoonpanon muodostavat laulaja Anthony Kiedis, basisti Flea, kitaristi Josh Klinghoffer ja rumpali Chad Smith. Yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon muodostivat Kiedisin ja Flean ohella kitaristi Hillel Slovak ja rumpali Jack Irons, kun taas yhtyeen kaupallisesti menestyneimmässä ja tunnetuimmassa kokoonpanossa vaikutti Kiedisin, Flean ja Smithin lisäksi kitaristi John Frusciante.

Red Hot Chili Peppersin musiikki on tyyliltään funk-vaikutteista rockia, mutta yhtye on uransa varrella ammentanut vaikutteita myös punkista ja psykedeelisestä rockista. Yhtye on yksi kaikkien aikojen suosituimmista ja kaupallisesti menestyneimmistä rockyhtyeistä: sen levynmyynti on maailmanlaajuisesti yli 80 miljoonaa äänitettä, ja yhtye voittanut kuusi Grammy-palkintoa.[1] Red Hot Chili Peppers nimitettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2012. Uransa aikana yhtye on julkaissut yksitoista studioalbumia, joista viimeisin on vuoden 2016 The Getaway. Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”Under the Bridge”, ”Give It Away”, ”Suck My Kiss”, ”Californication”, ”Otherside”, ”Scar Tissue”, ”By the Way”, ”Can’t Stop”, ”Dani California”, ”Snow (Hey Oh)” ja ”Dark Necessities”.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen Red Hot Chili Peppersiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen perustajajäseniin lukeutunut kitaristi Hillel Slovak esiintymässä vuonna 1983.

Red Hot Chili Peppers sai käytännössä alkunsa Flean ja Anthonyn tavatessa koulun pihalla Los Angelesissa. Flea töni Anthonyn ystävää jonka jälkeen Anthony oli mennyt kovistelemaan Fleaa. He alkoivat jutella ja heistä tuli ystäviä. Anthony oli muuttanut vanhempiensa erottua isänsä luo Los Angelesiin. Hänen isänsä oli näyttelijä ja mukana elokuvabisneksessä, minkä vuoksi hän oli usein poissa kotoa ja juhlimassa. Hänen isänsä käytti myös satunnaisesti huumeita, ja pikku-Anthony tutustuikin huumeisiin jo 11-vuotiaana käyttäessään niitä ensi kertaa. Vuonna 2004 ilmestyneessä omaelämäkerrassaan Arpikudos Kiedis kertoo menettäneensä neitsyytensäkin jo 11-vuotiaana - isänsä 19-vuotiaalle naisystävälle hänen isänsä sängyssä.

Flea innostui Anthonyn tapaamisesta suuresti ja on kertonut juosseensa koulupäivän jälkeen kotiin ja huutaneen äidilleen innoissaan "Äiti, äiti. Sain tänään juttukaverin!". Fleasta ja Anthonysta tuli samaten parhaita ystäviä ja he pyörivät yhdessä päivittäin. He tekivät kaikenlaisia tempauksia, joissa Anthony sai selkämurtumankin kerran, kun hän hyppäsi talon katolta uima-altaan ohi 16-vuotiaana. Fleaa ja Anthonya yhdistivät samankaltaisten luonteiden lisäksi myös samanlainen musiikkimaku. Molemmat pitivät punk-rockista sekä perinteisestä rock-musiikista. Heidän ystäväpiiriinsä vakiintui myös mm. israelilaissyntyinen Hillel Slovak ja Jack Irons. Nämä neljä musiikista kiinnostunutta ystävystä perustivat vuonna 1983 Red Hot Chili Peppersin.

Perustaminen ja alkuajat, sekä levytyssopimus EMI:lle (1983–1984)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laulaja Anthony Kiedis esiintymässä vuonna 2016.

Red Hot Chili Peppers koostui siis alun perin neljästä ystävyksestä: Anthony Kiedisistä (laulu), Michael Balzarysta eli Fleasta (basso), Hillel Slovakista (kitara) ja Jack Ironsista (rummut). Kolme viimeksi mainittua perustivat lukiossa yhtyeen nimeltä "Anthym", joka pääsi esiintymään joillekin klubeille. Kiedis toimi usein yhtyeen esittelijänä ja kutsui yhtyeen lavalle. Flea ei kuitenkaan ollut yhtyeessä pitkään vaan siirtyi myöhemmin punk-yhtyeeseen nimeltä Fear. Slovak ja Irons jäivät yhtyeeseen ja vaihtovat sen nimeksi "What Is This?".[2]

Kiedis, Flea, Slovak ja Irons perustivat yhtyeen nimeltä "Tony Flow & the Miraculously Majestic Masters of Mayhem", kun heitä pyydettiin esiintymään eräälle ystävälleen Rhythm Lounge Club -klubilla. Muun muassa Ohio Playersin managerina toiminut Lindy Goetz otti pian yhtyeen hoidettavakseen nähtyään sen ensimmäisen esityksen, jossa yhtye debytoi myöhemmin kuuluisaksi tulleen tavaramerkkinsä: esiintyminen alasti, vain sukka sukupuolielinten verhona.[3] Tapa tunnetaan nimellä "Socks on cocks". Uutiset yhtyeen esiintymisestä alkoivat levitä ja puoli vuotta myöhemmin se äänitti onnistuneen demon, jonka tuotti Fear-yhtyeen rumpali Spit Stix. Demon ansiosta Jamie Cohen solmi yhtyeen kanssa kahdeksan levyn levytyssopimuksen EMIlle, Flean ja Anthonyn rynnättyä studiolle hankkimaan sopimuksen puoliväkisin.[2] Silti yhtye oli vain sen jäsenten sivuprojekti ja harrastus. Vaikka erityisesti Anthony ottikin yhtyeen vakavasti, ei kukaan jäsenistä uskonut että kokoonpano tulisi menestymään.[4]

Levytyssopimuksen saatuaan yhtye vaihtoi nimensä Red Hot Chili Peppersiksi ja se sai yhä enemmän esiintymiskutsuja klubeihin. Slovak ja Irons kuitenkin jättivät yhtyeen juuri sen saatua sopimuksen. Myös "What Is This?" oli saanut sopimuksen, joten he päättivät keskittyä siihen. Slovak ja Irons olivat soittaneet yhtyeessä jo vuosia, mutta Red Hot Chili Peppers oli vieläkin enimmäkseen vitsi levytyssopimuksesta huolimatta. Heitä tuuraamaan tulivat kitaristi Jack Sherman ja entinen Captain Beefheart -rumpali Cliff Martinez.[5]

Uudet jäsenet saatuaan yhtye oli valmis astumaan levytysstudioon. Tuottajaksi yhtyeen ensimmäiselle albumille nimeltä The Red Hot Chili Peppers palkattiin Gang of Four -yhtyeen kitaristi Andy Gill. Yhtyeen jäsenet kuuntelivat levyn teon aikoihin paljon Hank Williamsin musiikkia ja tekivätkin albumilleen cover-version Williamsin kappaleesta Why Don't You Love Me. Albumin kansitaiteen teki Gary Panter, joka tuli tunnetuksi Jimbo-sarjakuvistaan. Kiedis ja Flea eivät itse olleet tyytyväisiä albumin lopputulokseen ja eivät omien sanojensa mukaan tulleet toimeen albumin tuottajan kanssa. Tuottajalla oli jotain muuta mielessä albumin suhteen kuin heillä. Andy Gill yritti saada albumille hittejä, kun taas yhtye halusi vangita sen raa'an energian, voiman ja asenteen, joka oli tuttua live-esiintymisistä.[2] Albumi saatiin valmiiksi enemmän tai vähemmän Gillin mieleisenä, mutta levystä tuli kaupallinen floppi, kun se julkaistiin vuonna 1984. Tähän päivään asti vain noin 300 000 levyä myyneenä.[1] Albumilta julkaistiin kaksi singleä, jotka olivat nimiltään "True Men Don't Kill Coyotes" ja "Get Up and Jump".

Tällöin myös yhtyeen tuleva pitkäaikainen kitaristi John Frusciante tutustui ensi kerran Red Hot Chili Peppersiin hänen nähtyään MTV:llä "True Men Dont Kill Coyotes"-musiikkivideon ja ihastui yhtyeen riehakkaaseen esiintymiseen ja erilaiseen soundiin. Hän oli tuolloin 14-vuotias ja hänen musiikinopettajansa yritti pyrkiä yhtyeeseen, kun sillä oli koesoitto. Frusciante oli sanonut bassokitaraa soittaneelle opettajalleen ettei tämä voisi korvata riehakasta ja loistavaa basistia(Flea), joka oli yhtyeen selkäranka. Musiikinopettaja oli samaa mieltä ja sanoikin Frusciantelle pyrkineensä yhtyeen kitaristiksi.

Kiedis ja Flea eivät tulleet toimeen uuden kitaristin kanssa, ja debyyttilevyn tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen tämä sai lähteä (tässä syy myös Fruscianten musiikinopettajan koesoittoon). Flea ja Anthony toivoivat, että heidän hyvä ystävänsä ja loistava kitaristi Hillel Slovak voisi jälleen liittyä yhtyeeseen. Heillä kävi onni, kun vähän aikaa erottamisen jälkeen alkuperäinen kitaristi Hillel Slovak ilmoittikin olevansa halukas palaamaan kyllästyttyään "What Is This?" yhtyeeseen ja sen heikkoon 'tekemisen meininkiin'.[2][6]

Varhaisen suosion rakentuminen ja Hillel Slovakin kuolema (1985–1987)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1985 Red Hot Chili Peppers julkaisi toisen albuminsa Freaky Styley, jonka oli tuottanut George Clinton. Clinton toi yhtyeen musiikkiin lukuisia punk- ja funk-elementtejä, minkä johdosta yhtyeen musiikki monipuolistui huomattavan paljon esikoisalbumiin nähden. Tästä huolimatta albumin menestys oli varsin heikkoa,[7] eikä se onnistunut nousemaan listoille. Yhtye oli kuitenkin itse tyytyväinen albumiin.

Samana vuonna Cliff Martinezin oli aika lähteä yhtyeestä ja Jack Irons liittyi siihen uudestaan, muiden jäsenten suureksi yllätykseksi.[8]

Anthony Kiedis päätti hakeutua vieroitushoitoon LA Weeklyn palkittua Red Hot Chili Peppersin vuoden yhtyeenä, jotta hän voisi jatkaa musiikin tekemistä ilman huumeriippuvuuden aiheuttamia ongelmia. Päästyään eroon riippuvuudestaan Kiedis tunsi olevansa innostunut musiikista uudella tavalla, ja hän kirjoitti yhtyeen seuraavan singlen ”Fight Like a Brave” sanoituksen jo lentokoneessa palatessaan kotiin vieroitushoidosta. Yhtye kokoontui Los Angelesiin levyttämään kolmatta albumiaan The Uplift Mofo Party Plan. Albumin tuottajaksi oli tavoiteltu Rick Rubinia, joka kuitenkin kieltäytyi vedoten yhtyeen jäsenten huumeriippuvuuksiin. Albumin tuottajaksi palkattiin Michael Beinhorn.

Vuoden 1987 syyskuussa julkaistu The Uplift Mofo Party Plan oli yhtyeen uran ensimmäinen listoille noussut albumi. Se saavutti Yhdysvalloissa Billboard 200 -listan sijan 148,[9] ja se menestyi huomattavan paljon paremmin kuin kaksi ensimmäistä albumia. The Uplift Mofo Party Planin aikaa varjostivat kuitenkin Anthony Kiedisin ja Hillel Slovakin vakavat huumeongelmat. Slovak menehtyi heroiinin yliannostukseen kotonaan pian albumin julkaisua seuranneen kiertueen päätyttyä. Slovakin hautajaisten jälkeen muu yhtye ja manageri Lindy Goetz kokoontuivat Los Angelesissa pohtimaan yhtyeen tilannetta ja tulevaisuuden näkymiä. Rumpali Jack Irons päätti erota yhtyeestä, koska hän ei halunnut omien sanojensa mukaan ”olla mukana yhtyeessä, jossa hänen ystävänsä kuolivat.” Slovakin kuolema ja Ironsin lähtö saivat myös Anthony Kiedisin ja Flean harkitsemaan lopettamista, mutta he päättivät lopulta jatkaa ja viedä yhtyeen uraa eteenpäin.

Kokoonpanon vakiintuminen (1988–1989)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rumpali Chad Smith esiintymässä vuonna 2016.

Menetettyään kaksi alkuperäisen kokoonpanon jäsentä, Anthony Kiedis ja Flea aloittivat uuden kitaristin ja rumpalin etsinnän. He valitsivat Slovakin korvaajaksi Parliament-Funkadelicissa soittaneen DeWayne McKnightin pian Jack Ironsin erottua yhtyeestä. McKnight oli soittanut yhtyeen kitaristina jo aiemmin soittaessaan Slovakin tuuraajana. Uudeksi rumpaliksi pestautui Dead Kennedys -yhtyeessä kunnostautunut D. H. Peligro, jonka kanssa Kiedis ja Flea olivat olleet ystäviä jo monen vuoden ajan. Uuden kokoonpanon myötä Kiedis päätti hakeutua vieroitushoitoon päästäkseen eroon huumeongelmastaan. Uuden kokoonpanon ainoaksi levytykseksi jäi kuitenkin vain Flean laulama kappale ”Blues For Meister”.

Kiedisin raitistuttua yhtye aloitti jälleen kiertueen. DeWayne McKnight ei istunut yhtyeeseen suunnitellulla tavalla, ja hänet erotettiin yhtyeestä vain kolmen konsertin jälkeen. Peligro järjesti tapaamisen nuoren kitaristi John Fruscianten sekä Kiedisin ja Flean välille. Kiedis oli tavannut Fruscianten jo vuotta aiemmin Red Hot Chili Peppersin konsertin jälkeen. Fruscianten oli määrä koe-esiintyä Thelonious Monster -yhtyeelle, mutta Kiedis oli vakuuttunut Frusciantesta ja halusi hänet Red Hot Chili Peppersin kitaristiksi. Yhtyeen faniksi tunnustautunut Frusciante esiintyi ensimmäisen kerran yhtyeen kitaristina syyskuussa 1988. Loppuvuoden ajan yhtye kiersi pääasiassa Yhdysvalloissa Turd Town Tour -kiertueen merkeissä ja kirjoitti uusia kappaleita seuraavaa albumiaan varten. Marraskuussa Kiedis ja Flea päättivät erottaa alkoholi- ja huumeongelmien kanssa vaikeuksissa olleen D. H. Peligron, jonka korvasi joulkuussa 1988 koesoittojen kautta yhtyeestä paikan saanut Chad Smith.

Uuden kokoonpanon voimin Red Hot Chili Peppers levytti uransa siihen asti menestyneimmän albumin Mother’s Milk. Albumi julkaistiin vuoden 1989 toukokuussa, ja se nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -listalla korkeimmillaan sijalle 52. Albumi ei onnistunut nousemaan listoille Euroopassa, mutta Australiassa se ylsi albumilistan sijalle 33.[10] Single ”Knock Me Down” saavutti kuudennen sijan Modern Rock Tracks -listalla, kun taas niin ikään singlenä julkaistu Stevie Wonder -coverHigher Ground” nousi samaisella listalla sijalle 11. ”Higher Ground” onnistui nousemaan singlelistoille myös esimerkiksi Britanniassa. Yhtyeen kappaleita alettiin soittaa ensimmäisen kerran myös radiossa.[11][12] Mother’s Milk ylitti kultalevyrajan Yhdysvalloissa vuoden 1990 maaliskuussa, ja sen myötä Red Hot Chili Peppers alkoi vähitellen nousemaan yhdeksi Yhdysvaltain suosituimmista nousevista rockyhtyeistä.

Blood Sugar Sex Magik – kansainvälinen läpimurto ja John Fruscianten ero (1990–1992)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Basisti Flea esiintymässä vuonna 2016.

Mother’s Milkin menestymisen jälkeen Red Hot Chili Peppers vaihtoi levy-yhtiökseen Warner Bros. Recordsin ja palkkasi seuraavan albuminsa tuottajaksi Rick Rubinin, joka oli tuottanut aiemmin muun muassa Beastie Boysin, Run DMC:n ja Slayerin levyjä. Rubinin oli ollut määrä tuottaa jo The Uplift Mofo Party Plan, mutta hän oli kieltäytynyt työskentelemästä yhtyeen kanssa Kiedisin ja Slovakin huumeongelmien vuoksi. Nyt Rubin kuitenkin koki yhtyeen olevan urallaan paremmassa asemassa ja keskittyneempi, joten hän suostui yhtyeen tuottajaksi. Red Hot Chili Peppersin ja Rubinin yhteistyö tulisi tämän myötä jatkumaan kahden vuosikymmenen ajan.

Uusien kappaleiden kirjoittaminen onnistui yhtyeeltä helposti, ja Anthony Kiedis sai omien sanojensa mukaan ”kirjoittaa sanoituksia uusiin kappaleisiin joka päivä.” Albumia työstettiin kuuden kuukauden ajan Los Angelesissa The Mansion -kartanossa, joka oli aiemmin kuulunut taikuri Harry Houdinille. Kartano muutettiin toimimaan äänitysstudiona, ja rumpali Chad Smithia lukuun ottamataa koko yhtye muutti asumaan sinne albumin tekemisen ajaksi. Smith ei suostunut asumaan kartanossa, koska oli vakuuttunut huhuista, joiden mukaan kartanossa kummitteli. Albumin työstäminen dokumentoitiin myös videojulkaisuksi Funky Monks. Yhtyeen oli vaikea keksiä nimeä uudelle albumille, joten Rick Rubin ehdotti albumille nimeä Blood Sugar Sex Magik erään albumin kappaleen mukaan.

Blood Sugar Sex Magik julkaistiin vuoden 1991 syyskuussa. Albumi sisälsi muun muassa yhtyeen suurimpiin hitteihin lukeutuvat kappaleet ”Suck My Kiss”, ”Under the Bridge” ja ”Give It Away”, ja se nousi vuonna 1992 Yhdysvalloissa albumilistan kolmanneksi. Albumi nosti Red Hot Chili Peppersin kansainväliseen suosioon ja sen julkaisua seurasi Blood Sugar Sex Magik Tour -kiertue, jolla yhtyeen lämmittelijöinä esiintyivät Nirvana, Pearl Jam ja Smashing Pumpkins.[13] Albumi teki yhtyeen jäsenistä välittömästi kansainvälisesti tunnettuja rocktähtiä, mikä ei kuitenkaan vaikuttanut myönteisesti John Fruscianteen. Äkillinen ja yllättäen tullut menestys sokaisi Fruscianten, ja hänellä oli vaikeuksia oppia elämään sen pyörteessä. Frusciante olisi halunnut Red Hot Chili Peppersin olevan enemmänkin vain menestyvä underground-yhtye. Pian Blood Sugar Sex Magikin julkaisemisen jälkeen hän alkoi suhtautua negatiivisesti yhtyeen räjähdysmäiseen suosioon, ja ajautui vähitellen henkilökohtaisiin erimielisyyksiin Anthony Kiedisin kanssa. Kiertueen lopulla Fruscianten suhtautuminen asioiden etenemiseen sekä tapa muuttaa joidenkin kappaleiden rakennetta kesken soittamisen alkoi haitata yhtyeen esiintymistä, mikä sai Kiedisin turhautumaan yhä enemmän. Lavalla ilmenneiden ongelmien jatkeeksi Frusciante alkoi sulkemaan tyttöystäväänsä lukuun ottamatta kaikki ihmiset ympäriltään ja ajautumaan ongelmiin huumeiden kanssa.

John Frusciante erosi Red Hot Chili Peppersistä yllättäen vain tunteja ennen yhtyeen konserttia Japanissa vuoden 1992 toukokuussa.[13] Yhtye otti yhteyttä Jane’s Addictionissa soittaneeseen kitaristi Dave Navarroon, joka kuitenkaan ei voinut omien huumeongelmiensa vuoksi liittyä yhtyeeseen. Kitaristi Zander Schloss harjoitteli yhtyeen kanssa muutaman päivän ajan, mutta ei kuitenkaan ollut yhtyeen mielestä sopiva henkilö paikkaamaan Frusciantea. Lopulta Fruscianten korvaajaksi palkattiin Marshall Law -nimisessä yhtyeessä soittanut Arik Marshall, jonka kanssa Red Hot Chili Peppers esiintyi Lollapalooza-festivaalin pääesiintyjänä vuonna 1992. Marshall esiintyi myös kappaleiden ”Breaking the Girl” ja ”If You Have to Askmusiikkivideoilla sekä Simpsoneiden neljännen tuotantokauden päätösjaksossa, jossa Red Hot Chili Peppers oli vierailevana tähtenä.

Vuoden 1992 syyskuussa Red Hot Chili Peppers esitti ”Give It Awayn” MTV Video Music Awards -palkintogaalassa. Yhtye oli tapahtumassa ehdolla seitsemään palkintoon, joista se voitti kolme. Vuoden 1993 helmikuussa ”Give It Away” toi yhtyeelle sen uran ensimmäisen Grammy-palkinnon. Yhtyeen esiintyminen Grammy-gaalassa oli samalla Blood Sugar Sex Magik -kiertueen päätös ja kitaristi Arik Marshallin viimeinen esiintyminen yhtyeen kanssa, vaikka yhtye olikin suunnittellut jatkavansa uraansa tämän kanssa. Marshallin erottamiseen yhtyeestä vaikutti suuresti se, että hänellä ei ollut muun yhtyeen mielestä riittävästi aikaa panostaa uuden musiikin tekemiseen.

Uuden kitaristin löytämiseksi yhtye järjesti avoimen koesoittotilaisuuden, joihin muun muassa Buckethead osallistui. Flean mukaan Bucketheadin tyyli ei kuitenkaan istunut Red Hot Chili Peppersiin, eivätkä muutkaan koesoittoihin ilmaantuneista kitaristeista vaikuttaneet riittävän kelvollisilta. Lopulta yhtyeen uudeksi kitaristiksi valikoitui Anthony Kiedisin ehdotuksesta Mother Tongue -yhtyeessä soittanut Jesse Tobias, jonka Kiedis oli nähnyt esiintyvän Los Angelesissa sijaitsevassa yökerhossa. Tobias ei kuitenkaan kestänyt yhtyeen mukana muutamaa soittokertaa pitempään, koska muun yhtyeen mielestä heidän yhteisessä soitossaan ei ollut riittävästi sisäistä kemiaa. Samaan aikaan Chad Smith sai kuitenkin kuulla, että jo aiemmin yhtyeeseen pyydetty Dave Navarro olisi valmis liittymään mukaan. Navarrosta tulikin Red Hot Chili Peppersin virallinen kitaristi vuonna 1993.[2]

Uusi kokoonpano ja suosion lasku (1993–1997)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1993–1998 yhtyeen kitaristina soittanut Dave Navarro.

Dave Navarro esiintyi ensimmäisen kerran Red Hot Chili Peppersin kitaristina vuoden 1994 Woodstockissa, jossa yhtye esitti myös varhaiset versiot uusista kappaleistaan ”Warped”, ”Aeroplane” ja ”Pea”. Woodstockin jälkeen yhtye esiintyi vielä Pukkelpop- ja Reading-festivaaleilla sekä kahdesti The Rolling Stonesin lämmittelijänä. Anthony Kiedis kuvaili The Rolling Stones -konserttien olleen ”kamala kokemus.” Dave Navarron ja muun yhtyeen välit alkoivat rapistua jo varhain, koska Navarron musiikillisesti hyvin erilainen tausta muodostui ongelmaksi yhtyeen esiintyessä.[14] Samaan aikaan Kiedis oli ajautunut jälleen ongelmiin heroiiniriippuvuutensa kanssa.

Navarron yhtyeeseen liittyminen ja Kiedisin pitkittynyt huumeriippuvuus vaikuttivat vahvasti yhtyeen seuraavan studioalbumin One Hot Minute levyttämiseen ja soundiin. John Fruscianten poissaolon vuoksi kappaleita ei enää valmistunut entiseen tahtiin. Anthony Kiedisin ja Dave Navarron oli vaikea saada aikaiseksi uutta kappalemateriaalia keskenään, minkä johdosta Kiedis ja Flea kirjoittivat albumille yhä enemmän kappaleita kahdestaan. Kiedisin huumeriippuvuus vaikutti hänen läsnäoloonsa albumin tekemisen aikana paljon, joten Flean rooli laulunkirjoittamisessa kasvoi One Hot Minuten aikana merkittävästi. Hän hän muun muassa kirjoitti albumille kokonaisia sanoituksia, ja myös lauloi kappaleessa ”Pea”.

One Hot Minute julkaistiin vuoden 1995 syyskuussa. Dave Navarron soittotyyli loi albumille merkittävän eron yhtyeen aiempaan tuotantoon nähden, sillä kappaleissa oli läsnä heavy metal -tyylisiä kitarariffejä ja vaikutteita psykedeelisestä rockista.[15] Yhtye kuvaili One Hot Minuten olevan tyyliltään aiempaa tuotantoaan synkempi ja surullisempi albumi. Monet Anthony Kiedisin kirjoittamista sanoituksista käsittelivät huumeita, ja hän muun muassa vihjaili uusiutuneesta huumeriippuvuudestaan albumin singlenä julkaistun kappaleen ”Warped” sanoituksessa. Albumin vahvoihin teemoihin lukeutuivat myös ihmissuhteiden ongelmat sekä läheisten ihmisten ja ystävien kuolemat: balladi ”Tearjerker” kirjoitettiin Kurt Cobainin itsemurhan pohjalta, ja Flea kirjoitti kappaleen ”Transcending” yhtyeen läheisen ystävän, River Phoenixin, kuolemasta. Singlejulkaisu ”Shallow Be Thy Game” puolestaan käsitteli uskontoa. One Hot Minute sai osakseen ristiriitaisen vastaanoton,[16] mutta se menestyi silti kaupallisesti hyvin.[17] Se myi maailmanlaajuisesti yli kahdeksan miljoonaa kappaletta, single ”My Friends” nousi yhtyeen uran kolmanneksi listaykköseksi, ja myös ”Warped” sekä ”Aeroplane” pitivät pintansa listoilla.

Red Hot Chili Peppers aloitti One Hot Minute Tour -kiertueen 16 esiintymisellä Euroopasta vuoden 1995 syyskuussa. Kiertueen Yhdysvaltain-konsertteja jouduttiin siirtämään vuoden 1996 alkuun rumpali Chad Smithin murrettua ranteensa. Vuoden 1996 yhtye vietti suurimmaksi osaksi konsertoiden sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa, mutta vuoden 1997 konserteistaan Red Hot Chili Peppers perui esiintymisensä käytännössä kokonaan ja konsertoi vain Japanin Fuji Rock -festivaaleilla.[18] Syynä välivuodelle olivat jännitteet yhtyeen sisällä. Yhtyeestä eroamista harkinnut Flea oli kyllästynyt soittamaan samoja kappaleita ilta toisensa perään, Dave Navarro oli alkanut jälleen käyttää huumeita ja Anthony Kiedisin päihderiippuvuus laajeni kipulääkkeisiin hänen loukkaannuttuaan moottoripyöräonnettomuudessa.

Yhtye yritti jatkaa työskentelyä Dave Navarron kanssa ja aloittaa uuden studioalbumin työstämisen, mutta yhteistä säveltä Navarron kanssa ei enää löytynyt. Navarron huumeongelmien, puutteellisen työnteon ja yhtyeen sisäisesti puutteellisen kemian vuoksi yhtye katsoi parhaaksi jatkaa uraansa ilman Navarroa. Vuoden 1998 huhtikuussa Navarron ilmoitetiin jättäneen yhtyeen musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Anthony Kiedis kertoi haastattelussa päätöksen syntyneen yhteisymmärryksessä.[19]

Menestysalbumi Californication ja paluu huipulle (1998–2001)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen entinen kitaristi John Frusciante esiintymässä Stadium Arcadium World Tour -kiertueella vuonna 2006.

Tieto John Fruscianten heroiiniriippuvuudesta oli levinnyt julkisuuteen vähitellen hänen eronsa jälkeen. Heroiiniriippuvuus oli ajanut Fruscianten lähes kuoleman partaalle, ja hän oli menettänyt lähes kaiken varallisuutensa.[20] Frusciante ei ollut myöskään pitänyt yhteyttä lähipiiriinsä ja ystäviinsä Fleaa lukuun ottamatta. Flea myös taivutteli Fruscianten menemään vieroitushoitoon vuoden 1998 tammikuussa.[21] Frusciante onnistui pääsemään eroon heroiiniriippuvuudestaan varsin nopeasti, jonka jälkeen hän muutti asumaan vuokralle Los Angelesin Silver Laken kaupunginosaan

Red Hot Chili Peppers oli lähellä lopullista hajoamista Dave Navarron jätettyä yhtyeen vuonna 1998. Flea totesi Anthony Kiedisille, että voisi ”jatkaa yhtyeen basistina vain, jos John palaisi yhtyeen kitaristiksi.” Kiedis yllättyi tästä ja suhtautui ajatukseen epäluuloisesti, koska hän ei uskonut Fruscianten enää koskaan haluavan työskennellä hänen kanssaan. Fruscianten selviäminen heroiiniriippuvuudesta vaikutti kuitenkin olennaisesti siihen, että Kiedis ja Flea päättivät kysyä häntä palaamaan takaisin yhtyeeseen. Flea vieraili vuoden 1998 huhtikuussa Fruscianten kotona ja kysyi, haluaisiko hän palata takaisin yhtyeeseen. Frusciante oli alkanut kyynelehtimään ja todennut, ”että mikään muu ei saisi häntä yhtä onnelliseksi.” Tämän jälkeen Flea järjesti tapaamisen Fruscianten ja Kiedisin välille, jotta he voisivat sopia jo vuosia vanhat erimielisyytensä. Sekä Kiedis että Frusciante suhtautuivat jännityksellä ja ilolla uuteen mahdollisuuteen tehdä musiikkia yhdessä, ja vain viikkoa myöhemmin yhtye kokoontui yhteen aloittaakseen jälleen soittamisen yhdessä.[18]

Yhtyeen riemusta huolimatta heroiiniriippuvuus oli jättänyt vahvan henkisen ja fyysisen jäljen Fruscianteen. Hän ei ollut soittanut yhtyeen kappaleita lainkaan eronsa jälkeen, ja lukuun ottamatta sooloalbumiensa tekoa hän ei ollut juuri soittanut kitaraa. Hän oli myös menettänyt kitaransa kotinsa tulipalossa, josta oli onnistunut täpärästi pelastautumaan.[20] Elämänmuutoksen jälkeen hänellä oli selvästi vaikeuksia päästä takaisin jaloilleen. Red Hot Chili Peppers kokoontui soittamaan Flean autotalliin, ja Fruscianten onnistui löytää kosketus musiikkiin ja kyky soittaa kitaraa uudelleen. Uutta kappalemateriaalia alkoi hiljalleen kehittyä. Fruscianten paluun myötä Red Hot Chili Peppers sai takaisin myös hyvin keskeisen osan soundiaan, sekä positiivisen ja terveen suhtautumisen työntekoon. Fruscianten syvällinen omistautuminen musiikille vaikutti suuresti yhtyeen tapaan työstää seuraava albumia.[22] Vuoden 1999 kesäkuussa julkaistiin pitkään ja huolellisesti valmisteltu studioalbumi Californication, josta tuli yhtyeen uran kaupallisesti menestynein albumi.[23]

Californicationin kappalemateriaali ei ollut yhtä rap-vaikutteista kuin edeltäjiensä, vaan sen kappaleissa olivat vahvasti läsnä johdonmukaiset ja melodiset kitara-, basso- ja laulusovitukset. Albumin kappaleista singleinäkin julkaistut ”Scar Tissue”, ”Around the World”, ”Otherside”, ”Californication” ja ”Road Trippin’” osoittautuivat hiteiksi. Californication sai osakseen positiivisen vastaanoton, ja se menestyi kansainvälisesti huomattavan paljon paremmin kuin edeltäjänsä One Hot Minute. Monen arvostelun yhteydessä albumin menestyksen katsottiin olevan John Fruscianten paluun ansiota, mutta myös Anthony Kiedisin laulutyylin kehuttiin edistyneen Californicationilla merkittävästi.[24] John Frusciante on myöhemmin kertonut pitävänsä omaa työskentelyään Californicationilla musiikillisen uransa parhaana.[22]

Californicationin julkaisua seurasi menestyksekäs, kaksi vuotta kestänyt Californication Tour -kiertue. Kiertue oli Red Hot Chili Peppersin uran siihen asti suurin, ja sen ansiosta yhtyeen onnistui tavoittaa yhä laajempi yleisö ja fanikunta ympäri maailman. Kiertueen aikana yhtye muun muassa konsertoi vuoden 1999 Woodstockin pääesiintyjänä, piti suuren ilmaiskonsertin Moskovan Punaisella torilla ja konsertoi ahkerasti Euroopassa.[25] Kiertueen Pohjois-Amerikan konserteista taltioitiin myös yhtyeen uran ensimmäinen konserttivideo, vuonna 2001 julkaistu Off the Map.

Kansainvälisen menestyksen jatkuminen (2002–2007)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Red Hot Chili Peppers esiintymässä pitkäaikaisimmassa kokoonpanossaan vuonna 2006, vasemmalta: Flea, Anthony Kiedis, Chad Smith ja John Frusciante.

Californication Tour -kiertueen päätyttyä vuonna 2001 yhtye alkoi välittömästi työstää seuraavaa albumiaan By the Way. Californicationin tavoin valtaosa albumin kappalemateriaalista sai alkunsa yhtyeen kokoontuessa soittamaan jonkun jäsenen kotiin tai äänitysstudiolle. John Frusciante ja Anthony Kiedis työstivät uusia kappaleita jopa useita päiviä peräkkäin keskustellen laulu- ja kitaramelodioista sekä sanoituksista. Anthony Kiedis on sanonut By the Wayn työstämisen eronneen Californicationin tekemisestä merkittävästi, koska John Frusciante oli saanut elämänsä takaisin raiteilleen ja oli täynnä itseluottamusta uuden albumin tekemisen alkaessa.

Ennen levyttämisen aloittamista Red Hot Chili Peppers päätti, että Rick Rubin tuottaisi totutusti myös By the Wayn. Aiempien albumien levyttämisen ja kappalemateriaalin säveltämisen aikana Rubin oli antanut yhtyeelle suuresti taiteellisia vapauksia, ja yhtye uskoi tämän edesauttavan tavoitetta levyttää ainutlaatuinen albumi. Alun perin By the Way vaikutti olevan musiikillisesti hyvin erilainen kuin siitä loppujen lopuksi tuli. Yhtye oli säveltänyt ja työstänyt monia hardcore punk -vaikutteisia ja nopeatempoisia kappaleita. Rick Rubin ei kuitenkaan ollut tyytyväinen syntyneeseen materiaaliin ja hylkäsi sen. Flea koki albumin tekemisen olevan henkilökohtaisesti raskas ja haastava prosessi, koska hän koki olonsa ulkopuoliseksi ajauduttuaan valtataisteluun kappaleiden musiikillisesta tyylistä John Fruscianten kanssa. Flea halusi tuoda albumille mukaan funk-vaikutteita, mutta Fruscianten mielestä yhtye oli jo kuluttanut funk-puolensa loppuun aiemmilla albumeillaan. By the Wayn levyttämisen jälkeen Flea harkitsi eroavansa yhtyeestä, mutta onnistui lopulta sopimaan musiikilliset erimielisyytensä Fruscianten kanssa ja yhtye saattoi jatkaa samalla kokoonpanolla.

Vuoden 2002 heinäkuussa julkaistu By the Way oli musiikillisesti aiempaa rauhallisempi ja nykyaikaisempi sekä äänimaailmaltaan monipuolisempi. Albumin melodiset balladit olivat vastakohtana yhtyeen aiempien albumien rap-vaikutteiselle funk rockille, ja John Frusciante lisäsi albumin kappaleisiin myös kosketinsoitinosuuksia ja jousisoittimia. Albumin singleinä julkaistut ”By the Way”, ”The Zephyr Song”, ”Universally Speaking” ja ”Can’t Stop” muodostuivat hiteiksi, ja ne edesauttoivat vahvistamaan Californicationin aloittamaa menestystä.[26] Albumin julkaisua seuranneella By the Way World Tour -kiertueella yhtye taltioi vuonna 2003 julkaistun konserttivideon Live at Slane Castle sekä uransa ensimmäisen livealbumin Live in Hyde Park, joka julkaistiin vuoden 2004 elokuussa.[27]

Vuoden 2003 marraskuussa Red Hot Chili Peppers julkaisi kokoelma-albumin Greatest Hits, joka sisälsi yhtyeen tutuimmat kappaleet vuosilta 1989–2002, sekä kaksi uutta kappaletta: ”Fortune Faded” ja ”Save the Population”. Kappaleet olivat yhtyeen studiotyöskentelyn tuloksia, ja ne oli valittu mukaan albumille viidentoista uuden kappaleen joukosta.[28] Chad Smith sanoi yhtyeen suunnittelevan uuden albumin julkaisemista kyseisten kappaleiden myötä By the Way World Tour -kiertueen jälkeen. John Frusciante ei kuitenkaan suostunut ajatukseen, koska hänen musiikilliset vaikutteensa ja tyylinsä olivat monipuolistuneet ja hän halusi mieluummin tehdä tyyliltään uudenlaisen albumin.[29]

Vuonna 2006 yhtye julkaisi Grammy-palkitun yhdeksännen studioalbuminsa Stadium Arcadium, joka koostui 28 kappaletta. Stadium Arcadiumin oli tuottanut jälleen Rick Rubin, ja siitä tuli Red Hot Chili Peppersin uran ensimmäinen suoraan listaykköseksi Yhdysvalloissa noussut albumi.[30] Se nousi suoraan albumilistojen kärkeen myös 26 muussa maassa ja myi yli seitsemän miljoonaa kappaletta.[31] Albumin ensimmäinen single ”Dani California” muodostui yhtyeen uran nopeimmin myydyksi singleksi, sillä se debytoi listaykkösenä Yhdysvalloissa Hot Modern Rock Tracks -listalla. Billboard Hot 100 -listalla sen sijoitus oli kuudes, ja Britannian singlelistalla se ylsi parhaimmillaan toiseksi. Myös albumin kaksi seuraavaa singleä, ”Tell Me Baby” ja ”Snow ((Hey Oh))”, nousivat listaykkösiksi.

Vetäytyminen tauolle ja John Fruscianten toinen ero yhtyeestä (2008–2009)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kitaristi Josh Klinghofferista tuli yhtyeen virallinen jäsen vuonna 2009.

Stadium Arcadiumia seuranneen kiertueen päätyttyä Red Hot Chili Peppers ilmoitti jäävänsä tauolle ainakin vuodeksi. Anthony Kiedis kertoi, että yhtye oli kuluttanut voimansa loppuun työskenneltyään yhtäjaksoisesti John Fruscianten paluun ja Californication -albumin julkaisemisesta lähtien.[32] Vuonna 2008 yhtye kuitenkin levytti vielä oman versionsa kappaleesta ”Let the Good Times Roll” yhdessä Kim Manningin ja George Clintonin kanssa Clintonin albumille George Clinton and His Gangsters of Love. ”Let the Good Times Roll” tulisi kuitenkin jäämään viimeiseksi kappaleeksi, jonka yhtye levytti yhdessä John Fruscianten kanssa.

Red Hot Chili Peppersin viettäessä taukoa yhtyeen jäsenet keskittyivät kukin omiin projekteihinsa. Flea opiskeli musiikinteoriaa Etelä-Kalifornian yliopistossa,[33] ja kertoi suunnitelmastaan julkaista suurimmaksi osaksi instrumentaalimusiikkia sisältävä sooloalbumi. Hän myös liittyi Radioheadin laulaja Thom Yorken perustamaan superyhtyeeseen Atoms for Peace. John Frusciante julkaisi sooloalbumin nimeltä The Empyrean, ja Chad Smith työskenteli Sammy Hagarin, Joe Satrianin ja Michael Anthonyn kanssa superyhtyeessä Chickenfoot sekä omassa sooloprojektissaan Chad Smith’s Bombastic Meatbats. Vastikään isäksi tullut Anthony Kiedis keskittyi viettämään aikaa perheensä kanssa.

John Frusciante ilmoitti tauon aikana jättävänsä yhtyeen. Hänen mukaansa päätös oli syntynyt jo vuosi sitten, eikä siihen liittynyt mitään dramaattista.[34] Frusciante kertoi kiertue-elämän vieneen musiikista luovuuden, eikä halunnut enää soittaa yhtyeessä vaan keskittyä musiikin tekemiseen itsenäisesti.

Paluu, uusi kitaristi ja albumi I'm With You, 2010–2012[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye teki live-paluunsa 29. tammikuuta 2010 Neil Youngille omistetussa konsertissa, jossa yhtye esitti Youngin kappaleen "A Man Needs A Maid". John Fruscianten ja muun yhtyeen hyvä ystävä Josh Klinghoffer soitti kitaraa Fruscianten paikalla. Spekulaatiot Klinghofferin liittymisestä yhtyeeseen alkoivat, ja rumpali Chad Smith varmisti 8. helmikuuta 2010 tehdyssä haastattelussa, että Josh Klinghoffer tulee olemaan virallisesti Johnin seuraaja.[35]

Albumi I’m with You julkaistiin Yhdysvalloissa 30. elokuuta 2011 ja Euroopassa muutama päivä aikaisemmin. Albumin tuotti jälleen Rick Rubin. Albumi sisältämää 14 kappaletta, vaikka yhtyeellä olikin kasassa tarpeeksi materiaalia uuden kaksilevyisen albumin tekemiseen. Sitä yhtye ei halunnut tehdä, vaikka yhtyeen on vaikea olla julkaisematta jokaista levyttämäänsä kappaletta.[36] Albumilta julkaistiin 18. heinäkuuta single nimeltä "The Adventures of Rain Dance Maggie", joka debytoi BBC-radiossa keskiviikkona 13. heinäkuuta kello 21.30 Suomen aikaa.[37]

Albumin kansikuva julkaistiin 5. heinäkuuta. Kansikuvan on suunnitellut taiteilija Damien Hirst. Kanteen on kuvattu valkoiselle taustalle kärpänen, joka on valko-vaaleanpunaisen pillerin päällä.[38]

I’m with You valittiin Grammy-ehdokkaaksi vuodelle 2012 parhaan rock-albumin sarjassa.

"Im With Youn" kiertueella Red Hot Chili Peppersin mukana on ollut myös lyömäsoitinten soittaja, brasilialainen Mauro Refosco, joka ei kuitenkaan ole yhtyeen varsinainen jäsen, vaan on mukana ainoastaan kiertueilla. Refosco soitti usein konsertin loppuvaiheessa jammailusession yhdessä Josh Klinghofferin ja Chad Smithin kanssa. Jossakin konserteissa myös Flea osallistui jameihin trumpetillaan.

Huhtikuussa 2012 Red Hot Chili Peppers valittiin Rock and Roll Hall of Famen jäseniksi kunniansosoituksena yhtyeen pitkästä ja menestyksekkäästä urasta. Josh Klinghofferista tuli 33-vuotiaana kaikkien aikojen nuorin kunniagalleriaan päässyt jäsen. Yhtye esiintyi upeasti valintatilaisuudessaan soittaen pitkän konsertin, ja settilista oli täynnä hittejä. Nykyjäsenten mukana konsertissa soittivat entiset rumpalit D. H. Peligro ja Jack Irons. Myös entinen kitaristi John Frusciante oli kutsuttu paikalle, mutta hän kieltäytyi kutsusta todeten, ettei ole enää yhtyeen jäsen.

[39][40]

Uusi albumiprojekti sekä Super Bowl -esiintyminen 2013–2014[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska uusimman albumin, "I'm With You:n" sessioissa äänitetyistä kappaleista vain puolet julkaistiin itse albumilla ja Red Hot Chili Peppers julkaisee mielellään kaikki levyttämänsä kappaleet, alkoikin yhtye vuoden 2012 syksyllä julkaista "I'm With You:n" B-puolia. Osa kappaleista julkaistiin vuoden 2013 puolella. Monet B-puolina julkaistuista kappaleista, olivat jopa enemmän Red Hot Chili Peppers-fanien mieleen, kuin osa itse albumin kappaleista, sillä ne olivat enemmän perinteistä rockia, kun taas osa "I'm With Youn" kappaleista olivat tyylisuunnaltaan enemmänkin pop rockia ja siinä esiintyi myös elektorisen musiikin vaikutteita. Marraskuun 29. päivä julkaistiin kaikki "I'm With You:n" B-puolet sisältävä albumi "I'm Beside You" rajoitettuna seitsemän tuuman vinyyliversiona.

Vuonna 2013, jolloin "I'm With You:n" kiertue päättyy, on Red Hot Chili Peppersin määrä aloittaa uuden albumin säveltämis- ja äänitys-työ. Kitaristi Josh Klinghoffer kommentoi medialle; että haluaisi seuraavan albumin sisältävän enemmän perinteisempää RHCP-tyyliä, kuin "I'm With You". Rumpali Chad Smith kertoi että yhtye kokoontuu luultavasti syyskuussa nauhoittamaan ja tekemään uusia kappaleita uudelle albumilleen.

Tammikuussa 2014, ilmoitettiin että Red Hot Chili Peppers esiintyy Super Bowlin puoliaikashow'ssa yhdessä Bruno Marsin kanssa. Puoliaikashow'n esiintyjiksi valitaan aina maailman suosituimpiin kuuluvia artisteja, joten valinta päästä esiintymään tapahtumaan on suuri kunnianosoitus,Chili Peppers esiintyi riehakkaasti katsojaluvuiltaan kaikkien aikojen suosituimmaksi nouseessa puoliaikashow'ssa, soittaen vuoden 1991 hittikappaleensa Give It Away. Kuten aina Super Bowlissa, esitykset tulevat laulua lukuun ottamatta taustanauhalta, jonka olemassa olon erityisesti Flea ja Klinghoffer halusivat tuoda esille esiintymällä ilman kitarajohtoja. Tapaus sai runsaasti huomiota kun Flea toi asian vielä jälkikäteen esille Twitterissä.

Elokuussa 2014 kitaristi Klinghoffer kertoi, että Chili Peppersillä on noin 30 kappaletta valmiina ja he työstävät niistä uutta albumia paraikaa.lähde?

2015[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye ilmoitti uuden levyn myötä heidän pitkäaikaisen tuottajan Rick Rubinin pois jättämisestä. Levyn tuottajaksi valittiin Danger Mouse, joka toi täysin uudenlaiset työtavat ja kaivatun uudistuksen kappaleisiin, jonka myötä bändi äänitti uudestaan jo työstettyjä demoja. Levy koki pahan takaiskun kun Flea käsi murtui helmikuussa lasketteluonnettomuudessa. Tämä viivästytti levyn tekoa usealla kuukaudella. Loppukesästä bändi ilmoitti Flean olevan kunnossa ja bändin palanneen tositoimiin. Uuden albumin nimeksi paljastettiin The Getaway ja myös sen kappalelista paljastettiin. Albumin julkaisupäivä on 17.6.2016.

Esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alla listattuna esiintymispaikka ja -aika sekä kiertue, jonka aikana yhtye vieraili Suomessa.

  • Provinssirock, Seinäjoki (4. kesäkuuta 1988, The Uplift Mofo Party Tour)
  • Ruisrock, Turku (30. kesäkuuta 1996, One Hot Minute Tour)
  • Hartwall-areena, Helsinki (29. lokakuuta 1999, Californication Tour)
  • Hartwall-areena, Helsinki (30. lokakuuta 1999, Californication Tour)
  • Hartwall-areena, Helsinki (24. maaliskuuta 2003, By the Way World Tour)
  • Elysée Arena, Turku (25. maaliskuuta 2003, By the Way World Tour)
  • Ratinan stadion, Tampere (1. elokuuta 2012, I’m with You World Tour)
  • Hartwall Arena, Helsinki (13. syyskuuta 2016, The Getaway World Tour)
  • Hartwall Arena, Helsinki (14. syyskuuta 2016, The Getaway World Tour)
  • Kaisaniemen puisto, Helsinki (29. heinäkuuta 2017, The Getaway World Tour)

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grammy-palkinnot[41]

MTV Video Music Awards[41]

American Music Awards[41]

  • 2000 Suosikki alternativeartisti
  • 2006 Suosikkipop/rock-yhtye, -duo tai -ryhmä
    Suosikki alternativeartisti

Billboard Music Awards[41]

  • 2000 Paras alternativeryhmä

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kitaristit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rumpalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Live-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Videot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1988 - Red Hot Skate Rock
  • 1990 - Psychedelic Sexfunk Live from Heaven
  • 1991 - Positive Mental Octopus
  • 1991 - Funky Monks (dokumentti albumin Blood Sugar Sex Magik nauhoittamisesta)
  • 2001 - Off the Map
  • 2003 - Live at Slane Castle

EP:t[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Davis, Susan: Red Hot Chili Peppers Albums (englanniksi)
  2. a b c d e Red Hot Chili Peppers "Funky, rocky, alternative and timeless" tourdates.co.uk. (englanniksi)
  3. Arpikudos - (Anthony Kiedis-Larry Sloman) (2005) (kirja)
  4. Guitar Player -artikkeli (10/91)
  5. Arpikudos - (Anthony Kiedis-Larry Sloman) (2005) (kirja: kappale 5. Deep Kicking)
  6. Arpikudos - (Anthony Kiedis-Larry Sloman) (2005) (kirja: kappale 6. The Red Hots)
  7. Red Hot Chili Peppers Sizzles with Stadium Arcadium mylyricscentral.com. My Lyrics Central. Viitattu 12.12.2016. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  8. Arpikudos - (Anthony Kiedis-Larry Sloman) (2005) (kirja: kappale 7. Pysähtynyt vuosi)
  9. The Uplift Mofo Party Plan - The Red Hot Chili Peppers Billboard.com. Billboard. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  10. australian-charts.com — Australian charts portal ARIA Charts. Viitattu 12.12.2016.
  11. Arpikudos - (Anthony Kiedis-Larry Sloman) (2005) (kirja: kappale 8. The Organic Anti-Beat Box Band)
  12. Arpikudos - (Anthony Kiedis-Larry Sloman) (2005) (kirja: kappale 9. Nelikko uudistuu)
  13. a b Arpikudos - (Anthony Kiedis-Larry Sloman) (2005) (kirja: kappale 10. Funkyt munkit)
  14. Foege, Alec: The Red Hot Chili Peppers (Page 2) Rolling Stone. October 19, 1995. Arkistoitu February 7, 2009. Viitattu March 31, 2007.
  15. Erlewine, Stephen Thomas: One Hot Minute – Red Hot Chili Peppers – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 12.12.2016. (englanniksi)
  16. Arpikudos - (Anthony Kiedis-Larry Sloman) (2005) (kirja: kappale 12. Muurin ylitse)
  17. Wiederhorn, Jon: Red Hot Chili Peppers Relax, Let The Magik Flow On New LP mtv.com. Music Televisionin verkkosivusto. Viitattu 12.12.2016. (englanniksi)
  18. a b Arpikudos - (Anthony Kiedis-Larry Sloman) (2005) (kirja: kappale 13. Tyhjä vuosi)
  19. Rosenthal, Joe: Pepper Guitar Mill Grinds On Rolling Stone. April 6, 1998. Arkistoitu February 24, 2009. Viitattu March 31, 2007.
  20. a b Skanse, Richard: Red Hot Redux rollingstone.com. 30.4.1998. Rolling Stonen verkkosivusto. Arkistoitu 28.2.2009. Viitattu 11.12.2016. (englanniksi)
  21. Prato, Greg: John Frusciante – Biography & History – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 11.12.2016. (englanniksi)
  22. a b Dalley, Helen (elokuu 2002). ”John Frusciante”. Total Guitar. Viitattu 11.12.2016.
  23. Chili Peppers’ album tops survey news.bbc.co.uk. BBC. Viitattu 11.12.2016. (englanniksi)
  24. Tate, Greg: Album Guide: Red Hot Chili Peppers Rolling Stone. Viitattu April 20, 2007.
  25. Arpikudos - (Anthony Kiedis-Larry Sloman) (2005) (kirja: kappale 14. Welcome to Californication)
  26. Red Hot Chili Peppers: First Single Preview Posted Online ultimate-guitar.com. Ultimate Guitar. Viitattu 11.12.2016. (englanniksi)
  27. Zahlaway, Jon: Red Hot Chili Peppers plot first U.S. dates behind By the Way news.modernrock.com. 11.2.2003. LiveDaily. Viitattu 11.12.2016. (englanniksi)
  28. Peppers ”Rock” Out New Songs rollingstone.com. Rolling Stonen verkkosivust. Viitattu 11.12.2016. (englanniksi)
  29. Budofsky, Andy: Chad Smith. Modern Drummer, lokakuu 2011. (englanniksi)
  30. Red Hot Chili Peppers billboard.com. Billboardin verkkosivusto. Viitattu 11.12.2016. (englanniksi)
  31. Red Hot Chili Peppers bbc.co.uk. BBC:n verkkosivusto. Viitattu 11.12.2016. (englanniksi)
  32. Anderson, Kyle: The Red Hot Chili Peppers frontman discusses a new festival and the state of his band Rolling Stone.com. Rolling Stone. (englanniksi)
  33. Harris, Chris: Flea Uses Red Hot Chili Peppers Hiatus To Go Back To School MTV.com. MTV. (englanniksi)
  34. John Frusciante jätti Red Hot Chili Peppersin voice.fi. The Voice. Viitattu 11.12.2016. [vanhentunut linkki]
  35. Arnold, Nick: GRAMMY Camper Nick Arnold Interview With Red Hot Chili Peppers' Drummer Chad Smith (englanniksi)
  36. Graff, Gary: Rick Rubin on New Chili Peppers & Metallica Albums, Why Adele's Hot Streak Is 'Just Beginning' Billboard.com. Billboard. (englanniksi)
  37. Timo Isoaho: Red Hot Chili Peppersillä nimi ja julkaisuajankohta
  38. I’m With You Album Cover RELEASED! Art for RHCP’s NEW Album! Stadium-Arcadium.com. (englanniksi)
  39. I’m With You nominated for Best Rock Album Grammy Award 2012 Viitattu 15.12.2011. (englanniksi)
  40. RHCP inducted into the Rock and Roll Hall of Fame 2012! Viitattu 15.12.2011. (englanniksi)
  41. a b c d David Aprianto: Awards and Honors 24.3.2009. Wordpress. (englanniksi)

37. Anthony Kiediksen omaelämäkerta "Arpikudos" 38. Brendan Mullenin kirja, "Red Hot Chili Peppers"

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]